Part 7
-- Naiskoti, -- lisäsi Uuras hymyillen ärsyttävästi.
-- Niin, luonnollisesti, -- myönsi Leena punastuen kaulaa myöten.
-- No, siksi en kuitenkaan usko sen jäävän, -- sanoi Uuras suoralla tavallaan.
-- Saatte uskoa, en ole vielä tavannut ketään oikeata miestä.
-- Olisi hauska tietää, millainen teidän mielestänne oikea mies on.
-- Sanokaa te ensin, mikä teidän mielestänne on oikea nainen.
-- Luulen nyt olevani oikean naisen kodissa.
-- Tahdon palkita suoruutenne. Minä luulen, että vieraani on oikea mies.
Uuras punastui joutuen hämilleen kuin koulupoika ja painui piirustuksia tarkastamaan. Sitten hän äkkiä nousi ja tarjosi kättä emännälleen.
-- Kiitän tästä päivästä, -- sanoi hän hyvästellen, eikä Leena uskaltanut häntä pidättää.
-- Huomenna kello kuusi, -- sanoi hän saattaessaan eteiseen.
Uuras ei paljoa nukkunut sinä yönä. Hän toisti mielessään Leenan sanoja ja tulkitsi hänen silmäyksiään milloin edukseen, milloin turmiokseen, uskoen ja epäillen. Itse takuu ja urakka olivat muuttuneet toisarvoisiksi, ja kuitenkin hän tiesi saavuttavansa senkin päämäärän vain Leenan kautta, jos ollenkaan.
Seuraavana iltana hän saapui sopimuksen mukaan kuuden jälkeen illalla kalpeana ja hermostuneena.
Leena huomasi kyllä vieraansa arkailevasta ja kaihtavasta katseesta, kuinka kipeä asia oli, ja hymyili sitä viehkeämmin, mutta hän tahtoi kiusoitella.
-- Kyllä on vaikeata kääntää miesten mieltä.
-- Teille se ei ole vaikeata, -- sanoi Uuras samealla äänellä.
-- Te itse, herra Uuras, kuulutte pahimpiin jukuripäihin.
-- Pelkään olevani vahaa teidän käsissänne, -- ja Uuraan otsalle nousi puna, samalla kuin silmissä himmeni.
Leena kävi yhä hilpeämmäksi ja nauroi heleästi sanoessaan äidillisen hellästi:
-- Onko se teille niin suuren suuri asia?
-- Sekö urakka? Ei suinkaan! -- huudahti Uuras voimatta peittää mielenkuohuaan.
-- Ja kuitenkin olette aivan suunniltanne. Minä en ymmärrä.
He katsoivat toisiinsa.
-- Fors on suostunut, -- sanoi Leena muuttuneella äänellä.
Uuras tarttui hänen käteensä, ja Leenan sormet vapisivat heidän yhä katsoessaan silmästä silmään. Leena veti Uuraan suurta kättä painaen sitä poskelleen ja hyväillen vasemmalla kädellään. Heidän huulensa vapisivat, ja olevaisuus hävisi kuumaan suuteloon, joka äkillisenä yllätyksenä tullen voitti kaiken vierastelun, teeskentelyn ja turhat, tavanmukaiset esteet ja sulki heidät lujaan syleilyyn.
-- Rakas, rakas, -- sopersi Leena, -- etkö sinä ole tuntenut, kuinka sinua kaipasin ja ajatuksissani rukoilin tulemaan ja kuinka vaikeata minun oli pysyä tyynenä seurassasi?
Uuras ei vastannut; hän veti rakastettunsa yhä lujemmin syliinsä ollakseen varma, ettei kaikki ollut vain unta. Hän tunsi Leenan herpaantuneena ja tahdottomana painuvan povellensa ja kuuli hänen kuiskauksensa:
-- Sinä olet minun ensimmäinen oikea rakkauteni, se mies, jota olen ikävöiden odottanut. On niin suloista olla nainen sinua varten. Tahtoisin olla kaunis, hurmaava, miellyttääkseni sinua, lumotakseni ja omistaakseni sinut täydellisesti.
Hän irroittautui syleilystä, ojensi kätensä päänsä päälle ja hymyili katsellen nuorta miestä. Uuras tavoitti häntä kädellään, mutta Leena väistyi sormi huulilla ja juoksi toiseen huoneeseen. Nuori mies kiirehti nauraen jäljestä ja saavutti Leenan omassa pyhäkössä, jonne ei kenenkään vieraan ollut lupa astua.
Se oli tilava huone, jossa nyt paloi verhon himmentämä lamppu ja akkunaseinällä kiilsi suuri, soikea peili. Leena oli pysähtynyt sen eteen järjestämään tukkaansa, joka oli päässyt valloilleen leviten hänen tiukan ja tumman pukunsa yllä kuin vaalea vaippa. Uuras läheni varpaisillaan kuin peläten loukkaavansa pyhäkön hiljaisuutta ja kosketti hellällä kädellä Leenan aaltoilevia hiuksia.
-- Sinä olet kaunis, -- sanoi hän matalalla äänellä, joka yhä piti Leenaa lumoissaan.
Vapisevana ja tahdotonna nuori nainen painautui luottavaisena yhä lähemmäksi Uurasta eläen hetkessä, nyyhkien onnesta ja nauraen suloisesta tuskasta. Hän työnsi luotaan rakastettuaan ponnistellen lumousta vastaan:
"Ei, ei, mene, minä en jaksa sinua muutoin karkoittaa luotani!"
Uuras ei enää ollut oma itsensä. Leenan välitön ja voimakas rakkaus oli herättänyt hänessä miehen, eikä hän enää voinut totella heikkoa käskyä.
Hiljaisen kodin rauha ympäröi heitä soiden kuin hääyön salaperäisyys.
XIII.
Niinkuin aina ennen kotoa lähtiessä, kun uusi elämä kutsui ulos maailmaan, koti ja entisyys olivat jääneet täydellisesti syrjään, siellä kun ei mikään pidättänyt eikä velvoittanut, niin kävi nytkin. Uuraan kohtalo oli ollut Leenan kädessä, ja hän oli sen siitä anastanut nuoruutensa ja miehuutensa lumousvoimalla ja rohkealla itsekkyydellä. Se oli nyt niinkuin ennenkin tuottanut hänelle varmuuden ja kauas kantavan voiton. Hän oli taaskin oma herransa, ja Leena oli hänelle kallis kuin jalokivi, joka loistollaan silmää viehättää ja arvollaan saa omistajansa huolenpidon osakseen.
Leena kuului siihen uuteen ja viehättävään maailmaan, jota hän ei vielä tuntenut ja jonne hän tahtoi päästä. Tämä uusi voitto oli hänestä sukua sille lapsuuden lumotulle seikkailulle, joka hänellä oli ollut Kotkan kartanoon joutuessaan.
Iltaisin työstä päästyä hänen katseensa viipyi Leenan kasvoilla, niiden onnellisessa hymyilyssä ja silmien siristetyssä kiillossa. Nuori rouva painui lähelle, yhä lähemmäksi kuin saavuttaakseen pakenevan sielun rakastettunsa salaisimmissa ajatuksissa. Mutta Uuraan sisin persoonallisuus pysyi tuntemattomassa yksinäisyydessään, eikä nuori rouva jaksanut houkutella sitä omakseen, ja niinkuin hän ennen oli ikävöinyt rakastamansa miehen syleilyä, niin hän nyt, hänen sylissään, kaipasi lumottua sielua, joka oli sulkeutunut lukkojen taakse.
-- Olemme kerran ennen, kymmenkunta vuotta sitten, tavanneet toisemme Kotkan kartanossa, -- sanoi Uuras eräänä iltana. -- Sinä olet se neiti, joka veit meidät vaunuissasi kartanoon.
-- Niin, totisesti, sinä olit se sama ylväs poika. Jo silloin miellyin sinuun ja ihailin ryhtiäsi selvällä maantiellä, avointa katsettasi ja reipasta puhetapaasi. Sinähän olit kuin kohtaloni. Kuinka vähän ihminen aavistaa! Mukanasi oli pieni tyttö -- oliko hän jonkun kesävieraan lapsia? Maalaistyttö hän ei ollut.
-- Ei, hän on poliisin tytär ja asuu lähellä kotiani äitinsä kanssa. Isä oli häneltä jo silloin kuollut.
-- Missä hän nyt on?
-- Siellä samassa paikassa. Uuras jätti Leenan hätäisesti pusertaen hänen kättään.
-- Näkemiin!
-- Näkemiin, rakas, -- sanoi Leena hämmästymättä, sillä hän alkoi jo tottua Uuraan jyrkkään käytökseen.
Seuraavana iltana hän kuitenkin tahtoi udellen päästä Uuraan salaisten ajatusten perille, vaistomaisesti tuntien niiden olemassaolon.
He istuivat nyt aina kulmahuoneessa lukien tai jutellen, ja Leena soitti toisinaan pianoa ja lauloi säestäen itseään. Mutta sinä iltana hän oli pukeutunut niinkuin tiesi Uuraalle olevan mieluisinta ja oli liikuttavan hellä, mutta samalla pidättyvä. Uuras ei saanut suudella sormenpäitäkään. Aina Leena kuitenkin liikkui lähellä, silitti hänen tummaa päätään, hyväili kättä ja katsoi hymyillen silmiin, puhui hiljaa, melkein kuiskaten ja hyräili viehättävän leikkisästi jotakin lemmenlaulua.
Uuras ei sitä kauan kestänyt. Hän veti nuoren rouvan polvelleen ja taistelu alkoi.
-- Suutelo ei ole suutelo, ellei sitä anneta, -- sanoi hän Leenalle likistäen hänen kättään.
-- Suuteloista on maksettava korkeampi hinta kuin sinä olet suorittanut. Minä tahdon sinut itsesi kaikkinesi, salaiset ajatuksesi, elämäsi suunnitelman, kaikki, kaikki!
Se oli äkkirynnäkkö, ja Uuras päätti torjua sen yhdellä iskulla.
-- Hupsua, minulla ei ole mitään salaisuuksia!
-- Näen sen silmistäsi, kuulen äänestäsi, aavistan ja tiedän...!
-- Miksi sitten kysyt?
-- Tiedän, että jotakin on olemassa välillämme, mutta mitä se on, se on vain sinun tiedossasi!
Leena ei kuitenkaan jaksanut olla johdonmukainen. Hänen rakkautensa oli kiihkeä ja sielunsa liian pintapuolinen voidakseen hallita ja täydellisesti lumota Uuraan kaltaista miestä. Heidän suhteensa jäi Leenalle ainaiseksi arvoitukseksi, ja ehkä se juuri sen vuoksi niin sitoi.
XIV.
Uuras oli aloittanut saamansa urakan työt, ja Hilli oli alttiisti myöntänyt hänelle luottoa. Uusia mahdollisuuksia avautui yhä, ja nuoren miehen tulevaisuus oli lupaava.
Leena-rouvan suosio oli alunpitäen kiinnittänyt häneen kaupunkilaisten huomiota, ja nyt, kun pormestari Forsin tiedettiin ruvenneen hänen takaajakseen ja Hilli ylisteli häntä, ei enää kukaan epäillyt. He olivat varmat Uuraasta ja hänen menestymisestään.
Hyvin kuitenkin hämmästyttiin ja kohina kävi koko kaupungissa, kun Leenaa ja Uurasta kuulutettiin. Huhu siitä levisi Uuraan kotiin saakka, ja sanomalehtiuutinen sen vahvisti. He olivat liiaksi huomattuja henkilöitä saadakseen pitää liittoaan vain omana asianaan, kuten olivat päättäneet.
Ulla-emäntä teki matkan Uuraan luo heti tiedon saatuaan. Hän oli sanaton ja lohduton Anjan vuoksi, joka oli hänelle käynyt rakkaaksi kuin oma lapsi.
Anja oli viime aikoina Uuraan käynnin jälkeen hyräillyt ja iloinnut, ommellut somia vaatteita itselleen ja käynyt yhä kauniimmaksi. Opettaja Tohun tiedettiin kosineen häntä, mutta saaneen rukkaset hyvin näppärällä tavalla. Anja oli tehnyt laulun, jossa vaati Tohua odottamaan niin kauan, että kultakangas jännittyisi Anjan puissa ja hänen kotinsa olisi niinkuin Kotkan kartano, mutta sitä ennen tulisi kyllä toinen häntä noutamaan, eikä Tohu saanut siitä pahastua, laulussa ei ollut mitään nimiä ja se tuli kylläkin tunnetuksi. Varrottiin vain Uuraan saapumista Lehviin ja nuorten kauan odotetun liiton vahvistumista. Olihan hän käynyt uusimassa vanhan lupauksensa -- senkin kylä tiesi ja mitä salaamista siinä olisikaan ollut!
Nyt tuli tämä uusi sanoma, joka riisti heiltä Uuraan ainiaaksi. Tämän liittonsa kautta hän kuului maailmalle, ei enää vanhemmilleen ja kotikylälle. Nyt haihtui kaikki se tarumainen ja kaunis, mikä nuorten suhteessa oli ollut kylän ihanteena, niin että lapsetkin talosilla leikkiessään olivat aina olevinaan Uuras ja Anja, samoin kuin rakastavaiset ja kihlautuneet puhuivat heistä.
Henriika sai kuulla uutisen kylällä ja riensi kotiin estääkseen jonkun vieraan sitä kertomasta Anjalle. Mutta hän ei voinut pidättää kyyneliään, ja Anja uteli äidin surun syytä, kunnes eukko-parka nyyhkyttäen ilmaisi tietonsa, vaikka oli vahvasti päättänyt olla itkemättä ja hyvin varovasti ja urhoollisesti puhua Anjalle, ettei se niin koskisi.
Anja jäi sanattomaksi ja kulki kuin unessa muutamia päiviä, valittamatta, itkemättä, yhä tielle silmäillen, kuin odottaisi sieltä pelastusta. Hän oli hyvin vakava, hempeillä kasvoillaan ankara ilme, ja arkielämän askareet vaivasivat häntä. Kyläläisiä hän vältti, mutta eräänä päivänä hän astui kuin ajatuksissaan tietä pitkin Uuraan kotiin Lehviin.
Mestari oli sinä päivänä meluisalla tuulella. Aamulla oli pihaan tullut vanha ukkorähjä, joka toisinaan kävi niillä seuduin kerjuulla. Seppä vei hänet tupaan ja käski istumaan pöydän päähän. Ulla-emäntä loi kerjäläiseen pitkän katseen, mutta mestari komensi:
-- Nyt, Ulla, pidetään kihlajaisia. Ei ole limpun puutetta, tuo pöytään!
Emäntä toi suuren leivän ja silakkaa.
-- Noinko sinä poikasi kihlajaisia vietät? Hei, tuo juustoa, tuo sianpaistia, lammasta, voita ja pannukakkua! Aitta on väärällään herkkuja, eikä niitä pidoissa saa pöydältä puuttua.
Ulla-emäntä heitti päätään.
-- Ne, kun minä kerran sanon, niin on tuotava. Mihinkä niitä nyt säästää, kun se poika sellaisenkin rouvan nai, että sillä on vaikka taivaan mannaa!
Emäntä heitti oven kiinni, meni aittaan, kävi kamarissa ja kattoi pöydän koreaksi, mutta sitten hän katosi omaan huoneeseensa.
Mestari istui pöytään kerjäläisen kanssa ja katsellen nautti nälkäisen ateriasta.
-- Syö, veliseni, syö, tämä on hellästä sydämestä annettu, isän hellästä sydämestä. Poikaa on aina kotiin odotettu ja herkkupaloja säästetty, aina varalla pidetty. Nyt ei poika enää tule, on muille maille mennyt ja korkeain ansaan takertunut. Niin syö, veliseni, talossa on tätä lajia paljon, liiankin paljon!
Kerjäläinen nousi, kiitti kankeana herkuista ja otti lakkinsa penkiltä.
Vahti, nuori koira, joka oli poikasesta Lehvissä kasvanut, karkasi emännältä kamarista ja syöksyi ärhentelemään vieraalle.
-- Ka, älä revi lahkeitani, -- pyyteli kerjäläinen hosuen kepillään.
-- Hei, Vahti, hauku, hau, hau! -- huusi mestari. Koira kääntyi isäntäänsä päin, ja kerjäläinen köpitti tiehensä, mutta mestari siirtyi pihaan telmimään Vahdin kanssa. Silloin hän näki Anjan tulevan tiellä ja jäi kummissaan katsomaan. Olihan se Anja eikä kuitenkaan hän itse, vaan Anjan varjo, ilme niin vakava, katse ankara ja kysyvä kuin tuskaisen avunpyyntö.
-- Päivää, tyttöseni, käy tänne, käy leikkiin, hau, Vahti, hauku, no juokse, juokse Anjan ympärillä, lujaa, lujemmin, vielä lujemmin!
Mestari meni navettaan, päästi kanat jaloittelemaan ja vasikan ulos. Vahdilla oli aina ollut hyvä silmä kanoihin, mutta ei ollut emännän vuoksi uskaltanut niitä haukkua. Ja nyt ne tulivat yhteiseen ilonpitoon. Se katsoi isäntäänsä, ja isäntä nyökkäsi. Hupsis, siinä se oli keskellä parvea haukkuen ja hyppien, kanat lentäen ja kaakattaen, toruen ja kirkuen, samalla kuin vasikka laukkasi pitkin auki luotua polkua. Mestari levitteli käsiään ja huusi:
-- Elämää, meteliä, riemua!
Emäntä tuli ulos.
-- Luulisi sinun olevan humalassa, ellen paremmin tietäisi. Anja, tule sisään, lapsi!
Anja totteli kuin unessa. He menivät kahden kesken kamariin, ja Anja palasi tunnin kuluttua kotiin, mutta Ulla-emäntä sääli itsensä kaupunginmatkaa varten.
-- Menetkö sinä? -- sanoi mestari.
-- Menen, ei hän tätä saa meille tehdä noin vaan ilman muuta.
XV.
Hääviikolla Uuras sai äitinsä vieraakseen aikoessaan juuri lyhyesti kirjeessä ilmoittaa vihkimisestä, joka oli määrätty toimitettavaksi kaupungin rukoushuoneella, ja kutsua heidät siksi päiväksi tulemaan kaupunkiin.
-- Tahdoin itse nähdä ja kuulla. Tämä on perin outoa sinun puoleltasi Anjan vuoksi. Teit pahasti, kun vielä kävit katsomassa, vaikka oli muuta mielessäsi, -- puhui Ulla-emäntä.
-- Onko Anja sanonut mitään?
-- Ei, luuletko, että se lapsi mitään sanoisi taikka valittaisi, vaikka hengen ottaisit!
-- Niin, eihän se ole hänen tapaistaan, hän pysyy kai hiljaa.
-- No niinkuin hauta se lapsi on.
He olivat pitkän aikaa vaiti, ja äiti taisteli kyyneliään vastaan.
-- Anja on minulle rakas kuin oma lapseni. Miksi sinä näin teit? -- Sitten hän tulistui ja koveni: -- Kyllä se vaan niin on, että saat jättää sen rouvan ja naida Anjan!
Uuras naurahti.
-- Äiti ei onneksi sitä asiaa päätä. Ja Anjalla on minuun niin vähän oikeutta, ettei hänen kannata minua muistella. Hän on vielä lapsi, voi unohtaa ja rakastua toiseen.
-- Senhän sinä tiedät, ettei niin koskaan käy. Te olette kasvaneet yhdessä, leikkineet, lukeneet ja kirjoitelleet yhdessä. Eihän sinulla ollut sitä ajatusta, jota ei Anja tiennyt, eikä sillä lapsella sitä hengenvetoa, joka ei olisi sinua tarkoittanut. Kaikkihan me olimme siellä kotona teitä molempia varten.
-- Minä olen antanut sanani enkä voi mitään peruuttaa enkä tahdokaan. Anja on lapsi. Rakastan häntä kuin sisarta.
-- Olisit sen aikaisemmin hänen tiedokseen saattanut etkä nyt vasta!
-- Sanokaa se hänelle kuitenkin, äiti!
Se lausuttiin niin pyydellen ja vakavasti, että äiti heltyi.
-- Puheestasi ja äänestäsi kuulen, että sydämesi on Anjan puolella ja järkipahasi ja muut halusi sen rouvan. Mutta tiedätkös, minun sydämeni on tästä niin raskas kuin kivi. Että minun pitikin sinusta tätä kokeman, sydämen valapattoutta! Lapsi-parka, et sinä tiedä, mitä nyt itsellesi teet. Enkä minäkään ymmärtänyt, kun helmassani lepäsit ja minä sinulle kaiken maailman kunniaa ja rikkautta toivottelin, en tiennyt, minkä hinnan siitä saat maksaa.
Uuras ei vastannut, istui äitiään vastapäätä pöydän toisella puolella ja tuijotti eteensä, mutta nousi sitten äkkiä.
-- Nyt, äiti, minä menen työmaalle. Juna lähtee kohta, ja minä saatan asemalle.
-- Kyllä minä yksinkin osaan, niinkuin tulinkin. Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon!
He kättelivät, äiti kyynelsilmin ja Uuras tuskastuneena.
Kolottava tunne sydämessään Uuras oli hajamielinen kaiken päivää. Anja oli juurtunut hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan. Nyt vasta, kun hän oli sitonut itsensä siihen, mitä niin kiihkeästi itse tahtoi, hänelle selvisi oma salainen kiintymyksensä. Mutta eihän hänen elämänsä saanut olla turhanpäiväisten tunteiden palvomista, ei lähestulkoonkaan. Työ ja sen itsellensä valloittaminen oli vasta elämää ja riemua, jonka tieltä kaikki sai väistyä. Takausten epääminen oli puristanut häntä kuin rautakoura, noussut kuin muuri eteen, sulkenut häneltä pääsyn ja estänyt näkemästä eteensä. Sellainen ei saanut uudistua, ei mistään hinnasta. Uurasta oli poikapahasesta saakka hurmannut työnteko, kun se vastasi hänen voimiaan.
Niinkuin äiti uhraa nuoruutensa ja kauneutensa lastaan hoitaessaan ja unohtaa itsensä täydellisesti, niin oli Uuras empimättä, ilomielin tarttunut auttavaan käteen. Hän tahtoi päästä suunnittelemaan ja rakentamaan uutta kaupunkia. Se väikkyi selvin piirtein, ylväänä ja houkuttelevana hänen mielessään. Sitä hän kypsytti ajatuksissaan lisäten ja täydentäen taideluomaansa piirre piirteeltä, järjestellen, muuttaen ja muokaten. Esikaupungin vanhojen rakennusrähjien alue oli se savi, jota hän muovaili, paineli, mielikuvituksen taltalla silitti ja veisteli.
Hääpäivä läheni, mutta Uuras ei sitä mielessään hautonut. Rakennuskoneet jyskyivät työmaalla, kiviä särjettiin, sepeliä hakattiin, hevoset kuljettivat pitkissä jonoissa rakennusaineita työmaalle kadoten korkean lankkuaidan taakse. Merkillistä oli, kuinka paljon sellaiselle pienelle alalle mahtui.
Eräänä päivänä Uuras näki takaapäin nuoren tytön, jota luuli Anjaksi etäältä ja talvisen päivän hämyssä. Hän kiirehti askeleitaan tavoittaakseen tytön, mutta tämä katosi. Toisena päivänä kävi samoin. Hän oli varmasti tuntevinaan Anjaksi erään tytön, joka seisoi torin laidassa selin häneen, ja lähti kiireesti sinnepäin päästämättä tavoitettavaa silmistään, mutta lähemmäksi tultuaan hän näki edessään aivan oudon tytön, joka ei millään tavalla ollut Anjan näköinen. Sittenkin hänen katseensa seurasivat vieraita tyttöjä toivoen ja samalla peläten huomaavansa heissä Anjan näköisyyttä. Mutta sillä välin, kun hänellä, surunvoittoisen kaihon vallassa, väikkyi Anjan kuva mielessä niin elävänä, että sille täytyi hakea näkyvää vastinetta, tuli hänen ja Leena-rouvan hääpäivä.
XVI.
Rouva Heermanin puheille pyrki hääpäivän aamuna nuori maalaistyttö, puettuna puoliherraskaisesti. Hän tuli kadunpuoleisesta pääovesta ja oli niin vakavan ja surullisen näköinen, että sisäkkö heti pyysi häntä odottamaan ja ilmoitti emännälleen.
-- Millä voin teitä auttaa? -- kysyi Leena nähdessään tytön, jonka syvästi murheellinen katse viilsi hänen herkkää sydäntään.
Tänään hän oli niin altis kaikille vaikutuksille, arasteleva ja samalla valmis hellimään.
-- Te ette tunne minua, -- sanoi vieras ojentaen kätensä Leenalle. -- Minä olen Lehvistä, Uuraan kotoa, ja tulin -- -- tulin onnittelemaan teitä.
Hänen sanansa olivat kuin ulkoa opitut ja lausuttiin vaivoin, mutta katseessa ilmenevä sieluntuska vangitsi Leenan.
-- Oletteko Anja? -- huudahti Leena.
-- Olen, rouva! -- Hänen silmiinsä nousivat suuret kyyneleet ja putoilivat eheinä kuin helmet rauhattomille sormille, jotka nyppivät pienen puuhkan karvaa.
-- Miksi te itkette, lapsi kulta? -- sanoi Leena hellästi. -- Onko kotona jotakin tapahtunut?
-- Ei, ei suinkaan!
-- Mutta te olette niin surullinen!
-- Olen niin -- niin onnellinen, kun te pidätte Uuraasta. Minäkin pidän hänestä. Te olette niin kaunis, ja nyt minä ymmärrän, ettei Uuras sentään olisi voinut -- --
-- Rakas lapsi, puhu aivan vapaasti minulle, niinkuin sisarellesi. Jos sinulla on suruja, niin ehkä voin auttaa.
-- Ei, ei, minä menen jälleen, tahdoin vain nähdä teidät ja kaikki. Älkää puhuko minusta Uuraalle, rouva, ettehän!
Leena alkoi ymmärtää.
-- Nyt, Anja, tahdon tietää surusi syyn!
-- Sitä en minä voi sanoa teille, rouva, mutta jos Uuras kertoo teille, on kaikki oikein.
-- Niinkuin tahdot -- sanoi Leena miettien, -- mutta sinun pitää ymmärtää, että nyt on kysymys kolmen kohtalosta. Jos sinulla on vaimon oikeus Uuraaseen -- --
Anja punastui, niin että silmiin koski, ja hän nousi äkkiä läheten ovea.
-- Vaimon oikeus? -- sanoi hän hiljaa.
-- Niin, ymmärräthän!
-- Ei, ei, ei! -- huusi Anja, ja kyyneleet tulvivat kasvoille ja nyyhkytys painoi hänet jälleen istumaan. -- Ei koskaan. Uuras oli aina niin hyvä, niin hyvä!
Tyttö oli niin sanomattoman avuton ja suloinen tuskassaan, ja Leena pakotti hänet kohottamaan päätään, hyväili ja lohdutteli, kunnes Anja kykeni jälleen katsomaan häntä kirkkain ja kuivin silmin.
Yhteinen rakkaus vei nämä kaksi erilaista naista lähelle toisiaan, Anjan luottavana ja viattomana luonnonlapsena ja Leenan kokeneena maailmannaisena, jolle rakkaus oli myöhästyneenä onnena kaikki kaikessa, kiihkeää ja maltitonta. Jos Anja olisi tullut vaativana, olisi Leena puolustautunut luopumatta oikeuksistaan. Mutta hän tuli anteliaana, uhrautuvana ja sai vastalahjaksi syleilyn.
Vähänpä Leena aavisti, mitä Anjan mielessä piili. Hän oli itse jäänyt osattomaksi nuoruuden ensimmäisestä rakkaudesta joutuessaan kovin nuorena vaimoksi keski-ikäiselle, kuluneelle miehelle, jota hän hyvin pian inhosi. Anjan rakkaus oli metsän povessa kasvanut kaikkien hellimänä, ujona, raittiina ja kaikki kestävänä, taipuen toivomaan, odottamaan, leikkimään suutelojen sulolla kuin kedon kukkasten kerällä, vaikka sydän oli aina erosta pakahtua. Hän olisi ollut valmis odottamaan ikänsä taikka antautumaan tuokiossa hänelle, yhdelle, ja sitten ikuisesti palvelemaan, kärsimään, jos olisi tarvittu, ja ilossa kukoistamaan. Hän oli vakava kuin hauta, mieli pyhä ja ehyt, ja Uuraan rakkaus oli hänelle uskontoa. Siihen hän oli kasvanut ja siinä elänyt, ja siihen oli molempien koti heidät vihkinyt.
Nyt oli tullut Uuraan oma tahto ja uusi kohtalo Leenan kautta tekemään kaiken sen tyhjäksi. Kuin unissakävijä, joka vaarallisissa korkeuksissa kiipeilee itseään loukkaamatta, oli Anja tullut kaupunkiin tuskansa ajamana. Suru vaati varmuutta, tahtoi nähdä kohtalonsa kuin rakkaan vainajan, uskomatta kuolemaa todeksi. Omaa sulouttaan ja puhdasta luonnettaan alentamatta hän paljasti oudolle naiselle tuskansa luopuen kaikesta, niinkuin jalo nuorukainen luopuu hengestään maansa onnen ja kunnian puolesta. Hän oli rientänyt ja sitten alttiina uhrinsa antanut ikäänkuin luovuttaen kalliin helmen, jonka arvoa ei elämä eikä kokemus vielä ollut tunnetuksi tehnyt.
Erottuaan Leenasta Anja matkusti suoraa päätä takaisin kotiin.
Häät olivat olleet ja Ulla-emäntä mestarin kanssa palannut Lehviin, mutta seuraavana päivänä hän ilmestyi jälleen kaupunkiin.
Uuras, joka oli muuttanut vaimonsa tilavaan kotiin, tapasi työstä tullessaan eteisessä Leenan, kyyneleet silmissä.
-- Mikä sinun on, kun olet itkenyt? -- kysyi hän levottomana.
-- Äiti on taas tullut tänne, -- sanoi hän katsomatta mieheensä. -- Hän on surupuvussa. -- Kuinka, onko isä -- --
-- Ei, eihän toki.
-- En minä osaa arvailla! -- sanoi Uuras maltittomana.
He astuivat Uuraan huoneeseen. Siellä oli äiti jo kynnyksellä poikaansa vastassa kuultuaan keskustelun.
-- Anja on päässyt rauhaan, -- sanoi hän katsomatta Uuraaseen.
Tämä ei näyttänyt tajuavan uutisen vakavuutta, katsoi vain heihin kysyvänä ja hämmästyneenä.
-- Kuollutko, nuori, terve tyttö, oliko hän sairas?
-- Oli ja ei, kuinka sen käsittää, -- selitti äiti vältellen.
-- Puhukaa nyt selvään! -- huudahti Uuras maltittomana.
-- Niin selvään kuin tässä voi mitään puhua. Hän oli kuolemansairas kenenkään tietämättä. Nyt on enää myöhäistä päivitellä. Me olemme kaikki olleet ymmärtämättömiä, -- sanoi äiti.
Uuras näytti tyyneltä. Vain äiti ymmärsi hänen katseestaan, kuinka sanoma oli koskenut. Hän jätti naiset ja poistui jälleen kotoa.
-- Kertokaa nyt, äiti, kuinka kaikki on tapahtunut, minusta tuntuu -- --