Työn kourissa: Romaani

Part 6

Chapter 63,085 wordsPublic domain

-- Sanokaa, loukkasinko teitä äsken? -- kysyi Uuras levottomana.

-- Minä en ymmärrä, -- vastasi Leena yhä vakavana.

-- Niin, olin liian rohkea -- -- huumaantunut tanssista -- --!

-- En vieläkään käsitä, -- toisti Leena hyvin tajuten, mistä oli kysymys.

-- Hyvästi, rouva Heerman, -- sanoi Uuras äkkiä tarjoten kättään.

-- Ei vielä, herra Uuras!

-- Me emme tänä iltana ymmärrä toisiamme. Ehkä olen nytkin liian rohkea tätä sanoessani. Te, rouva Heerman, ette sitä ymmärrä.

-- Rakas ystävä, -- kuiskasi Leena, -- varovammin, hiljempaa, voidaan kuulla soitonkin pauhatessa.

-- Te siis tahdotte ymmärtää! -- uteli Uuras kiihkeästi

-- Tahdon, tahdon!

-- Hyvästi!

-- Ei, älkää menkö, leikki ei ole vielä lopussa.

-- Mikä teitä vaivaa, rouva? Olette kai uupunut.

-- En vähääkään, tuntuu vain niin omituiselta. En tunne oikein itseäni. Ajatelkaa, että minä olen ainakin yhdeksän vuotta teitä vanhempi ja yhtä kaikki samanlainen houkka ja lapsi kuin te muutkin.

-- Sen vuoksi teitä rakastammekin.

-- Rakastatte -- -- älkää sanoko sitä sanaa noin kevyesti, se merkitsee niin hirveän paljon!

Uuras vaikeni kalveten ja tahtomattaankin painuen pienelle tuolille tavoittaaksensa pöydältä Leenan lepääviä sormia. Mutta Leena suoristautui ja veti käsivartensa syliinsä leikkiäkseen viuhkallaan, jolla leyhytti Uurasta kohti.

-- Siis, näkemiin, näkemiin, rakas ystävä! -- sanoi hän äkkiä nousten ja poistuen leikkivien joukkoon.

Uuras nousi samassa ja lähti talosta.

XI.

Oli lauantai, Leenan vastaanottopäivä, jota Uuras oli maltittomasti odottanut saadakseen selvyyttä -- -- miten ja mistä? Sellainen epätietoisuus kidutti häntä. Oli jotakin olemassa heidän välillään eikä kuitenkaan mitään.

Väki alkoi poistua työmaalta, mutta Uuras antoi vielä muutamia määräyksiä, kun pormestari Fors pysähtyi katukäytävälle ja tervehti.

-- Talo nousee nopeasti, -- sanoi hän.

-- Se on tarkoituskin, -- vastasi Uuras.

-- Te olette hyvin nopea mies.

-- Kuinka niin? -- kysyi Uuras.

-- Näkeehän sen kaikesta, kaupungin naismaailma on vallan kuohuksissa teidän tähtenne.

Uuras ei sanonut mitään. Jotakin epämieluista nousi hänen ajatuksiinsa, ja pormestari Forsin suippo nenä ja paljaaksi ajeltu kalpea naama ärsytti häntä. Kylmä ja ivallinen hymy oli tarkoitettu hänelle, se oli selvää, ja ohuet huulet imivät ahnaasti sikaria nauttien siitä kaksin verroin kun näki toisen tukalan mielentilan.

-- Juorut kertovat teidän joutuneen Leena-rouvan pyydystettäväksi. Nuori mies, hän on sireeni, jonka laulua ei kukaan vielä ole kuunnellut pettymättä.

-- En ymmärrä, mitä tekemistä minulla on tässä asiassa, -- sanoi Uuras, ja suuttumus nosti punan hänen kasvoilleen.

-- Leikki sijansa saakoon, herra rakennusmestari. Näin meidän kesken sanottuna: hyvä on tietää, kenen kanssa joutuu tekemisiin. Leena Heerman on hyvin harjaantunut kiemailija.

Uuraalla oli paha vastaus huulillaan, mutta vilkaistuaan pormestariin hän jätti sanomatta hyvin ymmärtäen, että sitä hän juuri odottikin päästäkseen paremmalla syyllä hämmästelemään. Pormestari oli kuitenkin päässyt tarkoituksensa perille ja saanut Uuraan tekemään täyskäännöksen.

Hänen tuli äkkiä koti-ikävä, ja vielä samana iltana hän lähti matkalle Lehviin. Kumea tyhjyys ja rauhattomuus ei kuitenkaan väistynyt mielestä hänen astuessaan jalkaisin talvista tietä pitkin metsän ja kylän läpi. Metsä huokasi suojaisessa tuulessa, ja siellä täällä rasahteli oksa vapautuessaan lumesta, joka pudota kupsahti tuulen painosta. Joku nuori koivu kaartui raskaan lumivaippansa alla kuin nuori nainen valkoinen vaate hartioillaan ja jäi yhä edelleen kumarruksiin, vaikka tuuli avuliaana siltä kevensi talvista taakkaa. Tarvittiin aikaa suoristamaan ikeen alla ollutta.

Voisiko hän joutua elämässä tuollaisen taakan kantajaksi?

Ne hetkelliset suhteet joita hänellä oli ollut kaupungin tyttöihin, olivat jättäneet hänen ajatuksensa koskemattomiksi. Tilapäiset tuttavat olivat hänen mielestään aina olleet liian vähäpätöisiä eivätkä edes kauniita. Hän ei voinut itsessään moittia tai muuttaa sitä tarvetta, joka pyrki vertailemaan naisia toisiinsa ja silmällä arvostelemaan heidän ulkoasuansa, vaikka hän huomasikin pysyvänsä heille vieraana ja kylmänä juuri sen vuoksi, ettei kukaan häntä tyydyttänyt. Hän olisi toisinaan tahtonut mieltyä ja lumoutuneena unohtua jonkun naisen seuraan, mutta silloin nousi aina Anjan ujo olemus hänen tietoisuuteensa, eikä auttanut yrittääkään. Ja kuitenkin oli Anja hänelle enemmän sisar kuin rakastettu. Ehkä liian tuttu ja vanhempien kautta niin perin läheinen.

Nytkin se ajatus häntä ahdisti, ja ripeällä tavallaan hän kiirehti askeliaan tehden nopean päätöksen koetella tunteitaan, päästä selville Anjasta ja itsestään. Hän ihmetteli sen päätöksen rauhoittavaa vaikutusta ja oli tyytyväinen.

Luminen tie uuvutti ja hidastutti matkaa, ja hän saapui vasta myöhään illalla Lehviin. Sepän tuvan ovi ei koskaan ollut lukittu, eihän käynyt varkaita, ei outoja ihmisiä, ei edes vieras koirakaan eksynyt heille. Miksi hyvät ihmiset siis oveansa lukossa pitäisivät? Hän meni hiljaa omaan huoneeseensa ja riisuutui vuoteeseen.

Aamulla äiti näki kalossit oven edessä ja katsoi kamariin.

-- Siunattu poika, milloin sinä tulit? -- huudahti hän ylen onnellisena.

-- Yöllä tietysti, ei sovi päivällä. Ulla-emäntä oli nyt viidenkymmenen ikäinen; ei harmaata hiusta tukassa eikä ryppyjä kasvoilla. Otsa kiilsi kirkkaana, ja säännölliset piirteet loistivat tyytyväisyydestä ja terveydestä.

-- Te kai voitte kaikki hyvin? -- huomautti Uuras.

-- Jumalan kiitos, -- sanoi äiti. -- Entä isä?

-- Niinkuin ennenkin.

-- Pieni ryyppymatka joskus?

-- Vai joskus! -- venytti äiti.

-- Ei se näytä häiritsevän mamman hyvinvointia, -- pilaili Uuras.

-- Vai -- -- kestäisipä sitä surra!

-- Entä Anja? -- kysyi Uuras samaan äänilajiin.

-- Häi, joudat mennä katsomaan.

-- Voin senkin tehdä, -- myönsi Uuras päättäen mennä jo aamupäivällä.

Isä kuuli heidän juttelevan ja tuli urkkimaan Uuraalta kaikkea, mitä hänen mielestään oli tärkeätä tietää.

-- Äläpäs, et sinä ole valmis rakennusmestari, kun ei ole edes omaa taloa, -- sanoi ukko leikillään.

-- Kyllä kestää, ennenkuin sen saa.

-- Onni potkaisee, ja ellei se potkaise, tartu muuten sen kinttuun ja nykäise, -- sanoi isä.

Uuras vapautui kaupunkilaisesta painostuksesta ja astui Tupalaan päin. Jokainen käänne, joka luminen kanto ja kivi oli tuttu tällä tiellä, ja nyt hänet valtasi halu saada nähdä Anja, kuulla hänen äänensä, todeta, oliko hän vieläkin kasvanut ja tullut kauniimmaksi.

Piha oli sunnuntaiksi luotu puhtaaksi lumesta ja havuja pantu matalien portaiden eteen.

Henriika seisoi lieden ääressä, ja hämmästyksestä lensivät kalpeat posket punaisiksi, haaleissa silmissä elpyi vanha sini, ja hymyillen hän kävi vierasta vastaan.

-- Se oli äkkinäistä, kun oikein putkahdin! -- sanoi hän tervehtien, kehoitti istumaan ja pujahti samalla kamariin.

Anja oli kamarin akkunasta jo kaukaa nähnyt Uuraan tulon ja pukeutunut vaaleansiniseen sunnuntaihameeseensa. Siinä oli kulmikas, avoin pääntie, liivi sen ajan vaatimuksen mukaan pitkä ja vartalon mukainen, mutta hame laajapoimuinen. Hän astui kamarista äidin edellä kevyesti, pää hiukan kallellaan aivan kuin runsaan, vaalean tukan painosta, iho hieman kalpeana, mutta siniset silmät kirkkaina, ja raittiiden huulten välistä hohtivat kauniit valkoiset hampaat.

Uuraan täytyi myöntää, että Anja oli soma, niin herttaisen soma tyttönen.

Anja niiasi Uuraalle ujostellen ja antoi kättä.

-- Kylläpä olet kasvanut, -- sanoi Uuras, ja hänestä tuntui, kuin olisi pitänyt sanoa: -- Rakas sisko!

-- Minä menen hakemaan maidon, -- sanoi Henriika. -- Laita sinä kahvi sillä aikaa.

Jäätyään kahden nuoret olivat vaiti, ja huoneessa kuului vain kellon hiljainen naksutus. Se oli heille kummallekin suloinen hetki, aika pysähtyi ja kuunteli tässä huoneessa puhuttuja sanoja, kertoi hilpeistä lauluista ja leikeistä, heidän kahden viattomista kuiskeista ja tulevaisuudentoiveista.

-- Sinä et ole enää kirjoittanut minulle kahteen vuoteen, -- sanoi Uuras yhä katsellen tuttuja kasvoja, tuntien joka piirteessä ja eleessä entisen Anjan, mutta somistuneena, täyteläisempänä, aivan kuin jonkun taian kautta suloiseksi muuttuneena. Näin talvella hän oli hyvin valkoinen ja silmissä kummallinen kirkkaus vaaleiden ripsien varjostamana. -- Mikä sinua huvittaa? jatkoi hän nähdessään Anjan hymyilevän.

-- Sinäkin olet kasvanut, -- sanoi Anja viimein.

-- Olenkohan? -- myhähti Uuras venyttäen sääriään ja katsellen niitä sohvalla istuessaan.

-- Ja muuttunut aivan toiseksi, -- lisäsi Anja.

-- Siinä suhteessa sinä sentään taidat voiton viedä. Kuule, sano nyt, mikset ole kirjoittanut minulle niinkuin ennen?

Anja nykäisi hiukan vaaleata päätään ja sanoi:

-- Sinä olet minulle monta kirjettä velkaa!

-- Ahaa, me olemmekin ruvenneet laskemaan, ja silloin on huomattu parhaaksi kieltää luotto!

-- En minä ole enää lapsi! -- sanoi Anja.

Nyt heitä oli vain kaksi koko maailmassa, vanha tuttu huone, naksuttava kaappikello, tuli hellassa ja Anja sitä kohentelemassa. He katsoivat toisiinsa ja lähenivät kohdaten keskilattialla.

-- Anja!

-- Uuras!

Käsi kädessä ja poski vasten poskea.

-- Näin tuntuu hyvältä, pikku Anja.

Uuras suuteli tytön otsaa ja poskea, ei huulia.

-- Lapsi kulta, sinä olet minulle hyvin rakas ja kallis.

Anja irtaantui, ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskilleen.

-- Anja, mikä sinun on? Älä, rakas tyttö, älä itke, minä en voi sitä nähdä, mitä tahansa, älä itke!

-- En, -- sanoi Anja niellen kyyneleensä ja pakottautuen hymyilemään, mutta samassa hän jo nyyhkytti. -- Minä olen niin kauan sinua odottanut ja ikävöinyt enkä enää uskonut sinun tulevan, ja nyt olet täällä. Kaikki suru ja ikävä on ollut suotta!

-- Niin, ei saa ikävöidä eikä surra!

-- Täytyy, kun on sellainen pakko, ja se on niin -- -- niin suloista! -- sanoi tyttö kyynelten lävitse hymyillen.

Hänen punaiset huulensa hohtivat viekoittelevina, ja Uuras painoi niille suutelon, jota ne janosivat.

Uuras jäi puoleenpäivään leikkien Anjan kanssa tikkupeliä ja juoden kahvia, sillä Henriika ei maidon hausta tultuaan enää poistunut kotoa.

Sunnuntain suloinen rauha vaimensi heidän mieliään, ja Anjan kasvojen onnekkaassa loisteessa kuvastui luottamuksen ja rakkauden pohjaton antaumus.

-- Tämä on kuin unta, kaunista unta, -- sanoi Uuras. -- Olen varmaan joskus ennenkin istunut sinun kanssasi näin vastakkain.

-- Olet tietysti, kun kotona olit.

-- Niin, mutta silloin et sinä vielä ollut sinä!

-- Etkä sinä niinkuin nyt.

-- Kuinkahan koreaksi sinä vasta tuletkaan?

-- Ja kuinka ylpeäksi sinä vielä yllytkään, -- sanoi Anja nauraen. -- Sinä olet kuin mikäkin suuri herra!

Uuras synkistyi ja pysyi vaiti käyden hajamieliseksi. Tikkukasa luhistui hänen siihen koskiessaan, ja Anja voihkasi:

-- Kuinka sinä olet kömpelö! Siinä olisi ollut niin monta otettavaa!

Uuras katsoi kelloaan ja likisti Anjan kättä pöydällä.

-- Pian on lähdettävä, kirjoita, en takaa, että usein joudan tänne, voi mennä viikkoja. On niin paljon työtä ja kaikenlaista! -- lisäsi hän huoaten.

-- Täällä käy aika niin pitkäksi. Varsinkin nyt, kun tiedän -- -- sanoi Anja.

Hänen oli vaikea jatkaa, mutta hymyillen hän pakotti kyyneleet lähteisiinsä ja nousi Uurasta saattamaan.

Käsi kädessä he astuivat talvisella kapealla polulla puhumatta, kaihtaen rikkomasta heläjävää hiljaisuutta.

-- Hyvästi! -- sanoi Anja painaessaan huulensa viimeiseen suuteloon, silmissä eron tuskaa ja lemmenjanoa. -- Hyvästi, sydämeeni koskee niin kovasti. Tämä on niin tuskallista, ihan kuin veisit elämäni ja iäisen autuuteni!

-- Sinähän puhut kuin romaani! -- sanoi Uuras piloillaan.

-- Minä olen lukenut niitä niin paljon, ehkä senvuoksi niin houria puhunkin! -- vastasi Anja.

-- Et, lapsi, et sinä puhu houria. Hyvästi! -- sanoi Uuras ja puristi tytön vielä kerran rajusti syliinsä.

XII.

Uuras oli kotona käytyään ryhtynyt uusin voimin työhönsä ja saavuttanut mielelleen täyden tasapainon. Leena-rouvan lauantaikutsut eivät häntä enää houkuttaneet, eikä hän muutenkaan kaivannut naisseuraa.

Useat kaupungin johtomiehistä lausuivat hänelle mielihyvänsä rakennustyön nopeasta kulusta. Varsinkin kauppias Hillin tarkka silmä oli keksinyt yhtä ja toista uutta ja vaarinotettavaa Uuraan työtavassa. Uuras taas puolestaan tahtoi pitää lämpimänä juuri Hilliä, jolla oli rakennustarpeita myytävänä; muuten hän oli ainoa mies, jonka takuu kelpaisi suuremmissa rakennusurakoissa.

-- Olen ajatellut yrittää Anolan talon urakkaa. Kustannusarvioni on valmis, mutta puuttuu takuita. Täytynee jättää sikseen -- ei taida saada luottoa.

Hänen sydämensä löi rajusti, sillä Hillin vastauksesta riippui nyt kaikki.

-- Niin kai, niin kai, -- myönsi Hilli silitellen tuuheaa leukapartaansa.

Hän oli pyylevä ja naureskeleva liikemies, isänsä kanssa pitänyt ensin kauppaa myyden sekalaista tavaraa niin pienessä "putkassa", että he tuskin mahtuivat molemmat tiskin taakse samalla kertaa. Mutta kun isä kuoli, keksittiin pesä kaupungin rikkaimpiin kuuluvaksi, ja poika Hilli vuokrasi heti suurimman liikehuoneiston, mitä kaupungissa oli, ja perusti rautakaupan. Pormestarin pyynnöstä päästä osalliseksi liikkeeseen hän oli kovin ylpeä, ja he avasivat yhdessä rakennustarpeiden konttorin.

Näin nämä kaksi olivat joutuneet asioihin, ja pormestari, joka ei enää ollutkaan kaupungin virassa, vaan toimi yksityisenä asianajajana, piti kiinteästi silmällä liikemaailmaa.

Kun Uuras pyysi Hilliä takaajaksi, ei hän voinut saada varmaa vastausta, ennenkuin Hilli oli neuvotellut Forsin kanssa. Tällä oli taas omat syynsä katsoa nuorta miestä kierosti. Hän oli huomannut Leena-rouvassa tapahtuneen merkillisen muutoksen, sen jälkeen kuin Uuras oli parina iltana ollut siellä vieraisilla. Monivuotinen tuttavuus siinä perheessä ja oma harras kosinta teki hänet selvänäköiseksi niissä asioissa.

Kun Hilli vielä samana päivänä esitti Uuraan takuuasian, sai hän Forsilta jyrkän kiellon.

-- Ei tällä kertaa, -- sanoi Fors.

-- Eiköhän olisi otettava varteen nuoren miehen kyky? -- arveli Hilli.

-- Sellainen kyky voi viedä asioissa hiiteen. Huimapää, mikä lienee. Hän on ollut täällä liian vähän aikaa. Eikä se nykyinen rakennustyö kaupungin laskuun todista, kuinka hän selviäisi omintakeisessa yrityksessä. Oppirahat saa aina maksaa, etkä sinä liene kovinkaan halukas maksamaan niitä nuoren hutiluksen puolesta, -- sanoi pormestari päättävästi.

Hilli oli kyllä toista mieltä asiasta, mutta Fors oli muuten hyvin terävä ja kaukonäköinen liikealalla, eikä Hilli tahtonut mistään hinnasta tehdä vastoin hänen tahtoaan.

Kun Uuras levottomana etsi tilaisuutta tavata Hilliä saadakseen varovasti tiedustella takuusta, otti Hilli itse asian puheeksi.

-- Kuulemani mukaan luulen teille olevan edullisinta kysyä Onttolan patruunalta, eikö hän tällä kertaa rupeisi takuuseen. Jos kerran saatte yhden pätevän nimen, on asia ratkaistu.

Uuras masentui pitäen tätä ehdotusta Hillin puolelta varmana kieltona, mutta samalla häntä vaivasi ajatus, että jos hän tahtoi todella noudattaa kehoitusta -- eikä hän muutakaan neuvoa tiennyt -- niin täytyisi uudestaan lähetä Leena-rouvaa. Olihan vanha patruuna heikko ja sairas, niinkuin Leena oli maininnut, ja hänen oli vieraana vaikea, ehkä mahdotonkin mennä ilman välittäjää ukon kanssa asioimaan.

Levollisempana kuin edeltäpäin olisi luullutkaan hän vielä samana päivänä pyrki Leena-rouvan puheille.

Oli synkkä talvinen päivä. Aurinkoa ei oltu nähty pitkiin aikoihin, ja raskaat lumipilvet pysyivät paikoillaan kuin vankat vuoret painostaen ja rintaa ahdistaen lyhyinä ja sameina päivinä. Uuras ei kuitenkaan tapansa mukaan pannut merkille ilmoja. Hänelle oli kylliksi omissa asioissaan, joiden tila määräsi hänen hyvät ja huonot tuulensa. Mutta Leena-rouva oli hemmoiteltuna ja herkkänä naisena omien ja taivaankin tuulien vallassa, eikä häntä toisinaan sopinut parhaidenkaan ystävien lähestyä. Kun hänen huono tuulensa puhalsi, ei hän suvainnut olla kotona, ja siihen sai kukin tyytyä.

Uuras kysyi rouvaa, mutta sai kuulla, ettei hän ollut kotona, ja poistui ollen jo ulkoportailla, kun palvelija saavutti hänet selitellen punastuneena: -- Rouva sattui juuri tulemaan -- -- oli ollut kotona, vaikken tiennyt.

Uuras astui siis sisälle vähääkään aavistamatta, mikä suuri suosionosoitus oli tullut hänen osaksensa, sillä hän ei tiennyt ihmisten toisinaan olevan etsittäessä poissa kotoa ja kuitenkin kotona, kun satutaan näkemään tai kuulemaan, kuka vieras on tulossa.

Nuori rouva oli väljässä tulipunaisessa aamunutussa, joka lämpimänä ja turvallisena verhosi hänen täyteläistä vartaloaan. Hän hypähti seisaalle notkeana ja virkistyneenä:

-- Anteeksi, herra Uuras, tyttö ei tosiaan tiennyt, että olin kotona. Nämä päivät, oo, jospa tietäisitte, kuinka ne voivat olla pitkiä ja -- ikäviä, niin äärettömän ikäviä! -- Ei, mutta istukaa. -- Hän nauroi heleästi. -- Ei sinne, aivan kuin ventovieras. Tänne, tänne pöydän ääreen, kas näin!

Hän piti oman paikkansa sohvalla nojaten kyynärpäillään pöytään, jalat pienellä, pehmeällä jakkaralla.

-- Nyt voitte kuvitella olevanne kotona, ei -- -- mitä minä tahdoinkaan sanoa -- oikeassa kodissa, naisen kodissa. Tehkää niin, nuori ystävä, se miellyttäisi minua. Katsokaas, minulla on vain yksi kunnianhimo, luoda viihtyisä koti, missä on suloinen lepo, kun sitä tarvitsee, ja virkistävää eloa ja iloa, kun se huvittaa, ja paljon, paljon muuta hyvää.

-- Pelkään sentään häiritseväni, kun tulen vakavissa asioissa.

-- Ette milloinkaan. Noo! -- sanoi Leena-rouva venyttäen kuin kehoittaakseen.

-- Tarvitsen takuita. Leena-rouva huitoi käsillään.

-- Niin vakavaa, nuori ystävä, tuo kuuluu miehille. He varmaan nauraisivat, jos minun nimeni esiintyisi juhlallisissa asiapapereissa.

-- Minulle on annettu viittaus pyytää herra isäänne Onttolan patruunaa takuuseen rakennusurakassa, -- sanoi Uuras yhä vakavampana, koettaen salata jännittynyttä mielialaansa.

-- Jaa, herra Uuras, mutta isäni ei ole hoitanut enää viime vuosina omia asioitaan. Ne hoidetaan muualla. Veljeni -- hän ei ole kaupungissa, asuu kaukana täältä -- hoitaa ne väkensä avulla.

Uuras nousi voimatta salata katkeraa pettymystään, joka selvästi kuvastui hänen kasvoillaan. Leena-rouva näki sen ja tarttui nuoren miehen ojennettuun käteen.

-- Ette tiedä, kuinka hartaasti nyt soisin olevani mies. Tahtoisin auttaa teitä, mistä hinnasta tahansa. Oletteko kysynyt Hilliltä -- Forsilta?

-- Olen, -- sanoi Uuras.

-- Entä -- -- mitä he sanovat?

-- Antoivat neuvon pyytää Onttolan patruunaa -- --

-- Verukkeita, verukkeita! Se vanha kettu, Fors, kyllä minä sen vielä kynin.

Hän nauroi taaskin.

-- Tietäisittepä, ystävä parka, mutta kuinka te voisitte aavistaa...

-- Hyvä rouva, älkää sanoko "ystävä parka". Leena-rouva hätkähti ja katsoi vieraaseensa suurin silmin.

-- Voi, minä rupatan niin paljon, mutta uskokaa minua, teidän asianne on nyt minun asiani.

-- Kuinka se on ymmärrettävä? -- kysyi Uuras.

-- Sanokaamme, että tulette -- esimerkiksi huomenna, illalla, sanokaamme kuuden jälkeen. Ja nyt me istumme ja juttelemme hauskemmista asioista. Olkaa hyvä, istukaa.

Uuras painui jälleen paikalleen.

-- Oletteko ollenkaan ajatellut minun taloani? Arvasinhan, ette vähääkään.

-- Miksi en olisi?

-- Olette ollut matkalla, käynyt jossakin maalla.

-- Kävin vanhempiani tervehtimässä.

-- He elävät, voi, enkö ole typerä. He ovat luonnollisesti keski-ikäisiä. Tehän olette vielä aivan nuori.

-- Äiti on kyllä vielä nuorekas, panin sen merkille, -- sanoi Uuras tuttavallisemmin.

-- Kun he tulevat tänne, lupaatteko tuoda heidät minunkin luokseni?

-- Kiitos, mutta he ovat aivan yksinkertaista maalaisväkeä -- tottumattomia liikkumaan tällaisissa paikoissa.

-- Mutta, rakas ystävä, miksi te minua luulette? Olenko tosiaan niin hirveä, että teidän täytyy näin sanoa. Teidän vanhempanne ovat tietysti erinomaisia ihmisiä, ja minä pidän itseäni siksi järkevänä, että ymmärrän panna sellaiselle arvoa.

-- Kiitos! -- sanoi Uuras, jota hänen emäntänsä ystävälliset ja vakuuttavat sanat lämmittivät.

-- Kunhan tekin olette istunut täällä koko ikänne ja oppinut ulkoa kaikki ihmiset, niin ymmärrätte, kuinka onnelliseksi tulee saadessaan tavata jonkun uuden oikean ihmisen, -- puhui Leena-rouva.

Uuras oli yhä levoton muistellen Forsin sanoja "sireenistä" ja nousi pian lähteäkseen.

Samassa palvelija ilmoitti kahvin olevan pöydässä, ja Leena sai uuden syyn pidättää vierastaan. Uuras vilkastuikin jälleen vähitellen, unohti kaiken muun ja antautui viehättävän emäntänsä lumottavaksi.

-- Lupaatteko minulle suosiollista apuanne talon suunnittelussa?

-- Sitä ei tarvitse kysyä, minä olen aina käytettävänänne, -- vastasi Uuras.

-- Mutta jos veisin teiltä monta iltaa ja aivan näinä päivinä?

-- Minä olen vapaa, ei paina liiat työt, ei taida tulla urakoistakaan -- --

-- Sitä ette tiedä. Odottakaamme. Samalla kuin minun uuden taloni suunnitelma valmistuu, saatte nähdä ihmeitä. Siinä on vain yksi ehto.

-- Saanko tietää, mikä?

-- Että luotatte minuun rajattomasti. -- Asioissako?

-- Niin, ja ystävyydessä.

-- Uskallanko -- ymmärränkö oikein?

-- Jos teille sanotaan minusta jotakin -- mitä tahansa, älkää uskoko!

-- Sen luulen voivani luvata!

-- Kiitos, herra Uuras!

He olivat juoneet kahvinsa, ja Leena-rouva tarttui nuoren miehen käsivarteen sanoen:

-- Nyt näytän teille omat piirustukseni. Tulkaa!

Hän painoi kevyesti Uuraan käsivartta ohjaten häntä pieneen nurkkahuoneeseen, jossa oli pöydillä kirjoja, aikakauslehtiä ja kuvateoksia. Sama elämän täyteläisyyden tunne kuin molemmilla edellisillä käynneillä sai Uuraan valtoihinsa, ja Leena-rouvan pehmeä vartalo hipaisi kuin aavistus häntä, ja vieno kukkien tuoksu tuntui huokuvan kaikkialta. Ilma näissä huoneissa oli Uuraalle unhotusta, lumousta ja elämisen suloisuutta.

Leena latoi syrjään muotilehtiä ja kuvateoksia vetäen esille huoneiden sisustuskuvia, ulkomaalaisia rakennussuunnitelmia ja palkittuja, kuuluisia piirustuksia, joista hän oli hankkinut nämä kuvateoksiin liitetyt pienoiskuvat. Uuraalle se oli aivan uutta ja erittäin mielenkiintoista. Hän unohtui emäntänsä kanssa tutkimaan runsasta kuvavarastoa, ammattimiehenä saaden kuvista irti Leenan mielestä aivan ihmeellisiä asioita. Kummankaan huomaamatta oli aika luiskahtanut päivälliseen, jota täällä syötiin neljän jälkeen.

-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi Leena-rouva. -- Kotonahan teillä on vain yksi huone ja ruokamummon hapan naama odottamassa.

Uuras ei enää estellyt. Hän viihtyi erinomaisesti tässä ilmapiirissä, eikä kotona ollut mitään velvollisuutta vaatimassa häntä poistumaan. He söivät kahden kesken samassa ruokailuhuoneessa, jossa monilukuiset vieraat olivat aterioineet. Uuras pani nyt merkille ruokasalin vapaana ollessa sen aistikkaan ja kallisarvoisen sisustuksen.

-- Isäni osti tuon astiakaapin erään tuomarin huutokaupasta. Lintuveistokset ovat siinä kauniita. Pöydät ja tuolit tehtiin jälkeenpäin samaan tyyliin, -- selitti Leena.

Uurasta miellytti enimmin huoneen tilavuus ja kaluston ehyt yhdenmukaisuus. Jokainen tarvekalu ja esine kuului juuri siihen paikkaan, johon se oli sijoitettu, kädenalaisiksi, herkkuleipien säilytyskomeroiksi, hopean, porsliinin ja kristallimaljojen hyllyiksi. Kaikkialla Uuraan silmä keksi vaistomaisesti sopusuhtaisuutta ja tarkoituksettoman loisteliaisuuden välttämistä.

Kaikki tämä tuntui Uuraasta uudelta, ja samalla se viehätti ammattimiehen silmää. Yhä enemmän hän vakaantui aikomuksessaan tavoitella itselleenkin kaikkea tätä.

-- Te olette niin harvasanainen, herra Uuras, -- sanoi Leena.

-- Tämä huone puhuu minulle ja minä kuuntelen.

-- Olen utelias kuulemaan, mitä huone voi teille sanoa, minulle se ei koskaan puhu mitään, -- nauroi Leena.

-- Emäntänsä luonteesta ja jokapäiväisestä elämästä se puhuu, -- sanoi Uuras rohkeasti, sillä niin hän ajatteli.

-- Te osaatte sanoa älykkäitä kohteliaisuuksia. Muuten pelkään, että huoneeni voi syyttää minua heikkouksista, jotka eivät kuulu minulle, vaan palvelijoilleni.

He joivat kahvin kulmahuoneessa yhä keskustellen uudesta talosta.

-- Minä tahdon, että siitä tulee oikea kotien koti.