Part 12

Valtioneuvos Bennechen nousi ylös sängystä ja koetteli katsoa vaikuttavasti poikaansa. Vaan eipä se ottanut onnistuakseen hänellä siinä yöpaidassaan ja harva harmaja tukka törröttäen mikä hiuskarva minnekin. Jos hän olisi ollut täydessä loistossaan, olisi hän ehkä voinut päästä tilaisuuden herraksi; vaan kun hän istui sängyssä, kuin aivan tavallinen partainen maaherra, hajosi äkkiä pojan koko rajaton kunnioitus kuin korttihuone, ja kylmyydellä, joka melkein kammotti häntä itseäänkin, sanoi hän: "Pappa -- pappa -- minä olen ollut erehyksessä sinusta!"

Vaan nyt saavutti rouva järkensä: "Olepa hyvä ja osota kohteliaisuutta isällesi, Juhana! ja kuuntele sitten hetkinen tyynesti minua. Sinä itse, lääkäri kun olet, tiedät parhaiten, että se tauti, jota osottelet, on sitä laatua, että siveä ihminen ei puhu siitä."

"Siinäpä se on!" virkkoi poika. "Minä olen monta kertaa ajatellut sitä. Pahimman taudin antavat kaikki hiipiä ympäriinsä salaa, sen vuoksi että ei ole soveliasta puhua siitä! Voi, mamma, sinä et tiedä mitä sinä olet tehnyt!"

"Mitä minä olen tehnyt! Vaan oletko hullu, poika?" huusi rouva tuimistuneena; hän ei voinut millään kurin sopeutua siihen, että se oli Juhana, joka seisoi tässä tuomarin ankaruudella.

"Adelaide" -- sanoi valtioneuvos varovasti sängystään.

Vaan Juhana jatkoi aivan tyynesti tultuansa varmuuteen, tunsihe hän melkein kuin sammuneeksi --:

"Että te tahdoitte estää minua saamasta häntä, sen ymmärrän, ja sen voin ehkä antaa teille anteeksi; vaan että te annoitte hänen mennä turmioon -- voi, te ette tiedä minkä arvoinen se nainen oli ja mitä hän kärsi. Nyt on hän kuollut, ja minä matkustan tänä iltana -- hyvästi!"

"Minne?" kysyi äiti.

"Amerikaan", vastasi Juhana ovelta.

"Amerikaan! Ei millään ehdolla! Daniel", huusi rouva Bennechen.

"Tämä on vakainen asia, pysykäämme tyyneinä", sanoi valtioneuvos.

Saliin tuli Hilda puolipukeissaan juosten veljensä jälkeen; hän oli huoneestaan kuullut suurimman osan keskustelusta.

"Juhana, Juhana!" virkkoi hän puoliääneen, "mitä se on? matkustatkos taas?"

"Niin, Hilda, nyt matkustan ijäksi päiväksi -- Amerikaan. Sinulle tulee ikävä raukalle --" hän otti sisarensa syliinsä.

"Voi niin, niin." nyyhki Hilda. "Etkö voi ottaa minua mukaasi?"

Hän sanoi niin, tarkoittamatta juuri paljoa sillä, vaan veli otti sen korviinsa heti, ja kun Hilda arveli, ettei hän saa lupaa äidiltään, vastasi hän kovaan: "Ah, me molemmat onnistumattomathan vaan matkustamme. Tule, seuraa minua ja auta minua, kunnes voit ryhtyä johonkin parempaan."

"Vaan -- Juhana! oi -- kuinka se on totta?"

"Miksi ei? Mitä sinusta tulee täällä kotona? Naimisiin tuskin tulet -- anteeksi, sisar rakas -- ja työntekoon olet liian ylhäinen. Amerikaan olet omias."

Samassa tuli rouva Bennechen sänkykamarista. "Ah -- sinä et ole vielä mennyt, Juhana! Olipa hyvä, jotta voin puhella kanssasi."

Bennechenin rouva ponnisteli puhuakseen. "No, minua ilahuttaa kuulla, kaikki oli siis leikintekoa, niin, senpä kyllä uskoinkin."

"Ei, mamma, se on täyttä totta", vastasi Juhana kuivasti. "Hilda! mene ja laita tavarasi kokoon; me menemme laivaan illalla."

Hilda oli hämeissään, vaan kuitenkin niin tämän valtavan äänen valtaamana, jota hänen muutoin ujo veljensä nyt käytti, jotta hän heti totteli ja meni huoneesensa.

"Kuule, Juhana!" sanoi rouva ja asettui hänen eteensä, "oletko hupsu vai oletko vaan juovuksissa. Luuletko että isäsi ja minä antaumme senlaiselle häväistykselle alttiiksi?"

"Minä tulen noutamaan Hildan illalla, ja jollei hän ole valmiina, niin voit valmistautua suurempaan häväistykseen" -- hän meni kohti ovea.

Rouva Bennechen laski huudon ja vaipui muutamaan nojatuoliin.

"Vaan, Juhana!" huusi valtioneuvo joka tuli sisään housut kourassaan, "autahan äitiäsi! näethän, että hän on tainnuksissa."

"Ei ole tainnuksissa."

Niin meni hän.

XIX.

Siirtolaisasioitsija hieroskeli käsiään siitä onnen tempauksesta mikä hänellä oli ollut tohtorista, seisoessaan ja katsellessaan höyrylaivaa lännestä, joka nyt kulki laivasiltaan ja asettui englantilaisen eteen.

Hänen terävä silmänsä, joka vaaniskeli matkustajia kaikkialta, keksi heti Njaedelin ja luotsivanhimman; ja heti kun he tulivat maihin, tunkeusi hän heidän luo.

"Siirtolaisia, näemmä?" sanoi hän ja tervehti.

Luotsivanhin vastasi tervehdykseen, vaan kun asioitsia tarttui säkkiin, jota hän kantoi, ei hän suvainnut että ylhäinen herra näki vaivaa hänen kapineistaan. Asioitsia puheli lakkaamatta, viedessään heitä ihmisjoukossa, joka oli kotoutunut tulleen laivan luo; Njaedel seurasi, vaan tarkasti kaikkea täydellä epäluulolla.

"Nähkääs, tuolla on teidän laivanne _first class, altogether_! Onko teillä lippuja?" kysyi asioitsija.

"Ei ole", vastasi luotsivanhin.

"Very well! Lippuja kirjoitetaan laivassa; olkaa hyvä ja tulkaa laivaan!"

"Milloin lähtee laiva?" kysyi nyt Njaedel.

"Huomenna anivarahin", vastasi toinen. Ja semmoista vohkaa, jotta vilisi vaan Njaedelin silmissä, selitti hän linjansa kaikki edut, kuinka se oli onnen potkaus, että he kohtasivat juuri hänet, ja kuinka mukavaa oli, että he suoraan pääsivät laivaan, jotta ei tarvinnut heidän maksaa maissa olostaan. Tuopa tepsikin ja he menivät laivaan asiamiehen kanssa, joka neljännestunnissa hankki heille majat keulassa toisen luokan paikalla, kirjoitti liput, otti vastaan etumaksuja, kuittasi ja lopetti sitten läiskäyttäen käsiään: "All right! first class, altogether!"

Kun tämä oli saatu järjestykseensä, menivät he maihin! vaan Njaedel kuiskasi luotsivanhimmalle: "Mutta jos se ruoja oli konna tuo ylhäinen herra; se puhui kovin kiivaasti."

Vaan luotsivanhin hymyili mahtavasti ja sanoi, että se oli Amerikan mallia. Nyt oli vaan asiana saada selkoa jutusta ja sitten tavata Kristinaa sairashuoneella. Njaedel tahtoi että he menisivät suoraan kuninkaan luo, vaan luotsivanhin nauroi hänelle vielä kerran ja alkoi sitä vastoin kysellä kaikilta ketä tapasi tietä kansliaan.

Vaan eipä onnistunut; useimmat nauroivat eli vastasivat sukkeluuksilla, toiset pysähtyivät katselemaan heitä. Olikin se tavaton pari: pieni, punaposkinen luotsivanhin, keltainen meripusero yllä ja karvalakki reuhka päässä, ja pitkä, kumaraselkä jättiläinen, jolla oli pörröinen parta ja kummalliset vaaleat lapsensilmät.

He itsekin tulivat tuntemaan sitä, kun he tulivat komeammille kaduille: luotsivanhin ei kysellyt enään niin rohkeasti, ja kun he tulivat postikonttorin nurkkaan, sanoi hän nolona: "Katso kun on jo kymmenissä."

He seisoivat ja katselivat Vapahtajamme Kirkon tornia, kun muuan ylhäinen herra paperitukku kainalossa kääntyi nurkasta.

Luotsivanhin rohkaisi mielensä: "Anteeksi! voitteko sanoa meille, missä on kanslia?"

"Mikä kanslia?"

"Onko niitä useampikin kuin yksi?" kysyi luotsivanhin alakuloisesti.

"Voi tokikin, hyvät herrat!" vastasi ylhäinen herra, "kuinka voisi vanha Norja tulla toimeen ainoastaan yhdellä kanslialla. Vaan mitä tekisitte kansliassa?"

"Me kyselisimme jutusta", sanoi Njaedel.

"Se on", selitti luotsivanhin, "se on muutamasta kaislarannasta ja viemäriojasta --"

"Niin, suuria viemäriojia on kyllä kaikissa kanslioissa", sanoi siivo herra, "vaan kaislarantojen laita on pahempi."

"Se on se kanslia, jossa on valtioneuvos", selitti luotsivanhin.

"Voi, kunnioitettavat maanmiehet, missä ei olisi valtioneuvosta? Meillä on yksitoista semmoista."

Nyt joutui luotsivanhin aivan hämilleen.

"Veljeni on siellä", sanoi Njaedel.

"Vai niin, mikä hänen nimensä?"

"Antti -- Mon Antti."

"Aha -- Mo. Hänet minä kyllä tunnen. Vai niin, hän on veljenne? Tulkaa mukaani, minä menen samaa tietä."

Niin menivät he, ylhäinen herra edeltä toiset muutaman askeleen jälestä.

"Hän on sitä oikeata herrain sukua", kuiskasi Njaedel, "hänen käy häpeäksi kulkea meidän seurassa."

"Enpä usko häntä kovin", vastasi luotsivanhin varovasti.

"Tässä on minulla teille kaksi oikeata näytettä kuolleista eläinlajista: kansasta", sanoi Yrjö Delphin Mortensenin notariolle, astuessaan luotsivanhimman ja Njaedelin kera sisään; "ja tässä hyvät herrat!" hän kääntyi niitten kahden puoleen -- "tässä saan esitellä teille Kansan todellisen Mortensenin."

Toimittaja nousi juhlallisesti seisomaan ja kumarsi, vaikka hän tunsi aina epävarmuutta, milloin virkakunnan päällikkö laski leikkiä. Hän lausui muutamilla ylevillä sanoilla sitä iloaan, minkä hän tunsi kun sattui niin kasvot vasten kasvoja kansan ytimen, Norjan pätevän itsenäisen talonpoikaissuvun kanssa j.n.e.

Tämä pieni kohtaus houkutteli Örsethin ja kolme neljä muuta herraa läheisistä huoneista. Vaan luotsivanhin seisoi ja ihmetteli Mortensenin kelmeää, pulleaa muotoa, ja jotain, joka kauan oli hänessä kiehunut, rupesi liikkumaan. Vaan hän pysytteli yhä tyynenä.

"Nämä herrat", sanoi virkakunnan päällikkö, tehdessään liikkeen, mennäkseen edelleen, "jätän minä teidän erityiseen huoleenne, herra Mortensen! Minä en epäile että te ilolla käytätte tilaisuutta näyttäytyäksenne kansan todellisena -- j.n.e."

"Suokaa anteeksi herra virkakunnan päällikkö", vastasi Mortensen vähän ähmeissään, "vaan minä luulen, että tänään ei meillä ole aikaa kujeiluun."

"Kujeiluun! Sanoiko Mortensen kujeiluun? Kuuliko joku herroista, sanoiko notario Mortensen kujeiluun. Minä en voi ajatella", jatkoi Delphin ilkeästi hymyillen, joka oli hänen vihollisensa kauhistus, "minä en voi ajatella mahdolliseksi, että notario Mortensen voisi käsittää määräykseni kujeiluksi. Nämä molemmat herrat kysyvät muuatta juttua kaislarannasta ja suuresta ojasta, joka pitäisi oleman täältä meillä. Olisiko notario Mortensen hyvä ja viivyttelemättä hankkisi tähän kuuluvat asiapaperit ja antaisi näille herroille tiedon."

Toimittaja kävi punaiseksi naamastaan ja kun toiset huomasivat, että kohtaus teki käännöksen, kömpi kukin paikoilleen ja kumartui syvään paperikasojensa yli.

Vaan nyt tarttui luotsivanhin Seehus puheesen: "Anteeksi, vaan minä tahtoisin mieluummin puhutella valtioneuvosta itseään, minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon kanssa tuossa."

"Siitä pidän minä huolen", vastasi virkakunnan päällikkö ja vei molemmat talonpojat salien läpi valtioneuvoksen omaan huoneesen. Täällä käski hän heidän odottaa; valtioneuvos ei ollut vielä saapunut.

Meni melkein tuntikausi, ennenkuin hän tuli, ja silloin oli hän hirveän huonolla tuulella. Vaan aikojen kuluessa oli valtioneuvos oppinut näyttämään sitä lempeämmältä, kuta pahemmin asiat kävivät. Vaan tänään oli vaikea; sillä pahennukset olivat alkaneet varhain ja kestäneet pitkään.

Ensin oli hänellä onnettoman kohtauksen jälkeen Juhanan kanssa ollut pitkä ja vaivaloinen keskustelu Adelaiden kanssa. Vihdoin oli hänen onnistunut selittää tuolle pontevalle naiselle, että pakko ja este ei olleet vaikuttavia keinoja häväistystä vastaan. Siis he jäivät siihen tuumaan: että he olisivat hyvällä tuulella vaan "onnistumattomien" teosta ja kertoisivat asian niinikäästi, että Juhana pistäytyi Amerikassa ja että Hilda sai seurata häntä huvinsa vuoksi.

"Ah Jumala, ei ole ristin sielua, joka ottaa uskoakseen sitä!" valitti valtioneuvoksen rouva.

"Se riippuu siitä, kuinka kerromme sen", sanoi miehensä.

Vaan tuskin oli se sana lopussa, ennenkuin ekstraordinari Alfred astui sisään onnettoman näköisenä. Hän oli -- pakoitettu -- panemaan vekselin pankkiin, ja se lankesi maksettavaksi tänään ja -- ja -- ja --

Valtioneuvos vihastui ja alkoi puhetta; vaan rouvansa onnistui tölmätä Alfred ulos etehiseen ja lupasi hänelle apua talousrahoistaan.

Ja kaiken tämän piti nyt juuri tapahtua sinä tärkeänä päivänä, kun odotettiin hänen majesteetiansa pitkän poissaolon jälkeen aikana, jolloin juuri piti saada kuninkaan tulo niin juhlalliseksi ja niin merkitseväiseksi kuin suinkin! Kun valtioneuvos Bennechen astui virkahuoneesensa yksityisen oven kautta, niin senpä vuoksi hän töin tuskin tukehdutti kirousta nähdessään nämä molemmat kummalliset olennot, jotka istuivat siellä.

Luotsivanhin nousi heti seisomaan ja rupesi heti selittämään asiaa niinkuin hän oli valmistaunut, jolloin hän Njaedelin iki ihmeeksi nimesi valtioneuvosta "teidän korkeudekseen."

Valtioneuvos tähysteli häntä hetkisen, avasi sitten oven toimituskirjurin huoneesen ja kysyi: "Mitä väkeä täällä istuu?"

"Minä en tiedä, en ollenkaan minä tiedä, herra valtioneuvos -- en tosiaan tiedä", vastasi toimituskirjuri, joka oli pieni, kähmyrä, harmajatukkainen mies, "se oli virkakunnan päällikkö Delphin, joka toi heidät, niin hän se oli tosiaan; minä en tiedä mitään siitä, en ollenkaan!"

"Se on niin teidän tapaistanne", mutisi valtioneuvos. "Käskekää virkakunnan päällikön tulla tänne."

"Heti, heti, herra valtioneuvos, heti toimitan" -- pieni mies hyppäsi tuoliltaan, pyörähti pari kertaa ympäri löytääkseen hattuaan, muisti ettei hänen tarvinnutkaan mennä kadulle, ja juoksi sitten toiselle ovelle ja huusi Delphiniä.

Valtioneuvos käveli pari kertaa edestakaisin odottaessaan; luotsivanhin oli mykkänä, hän rupesi arvailemaan että kaikki oli jotenkin ihmeellistä.

Valtioneuvos Bennechen oli itse osaksi vaikuttanut siihen nopeaan ylenemisen hyppäykseen, minkä Delphin oli tehnyt. Vaan viime aikoina rupesi hän vähän epäilemään kamariherraa; valtioneuvos päätti sopivassa tilaisuudessa neuvoa häntä hakemaan virkaa jossain pienessä kaupungissa. Yrjö Delphin oli kuitenkin peloittavine sanoineen ja mukavine jutelmineen mies, jonka ystävänä piti pysyskellä -- eniten silloin kun alkoi häväistys ahdistaa.

"Hyvä kamariherra", alkoi hän sentähden, kun tämä tuli sisään, "minulla on pyydettävänä suuri palvelus teiltä. Nähkääs, hänen majesteetinsa tulee, kuten tiedätte, neljän aikana. Ja suuri joukko kaupungin ylhäisiä kokoontuu minun luo nauttiakseen pienen murkinan à la fourchette ennen tulojuhlallisuuksia; toivon saavani kunnian nähdä kamariherrankin --"

Delphin kumarsi.

"Vaan varsinaisesti aion pyytää teitä, hyvä Delphin, menemään kotiani vaimoni luo auttamaan häntä vähän järjestämisessä -- onhan se muuan teidän monesta taidostanne. Sillä, sanon ma teille, Adelaide oli vähän kuumeissaan -- monta yhteensattuvaa tapausta näet -- hm!" Valtioneuvos koetti vähän hymyillä. "Kuten luultavasti olette monta kertaa kuulleet, on Juhana kauan aikaa puhunut aikomuksestaan matkustaa Amerikaan?"

Delphin oli kyllä kohtelias vastaamaan myöntämällä.

"Sekin nyt juolahti hänen päähänsä", jatkoi valtioneuvos leikillisesti, "ja nyt onkin hyvä tilaisuus; hän menee siirtolaislääkärinä ja Hilda huvinsa vuoksi."

"Neiti Hilda!" huudahti Delphin ja menetti meininkinsä.

"Niinpä niin", myhäili valtioneuvos, "äkkipikainen aatos, eikö niin? Adelaide ei alussa suostunut ollenkaan, vaan minä sanoin: anna hänen mennä! Amerikan matka nykyään on oikein huvimatka, ja kun tohtori Rohde vielä selitti että meri-ilma -- hm --"

Delphin mutisi muutamia kohteliaita lauseita, ja valtioneuvos oli tyytyväinen itseensä. Vaan ovessa kuiskasi hän tuttavallisesti: "Mitä nuo ovat, arkadilaisia paimenia, joita te olette laittaneet minun kimppuuni?"

"Ne ovat talonpoikia länsirannalta, jotka kysyvät muutamaa juttuaan, joka on lähetetty tänne meille. Minä otin huostaani heidät, Mortensen kun oli vähän ikävällä tuulella. Minä arvelin ettei sopinut antaa mitään aihetta -"

"Aivan oikein, hyvä Delphin; minä opastelen heitä oikeaan. Mortensen on, meidän kesken puhuen, hiukkasen törkeä."

Kun virkakunnan päällikkö meni, kääntyi valtioneuvos niiden kahden puoleen, jotka odottivat, ja sanoi ystävällisesti: "No, ystäväni! Nyt olen aivan teidän käytettävänä. Se oli siis asia joka koskee --"

-- "joka koskee kaislarantaa" -- sanoi luotsivanhin.

-- "joka koskee kaislarantaa" -- valtioneuvos soitti -- "olkaa hyvä ja istukaa, siitä saamme pian selon." Hän taas soitti. "Onko juttunne vasta tullut meidän käsiimme?"

"Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä", sanoi Njaedel.

Valtioneuvos huoahti tämän äänen johdosta. Hän avasi oven etuhuoneen erityisen oven vieressä ja huusi: "Mo!"

Vaan Mo ei ollut siellä: valtioneuvos meni toiselle ovelle ja säikytti toimituskirjurin melkein kuoliaaksi rämistelemällä avaimia ja kysymällä muuatta juttua joka koskee kaislarantaa.

Toimituskirjuri heittäysi yli papereinsa, repi ja reuhtoi lehtiä, viskoi edes ja tasaisin löytääksensä sitä kirottua juttua, joka oli muka lähes pari vuotta sitten heitetty sinne.

Sitten vetäysi valtioneuvos etemmäksi huoneisin ja tuli aina Mortensenin luo, johon kukaan ei ollut nähnyt hänen ennen koskaan jalallaan astuneenkaan, levittäen kaikkialla pelkoa ja kauhistusta avaimillaan ja tällä ihmeen kaislarannalla, josta ei kukaan ihminen muistanut kuulleensakaan.

Mortensen lausui vähän ilkeästi: "Virkakunnan päällikkö Delphin on jo mennyt; ehkä olisi tiennyt jotakin."

"Virkakunnan päällikkö Delphin on virkatoimissa, ja sitä paitse on jutun pitänyt jo kannu sitten mennä hänen käsiensä läpi", vastasi valtioneuvos ankarasti. "Minä tahdon että se asia on heti toimitettava."

"Asiapaperien pitää löytyä -- ymmärrättekö, hyvät herrat! -- niitten pitää löytyä ja heti."

Valtioneuvos kääntyi takaisin virkahuoneesensa, ja koko kansliarakennus tuli äkkiä aivan tavattomasti muurahaispesän kaltaiseksi. Ovia avattiin ja sulettiin, huolestuneita kasvoja näyttäytyi ja katosi, hyllyt tyhjennettiin ja kasat käänneltiin, ekstraordinarit juoksivat pitkissä käytävissä portaissa ylös ja alas, aina ullakkoon, jossa he synkässä epäilyksessään tonkivat tomussa ja paperikasoissa. Kauhistus lisäysi joka minuutti, ja vähän väliä avasi valtioneuvos ovea ja kysyi: "Eikö vielä?" jotta onneton toimituskirjuri suoraan sanoen pyöri kauhusta ympäriinsä, kuin piesty hyrrä.

Vaan keskellä kaikkea tätä häläkkää oli syntymässä kysymys, kuin suuri huokaus, yli koko talon: Missähän Mo oleksii? Eikö Antti kaikkivaltias tule?

Ja vihdoin hän tuli. Hiljaisena, kelmeänä ja hymyhuulilla hiipi hän valtioneuvoksen virkahuoneesen, juuri kuu siellä oli koko kansliaherrain seura koolla, jotka kaikki koettivat todistaa, että se kaislaranta ei koskaan ole ollut _heidän_ käsissään.

Kaikki hengähtivät helpommasti, kun pieni mies näyttäytyi, ja valtioneuvos kysyi häneltä kiivaasti, tiesikö hän jotain tästä jutusta.

"Tiedän kyllä", vastasi Mo, "se on Kaoksessa."

"Missä?" kysyi valtioneuvos.

"Mortensenin Kaoksessa", vastasi Mo hieman nauraen.

"Jos tiedätte, missä asiapaperit ovat, niin tuokaa ne", käski valtioneuvos.

Mon Antti meni; häntä seurasi vimmastunut Mortensen ja muut herrat.

"Oliko hän veljesi?" kysyi luotsivanhin.

"Minä luulin tuntevani hänet äänestä", vastasi Njaedel epävarmana, "vaan hän on tullut pienemmäksi, minusta nähden, ja vanhaksi käynyt!"

Valtioneuvoksen mieleen juolahti että tämä tapaus saattoi mahdollisesti tehdä huonon vaikutuksen näihin molempiin talonpoikiin; hän kääntyi sen takia luotsivanhimman puoleen ja kysyi ystävällisesti: "Nimenne, saanko kysyä'"

"Lauri Voldeman Seehus."

Valtioneuvos säpsähti kuullessaan tämän sointuvan nimen, ja kun hän kuuli että Seehus oli luotsivanhin, otti hän tuolin ja asettui lähelle häntä; löipä hän häntä tuttavallisesti polvellekin, puhellessaan.

"Sanokaa, herra luotsivanhin, eikö ole monta kertaa elämä vaivaloista ja vaarallista siellä rannikolla?"

"No, teidän korkeutenne, kun ihmiset uskaltavat mennä kauas ulapalle pahalla ilmalla, niin onpa se hyvinkin tukalaa."

"Niin, niin", sanoi valtioneuvos ja ojensi kättään, "minä ajattelen usein ylpeydellä niitä mailmanmainioita, pelkäämättömiä luotseja, joita on vaarallisella rannikollamme, ja iloa oikein tunnen kun saan tulla tuttavaksi muutaman kanssa --"

"Hä?" sanoi luotsivanhin epävarmalla äänellä. "En minä ole luotsi, eikä Njaedelkaan."

"Hm", sanoi valtioneuvos ja muutti puheainetta, "se oli kai suuri ja tärkeä elinkeino tuo suuri sillinpyynti lännessä teidän seuduillanne?"

"No niin, niille jotka saivat jotain", vastasi luotsivanhin, joka arveli että valtioneuvos oli erittäin leikillinen herra.

"Se on vilkas ja kirjava elämä suurissa kalan pyyntipaikoissa", jatkoi valtioneuvos. "Semmoiset suuret ihmiskokoukset maan eri osista vaikuttavat epäilemättä kehoittavasti väestöön."

"Tapahtui tavallisesti tappeluita, teidän ylhäisyytenne", sanoi luotsivanhin.

"Hm -- tietysti, pieniä rettelöitä; vaan sanokaa", valtioneuvos muutti ainetta taaskin, "kun niin paljon ihmisiä kokoontuu, mistä saavat he asuntoja -- yömajoja?"

"No, teidän korkeutenne", vastasi luotsivanhin, "yömajojen laita oli hyvin hätelöä. Useimmat paneusivat mahalleen päin tuuleen."

"Pum -- pum -- pum --" hyräili valtioneuvos ja käyskenteli edes takaisin, ramistellen avaimia.

Vaan luotsivanhin, joka ei lainkaan tiennyt sanoneensa mitään sopimatonta, vaan sitä vastaan arveli, että valtioneuvos oli sanomattoman alhainen herra, nykäsi Njaedelia takinhiasta. "Ajattelin kysyä häneltä tiestä?"

Njaedel nyökkäsi päätään ja luotsivanhin nousi seisomaan: "Elkää panko pahaksenne, teidän korkeutenne, vaan haluaisin mielelläni kysyä teiltä jotain."

"Olen palvelijanne, herra luotsivanhin!"

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole yli kaikkein nimismiesten, rootimestarein ja insinöörikapteenein?"

"Kyllä olen, kyllä", myönsi valtioneuvos.

Luotsivanhimman silmistä loisti ilo. Vihdoinkin oli hän päässyt käsiksi oikeaan; nytpä hän "puhuukin suunsa puhtaaksi" tuosta samasesta tiestä. Ja hänen kauan kokoutunut vihansa puhkesi ilmi kaunopuheliaisuudessa, josta valtioneuvos ei ymmärtänyt juuri paljoa.

"Mistä tieosasta on kysymys?" kysyi hän viitaten suurta karttaa seinällä.

Luotsivanhin, joka oli tottunut karttoihin ollessaan laivurina, oli kohta oikealla tiellä. Valtioneuvos asetti nenälleen kultaiset nenälasit, otti harpin pöydältä ja mittasi kappaleen suurella tarkkuudella.

Sitten puhui hän näin sujuvalla tyynellä tavallaan: "Nähkää, herra luotsivanhin, tämä on kartta meidän tieverkostamme. Ajatelkaapa nämä kaikki punaiset, keltaiset ja siniset viivat asetetuiksi _yhdeksi_ viivaksi, niin tulisipa siitä oikein iso kappale, eikö niin?"

"Niin", myönsi luotsivanhin; hän ei ymmärtänyt minne asiaa johdettiin.

"Ja jos te vertailun vuoksi tahtoisitte tarkastaa matkaa tällä harpilla" -- valtioneuvos piti sitä esillä -- "te näette että välimatka ei ole suurempi paperiliuskareen paksuutta."

Luotsivanhin tähysteli harpista valtioneuvokseen ja sitten taas harppiin.

"Nähkää nyt, hyvä luotsivanhin Seehus, niin pieni on tieosa, josta teitte valituksen, verrattuna koko maan tienverkkoon; ja ettekö nyt itsekin myönnä, että se on ehkä -- miten sanoakseni? -- vähän liiaksi suuri vaatimus, että se, jolla pitää olla koko tämä monimutkainen kulkuneuvojärjestelmä päässään -- että hänen pitäisi voida ulottaa yksityistä huolenpitoaan niin pienen pieneen osaan koko tästä kokonaisuudesta." Valtioneuvos piti harppia aivan luotsivanhimman silmäin edessä.

Luotsivanhin toljotti suu selällään. Ei hän sitä oikein selvään käsittänyt, vaan hän tunsi, että hukkaan meni hyvät humalat tälläkin kertaa, ja sama tunto siitä, että jotain hänessä kiehui, ilmausi taas. Samassa aukesi ovi ja Mon Antti tuli takaisin, seurassa Mortensen, toimituskirjuri ja muut, jotka pysähtyivät ovelle ja viereisiin huoneisin kuullakseen kuinka tämä ihmeellinen tapaus päättyy.

Mo oli huolimatta Mortensenin vastaan väitöksistä kääntänyt nurin Kaoksen, ja hyllyn pohjalta oli hän löytänyt ruttuisen keltapaperikääreen, jonka hän tyynenä veti esiin.

Kaikki olivat itsessään sitä mieltä, että Antti itse oli piilottanut nämä asiapaperit sinne ilkeyksissään. Notario Mortensen mutisi synkkänaamaisena: "Nyt on hän kypsi."

Valtioneuvos pani nenälleen kultaiset nenälasinsa ja avasi kääreen, jotta pieni tomupilvi lennähti.

"Tässä on siirtonumero, jonka olette omalla kädellänne kirjoittaneet, herra toimituskirjuri! Vertailkaa siirtonumeroa!"

Pieni herra juoksi pois, juuri kuin hän itse olisi ollut siirtonumero, vaan ennenkuin hän ehti papereinsa luo, kutsuttiin hän takaisin uhkauksen äänellä.

Valtioneuvos oli näet lukenut pari riviä hakemuksesta ja huudahti äkkiä:

"Vaan miten on tämä asiapaperi tullut meille?"

Kun toimituskirjuri tuli takaisin, pani valtioneuvos suuren valkean etusormensa muutaman sanan alle papereissa niin painokkaasti, jotta tuli syvä viiva kynnen jälestä: "Mitä on tuossa? Siinä on lahjoitusmaa."