Part 11

Vaan postintoimittajan lämpimässä pöksässä kirjeet nukkuivat rauhallisissa pakoissa ja itse hän nukkui Egersundin laukku kädessään; ja kaikki ne henkilöt joille kirjeitä oli makasivat ja nukkuivat kukin tahollansa paitse joitakuita, jotka kulkivat levottomina edestakaisin myöhäiseen yöhön, odottaen ratkaisevaa kertomusta, kuunnellessaan myrskyä ja arvellessaan postin ehkä viipyvän.

"Postimestari!" huusi perämies ovelta, "nyt mennään Egersundiin."

"Tässä on se!" nousi toinen ylös.

"Ha, haha, te varmaankin olette nukahtaneet kelpo lailla", nauroi perämies, "tarjootteko naukun, niin tarjoon minä olutta?"

"Olkoon menneeksi", mutisi postimestari unentörröksissä.

Perämies tuli heti takaisin poteleita ja laseja kainalossa. Siellä oli hädintuskin niin paljoa tilaa että hän taisi sulkea oven.

"Kyllä on oikein märkä ilma!" sanoi hän ja pyyhiskeli vettä vaatteistaan; merivesi valui pitkin hänen öljyvaatteitaan ja kirkkaita vesipisaroita välkkyi hänen kiherässä parrassaan, kun hän joi.

Konehuoneessa kilisi kello kiivaasti.

"Hei hei!" huusi perämies, pani potelin pois ja juoksi. "Ollaanko jo salmessa?"

Postintoimittaja nousi ja venytteli virkistyäkseen, kaappasi kultakalunaisen lakkinsa ja meni kannelle.

Päivä juuri sarasti, kylmä ja kostea ilma, synkkä ja hämärä valo. Paljaat kalliot olivat aivan mustina raskaassa myrskyilmassa, ja sataa tihusi aika lailla.

Egersundin posti oli pian toimitettu ja laivan jatkaessa pitkää matkaansa asettui postimestari taas järjestämään kasojansa ja laukkujansa.

Päivän tultua avattiin kaikki nämät kasat ja laukut, jotka olivat viety maalle pitkin rannikkoa, ja kirjeet levisivät yli maan ja mantereen. Ja se joka oli odottanut kirjettä ei saanutkaan mitään ja se joka nousi aamusella eikä ajatellut kirjettä eikä koko postiakaan istui ennen puolista nauramassa eli itkemässä paperilipulle.

Vaan joko he odottivat tahi ei, niin tulivat kirjeet omistajilleen, ja postimestarin pienestä lämpöisestä pöksästä levesi hämmästystä, pettyneitä toiveita, tyhjää lorua, surua, häviötä ja odottamatonta onnea, laivan vaan kulkea ponnistellessa yhä pohjoisemmaksi ja pohjoisemmaksi ja uneliaan postimestarin tullessa ylös uusi laukku kädessä jokaisessa paikassa missä laskettiin maalle.

XVII.

Kello oli jo kymmenissä aamusella, vaan Batnemon Njaedel ei ollut vielä pannut rikkaa ristiin.

Tuvassa, jossa hän istui, oli lattia pikimusta, sänky oli täynnä harmaita olkia ja oli siinä säkit repaleista peitettäkin; oven salpa oli pudonnut pois, jotta keittiön ovi oli raollaan ja takassa oli musta kahvipannu parilla kolmella turvehiilellä.

Njaedel istui ja tirkisteli tylsämielisesti akkunasta. Kevät-työnsä oli hänellä tekemättä, vaikka oltiin jo Huhtikuun keskipaikoilla. Hänen vahvat käsivartensa riippuvat hermottomina, hänen takkuinen partansa oli käynyt harmaaksi suun ympäriltä, selkä oli koukussa enemmän kuin ennen. Sekava tietämättömyys valtasi tämän jättiläisolennon, joka istui kyyristyneenä matalassa kamarissa, rankasti sataessa ulkona ja tuulen tohistessa uunin piipussa.

Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä pienessä renkaassa, jossa ne olivat liikkuneet lähes kaksi vuotta. Se oli tuo samanen "juttu", josta ei koskaan tullut loppua.

Kaikki ne rahat, jotka olivat menneet, kaikki veljen makeat sanat ja lupaukset, kaikki toiveet ja pettymykset -- kaikki tämä, joka oli pitänyt häntä koko tämän pitkän ajan jännityksessä, rupesi nyt tekemään hermottomaksi -- kuten himmeä, salainen voima, jota vastaan hän taisteli pimeydessä ymmärtämättä mistään mitään.

Tuntureilla taisteli hän kalliovieremän kanssa, vaan se oli kumminkin rehellinen asia ja kun hän joutui tappiolle, niin ei siitä ollut sen enempää puhumista. Vaan täällä rannikolla vainosi häntä joku muu. Minnekä hän kääntyikin, tölmäsi häntä vasten jotakin kylmää, pehmeätä, joka ei murtunut eikä väistynyt. Tätä hän kohtasi tullessaan kirkolle, jossa väki väistyi hänen tieltänsä; käräjissä, kun kaikissa tilaisuuksissa haukuttiin häntä siitä että hän oli ollut oikeuden nuhtelun alaisena; kun hän tahtoi ruveta kaivamaan ojaansa, oli täälläkin este; hän oli sidottu, ikäänkuin ilmassa oli kielto, ja hän jatkoi askaroitsemistaan ja kuhnustelemistaan myös vaimoväen työssä hankkimatta apua.

Istuessaan siinä ja katsoessaan ulos hän töintuskin erotti puoleksi valmista ojaa enään. Se oli ollut hänen suuri aatteensa tullessaan Krydsvigiin. Tämä oja olisi muka oleva rajana hietikolle ja suojana hänen talolleen meren hiekkaa vastaan. Hänen ajatuksissaan oli myöskin ollut istuttaa halavia ja rautakouraa sinne alemmaksi, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.

Nyt oli oja semmoisenaan ja vieri umpeen, Börevigiläisten vetäessä ahkerasti kaislaa ja siten porkaten hänen tiluksiaan syviin rattaan jälkeihin, jotta hiekka sai enemmän voimaa.

Luotsivanhin Seehus tuli sisään keittiöstä. "Hyvää päivää, Njaedel! Tässä on kirje Kristianiasta."

Njaedel katsahti ylös ja hymyili. Kristinan kirjeet olivat hänen ainoa ilonsa.

"Tahdotko kahvia, luotsivanhin?"

"En, kiitoksia" vastasi hän; hänellä ei ollut luottamusta Njaedelin kahviin.

Hän aukasi kirjeen ja hämmästyi kummallisista vinoista riveistä ja tökeröisestä käsialasta; sitäpaitse oli muste tahrautunut siinä, mihin Kristinan kyyneleet olivat pudonneet.

Luotsivanhin luki ääneen, vaikeni ja luki taas -- lyhyen kirjeen, joka sisälsi niin paljon.

Njaedel ei sanonut sanaakaan, vaan kävi lopulta kalman kalpeaksi. Kun luotsivanhin laski kädestään kirjeen, otti Njaedel sen ja tähysteli siihen, vaikka hän ei osannutkaan lukea kirjoitusta.

Vaan luotsivanhimman mielessä oli hautunut kauan, hän nousi seisomaan yht'äkkiä ja huudahti: "Tässä on, Njaedel, jotain petosta! Niin totta kun nimeni on Lauri Voldeman Seehus, niin nyt on piru merrassa ja toinen tokeissa. Minä en usko veljeäsi, minä kuten tiedät. Ensiksi puhui hän meille, että Kristina välttämättömästi halusi hänen vaimokseen; hän muka vaan pelkäsi, että sinä vastustaisit. Sitten hän sai meidät neuvoja antamaan ja tyhmyyksiä laskemaan Kristinalle, ja sitten kuvitteli hän meille, että kaikki oli iloa ja riemua. Vaan kauan olen huomannut Kristinasta, että --" Pitemmälle hän ei päässyt, sillä hän ei saanut sanaa sanotuksi, ja hän teki pienen kävelyretken keittiöön, jossa hän niisti nenäänsä aika rätäkällä.

"Ei ei", vastasi Njaedel ja nyökytti päätään. "Sinä et saa puhua pahaa Antista; jospa tuntisit hänet."

Veräjä aukaistiin varovasti ja Sören Börevig hiipi keittiöön.

"Mitä tahdot?" Njaedel ärjäsi ja nousi pystyyn.

Sören lähestyi varovasti, pysyen lähellä luotsivanhinta.

"Minun pitää tuoda terveisiä ja hyviä uutisia", sanoi hän vapaasti, "tuttavilta Amerikasta. Minä myös olen saanut kirjeen tänään."

Njaedel unohti vähäksi aikaa Kristinan kirjeen.

"Ensiksikin on terveisiä luotsivanhimman sisarelta; hänestä on tullut leski, sen kyllä tiennet?" jatkoi Sören lempeästi.

Ei, luotsivanhin ei tiennyt siitä mitään. Sören Börevig otti esille kirjeensä, joka oli veljeltään ja luki. "Misstres Johnson, Krydsvigin luotsivanhimman sisar, käskee minun tervehtiä ja kysyä, eikö luotsivanhin haluais tulla Amerikaan asumaan hänen talossaan eli ostaa maata hänen talonsa vieressä."

"Sitä olen monta monituista kertaa mietiskellyt", mutisi luotsivanhin.

"Ja sitten oli myös jotain sinullekin Njaedel", jatkoi Sören ja silmäili kirjettä.

"Minulla ei ole tuttavia Amerikassa", vastasi Njaedel lyhyesti.

Sören hymyili:

"Niinkö huono muisti sinulla on? Tässä on: Misstres Johnsonin luona on tyttö Krydsvigistä; hänen nimensä on Anna, ja hän käskee minun kirjoittaa tervehdys Batnemon Njaedelille, että hän voi hyvin ja että hänen poikansa vaurastuu ja on punatukkainen kuin isänsäkin."

Njaedel katsahti ylös ja mietiskeli vähän, sanoi sitten hiljaa: "No, onko hän punatukkainen!"

Sören katseli vuoroon Njaedelia vuoroon luotsivanhinta ja arveli tilaisuuden olevan sopivan.

"Sinulla on kai kevättyöt kesken Njaedel?" alkoi hän varovasti.

"Mitä se sinua liikuttaa?" ärjäsi Njaedel ja nousi seisomaan.

"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa. Vaan onhan se niin, että naapurit pitävät huolta toisistansa.

"Kaksi tuhatta ja seitsemän sataa talariahan sinä maksoit tästä maatilastasi -- hm?"

Njaedel vaan vähän mörisi.

"Minä puhuttelin Tofte asianajajaa, kun hän oli tässä muutamana päivänä täällä", jatkoi Sören ja katseli välinpitämättömästi akkunasta, "hän sanoi, että sinä et aivan vähää ole velassa tästä maastasi."

"Anna minun olla rauhassa, Sören!" huusi Njaedel uhkaavasti.

"No, no", arveli luotsivanhin, "anna Sörenin puhua suunsa puhtaaksi, sillä sinä näet jotain olevan hänellä hampaan kolossa. No Sören, puhu nyt!"

Börevigin Sören ei pitänyt lainkaan näistä kummastakaan, he eivät toimittaneet tekojaan hänen mielensä mukaan; vaan ei ollut muuta keinoa: "Niin, minä arvelin, että koska Njaedelilla on niin paljon velkaa talostaan, hän sen kernaasti ehkä möisi."

"Paljoako tarjoat?" kysyi Njaedel.

"Hm -- enhän minä ole sanonut, että minä juuri haluaisin --"

"Paljoako tarjoat?" uudisti Njaedel.

"Kaksituhatta viisisataa talaria saat."

"Mitä sitä tyhjää!" huudahti luotsivanhin suuttuneena. "Niukuin naukuin Njaedel pääsee sillä rahalla veloistaan. Sitäpaitse on muokattu maata toinen mokoma oston jälkeen. Ei, Sören, enemmän saat hellittää kukkaron nauhaa?"

"Tuohon käteen, Sören", sanoi Njaedel ja ojensi kätensä, "kauppa on tehty."

Luotsivanhin koetti tehdä vastaväitöksiä, vaan Njaedel ehkäisi häntä. Börevigin Sören oli aivan hämillään; se ei ollut hänen tapaistaan, kaukana siitä. Sitten hän kaivoi esiin muutaman sanomalehteen käärityn asiapaperin. "Olisi hyvä -- olisi hyvä ehkä jos olisi kirjallinen sopimus. Tässä on -- hm -- tätä kutsutaan kauppakirjaksi, jos --"

"Sinä olet ajatteleva mies", sanoi Njaedel pilkallisesti. "Anna tänne kynä, luotsivanhin."

Ei auttanut luotsivanhimman puheet. Njaedel otti kynän ja tähräili muutamia paksuja vuohensorkkia, jotka merkitsivät muka Njaedelia, tilaa ei ollut enempää, vaan riittävän sen arveltiin.

Sitten otti hän sarkanuttunsa, lakin päähänsä ja läksi tuvasta raskain askelin.

"Sinun täytyy purkaa kauppa, jos hän katuu sitä, sillä hän ei ole oikein selväpäinen", sanoi luotsivanhin, ennenkun hän meni.

Sören Börevig kääri kokoon kauppakirjan ja pisti sen taskuunsa vääntäen muotoaan, jota luotsivanhin kaikeksi onneksi ei nähnyt.

Njaedel kulki edellä, luotsivanhin jälessä mäkeä ylös. Kun he tulivat ylös, sanoi luotsivanhin:

"Taitaa olla parasta, että seuraat minua Amerikaan."

"Kun toinen tasku on tyhjä ja toisessa ei ole mitään", vastasi Njaedel toivottomana.

"Kun on semmoiset nyrkit kuin sinulla, voit matkustaa kauas", vastasi luotsivanhin, "minulla taas on suuri halu matkustamiseen. Rahani on taatun miehen takana ja talon saan myödyksi pian. Lähde, Njaedel, täällä ei ole meillä mitään tekemistä. Minä maksan edestäsi, kunnes voit ansaita jotakin. Ja sitäpaitse -- siellähän on sinulla poika -- ja jonkunmoinen vaimokin, jos tahdot; lähde!"

Njaedel oli pysähtynyt ja tähysteli alas.

Täältä ylhäältä näytti vähältä se, minkä hän oli tehnyt näiden vuosien vieriessä. Hän silmäili pitkin kiviaitaa peltojensa ympärillä; hän tunsi joka kiven, joka oli siinä, ja hän muisti työn työnsä perästä, joita hän oli tehnyt. Sitten hän silmäili maata ja puolitekoista ojaa; ja mielensä kävi aina karvaammaksi, ajatellessaan kaikkia tuumiaan, mitä hänellä oli ollut tullessaan taloon. Niin muisteli hän pitkää Annaa ja onnellista aikaa kun Kristina oli kotona ja kaikki kävi hyvin. Pitkin hiekkaa, jota seppelöi kuohun kirkas seppele, kulki hänen silmänsä. Meri oli harmajana ja toivottoman näköisenä hänen edessään, sulkien vahvalla sumumuurilla ajatuksia, jotka tahtoivat länteen.

Ja mikäli raskas sadeilma kävi tiheämmäksi, myrskyn taltuessa, sikäli valtasi hänet toivottomuus sen ankaran mielenkiihkon jälkeen, jota hän tunsi myödessään talonsa ja luopuessaan kaikesta.

Vaan surressaan siinä Kristinaa, itseään ja haihtunutta elämäänsä, siinä ahdistuksessaan, joka häntä vaivasi, ilmestyipä juuri kuin pieni halkeama luotsivanhimman viimeisten sanojen johdosta. Keskellä sitä harmajaa, toivotonta synkkyyttä, jossa hän tähysteli, pilkoitti ikäänkuin pieni valopiste; valosäteitä kokoutui siihen, kunnes se loisti, ja hän näki sen olevan lapsen pään -- pieni valkoinen niska ja punainen käherä tukka.

Hän henkäisi syvään ja katseli ihmetellen ympärilleen. Hän ei ollut sitä koskaan ajatellut; vielä oli, mihin toivonsa kiinnittää.

"Tuletko mukaan?" kysyi luotsivanhin vielä kerran.

"Tulen", vastasi Njaedel ja oikaisihe suoraksi, "vaan ensiksi tahdon päästä Kristianiaan nähdäkseni Kristinaa ja saadakseni selkoa jutustani!"

"Vielä mitä, eikö tuo jutun pahuus saa jo olla niine hyvineen --"

"Minä vaan tahdon, heidän pitää sanoa, että minä olin oikeassa", vastasi Njaedel ja hänen silmänsä loistivat.

"No, niinpä niin", vastasi luotsivanhin sävyisästi, "lähteneehän sieltäkin siirtolaislaiva näin keväällä."

Mielessään tuumaili luotsivanhin, että itse asiassa se ei ole tuhminta mennä Kristianiaan. Ensinnäkin Kristinan vuoksi, vaan sitä paitse kyti hänessä salainen toivo, että siellä pääkaupungissa hänen onnistuisi saada käsiinsä se, joka oli ylempi kaikkia nimismiehiä, ruotimestareita ja kapteeneita. Olisipa hauska tietää, saako Norjan maassa ja valtakunnassa tie olla semmoisessakin kunnossa kuin se oli tuo samanen tieosa.

XVIII.

Kristina ei ollut kauan aikaa sairashuoneella, ennenkuin näkyi selvään että kuolema oli lähellä. Tauti, joka niin vähässä ajassa oli turmellut hänen voimakkaan ruumiinsa, levisi aivoihin, ja maattuaan vuorokauden taidotonna, kuoli hän muutamana sunnuntai-iltana.

Juhana oli ollut hänen luonaan viimeiseen hengenvetoon saakka; ja kun kaikki oli ohi, kuleksi hän pitkin katuja kaulusta pystyssä, kuten tapansa oli, huomaamatta ketään.

"Hyvää iltaa, tohtori Bennechen!" sanoi kamariherra Delphin, joka juuri avasi porttiaan, "tulkaa huoneeseni juomaan lasi viiniä ja polttamaan sikaaria!"

Ihmeellinen olento, tuo tohtori Bennechen, ajatteli kamariherra Delphin, kun toinen vaan meni menojaan sanomatta sanaakaan.

Hän sytytti lamppunsa tultuaan huoneesensa, riisti päältään hännystakkinsa -- kamariherra tuli pidoista -- ja puki ylleen yönutun. Saatuaan sitten sikaarinsa palamaan joi hän lasillisen viiniä ja rupesi sitten astuskelemaan edestakaisin molemmissa komeoissa huoneissaan, ajatellen päivän tapahtumia.

Falck-Olsenin syyspidoista alkaen oli hänen ja Hilda Bennechenin välinen suhde käynyt yhä ystävällisemmäksi. Vaan viime aikoina, koko talven kuluessa, oli Hilda vetäytynyt pois hänestä. Kyllä hän jonkun ainoan kerran sai hänet entiseen hyvään suhteesen, vaan hetkiseksi ainoastaan; sitten työnsi Hilda hänet luotaan kummallisella, arkamaisella tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.

Kamariherra Delphin karisti tuhkan kakluunia vastaan ja ajatteli muita asioita. Tänä iltana oli Hilda sanonut suoraan ettei hän enempi tahtonut kävellä hänen kanssaan ja haluavansa päästä tanssimasta hänen kanssaan.

Taasen heitti hän sen pois, ja se taas tuli, kunnes hän pysähtyi kuvastimen eteen ja silmäili terävästi itseään silmiin: "Vaan Yrjö, miten onkaan laitasi?"

Hän avasi kirjoituspöytänsä ja kirjoitti nopeasti:

"Rakas Yrjö! minusta on hyvin paha kuulla että sinäkin, johon minä niin lujasti luotin, olet sattunut satimeen. Sillä:

"Kenpä ensikerran lempii -- Vaikk' onnetonna -- on Jumala. Kenpä toisen kerran lempii Onnetonna -- hän narri on."

Ja Börresenin matami on puhunut minulle kaikki: sinä olet rakastunut.

"No, siitä en juuri lukua pitäisi. Vaan eitä olet rakastunut nuoreen marakattiin, jolla on ukulinsilmät ja pottunokka, se merkitsee, että jaloimmat elimesi ovat turmeltuneet, ja se pahottaa minua kovasti sinun puolestasi.

"Kunpahan olisit edes kokonainen mies, vaan etpä ole, ja sen tiedät itsekin: sillä sinä kaipaat minua. Vaan jos sinä olisit me molemmat yhteensä, niin sanoisin sinulle: Se on oikein, poikaseni! Se on paras rohto sinulle, ainoa keino, jolla voit pelastaa musertuneen elämäsi murut. Ota hänet -- kuta rumempi, sitä parempi; mene suoraa päätä saleihin hänen kanssaan ja sano: 'hyvät naiset ja herrat. Minä ylpeilen siitä että hän on minut valinnut'. Silloin olisi ehkä vielä toivoakin sinusta; et olisi enään kurja katala, joka olet ijankaikkisesti -- Amen!"

Hän viskasi kynän luotaan ja tyhjensi lasin, joka oli hänen edessään.

* * * * *

Juhana Bennechen oli sattunut kävelemään Vergelandin-tietä, kun hän oli tehnyt suuren mutkan aina Hamansbyhyn saakka, tullessaan sairashuoneelta. Vaan nyt kulkeusi hän puoleksi tottumuksesta kohti isänsä taloa katsomaan -- nyt, kun kaikki oli ohi -- matalia ikkunoita kivijalkakerroksessa jossa hän oli rakastanut ja kärsinyt niin paljon.

Kun hän lähestyi, näki hän muutaman miehen, joka hoippaili portin pieluksessa. Tohtori tunsi heti Mon ja aikoi mennä ohitse. Vaan hän näki että Mo lakkaamatta astui syrjään eikä näkynyt voivan löytää avaimen reikää.

Juhana Bennechen ymmärsi, että mies oli humalassa, ja huolimatta inhostaan, jota hän tunsi tätä ihmistä kohtaan, meni hän ja auttoi häntä.

Mon Antti ei ollut niin humalassa ettei hän olisi tuntenut kuka auttajansa oli.

"Niin, tohtori on siivo herra", alkoi hän nöyrällä äänellään, "oikein siivo herra, sen sanoo Kristinakin --"

Vaan kun hän mainitsi tätä nimeä ja samalla kertaa aikoi asettaa naamalleen autuaalliset juonteet, tuimistui Juhana niin, että tarttui häntä olkapäistä ja pudisti aika lailla.

"Hän on kuollut!" huudahti hän hampaitten välistä, "ja sinä olet hänet murhannut."

Mo kiiruhti portin sisäpuolelle ja pani avaimen suulle lukitakseen porttia jälkeensä; hän pudisti päätään ja mutisi, huumeuksissaan kun oli: "Vai niin, Kristina parkaa! Onko hän kuollut? Kuka olisi uskonut -- eipä valtioneuvos eikä rouvakaan."

"Elkää sekoittako isäni nimeä rikokseenne!" huusi Juhana ja pani jalkansa portin eteen.

Vilahdus kävi yli hänen puolihumalaisen muotonsa. äijä työnsi varovasti porttia kiinni, jotta ainoastaan oli pieni rako. Kaasuvalo lankesi kelmeälle naamalle jossa näkyi pitkät kamalat hymyn juonteet suun ympärillä, ja hopeanvaaleat hapset korvain takaa, ja selvällä, puolikorkealla äänellä hän sanoi: "Sekä valtioneuvos että rouva tiesivät siitä; vaan he halusivat että minä hänet ottaisin jotta et sinä häntä saisi!" -- ja selittämättömällä pirullisella irvistyksellä työnsi hän kielensä ulos suustaan, ja löi nopeasti portin kiini ja väänsi avainta pari kertaa ympäri.

Juhana Bennechen hoiperteli taaksepäin lyhdyn patsasta vasten; pitkän aikaa seisoi hän kuin halvauksissa.

Muuan poika tikapuut olalla juoksi katuviertä pitkin: "Suokaa anteeksi, herra, olisiko herra hyvä ja siirtyisi vähän syrjään, minä sammuttaisin lyhdyn."

Tohtori kiiruhti pois, juurikuin maa olisi poltellut hänen jalkojaan. Idässä sarasti, ensin harmajana, sitten punaisempana ja punaisempana kunnes aurinko nousi; ystävällinen, säteilevä kevätaurinko -- oli Vapun päivä -- paistoi rakennusten katoille ja kultasi kirkon tornit.

Hän jatkoi kulkuaan, tuli aina Gambebyhyn saakka, kääntyi takaisin, tuijottaen alinomaa maahan eteensä, aina samassa epäilyksessä.

Että äitillänsä olisi ollut tietoa siitä -- kuinka kelvotonta olikin ajatella äidistään pahaa, niin saattoi hän kuitenkin ajatella sitä mahdolliseksi. Äitinsähän oli niin äärettömän peloissaan kaikesta, joka taisi olla häpeän kaltaista.

Vaan isä, tuo suuri, jalo mies -- mahdotonta! sitä hän ei voinut ajatella. Mohan oli humalassa, ja sitäpaitse oikea paholainen; hän oli ilkeyksissään vaan sanonut sitä. Vaan mitä auttoi kaikki? Epäilys oli kuin kytevä kipinä, joka poltti polttamistaan hänessä, jotta hän tunsi, että hänen oli saaminen selkoa asiasta. Kun hän oli tehnyt päätöksen, mennäkseen suoraan vanhempiensa luo kysymään heiltä, tyyntyi hän. Vaan heidän luo ei voinut mennä vielä pariin tuntiin, ja tohtori kuleksi satamaan päin, jossa päivän työt olivat täydessä menossaan.

Työväkeä ja laivanpurkajia tuli satamaan; oppipoikia juoksi tehtaisiin pieni kahvipullo ja voitaleipämytty kädessä, tehtaantytöt huutelivat toisiaan ja kulkivat joukoissa, nauraen ja kertoellen viimeyöllisiä tapauksia, uneliaat poliisikonstapulit odottivat muuttoa.

Se oli melkein samanlaista väkeä, mikä oli ulkona tällä hetkellä, köyhää ja tarvitsevaisia olentoja. Joku yksityinen hyviin vaatteisiin puettu herra, joka oli viettänyt yötään ulkona, hiiviskeli kotiaan häntä koipien välissä, vaaleana naamaltaan ja häpeilevänä kirkkaassa aamuauringon valossa.

Tällä aikaa nukuttiin komeimmissa kaupungin osissa, missä akkunanvarjostimet olivat lasketut ja portit lukitut. Ylevä, majesteetillinen uni virkisti niitä, jotka valvoivat kaupunkia, valtioa, kansaa ja sen kalleuksia; ja niin kirkas kuin aamuaurinko olikin, ei se kuitenkaan voinut valaista sitä salaisuutta, että ne, jotka nukkuivat, olivat niitä, jotka valvoivat, ja ne, jotka valvoivat, olivat niitä, joita ne valvoivat, jotka nukkuivat. Vaan kiire leveni pienillä kaduilla, pitkin laivasiltoja ja satamaa.

Pienet höyryveneet viheltelivät ja kiitivät pois kuin nuolet; palasen matkan päässä ulapalla oli muuan suuri höyrylaiva lännestä, joka odotti, että satamaväki olisi valmistanut siaa laivasillassa. Kalastajia tuli siltaan, ja jotka siellä jo olivat, puhella pärräsivät ostajien ja lihavien eukkojen kanssa, joilla oli suuret, laajat vakat kainalossa.

Juhana Bennechen meni linnasillalle päin; siellä oli suuri, viheriä, englantilainen höyrylaiva.

Höyrykone työskenteli, väkiä juoksi edes takaisin, tynnyreitä ja laatikoita oli pitkin laivasiltaa, ja oli siellä erityiseksi pyramidiksi ladottu yksityisiä arkkuja, joihin oli norjalaisia nimiä ja amerikalaisia osotteita maalattu.

Muutamasta joukosta, jossa oli miehiä ja vaimoja lapsineen, kaikki uusissa sarkavaatteissa, tuli muuan pitkä, laiha nuori mies kirjavassa paidassa ja kevätnutussa.

"Hyvää huomenta Juhana! Oletko näin varhain yläällä? Etkö tunne minua?"

Juhana heti tunsi hänet; hän oli vanha koulutoveri, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin.

"Missä olet ollut näin kauan?" kysyi hän.

"Amerikassa, poikaseni!" vastasi toinen iloisesti. "Siirtolais-asioitsia -- hyvät edut, vaan niin helkutin paljon puuhaa ja vastusta. Tässä seison nyt aivan pintehissä, kun lipuissa, joita nämä ihmiset ovat ostaneet, näetsen: norjalainen lääkäri seuraa laivassa; ja nyt se juonittelee, se arvoisa herra, jonka olen palkannut. Vaan -- sinähän olet tohtori Juhana! _Come along!_ Hyvät ehdot -- kuulehan!"

Asioitsia lasketteli kaikki edut tulista vauhtia; ja selitellessään siinä oli hänen oma aatteensa hänestä niin loistava, että hän lopetti: "Siis se on päätetty asia -- tässä on uusi tohtori, hyvää väkeä!"

Juhanan täytyi nauraa ystävälleen, vaan ei hän vastannut myöntäen eikä kieltäen. Kun hän harkitsi kaikkia asianhaaroja, oli se viisainta mitä hän taisi tehdä.

Kello läheni seitsentä. Hän lupasi antaa lähemmin tietoa päivällä ja läksi sitten kaupungille isänsä taloon.

Nyt alkoi vilkkaus komeimmissakin kaupungin osissa. Kauppapuoteja laastiin ja akkunoita hinkattiin. Muutamat kunnioitettavat porvarit Kaarle Juhanan kadulla asettelivat viirikeppejä akkunoista katoille, sillä kuningasta odotettiin päivällä.

"Kuka siellä?" huusi Bennechenin rouva, kun Juhana koputti sänkykamarin ovea.

"Minä se olen, Juhana; minun täytyy saada puhutella pappaa."

"Ei, ei, Juhana, et saa tulla sisään!" vaan Juhana työnsi oven auki.

"Vaan Juhana!" huusi rouva vihastuneena ja meni uutimien taakse; hän oli aamupuvussaan, vaan valtioneuvos makasi vielä sängyssä.

"Niin suokaa anteeksi, vaan minun täytyy saada puhutella teitä" -- hänen sydämensä tykytti, jotta hän tuskin saattoi puhua, "minä tulen kysyäkseni sinulta, pappa, tiesitkö sinä eli tiesikö mamma jotain Mon taudista, kun hän nai Kristinan?"

Lyhyen vaitiolon perästä alkoi valtioneuvos: "Minä näen käytöksesi kerrassaan kelpaamattomaksi."

"Vastaa minulle! Vastaa minulle!" huusi Juhana.