Part 3

Saapuessamme helmikuun alkupäivinä juhlallisessa karavaanissa Oralle Herrojenmäen taloon, huomasimme kaikki paikat miehitetyiksi. Konekiväärijoukkue jääkäri (nyk. jääkärikapteeni) Salmisen johdolla oli valloittanut talon ainoan kamarin, joka alkujaan oli tarkoitettu kahden asuttavaksi, mutta jossa nyt asui kaksitoista. Molemmat ruiskunsa olivat sijoittaneet tupaan uunin kupeelle. Kun niitä siinä putsasivat ja hankasivat ja häärivät niiden kimpussa ylenaikaa, jäi tupapuolen muille viidellekymmenelle asukkaalle hyvin ahtaat asuma-alat. Ei sentään sijoista riidelty, kukin asettui minne sattui mahtumaan. Ken ei sopinut syömään pöydällä, söi penkillä, ja ken ei sopinut penkille, söi lattialla. Illan tullen vetäydyttiin kostealle, oljettomalle lattialle reppu päänalaisena, vaatteet yllä ja kengät jaloissa. Vahtiin lähtijöiden oli varauduttava mahdollisimman lähelle oven kynnystä, sillä peremmältä ei ovelle pääsy yön aikana tullut kysymykseenkään. Lattia muistutti elävästi sillitynnyriä, josta ylimmäiset kerrokset on jo syöty pois, mutta pohjakerros on vielä syömättä. Tuoksu muistutti myöskin jokseenkin tarkalleen elttaantunutta, auringonpaisteessa seisonutta sillitynnyriä. Hiki, märät vaatteet, viikottain riisumatta jalassa olleet sukat antoivat osansa ja — leipä teki tehtävänsä. Puolihorroksissa ollen uskoi hyvinkin nukkuvansa vilkasliikkeisen kadun varrella, jossa kymmenet ohi kiitävät autot töräyttävät kukin oman signaalinsa.

Eräänä yönä kuului uunin lähistöltä ankara metakka. Vanha vääpeli V. katsoi ikänsä ja arvonsa mukaiseksi nukkua yölläkin mälli poskessa. Miten ollakaan, sylkäsi äijä unissaan mällipluntan poskestaan tähdäten sen suoraan kuunvalossa häämöittävään sylkiastiaan. Mälli läiskähti päin naapurin naamaa.

»Mitä sinä jumalaton syljeksit ihmisiä keskellä yötä päin pläsiä! Jos et olisi siksi vanha mies, saisit leukoihisi, että helähtää!»

»Älä siinä ärhentele. Hitoltako minä tiedän, mihin se sattui, kun naamavärkkisi kumottaa kuutamossa kun paraskin sylkiastia.» Sanoi ja käänsi kylkeään. Mutta tuvan lattia tärisi pitkän aikaa metakkaan heränneiden poikien makeasta naurusta.

Viikon lattialla makailtuamme saimme hiukan olkia, mutta pian ne muuttuivat likaisiksi, sotkuisiksi pehkuiksi. Parin viikon kuluttua muutti jalkaväki läheiseen, sillävälin kuntoonpantuun Kempin taloon, joka ristittiin »Hotelli Kämpiksi» ja kantoi nimensä sodan loppuun.

Saniteettiasiat olivat varsinkin alussa vähän niin ja näin. Jokapäiväisissä taisteluissa haavoittui yksi ja toinen, ken lievemmin, ken vaikeammin. Haavoittuneet sidottiin mitenkuten käsilläolevilla riekaleilla ja lähetettiin vilusta värisevinä edelleen Antrean kirkolle. Myöhemmin saatiin toki Oralle lääkäri ja sairashoitokunta.

Varsinaisia tauteja ei sanottavasti ollut. Nuhaa ja yskää ei sellaisiksi luettu. Mutta sitävastoin saavutti täikanta ennenkuulumattoman kukoistuksen. Tykkimiehillä ja jalkaväellä oli ikuinen kina siitä, kenellä oli isoimmat, ja väittivät tykkimiehet jalkaväen elättejä mahtuvan tulitikkulaatikkoon kolme, mutta oikeita, jalorotuisia, ristisiitoksella saatuja tykkimiehen kasvatteja sopisi vain kaksi. Riita jäi ratkaisematta jäävittömän erotuomarin puutteessa, sillä täitöntä miestä ei Oralla tunnettu.

Kahdeksantuntista työpäivälakia ei liioin noudatettu. Koko päivän tappeluiden lomassa oli pienempiä ja olipa sellaisiakin, ettei tapeltu ollenkaan, etuvartiostot vain pitivät yllä pientä vihaa. Sellaisina päivinä istui joukon ikuinen ilonpitäjä, viipurilainen Kalle N. tuvan uunilla, sepitellen kokkapuheitaan ja soitatellen Noskuan kuulua sotasaalista, ylipäällikön päiväkäskyssäkin mainittua jääkäri Branderin gramofoonia, jossa oli kolme halkinaista levyä ja yksi poikkinainen neula, muun armeijan ankarasti riijatessa molempia keittäjättäriä.

Säännöllisesti aamun hämärtäessä ja usein yölläkin lähtivät patrullit tai koko Oran osasto Pullilaan ryssiä ja punikkeja herättämään. Kaikki eivät aina retkellä palanneet, mutta — kaikkeen tottuu. Punaryssät kävivät vastavierailulla, tulivat tavallisesti aamulla tai iltamyöhällä ja silloin koeteltiin, kenen housuissa kaulus kestää. Oralle eivät koskaan päässeet, vaikka monasti läheltä pitikin. Reippaina pysyivät poikain mielet; tilanteen vakavimmillaankin ollessa veisti joku sattuvan sanan ja iloinen karjalaisluonne pääsi jälleen oikeuksiinsa. Kerran, kun kylään tuotiin kahden meikäläisen ruumiit, vahtimiesten, jotka olivat pelkureina poistuneet vahti paikaltaan ja menneet läheisen mökin uunille piiloon ryssien hyökätessä, silloin näin poikien naamat vakavina ja huulilta tuli yksimielinen tuomio:

»Ovat kohtalonsa ansainneet.» — Ryssät olivat tavoittaneet pakenijat uunilla ja kolhineet kuoliaaksi kiväärinperillä.

Kuta enemmän aikaa kului ja mitä useampia ryssien ja punikkien rääkkäämiä ja raatelemia valkoisia rintamalla löydettiin, sitä kiihkeämmäksi kävi viha maankavaltajia kohtaan. Kun kenttäoikeudet eivät vielä langettaneet kuolemantuomioita, alkoi kuulua yhä tiheämmin ääniä, jotka vaativat sovellutettavaksi »Magdeburgin armoa». Eikä tämä ollut ihmeteltävää, kun löytyi ryöstettyjä, hävitettyjä taloja ja raunioita, kamalasti elävänä silvottujen ruumiita, murhattuja vanhuksia, valkoisia sotilaita, jotka talvipakkasessa oli ensin riisuttu ilkialastomiksi, sidotuin käsin ja jaloin, silmiin työnnettyinä kuusenkävyt ja ruumis pistimin viileskeltynä. Ja kun raakalaiset olivat ensin tarpeekseen huvitelleet, kulki roistojoukko uhrien ohi ja kukin heitti vetensä... Kidutetut jäätyivät elävinä muodottomiksi jäätönkiksi...

Valkoiset eivät koskaan rääkänneet — kuula vain sai tehdä tehtävänsä. Elleivät punaiset ja heidän itämaiset apurinsa olisi ryhtyneet rääkkäämään valkoisia vankejaan, ei kurituskaan olisi ollut niin ankara. Tällaisissa tapauksissa on sodan laki lyhyt.

Erik Oran talo Oralla oli mainio näyte punikkien hävitysraivosta. Kaikki, mitä suinkin rikkoa voi, oli rikottu. Ovet, ikkunat, huonekalut, astiat, yksinpä uunitkin oli murskattu. Nälkäisten petojen lailla oli riehuttu, nälkäisten, vaikka vatsat olivatkin täynnään ryssänlimppua, konserveja ja rosvottua sianlihaa. Se oli aatteiden riemukulkua, se.

Hyvät olivat näillä ihannevaltakunnan sotureilla apuritkin. Katselin Noskuan taistelussa palkkansa saaneita Iivanoita. Jokaisella oli mukanaan ryöstettyä saalista. Silkkihuivit ja hopealusikat varsinkin näyttivät olleen haluttua tavaraa — lienevät aijotut tuliaisiksi kotona ikävöiville maatuskoille. Keskellä peltoa makasi muuten eräs, joka likaisen toppavormun päälle oli vetänyt uuden uutukaisen papintakin ja housut aikoen kai hämmästyttää »flikuskaansa» ennennäkemättömällä komeudella. Löydetyistä kirjeistä selväsi, että meitä vastassa olleet ryssät kuuluivat erääseen siperialaiseen, muistaakseni 36 rykmenttiin, ja olivat tulleet Pullilaan suoraan Riian rintamalta. Lienevät aikoinaan kuuluneet Rennenkampfin urhoihin, mutta kun saalistaminen Itä-Preussissa päättyi huikeaan Marathonjuoksuun, jossa saksmannien konekiväärit määräsivät tahdin, lähtivät viimeisen saaliin toivossa Suomeen, jossa kuitenkin pistettiin matkan päähän ikuinen piste.

Täytyy muuten sanoa, että monet »vantjkat» tappelivat koko urhoollisesti — lieneekö heitä sitten kannustanut saaliintoivo, »revolutsijä», viha »burshujta» kohtaan tai tyhmyys. Ehkä »molembi parembi». Monet ottivat kuoleman vastaan kuin miehet, vaikka elukoilta näyttivätkin ja suurimmaksi osaksi olivatkin.

Ryssiä meillä oli säännöllisesti enemmistö vastassamme; suomalaisia oli vain näytteeksi seassa. Vierailipa Oralla maalisk. 2:n päivän taistelussa Helsingin Jyrykin yrittäen oikein pistinhyökkäystä hurraa-huudoin. Nolosti loppui tämä pitkin maantietä tehty hyökkäys: kun annettiin shrapnelleita päin naamaa ja kone- sekä tavalliset kiväärit lauloivat joukkoon, palasivat hyökkääjät hyvin koreasti ryömimällä takaisin. Ne nimittäin, jotka vielä kykenivät. Vetäytyivät sitten mäenrinteellä sijaitsevaan nuorisoseuran taloon, mutta ei ollut turvaa siitäkään. Pari granaattia seinästä sisään ja silloin luikkivat jyrymiehet loukostaan konekiväärien korjatessa yhden ja toisen varmaan talteen. Muuan granatti räjähti keskellä näyttämöä ja luulen, että Noskuan nuoren väen on täytynyt pitää paremmanpuoleiset talkoot saadakseen lavansa ja näyttämökoristeensa jälleen paikatuiksi. — Yrittivät majoittua kenttävahtimmekin asuntoon, Hutin taloon, mutta kun jääkäriluutnantti Brander lähetti sanan: »Viskooppa sinne parisen pommia», jäi sielläkin majapaikka saamatta. Muistan aina talon vanhan isännän, hänen seisoessaan taistelun jälkeen talonsa pihamaalla ihmettelemässä rakennustaan, josta pommi vei pois koko nurkkauksen ja aprikoidessaan:

»Kukahan se tämän koiruuden maksaa?»

Päivät vierivät toisensa jälkeen. Elimme Oralla omaa eristettyä elämäämme. Posti tuli milloin sattui. Lukemisen puute pyrki vaivaamaan ja Sortavalan lehdet olivat ylen kuivia. Lystimpää luettavaa saimme, kun kerran — vahingossa — kumautimme »Suomen Järjestökaartin Sairaanhoitajatarta N:ro 27» Martta H:ta shrapnellilla päähän, ja saimme palkkioksi päiväkirjan, jossa laajasti ja perinpohjaisesti kuvattiin elämä »Kansankahvilassa», ravintola Aristossa Viipurissa, sekä matruusien edesottamiset pimeissä rautatievaunuissa, Pullilan »esikunnassa» ja Kavantsaaren hovissa. Ne pojat ovat tarvinneet »sööterskaa» kerran jos toisenkin, eivätkä nämäkään päiväkirjasta päättäen ole pahasti vastaanhangoitelleet, vaan päinvastoin täydelleen omistaneet kommunismin syliinsäsulkevan lähimmäisenrakkauden. Päiväkirja ei tosin ollut järin selvällä käsialalla kirjoitettu, mutta pitemmältäpähän riitti tavaamista. Mukavaa oli lukea sekin sanoma, että »lahtareita on luotettavien tietojen mukaan Antrean rintamalla 10—12,000» ja että ne ovat saaneet saksalaispiruilta kuusi laivalastia aseita, vaikka ei ne sittenkään mitään kansalle mahta kun kaikki luokkatietoinen temokraattia on noussut sortajiaan vastaan ja rakkaat venäläiset ystävämme on tullunna meille apuun. — Samaisen sairaanhoitajattaren varustukseen kuului punainen risti käsivarressa yllämainitulla kirjoituksella ja numerolla sekä kivääri ja ryssänreppu täynnä patruunia. Sitomatarpeista ei puhettakaan. Lisäksi pinkka matruusien imeliä rakkauskirjeitä.

Vielä helmikuun loppupuolella oli meillä, niin kummalta kuin se kuuluukin, puhelinyhteys Viipuriin. Linjat kulkivat Oran kautta. Sieltä paetessaan katkaisivat punikit linjat juuri Oran kohdalta, mutta ei muualta. Puhelinmiehemme liittivät päät jälleen yhteen ja vastaus tuli Viipurin keskuksesta. Suuria ei tietysti voinut puhua keskuksessa vaanivien vahtien takia, mutta kun asetti kysymykset ovelasti, voi neitonen toisessa päässä aina vastata »on» ja »ei» ja näiden avulla voi jo päätellä yhtä ja toista.

Keväämmällä saapui meille täydennysjoukkoja, kutsunnoissa saatuja pakko-ottolaisia. Vapaaehtoisemme katselivat näitä vähän yli olkansa ja — syytä hieman olikin. Kun mies taistelussa ampui itse käteensä, ei siitä maine kasva. Tällaisia tapauksia oli asevelvollisten joukossa paljon.

Saimme joukon savolaisia. Menivät muuten mukiin, mutta vahdinpito kävi yli ymmärryksen. Mennessäsi vahtipaikalle, tapasit useasti vahtimiehen nukkumassa. Varsinkin auringonpaisteisina kevätpäivinä, jolloin hevosetkin riiputtavat päätään ja raukaisee niin suloisesti.

»Hei, mies, vahdissa ei nukuta! Ylös!»

»Katsohan, kun makkeesti raukasoo.»

»Ettekö jo tiedä, ettei vahtipaikalla saa torkkua.»

»Kah, etteikö sua torkahtoo. .

»Ettekö jo torkkunut tarpeeksi kotonanne?»

»Kah, ompaan tuota tullunna tehyksi sielläi.»

»Mistä olette kotoisin?»

»Siämingistä vuan...»

Tälläista oli keskustelu. Mutta kun savolaiset ehtivät tottua, tuli heistä hyviä sotamiehiä. Ja samoin »piällysmiehiä», mikäli riitti »paikkoo».

Kevät läheni, hanget alkoivat sulaa ja tiet kävivät mahdottomiksi. Milloinkahan joudutaan lähtemään Viipuriin? Ja miten? Tykeissä ei ollut pyöriä, miten ne kuljetettaisiin sulalla maalla? Tämä oli kiperä kysymys. Viipuriin paloi kaikkien mieli. Ja kohta alkaisi touonkin teko...

»Pyörät ovat tilatut ja joutuvat aikanaan», selitti Karjalan armeijan tykistön ylin päällikkö majuri (nyk. eversti) Schwindt.

Tiesimme jääkärien parhaillaan harjoittavan rintaman takana kutsuntajoukkoja. Milloinhan ne joutuisivat valmiiksi ja minkälaisia ovat? Sitten kai rynnistetään.

Karjalan I rykmentti muutti Raudun ja Valkjärven rintamalle. Olimme nyt II rykmentin matkassa. Ryssien hyökkäykset olivat jonkunverran laimenneet. Huomasivat, etteivät pääse täältä lävitse. Lentokoneet vain kävivät vieraisilla harva se päivä.

Saimme lisää hevosia, rekiä ja satuloita. Tämä viittasi lähtöön, mutta alkava kelirikko näytti panevan vastaan. Mene ja tiedä.

Eräänä iltana maaliskuun loppupuolella kello yhdentoista korvilla, poikien jo nukkuessa, soi puhelin kiivaasti. Vastasin. Tuli majuri Schwindt'in lyhyt määräys, että oli heti lähdettävä Hannilaan ja lastattava vehkeet vaunuihin. Juna lähtee klo 3 aamulla. Matkan määrä Kiviniemi.

Tuli kiire. Toista kuukautta oli talossa majailtu, kotiuduttu, ja nyt lähtö puolessa tunnissa. Pojat tuumivat ammuskuormia valjastaessaan:

»Jopa taitaa tullakin eri tappelu.»

Samana päivänä olimme saaneet kahdeksaan mieheen jaettavaksi pullon konjakkia — ainoan koko sodan aikana. Lähtömalja juotiin ja äkkiä matkalle. Terve, Ora, monien muistojen tanner!

Oli purevan kylmä, tähtikirkas kuutamoyö ajaessamme metsätietä Hannilaan. Meikäläisten asemia ei ollut lähempänä kuin Hannilassa; koska hyvänsä saatoimme kohdata punikkipatrullin. Ratsastin hieman edellä mauseri vireessä. Pojilla oli jokaisella kiväärit poikittain satulannupilla valmiina käytettäviksi, jos metsänpimennosta paukahtaisi. Pari laukausta pamahti lähistöllä, mutta onnellisesti saavuimme klo 2 yöllä Hannilaan.

Illalla olimme Raudussa, jossa juuri alkoivat Raudun kuuluisat lopputaistelut.

RIETU

Armeijassa oli miestä monenmoista.

Rietu ei ollut mikään partasuu uros eikä ennen sotaa mitenkään maineeltaan kuulu. Suuren pitäjän syrjäkylässä ja syrjätalossa oli elänyt, tapellut isompien kanssa silloin kun syytä sattui ja ottanut selkäänsä. Mutta sodan loputtua tunnettiin mies laajemmallakin kuin kotikylässään.

Komppanian marssiessa tallusteli Rietu joukon viimeisenä häntänä. Ei ollut siis liialla pituudella pilattu; tavallisellakin maantiellä pyrki pitkän jalkaväenkiväärin perä tietä viiltämään, saatikka sitten hangessa kömpiessä, jossa siitä oli koko vastus. Jossain olan ja polvien välillä roikkui patruunavyö. Puku oli repaleinen — alkujaan valkoinen mekko ja päähine komeilivat likaisenharmaina. Valkoisen päähineen alla reuhotti julman iso koivistolainen, ja jaloissa louskuttivat monipaikkaiset huopatossut. Pakkasilmoilla ja tavallisesti leudoillakin pyrki nenä valamaan kynttilää ja naama oli tuskin nähnyt vettä sitten viimeisen kotisaunan. — Tällainen oli Rietun ulkonainen olemus, sisällinen selviää hänen muutamista edesottamisistaan. Ikää oli siunautunut kuusitoista vuotta.

Eräänä maaliskuun aamuna nähtiin Rietun tallustelevan Oran ambulanssiin. Pysähtyi neuvottoman näköisenä ovensuuhun ja pyöritteli reuhkaansa.

»Mikä vaivaa?» kysäisi tohtori. »Lomaako pitäisi saada? Henkeäkö salpaa ja sydänalaa kiertää sinullakin?»

»Ei, kun käskivät kotiin.»

»Kuka käski?»

»No, se komppanian päällikkö ja ne muut kanssa.»

»Mitä varten?»

»No kun on nämä ruvet. Sanoivat, jotta pitää ensin näyttää tohtorille ja sitten mennä kotiin. Ja sanoivat minun olevan liian nuoren.»

»Katsotaan.» Rietulla oli pääkoppa ruvettumilla. Ja oli niitä muualla myöskin.

»Kyllä sinä pääset kotiin. Eikä sinun tarvitse enää tänne tullakaan, olet liian nuori ja heikko. Kirjoitan heti todistuksen.»

Tohtori istuutui kirjoittamaan vapautustodistusta. Mutta ovensuusta alkoi kuulua outoja ääniä. Ja kun tohtori kääntyi katsomaan, nyyhkytti Rietu siellä kasvot karvareuhkaan painettuina.

»Mikä sinun on?»

»No kun minä — yyh — tulin tohtorille sitävarten — y-yyh — että tohtori todistaisi, etten minä ole — yh — liian heikko tappelemaan — yhyy — ja ettei minun tarvitseisi mennä pois täältä.»

»Vai sillätavoin —»

Tohtori käveli lattialla edestakaisin ja näytti siltä, kuin jotakin olisi takertunut kurkkuun. Taputti sitten Rietua olalle ja lohdutteli:

»Ei sinun tarvitse lähteä. Kirjoitan todistuksen, että jaksat kyllä tapella siinä missä muutkin. Tuollainen reipas mies.»

Rietu kohotti kasvonsa karvareuhkasta ja silmät rupesivat taas loistamaan kyynelien uurtaessa valkoisia vakoja likaisille poskipäille. Kääntyi mennäkseen, mutta kysyi vielä arasti ovelta.

»Entäs nämä ruvet?»

»Eivät ne estä sinua tappelemasta. Odotappa — tästä saat purkin täisalvaa, voitele vaan sillä, niin hyvä tulee. Ja pese vielä varmuuden vuoksi naamasikin.»

Rietu mennä retuutti takaisin joukkoonsa etulinjalle, heilutti tohtorin todistusta komppanianpäällikön nenän alla ja kehuskeli:

»Ähäs, ei sitä niin vaan miestä rivistä viskata!»

Mutta tohtori katsoi ikkunasta Rietun menoa ja tuumiskeli:

»Saat nähdä, että tuo poika vielä antaa kuulua itsestään.»

Ja antoihan Rietu.

Tuli lähtö yöllä tai päivällä, niin aina oli Rietu valmiina. Joutui hyökkäykseen vähän myöhemmin kuin muut — paksussa hangessa oli vaikea laahustaa huopatossut lunta täynnä — mutta pysyi paikallaan sitä sitkeämmin. Ampui tarkasti, missä vaan ryssän tai punikin näki ja kun oikein lähelle onnistui pääsemään, kolhaisi mielellään kiväärinperällä.

»Jotteivät suuhun tuppaisi», selitteli.

Kun Pullilaan oli tehty puolenkymmentä hyökkäystä, oppi Rietu tuntemaan joka puun ja kiven. Ryömi punikkien linjoilla kuin kotonaan kertaakaan haavoittumatta vaikka miehiä kaatui ja haavoittui oikealla ja vasemmalla. Toiset ihmettelivät, mutta Rietu selitti syyn:

»Kun on näin pieni ja pahannäköinen, niin eihän ne pirut saa sattumaan.»

Päästäkseen paremmille ampumalinjoille kiipesi Rietu petäjään ja naksutteli sieltä punikin toisensa jälkeen. Mutta miten ollakaan — ryssien granaatti sattui puuhun katkaisten sen juuresta poikki. Runko kaatui ensin viereisen petäjän päälle ja siitä maahan. Kaikki uskoivat jo Rietun puuhista tulleen äkkinäisen lopun ja ryhtyivät hakemaan miestä petäjän alta, kun viereisestä puusta kuului Rietun tuumiskeleva ääni:

»Petäjään se taaskin sattui, vaikka minua meinasivat.»

Rietu jatkoi sotaansa toisesta petäjästä.

Kohta mainittiin Rietua rintaman kylmäverisimpänä sotilaana. Ja maine vaan lisääntyi, kun ryssät kerran taas ampuivat Rietua kanuunoilla.

Rietu kyykki pellolla navetan takana sangen luvallisella ja tarpeellisella toimituksella, kun ryssät alkoivat tavallisen iltapommituksensa. Granaatti tipahti pellolle muutaman sylen päähän kyykkijästä. Rietu jatkoi istumistaan, katsahti vain granaattiin. Jo räjähti toinen oikealla puolella. Kolmas ja neljäs samoin, mutta Rietu ei hellittänyt. Jo huutelivat toverit tulemaan pois, mutta Rietu huuteli vastaan:

»Mitäs teet, tee kunnollisesti. Eikä ne taaskaan minuun osaa.»

Kun viides räjähti suoraan nenän edessä, oli Rietukin jo lopettanut toimituksensa ja asteli tupaan viimeisiä nappeja kiinnitellen:

»Taisivat suuttua, kun tuli mentyä niin keskelle peltoa.»

Rietu oli niinkuin ylpeä siitä, että häntä aina ja joka tilaisuudessa kanuunalla ammuttiin. Hänestä tuli kuuluisa mies ja varsinkin tohtori kehuskeli jokaiselle suojattiaan.

Loppujen lopuksi joutui Rietu Raudun pitkiin ja verisiin taisteluihin ottaen niihin osaa samalla levollisella uhkarohkeudella kuin ennenkin. Käsipommia rakasti hän nyt melkein yhtä hartaasti kuin vanhaa kiväärinrämäänsäkin. Vyötäisillä roikkui säännöllisesti niin monta pommia kuin vain oli onnistunut käsiinsä saamaan. Jos mies kaatui tai haavoittui, niin kohta kiljuivat jo kaatuneen pommit Rietun vyötäisillä valmiina heitettäviksi. Ryssien konserveilla oppi Rietu, kumma kyllä, herkuttelemaan ja pommin viereen oli tavallisesti nuoritettu myöskin konservipurkki.

Raudussa, Haapakylään vievän tien varrella, makasivat ketjut vastakkain kahdenpuolen tietä. Ryssät maahankaivetuissa, tilleillä vahvistetuissa juoksuhaudoissaan ja meikäläiset lumikinoksissaan. Yli tien ei ollut yrittämistäkään, siksi tiheä oli kivääri- ja konekiväärituli.

Rietu makasi haudassaan ampua räiskytellen, kunnes huomasi, että lukko ei enää toiminutkaan. Silloin suuttui Rietu todenperään ensikerran sotaretkensä aikana. Tarttui kaksin käsin piippuun, juoksi yli maantien ja iski lähinnä makaavaa ryssää kiväärinperällä kalloon. Tuli takaisin yli tien yhdenkään kuulan sattumatta ja kehaisi lauhtuneena:

»Saipas pakana tarpeekseen.»

Rietu aijottiin korottaa aliupseeriksi, mutta kysyttäessä selitti hän:

»En minä osaa komennoida, jotta antakaahan vielä olla. Tekee häntä solttuna, minkä ymmärtää.»

Raudun viimeisessä taistelussa yhytti Rietu kohtalonsa. Toinen käsi puristi vielä lujasti rakasta kivääriään, toisessa olivat panokset valmiina. Ei päässyt Viipuria valloittamaan, kuten oli koko talven mieli palanut.

Rietu oli yksi monien joukossa — yksi parhaista. Tasa-arvoinen Joensuun koulupoikien maalaisserkku. Ei tarvitse miehen mieli asunnokseen suurta kokoa ja ulkonaista komeutta.

RAUTU

Raudun asema-alueelle oli saarrettu lähes kolmetuhatta ryssää ja punaista. Renkaan viimeistä solmua vedettiin juuri umpeen.

Pilkkopimeänä yönä saavuimme rintamalle. Jossain papattivat konekiväärit ja haukahti tykki. Satoi himiräntää. Majoituimme kylmään, autioon taloon.

Edellisenä iltana oli Karjalan I rykmentin komentaja, ratsumestari (nyk. everstiluutnantti) Elfvengren esikunnassaan Kiviniemessä selittänyt tilannetta. Hänellä oli käytettävänään suunnilleen puolitoistatuhatta miestä ja yksi vuoristotykki. Lisäksi nyt meidän tuomamme toinen samanlainen.

»Kun olette saaneet tykit asemiin, alotamme hyökkäyksen. Joudutteko huomenna valmiiksi?»

»Kyllä, herra ratsumestari.»

»Te otatte myöskin Raudussa olleen tykin haluunne ja komennatte siis puolipatteria», määräsi saapuvilla oleva majuri Schwindt. »Menen käymään Valkjärvellä. Valitsette asemat harkintanne mukaan siten, että voitte ampua pitkin rataa.»

»Käskystä, herra majuri.»

»Ja jos haluatte mukavampia tykkejä, niin ottakaa Raudusta», lisäsi majuri hyväntuulinen hymy silmänurkissa.

Nukuimme yön vilusta väristen. Käkisalmelaisten junaamme tuomat leivät, voit ja lihakimpaleet näkivät kyytinsä.

Raudun kirkolla sijannut tykki tuotiin Mäkrälle. Sitten alkoi työ, jossa ei säästetty miehiä eikä hevosia. Läpi kinoksien hinattiin tykit asemiinsa tiettömälle mäelle Leinikylän järven pohjoispuolelle, noin kolme kilometriä asemalta. Lähemmäksi ei voinut viedä, sillä siellä oli epävarmaa. Vasta joku päivä sitten olivat ryssät käyneet Leinikkälän järvellä saakka ja tykkien menettämiseen ei meillä ollut varaa. Puoliyön aikaan kävin ilmoittamassa rykmentin komentajalle, että olimme paikoillamme. Tykistötähystäjät vetivät kenttäjohtoja — pirullista työtä pimeässä yössä, lumiräntä- ja luotituiskussa. Seuraavana aamuna palasi majuri Schwindt Valkjärveltä ja tarkasti tykkien asemat. Odottelimme, milloin leikki alkaisi. Majoituimme uudelleen erääseen läheiseen autioon taloon, jossa oli siksi suuret tallit ja navetat, että saimme hevosparat katon alle.

Popsimme kaikessa rauhassa luusoppaa, kun rykmentin komentajan lähetti ratsastaa pihaan ja tuo paperilapun:

Mäkrä, 29.3. -8. klo 5,30 ip.

»Vuoritykistä alkaa pommittaa harvalla tulella Raudun asemaa ja varustuksia tänään klo 6,30 ip.»

Luusoppa jäi loppuun syömättä. Myöhästyimme kymmenen minuuttia. Klo 6,40 pamahti ensimäinen laukaus. Eräs punaisten vankina ollut valkoinen kertoi jälkeenpäin, että ensimäinen laukauksemme oli sattunut saunarakennukseen, jossa säilytettiin ruokatarpeita ja sytyttänyt pienen tulipalon. Hyvä niinkin.

Jatkettiin tulta hitaassa tahdissa, kunnes yhdeksän aikaan tuli käsky lisätä puita pesään. Paransimme vauhtia. Kivääri- ja konekiväärituli yltyi, ryssät ampuivat tykeillään yhtämittaa. — Raudun verileikki oli alkanut todenteolla.

»Ryssillä on tähystyspaikka ja konekiväärit panssaroidussa vesitornissa, koettakaa ampua se mäsäksi tai tuleen», tuli käsky.

Saimme torniin pari sattumaa. Asemalla syttyi tulipalo ja savu vaikeutti tähystämistä.