Part 2

Riippuen olosuhteista jatketaan hyökkäystä Kavantsaareen ja vallataan Kavantsaaren asema.»

Näin kuului Karjalan rintaman ylipäällikön, kapteeni Sihvon helmik. 15. päivänä antaman taistelumääräyksen meitä koskeva kohta.

Tykki asetettiin asemaan Oralta Pullilaan vievän tien varrelle. Jalkaväen hiihtäessä Pullilaan ja levittäytyessä ketjuun työnsimme punikkipesään kiireenkaupalla nelisenkymmentä granaattia. Sitten jäimme odottamaan mitä tuleman piti.

Jo alkoi kuulua Pullilasta eri meteli. Huuruisena pakkasaamuna räiskyivät siellä kiväärit ja papattivat kuularuiskut. Oli käynnissä valkoisten joukkojen ensimäinen todeksi aijottu hyökkäys. Jännittyneeksi veti mielen.

Tunnin odoteltuamme saapui Pullilasta hyökkäystä johtavan ratsumestari Kuulan hiihtolähetti tuoden käskyn, että tykin oli heti saavuttava Pullilaan, jonne joukkomme juuri tunkeutuivat, ja ryhdyttävä sieltäkäsin pommittamaan Kavantsaarta.

Hyökkäys oli onnistunut ja Pullila valloitettu. Hyökkäyksestä Kavantsaareen luovuttiin kuitenkin joukkojemme vähäisen lukumäärän takia. Pulillaan jätettiin vankka vartiosto, muiden tuli vetäytyä takaisin Oralle ja Hannilaan.

Tutkiskelimme ennen lähtöä sattumia, joita oli hyvänkinpuoleisia taloissa ja varustuksissa. Muuan erehtynyt granaatti oli pistäytynyt erään navetan seinästä sisään ja nujertanut lehmän. No, otettiin lehmä mukaan, annettiin kuitti omistajalle ja iloittiin siitä, että oli saatu tuoretta lihaa päivän vaivojen palkaksi ja ensimäisen voiton kunniaksi.

Paluumatkalla tuli vastaan eversti Aminoff.

»No pojat, hyvinhän se käy! Kiitoksia, pojat!»

»Ukkoeverstin» naama loisti, jos loistivat poikienkin naamat. Jokainen ajatteli, että sietäisi päästää pieni hurraus, mutta kun siihen ei vielä oltu oikein totuttu, niin hurrattiin vain hengessä.

Mutta — ylpeys käy lankeemuksen edellä! Vielä samana iltana löysimme itsemme kaikkine kaaveinemme ja lehminemme Vuoksen toiselta rannalta. Pullilaan jätetty vartiostomme oli peräytynyt jonnekin Antrean kirkolle ja kun pelättiin ryssien kiertoliikkeellä katkaisevan ainoan paluutiemme Oran ja Kuukaupin välillä, saimme käskyn peräytyä Vuoksen yli Naarmasaareen. Meitä oli nyt kaikkiaan koko armeijassa kolmisenkymmentä miestä; muut Pullilassa olleet joukot oli viety Hannilaan ja ties minne.

Iltapimeällä, armeijan parhaillaan lyödessä Naarmasaaren talossa norria, Bismarckia ja ukkonakkia syöksyi hengästyneenä sisään toinen Kuukaupin lauttauspaikan vahtimiehistä ja ilmoitti:

»Nyt ne syötävän rosvot taitavat jo yrittää Vuoksen yli, kun toisella rannalla jo ammutaan.»

Kortinpeluu katkesi äkkiä, armeija sieppasi lakit päähänsä, kiväärit kouraansa ja painui pimeään pakkasyöhön.

Olin jo aikaisemmin illalla katsonut erääseen Vuokseen pistävään niemekkeeseen lauttauspaikan lähellä otollisen aseman, josta voi ampua molemmin puolin pitkin jokea sekä tietysti vastaista rantaa. Kun tykki kantoi yli 4,500 metriä, voimme siis »hallita» lähes 10 kilometrin alaa, mutta — oli pimeä talviyö. Lähiniemekkeiden ääriviivat häämöittivät hämärästi, pitempiä välimatkoja oli mahdoton arvioida tasaisen lumen peittämällä jäällä. Ainoaksi oljenkorreksi jäi toivo, että punikit yli madellessaan ampuisivat riivatusti. Näkyisipähän silloin tulen suihkaminen kiväärinpiipuista ja silloin voisi jonkinlaisen menestyksen toivolla lasketella shrapnelleja pitkin ketjua. Tykki oli asetettu asemaan heti Vuoksen yli tultuamme.

»Armeija» oli asettunut paikoilleen ja odotti. Olipa siinä mahtava joukko ylimenoa estämässä! Viisi konekiväärimiestä jääkäri Vakkilaisen johdolla ja näillä aseistusta 1 epätyydyttävästi toimiva Colt-konekivääri, 1 mauserpistooli, 2 browninkia ja 1 rumpurevolveri, johon ei ollut yhtään panosta. Parikymmentä berdaneilla aseistettua jalkasolttua, näillä kivääriä kohti kahdeksan kovaa ja päällikkönä Eero Olavi Turunen, vikkelä mies, pelottomuudestaan kuulu ja pikku Turusena tunnettu. Ja sitten me viisi tykkimiestä sekä seitsemän hevosmiestä, aseistuksena yhteensä 1 tykki, 1 pistooli kuudella panoksella ja hyvä tahto. Joukon oli ehkäistävä vihollisen ylitulo kymmenen kilometrin pituisella rintamalla. Lähin kenttävahti vasemmalla, 16 miestä, oli kymmenen kilometrin päässä Kuparsaarella. Oikealla, Antrean kirkolla oli kahden kilometrin päässä 18 vahtimiestä, aseinaan berdanit ja haulikot. Lisäksi oli siellä toinen epäkuntoon joutunut konekiväärimme ja sen parilla pistoolilla varustettu miehistö jääkäri Salmisen johdolla. Eversti Aminoffilla tiesimme myöskin olevan browningin ja että »ukko», vanha pistoolilla ampuja, sitä tiukasti käyttäisi, se tiedettiin myös. Sitten oli lähin valkoinen joukko Antrean asemalla, kuusi kilometriä kirkolta.

Vastakkaiselta rannalta kuului joitakin laukauksia. Jokohan tulevat —? Jännitys kasvoi. Hitto, kun arvaisi osapuilleenkaan, kummalta puolen yrittävät — —?

Pitkä Gustafsson seisoi tykin perässä valmiina pyöräyttämään piipun oikeaan tai vasempaan. Lyhyt Pelkonen piteli tanakasti lukkotapista, valmiina napauttamaan auki heti ensimäisen sanan kuultuaan. Pitkä Pelkonen hoiteli jalkakampia ja lyhempi Gustafsson tuuditteli polvellaan shrapnellia kuin hyvääkin sylilasta, avain toisessa kourassaan, odotellen käskyä, millä matkalla panisi pötkön räjähtämään. Pari hevosmiestä seisoskeli ammusvaraston ääressä ammusten kantoon komennettuina ja taaempana aprikoi Sven Dufva hiljaisessa mielessään, että olisiko syytä etsiä aidanseipäästä aseentapaista vai tyytyisikö päältä katselemaan.

Konekiväärimiehet kuukkivat kauempana ruiskunsa ääressä. Jalkamiehet olivat häipyneet näkymättömiin, kukin paikalleen.

Muistan tilanteen selvästi kuin eilisen päivän.

Koetan tutkia kiikarilla vastakkaista rantaa. Ei näy mitään. Levittävät kai ketjuaan metsän suojassa ponnaltautuakseen sitten yhtenä silmänkantamattomana rivinä jäälle ja — yli. Vai tulisivatko, hiipisivätkö ryhmittäin — yksitellen — eri paikoista?

Taloryhmä vastapäätä on äänetön ja kuollut. Tuuli vain humisee puiden latvoissa. Kauempana pamahtaa muutamia laukauksia.

Nyt! — ei, jää siellä vain paukahtelee, räiskää. Taas pamahtaa joitakin laukauksia vähän kauempana.

Kuluu tunti. Vakkilainen kahlaa luokseni lumessa ja sanoo puoliääneen:

»Näetkö sinä mitään?»

»En.»

»En minäkään.»

Pistetään tupakaksi. Salakähmään, pienen kunnaan takana, ettei tuli mihinkään loistaisi. Ja pidetään tupakat kouransisässä, kuten ennen koulupoikina, ettei opettaja näkisi.

Vartutaan vielä puolituntinen, toinenkin. Poikien hampaat alkavat kalista.

»Hiihtäkääpä kaksi miestä tuolta vähän kauempaa yli Vuoksen katsomaan, onko siellä ketään. Jos huomaatte mitään, niin ampukaa heti. Ja tulkaa sitten takaisin Herran nimeen — jos pääsette.»

Miehet lähtivät. Ei kuulunut mitään taas puoleen tuntiin. Asetimme kaksikertaiset vahdit ja menimme tupaan.

Aamulla selvisi, että vankka punikkipatrulli oli käynyt vastarannalla maata tunnustelemassa. Lienevät jostain merkeistä huomanneet, että meidän puolella »oltiin valmiit», koska luopuivat suunitellusta suuresta hyökkäyksestään Antrean kirkolle. Tai oikeammin sanottuna lienee meidät pelastanut punikkien silloinen vankka usko, että Vuoksen rintamalla oli 10,000 kovasisuista lahtaria. Jännittyneempää hetkeä olen harvoin elänyt. Seuraavana päivänä olimme jälleen Oralla. Senjälkeen eivät valkoiset sieltä enää lähteneet, ennenkuin huhtikuun lopulla kohti Viipuria.

PAAJASEN KIVINAVETTA

Punikit ja ryssät olivat miehittäneet Noskuan kylän. Kuului ammuntaa.

»Tuppoovat jo silimille», selitti jääkäri, nyk. jääkärikapteeni Sihvonen aikaisin taistelupäivän aamuna. — »Avitahan sillä putkellasi, niin myö lähemmä tuon Branderin kanssa kuskoomaan ne kottiisa Pullilaan.»

Katselimme karttaa. Ryssät olivat jo Noskuan laajan kylän äärimäisessä, Oran puoleisissa taloissa Olivatpa jo tulossa sivu talojen Oralle.

»Myö vetäistään ketju tuosta tuohon» — Sihvosen peukalo piirskaaren Noskuan edustalle. »Kun ne on perräytetty noihen talojen kohalle, silloin alat paukuttoo. Lähetän sanan, mihin taloihin ruppeevat vettäytymmään. Hei!»

Oran ja Noskun välillä on korkea mäki, oikeastaan vuori. Mäeltä, lammen takaa, näkyy koko Noskuan kylä, on kuin tarjottimella edessä. Saisikohan tykin hinatuksi mäelle? Ei, ei nouse metsässä ja paksussa hangessa; tietä ei ole minkäännäköistä. Ja aikaa ei ole liikoja. On tyydyttävä ampumaan mäen yli.

Kiireellisesti keksaistaan signaalisysteemi. Lippuja ei ole, kelvatkoot sukset. Pari poikaa opetetaan yhtäkkiä merkinantomiehiksi. Kun asetat sukset noin, on granaatti lentänyt yli, kun noin, on mennyt vasemmalle, noin — oikealle. Asetat tuohon asentoon, merkitsee se sata metriä, taas tuollatavoin — viisikymmentä j.n.e.

»Selvä?»

»Selvä.»

Jo on Sihvonen ehtinyt levittää ketjunsa. Paukkina kiihtyy, jo papattaa konekivääri, kaksikin — neljä — kuusi.

Lasken sillävälin välimatkat ja arvioin suunnan. Apuna oli taas se kellonperäkompassi, mutta seutu oli jo tutumpaa.

Tulee jo sana: »Ryssät peräytyvät. Miehittäneet reunimaiset talot ja kivinavetat. Koeta ampua niitä.» Koeta, niin. Kunpa olisi edes kenttäpuhelin tuolla mäellä!

»Tähtäin x, suunta x, granaatti! Tulta!»

Katson kiikarilla signaalimiestä. Kyyristyy vaistomaisesti, kun granaatti vinkuu matalalta pään yli. Ahaa, jo viittoo: 200 yli — 100 oikeaan.

No, korjataan vika. Toinen osui jo lähemmäksi. Ja kun signaalimies viittoili vielä edelleen, niin jopa alkoi mennä mukiin. Ryssät peräytyivät talo talolta, navetta navetalta, kun granaatit rupesivat käymään liian epäterveellisiksi. Kiväärimiehet noppivat aukeilla pelloilla peräytyviä toisen toisensa jälkeen.

Kolmisen tuntia oli jo pidetty sotaa, kun Sihvonen tiedottaa: »Toistasataa ryssää ja kolme konekivääriä Paajasen suuressa kivinavetassa.»

Vai sinne nyt vetäytyivät Paajasen navettaan. Näytetäänpä pakanoille, mistä on viisi hirttä poikki.

»Tulta!»

Plötsh — tykki äännähtää laiskan vetelästi ja savua tuppautuu lukosta. Varrotaan hetkinen, reväistään lukko auki — hylssy ei tule ulos.

Kun reistataan ja reistataan, saadaan lopultakin hylssy keinottelemalla ulos. Mutta mitä perhanaa, — granaatti on piipussa!

Tarkastetaan hylssyä. Pohjalla on hieman tuhkaa, juuri sen verran on panokseen pantu ruutia, että on parhaiksi kyennyt iskemään granaatin lujasti rihloihin kiinni. Vie sun tuhannen tulimainen! — kuulivat siinä kunniansa ryssät, jotka armon vuonna 1904 olivat Kievissä ladanneet tämänkin hylssyn. Tällaisillakohan mahtoivat »japonskia» pommittaa — arvaahan sen tuloksistakin — ja nyt tekevät syötävät kiusan juuri silloin, kun läjällinen Iivanoita on pitämässä meetingiä Paajasen navetassa hyvällä ampumahollilla. Saat—

Granaatti istuu lujassa. Veistetään parhaan paksuinen, piippuun mahtuva seiväs, koverretaan toinen pää ontoksi, toiseen naulataan poikkipuu. Kaksi miestä tarttuu poikkipuuhun ja työntää hartiavoimalla. Granaatti ei hievahdakaan.

»Lisää miehiä!»

Ei hievahda. Saapuu jo Sihvoselta sana. Ihmettelee mitä kuhnaillaan.

»Naputetaan kurikalla seipään päähän. Varovasti.»

Ei apua.

»Kovemmin! Räjähtäköön piru, jos on räjähtääkseen.»

Turha vaiva. »Piippu pystyyn ja petroolia piippuun.»

Liotetaan granaattia petroolilla, painetaan, naputetaan. Ei apua siitäkään.

Tuli Noskuassa on laimentunut.

Sihvonen lähettää toisen sanan: kiiruhtakaa. Mutta granaatti ei vaan ota lähteäkseen, ei opilla eikä millään. Ja aika kuluu, toista tuntia on mennyt. Koetetaan konstia, jos toistakin.

Saapuu jo itse Sihvonen.

»Miten on asiat?»

»Kuten näet. Päin helkkaria.»

»Jos et sua tykkiä kuntoon, ei tuu mittään. Ryssät istuvat kivinavetoissaan kuin linnoissa, hittojako niille kiväärillä mahtaa. Näyttävät jo ruppeevan hyökkäilemmään. Koita helkkarissa laittoo värkki reilaan. Hei!»

Sihvonen painaa jälleen ketjunsa luo.

Sitten se yhtäkkiä välähti, pelastava ajatus.

»Pojat, täysi panos esiin ja hylssy irti granaatista! Työnnetään uusi hylssy Tuutineen putkeen ja annetaan mennä.»

Tehtiin työtä käskettyä ja granaatti lähti piipusta että tupsahti. Putosi jonnekin Noskualle, koskapa signaalimies jälleen alkoi viittoa. Kiireesti perään toinen, kolmas... Mutta ryssiltä unohtui ruumiiden joukkoon Paajasen kivinavettaan kolme käyttökelpoista konekivääriä. Olivat ensimäiset, mitä Karjalan rintamalla taistelussa otettiin. Eikä iso armeijakaan lännessä ollut vielä ehtinyt ottaa kuin Vilppulassa yhden.

Ja kun ukkoeversti saapui Oralle ja ohjattiin tupaan, jossa pojat parhaillaan hyväilivät kolmea uutta ottopoikaansa, nousivat valtavat viikset juhlallisesti pystyyn, silmistä loisti nuorukaisen väkevä ilo ja puhdas ylpeys ja nimesi hän siinä kierrellessään koneita kuin kissa kuumaa puuroa:

»Tämä se vasta nättiä on! Nyt meillä ei enää ole hätää eikä mitään. Ja meidän pataljoona sen teki! Eläköön!»

— — — kööön!»

Taas oli vahvistunut maa jalkain alla. Tuntuvasti.

SVEN DUFVA.

»No, paljonko on jo Jussilla ikää?»

Jussi työnsi likaisen kouransa korvanjuureen, mietti kotvan ja ilmoitti mietinnön tuloksena:

»Kah, eipä oo tullu häntä papilta kysäistyksi.»

»Ettekö muista edes osapuilleen?»

Jussi kohotti housujaan, raapasi vasemmalla käpälällään vähän edestä ja vähän takaa ja viskasi uuninkupeeseen emäsyljen.

»Saattaa olla siinä kahen ja kolomenkymmenen välj'maina.»

Kuljettiin kultaista keskitietä ja merkittiin Jussi armeijan kirjoihin viidenkolmatta täyttäneenä.

Isän nimen muisti Jussi koko helposti, mutta äidin kohta oli vaikeampi. »Kuka häntä niin tarkkaan muistaa... eiköpä tuo välttäne vaikka Anna-Liena.»

»Oliko varmasti Anna-Liena?»

»Ka, siksipähän taisivat haukkua... vai oisko sentään ollu Kaisa —?»

»Entä sukunimi?»

»Eipä yhytä mieleen, vaik’ hirtettäis.»

»Oletteko käynyt rippikoulun?» kysäisin, vaikka sitä tietoa ei kaavakkeeseen vaadittukaan.

Jussi harasi taas kaikkiin ilmansuuntiin pyrkivää peruukkiaan, heitti sitten silmäviivoistaan halveksivan katseen uunin lähistöllä hääräileviin emäntiin ja murahti:

»Eipähän tuota viellä oo sattumia akan tarvetta —.»

Jussi ratsasti ensimäistä tykkihevosta. Väärät säärenvenkulat mukautuivat satulattoman hevosen kupeisiin kuin vanteet tynnyriin ja pullea takalisto kyllä sieti pienen syyhytyksen. Korea katseltava hän oli siinä etumaisena tietä halkoessaan, housunnapit kiinni panematta ja jaloissa kirjavapaikkaiset tossut. Päässä tötötti karvaton lakkireuhkana, pystynokan kahdenpuolen tutkivat tienlaatua silmiksi nimitetyt viirut ja jykevän leuvan halkaisi poskipielestä toiseen suu, jota hyvinkin olisi riittänyt parillekin muulle kuolevaiselle. Puhe vääntäytyi tästä valtavasta aukosta harvalleen ja hartaasti. Vaikka Jussi majapaikoissa rakastikin lämpöistä uuninpankkoa, ei tämä estänyt häntä housuissaan ja takkikulussaan talvipakkasellakin pitämästä pariakymmentä ilmanvaihtoreikää. Tosin oli takissa muutama tusina erivärisiä paikkatilkkujakin, mutta Jussilla oli merkillinen taito reväistä takkinsa juuri paikan kohdalta. Reijistä matkaili edestakaisin komppania täitä.

Tietopuoli ei Jussilla ollut ylen laaja: tunsi hyvin kellotaulun, rahat ja kortit. Lukutaito oli turhaa ylellisyyttä ja kirjoitusmiehistä puhuttaessa ruikkasi Jussi kyynäräisen syljen. Näillä sentään tilipäivinä palkkansa kuittautti ja maksoi vaivoista kaksi markkaa.

Oralla pantiin Jussi lisätöikseen hoitamaan kokin virkaa, mutta kun eräänä kauniina sunnuntaipäivänä äkättiin muuten laihan sopan pinnalla kelluvan lisukkeena pari hyvinsyötettyä täitä, sai Jussi eron virastaan ilman kehuvaa mainetodistusta. Teekokin sivutoimen sai sentään pitää ja suoritti sen sokeripalkalla yleiseksi tyytyväisyydeksi.

Pullilan valtauksen jälkeen seisoimme eräällä sivutiellä. Saapui käsky: kiireesti Pullilaan.

»Eteen mars!»

Jussi nykäisi ruunaansa ja käänsi koko roskan menemään selkäpuolelle, Antrean kirkolle.

Iltapäivällä seisoimme taas samaisessa tienohessa ja tuli käsky peräytyä Antrean kirkolle. Jussi maiskautti »noh-ruuna» ja käänsi — Pullilaan, punikkien kitaan.

Tästä päivästä alkaen sai Jussi pitää Sven Dufvan kunniakkaan nimen. Ja kunnialla hän sen kantoihin, kuulun kaimansa veroisena

»ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.»

Tykkimiehen on osattava myöskin jalkamiehen temput. Kun keväämmällä jäi aikaa ja saatiin kiväärejä, harjoitettiin kivääri otteita, marsseja, kaartoja ja ketjuntekoa. Sven Dufva yritti olla mukana, mutta vaikka korpraalina pauhaava Kalle Starck kuinka »huusi nauraen ja nauroi huutaen», kävi Jussin temppujenteko siihen nuottiin, että itse vänrikki Stoolikin olisi pidellyt laihaa vatsaansa naurusta kiemurrellessaan. Kun muut kääntyivät vasempaan, kääntyi Jussi oikeaan. Kun muut marssivat tahdissa, marssi Jussi omassa tahdissaan ja kun muut ottivat ojennuksen oikealle, tähystelivät Jussin viirusilmät totisina vasemmalle. Mitä muut pitivät oikeana kätenään, sitä piti Jussi vasempana — oli näet kaiken lisäksi vasenkätinenkin. Ja tämä se taisi osaltaan sotkea selvän meiningin. Lopuksi vapautettiin Jussi kokonaan jalkaväenäksiisistä sillä ankaralla evästyksellä, että jos joku suurempi herra sattuu tulemaan patteria tarkastamaan, on hänen sinä päivänä ilmoittauduttava sairaaksi.

Sattuikin eversti Sihvo tulemaan Oralle ja pistäytyi tupaan. Jussin silmät siellä pankon lähellä seisoessaan alkoivat pälyillä levottomasti ja koura käväisi tukassa tavallista ahkerampaan. Yhtäkkiä seisoo yhtenä luokkivääränä koko mies, puukirveellä veistetty naama kamalaan irvistykseen rustattuna. Jo lönkyttää vatsaansa pidellen pöydän luo, jossa katselimme karttoja ja nykäisee takinliepeestä.

»No, mitä nyt?»

»Mahhoo niin viäntää —

»Menkää pitkäksenne. Starck antaa lääkettä», sain sanotuksi naurua pidätellen.

Starck-vainaja, hammaslääkäri ja siis kaikkien tautien pätevä lääkitsijä sekä ikuinen koiranleuka ei muuta käskyä tarvinnut. Etsi jostain salatusta kätköstään resiiniöljypullon ja tyhjensi sen Jussin leipäläpeen. Kohta nähtiinkin huikea näky: Sven Dufva ravaamassa pikajuoksua läävännurkan ja tuvan väliä toinen käsi nappeja avaten ja toinen takalistoa tukien —.

Vahtivuoro on Jussille kova koettelemus. Tykin mukana oli aina heinäkuorma ja kun heinäkuorman päällä on mukava istua ja vielä mukavampi loikoilla, kuului Jussin vartiovuorolla kuormasta usein ankara kuorsaus. Kun lopulta sai miehen herätetyksi ja tuli pauhatuksi ja noidutuksi, uhatuksi arestilla, ampumisella ja helvetin kaikilla kauhuilla, hymyili Jussi vaan yhtä autuaan leveästi. Kerran iskettiin Jussille kuusi ylimääräistä vahtituntia kahden säännöllisen lisäksi. Seuraus oli se, että Jussi nukkui kahdeksan tuntia. Tietysti päivystäjän aina välillä herättämättä.

Jussi tuli kuuluksi tempuistaan. Torkkuu taas kerran vahtipaikallaan kun muuan korkeampi pää majasta tullut esimies sattuu kulkemaan ohi ja päättää koetella, minkä verran Jussi tuntee reklementtejä. Puhuteltaessa ei Jussi luonnollisesti hievahdakaan mukavasta asennostaan.

»Missä on tykkipäällikkö?»

Jussi teroittaa silmäviivansa maantiellä kokkareitaan nokkivaan harakkaan, siirtää ne sitten auringonpaisteessa nuokkuviin hevosiin ja ruikkaa asiaankuuluvan kyynärämittaisen.

»Häh?»

»Tykkipäällikköä kysyin.»

»Tuvassapa tuo lienöö.» —.

»Tahtoisin tavata.»

»Kah, sielläpähän tuon tavannoo —»

»Käykää kutsumassa tänne.»

»— —? Pijähän tuota pyssyy senaikoo —.»

Ja upseeri jäi seisomaan vahtipaikalle kivääri kourassa Jussin tallustellessa asialle.

Kuulia ei Jussi osannut erityisesti pelätä, vaikkei liioin toivonut tulevaksikaan. Sai kerran räjähtävän granaatin melkein syliinsä, katseli kuoppaa, ruikkasi ja mietiskeli:

»Katoha, isompahan tekköö maahannii loven —»

Joutui Raudussa patterivahdiksi. Neuvottiin paikka ammuslaatikoitten vieressä penkereen takana, johon eivät kuulat yltäneet. Nyökäytti päätään ymmärtämisen merkiksi, mutta kun mentiin katsomaan, nähtiin Jussin istuvan avonaisella kentällä ryssien maalitauluna, selin ryssiin ja selkänojanaan hoikka petäjä, joka riitti salaamaan viidenneksen leveistä hartioistaan. Kuulat iskivät lumeen ylt'ympäri Jussin imeskellessä »Tiedonantoihin» kääräistyä »sätkää» ja tuumiessa:

»Ka, jos on sattuakseen, niin sattuu —»

Pari ilmareikää tuli siinä vahdinpidossa takkiin lisää ja karvareuhkasta repesi päällinen.

Meidän Sven Dufvamme ei saanut kaimansa tavoin iskeä ryssää kiväärinperällä päin naamaa. Mutta jos olisi sattunut silmäkkäin ja ehtinyt tarpeeksi suuttua — johon herraparatkoon tarvittiin runsaasti aikaa — olisi hän varmasti kolhinut harvakseen ja hartiavoimalla.

Kysäisin kerran Jussilta, mikä hänet oli saattanut sotaan lähtemään.

»Kah, kun muut läksi, läksinpähän minnäi», vastasi Jussi ikäänkuin häpeillen. Mutta kun leikin lomassa milloin puhe kääntyi vakavaksi, tuli esille sodan suuri tarkoitus, kotikontu ja isänmaa, silloin kuunteli Jussi tarkkaavaisesti ja viirusilmien nurkkauksissa pälyi miettivä, lämpöinen hohde.

— — —

Sodan jälkeen jouduimme majailemaan Joensuuhun, Niinivaaran kansakoululle.

Eräänä heinäkuun iltapäivänä vääntäytyi Jussi patterin kansliaan ja pyysi saada tavata »kapteenia». En ollut mikään kapteeni ja olin lukemattomia kertoja kieltänyt Jussia nimittämästä minua kapteeniksi, mutta kun Jussi kerran — ties mistä — oli saanut ajetuksi kalloonsa, että patterin päällikön pitää olla kapteeni, niin olin ja pysyin Jussin »kapteenina».

»No, mitä Jussilla on asiaa?»

»Ois saatava — tuota — hevonen —»

»Mitä hevosella?»

»Kah, ku — tuota — kapteeni lähtöö huomenna pois patterista —»

»Entä sitten?»

»No heh — mie lähen kans —»

»Mitä varten? Eikö täällä ole hyvä olla?»

»Joo, mut’ ku samana päivänä tultii patteriin, ni samana lähetäännii —»

»Juna lähtee vasta aamulla. Kyllä täältä mies asemalle saatetaan.»

»E-ei — ei tässä sitä meinata —»

»No mitäs?»

Monien kierrättelyjen jälkeen tuli asiasta selvä. Jussi oli juuri nostanut palkkansa, kolmekymmentä markkaa, ja tahtoi nyt pitää reimat lähtijäiset. Kävisi kaupungissa ostamassa korin limonaadia. Koetin selittää, että oli turha hänen, köyhän miehen, ruveta ainoita pennejään sellaiseen panemaan, mutta Jussi ei hellittänyt. »Pittää sitä jottai tässä miunnii pistouvata», selitti.

Parin tunnin kuluttua köryytteli Jussi kaupungista kotiin rattaillaan lähtijäiset. Työntäytyi sitten kansliaan, kaivoi takataskustaan limonaadipullon, ojensi sen minulle, katsoi hartaasti silmiin ja sanoi yhden ainoan sanan:

»He!»

Tunsin silmiini pyrkivän jotain kosteaa. Ja kun vilkaisin Jussiin, näin jotain samantapaista. Paiskattiin äänettä kättä.

Mutta ovella kääntyi Jussi vielä ympäri ja sanoi harvakseen:

»Jos toisten vielä tarviitta miestä tykkihevosen selkään, ni liikuttakkaa vaan sana —»

Sellainen se oli meidän Sven Dufva. Ei sattunut sodassa kaatumaan, eipä edes haavoittunutkaan, mutta oli kaikissa edesottamisissaan ilmetty Sven.

»Pää huono oli», arveltiin, »mut’ sydän paikallaan.»

ORALLA