Part 2

Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista, mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista.

Ma läksin. Hänpä seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki, mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki.

Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla, ei hyytäjää, ei hyytymistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla.

Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen ja puutuin narrein pöytähaasteloille.

Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin, mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin.

Näin erottiin, ja moneen aikaan en ma sitten kuullut hänen kohtaloistaan; jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan.

Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen ilta istuttaisi, josp' unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!

Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta, ois sulla tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta.

Siis joudu luoksein, Runotar, sa vaan, siis istu vierelleni virren henki! — Mut eipä ystävääni kuulukaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.

1896.

Sininen tuli.

Oi kerran pikkunen kaupunki ja kaupungiss' oli kirkko, Mut huipussa kirkon tornin tuon oli kirkas, kiiltävä nirkko.

Kun päivä paistoi ja sää oli sees, se auringon sätehet toisti ja yli sen pikkusen kaupungin se armotähtenä loisti.

Mut torninhuipusta nähdessään toritouhut ja rahvahat raa'at ja konnien koukut ja ilkiötyöt sekä kauppien väärät vaa'at;

ja kirkosta saarnoja kuullessaan ja kuullen tahtoa taivaan. miten katuva Edenin ilohon käy, mut paatunut helvetin vaivaan;

ja nähdessään, miten ihmisyys katuvieriä kerjäten kulki, mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan niin pöyhkänä ajeli julki;

niin silloin myrskyä toivoi se, ett' ukkosen jumala nostais ja tulehen kirkot ja linnat lois ja varkahat, konnat kostais.

Mut taivahan rantoja tarkastain se tornissa välkkyä sai vaan — toki kerran pimeä pilvi nous' ja yöhön kaarsi taivaan.

Vihur' vingahti, salama ylpeä lens', jo pauhasi ilman pieli, myös silloin huipusta tornin tuon löi tuiskien tulinen kieli.

Se tahtoi taivahan liekit nuo alas kurjahan maahan johtaa, kuin henki hehkua, kaupungin yli tuomiontähtenä hohtaa.

Mut viisas on kaupungin järjestys! Näät tornista maata kohti teräslanka läksi, mi kirkon taa alas kaivohon salamat johti.

Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö, tuul' ulvoi kahlehetonna, tuli sininen huipusta tornin löi — mut rauhassa nukkui konna!

1907.

Seppojen laulu.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on korvessa kohina, tuli vuoren tutkaimella?

Seppo taivasta takovi, ilman kantta kalkuttavi.

Kelle taivasta tekevi, kelle kuita kuumentavi?

Taatollensa taivon kantta Luojallensa lunnahia.

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on pajassa pauke, väike honkien välillä?

Taatto kruunua takovi, Luoja luopi valtikkata.

Kelle kruunu kultalehti, kelle valtikka väkevä?

Kruunu maan kuninkahalle, valtikka sepon suvulle.

*

Kimposi kipunat yössä, kuului kalske kukkulalta.

Mikä on jyske maan navoilla, ilmassa sakea sauhu?

Sepot vuorilla sotivat, sepon lapset laaksomailla.

Miksi on meteli maassa, sota veljesten välillä?

Kruunusta perintöriita, veljesvaino valtikasta.

1897

Inka-muori.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla, lainehet laski ja nousi: Miksi itket Inkasein, muoriseni, miekkosein? Tuonne, tuonne venho se sousi.

Inka itki rannalla, heliällä hiekalla. Kenpä punapurressa sousi? — Sinne läksi tyttärein, armahani, ainoisein, — Lainehet laski ja nousi.

Minne läksi tyttösi, kunne pursi purjehti? — Vierahan vilun valkamille. Ruttotauti taaton vei, leipä loppui, nälkä ei — Mille työlle läksi hän, mille?

Köyhä meni rikkaalle, vaappuvalle, vanhalle. — Inka-muori itkien nousi, varjos' vielä kädellään, katsoi kautta saaren pään; sinne, sinne venho se sousi.

1897

Yö.

— Mun rintani on niin raskas, ma leikkiä vaikka lyön, oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.

"On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus, nuku rauhassa, poikani nuorin, taas huomenna työ on uus!"

— Älä lähde, äitini, vielä, Yön ääniä kuuletko? Ne kutsuu, ne käskee, ne uhkaa, nyt tulee turmio!

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se on laulua lahden vain, se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain."

— Älä lähde, äitini, vielä, yön silmiä etkö nää? Ne minua väijyy, ne vaanii mun sydäntäni sykkivää.

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, ne on tähtiä taivahan, ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan".

— Älä lähde, äitini armas, Yön koura jo tuossa on! Se poikas temmata tahtoo kuin nieluhun kurimon.

"Nuku rauhassa, poikani nuorin, se hongan on oksa vaan, mi ulkoa kurkistaapi kuin leikkikumppaniaan."

— Niin kaikk' oli ennen ehkä, nyt kaikki toisin lie. — Oi äiti, äiti, miks lähdit? Minut valtaansa yö jo vie!

1897.

Taas kotona.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan kodin rakkahan raunioita, ja muistelen muistoja lapsuuden, kalaretkiä, karkelolta.

Minä käyn kuni kyntäjä pellollaan, sydän täynnä ja rinnassa rauha. Taas mennyt on talvi ja tullut on suvi uusi ja lämmin ja lauha.

Taas tahdon ma alkaa uudestaan, taas tahdon ma kerran koittaa, en tahdo ma taistossa kaatua, vaan ma tahdon seista ja voittaa!

Minä käyn kuin kylväjä pellollaan kodin kankailla, karjateillä, ja toukoja uusien toiveiden minä kastelen kyyneleillä.

1897.

Laulajapoika.

Ja minä se olen se laulajapoika ja mull' on laulun ääni; kekrinä kullan ma kihlasin ja kevähäll' on hääni.

Ja minä se olen se laulajapoika ja kaiutan kangasmaita; on aikani nuorena iloita ja vanhana olla saita.

Ne käskevät mun muka säästelemään, ne neuvovat nöyrää mieltä, mut tuhlata tahdon ma tunteitani ja soitella sotien kieltä.

Minä tahdon nauttia nuoruuttain ja ahmia kynsin ja hampain, minä annan kerjätä köyhempäin ja säästellä rikkahampain.

Minä tahdon maljani tyhjentää, kun ensi leivoset laulaa, kun koivut on hiirenkorvallaan, kevätvirrat vuoria kaulaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa, kun ensi joutsen soutaa, kun kukka on puussa ja kukka maassa ja lehdot leikkihin joutaa.

Näin nuorena jos minä köyhdynkin ja mökki on särpimettä, on aikani nuorena iloita ja vanhana juoda vettä.

1897.

Tuntemattomille tutuille.

Kun Herra vielä taiteen talttaa käytti ja maailmoita, maita loi, kun taivaan vahvuudet hän tähdin täytti, maan ihanuudet unelmoi, niin kuvat nousi ja kuvat vaipui ja aatteet aineessa heijastui, ja aine totteli, tahdas taipui, ja värit sointuhun seijastui; näin ihmemuotoihin, muodon alle loi Luoja sielunsa maailmalle.

Loi laulun laaksot, alpit, aatevuoret, loi vihan virrat vaahtosuut, soi rantamille rauhan lehdot nuoret ja antoi armon öljypuut, loi linnut puihin, loi tarutarhat, loi ihmelähtehet iloineen, myös surun hattarat, toivon harhat ja kaaret kaunihit kyynelveen, ja kaiken kauniinsa viimeiseksi loi ihannesuskonsa ihmiseksi.

Näät hänkin uskonut ol' unelmoihin ja halki aikain harmajain ain aatoksensa lensi aamunkoihin, mi nousi kaukaa kangastain: hän nähnyt vuossadat suurta unta ol' urhoheimosta hengen maan, ett' eläis kaukana kansakunta, mi hänet tuntisi kokonaan, mi kuulis Herransa hellän kielen, mi tajuis miettehet Taaton mielen.

Hän katsoi. Luonto lumo-äänin soitti, toi kauneutensa kasvun muut, maa kukki, meri aaltos, päivä koitti ja vieri virrat vaahto suut, mut vait' ol' ihminen, vaiti kansa, maan herraks luotu ol' orja maan, ei kuullut kauneutta maailmansa, ei nähnyt sieluunsa ihanaan, sen silmät täynn' oli maata, multaa, sen sydän syttä, sen korvat kultaa.

Hän katsoi. Murhe Isän silmän kasti, soi Herran huokaus kautta maan, se soi kuin kuolinkello raskahasti, se hautas haaveet kuolemaan, se Tuonen rannoille toivot soitti, se itki multahan ihanteet, ja meri aaltos ja päivä koitti ja kukki kummut ja vieri veet, mut koskaan uskottu unelmoihin ei sitten täällä, ei aamunkoihin.

Käy maassa laulu, että vielä voisi nuo vainaat nousta haudoistaan, kun kuka suurta unta unelmoisi taas sankareista sankarinaan, kun Luojan toivehet toisen kerran maan päällä toivoa tohtis ken, taas uneen uskoa taivaan Herran ja elää uskonsa eestä sen; mut kenpä, kenpä se lauleloihin tääll' enää luottaa ja aamunkoihin?

1897.

Salojärven joutsenet.

Ken rantamalle Salojärven käy, kun aamu koittaa, ilta hämärtäy, se veden päällä näkee välkkehen, mi häipyy taakse saarten, salmien.

Ne joutsenia Salojärven on. Ne päiväks' väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Näin kerrotaan: on ijäks' onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, hän päivät unelmoi, yöt unhottaa, ja kaipaa jotain, jot' ei koskaan saa.

Vain harvoin rantamalle järven sen siks' vieras tulla tohtii hiipien; mut talvi-illoin kautta kaiken maan näin järven joutsenista lauletaan:

"Ol' ennen mökki järven rannalla, siin' yksin asui ukko uuttera, pyys' pyitä syksyt, talvet nuottaa loi ja kesät purressansa pulikoi.

Hän ain' ol' iloinen, vaikk' yksikseen, ja muille altis, vilkas vierailleen, hän köyhää auttoi, antoi omastaan ja ohjas eksyneitä oikeaan.

Siks' yli seudun häntä siunattiin. Ja kun hän joskus sattui naapuriin, kaikk' kansa kertyi ympär' istumaan — hän usein silloin ryhtyi kertomaan.

Hän kevään kauneudesta kertoili, mi Salojärven jälleen koristi, hän kuvas rannan kukat, kuikat veen ja metsän tapaukset tarkalleen.

Myös maista kaukaisista kertoi hän, kansoista, kaupungeista etelän, hän kaikki tunsi, vaunut valtojen ja herrain herkut, riemut rikasten,

Näin kertoi hän, ja kansa ihmeissään se häntä katsoi, mietti mietteitään. Mut aina laulujensa lopuksi hän Salojärven rauhaa kiitteli.

Hän yksin eli. Vuodet kulki niin. Vain harvoin vanhus sattui naapuriin. Mut kerran häntä vierren viikkojen kun nähty ei, niin mentiin mökillen.

Hän makas' kuollehena majassaan. Mut mökin alla, hänen rannallaan, sous' oudot linnut, suuret, valkoiset — ne oli Salojärven joutsenet.

Ne varmaan aatoksia vainaan on, ne päiväks' väistyy lehdon varjohon, mut yö kun joutuu yli metsämaan, ne ulapoille uivat laulamaan.

Ne laulaa turhuudesta taistelon, ne kertoo etsinnästä erakon, ne rakkautta, rauhaa julistaa, mi mielen valtaa, tempaa, tenhoaa.

Ja on kuin maassa koittais' aika uus' ja viha väistyis, katois kavaluus, kuin siskot yhtyis', veljet veljestyis', maailma yhteisvoimin ylentyis'."

Mut kerrotaan, on ijäks' onneton, ken niiden laulun kerran kuullut on, hän yönsä valvoo, päivät unelmoi ja tahtoo jotain, jot' ei koskaan voi.

1897.

Aamun toivossa.

Ma heräsin aamulla aikaiseen, soi sirkutus kumma mun korvissain kuin pääskyjen karkelo päällä veen — ja ma nousin ja katsoin ja hain. Mut yö oli yllä ja yö oli alla, myös yö minun mökkini ikkunalla, ja kukkulan kuuset ne huokasi vaan yli synkeän, syksyisen maan.

Mut sirkutus soi minun korvissain, en kuullut ma kieltoja ystäväin, vaan taivahan rantoja tarkastain minä aamuni uskohon jäin; niin hartaana valvoin ja hartaana harroin, ma aamuni nousevan voittoa varroin, ja taistelin lauluin ja kantelein yön taistoja yksiksein.

Lien kauan jo kaihoten vartonut näin, jo ammoin on riittynyt mökkini lies', ja aamunkin aik' olis mielestäin — vaikk': kenpä sen tarkkahan ties. En tiedä, onko vierinyt vuosi vai hetki tai ehkä pian lopussa on elämäni retki, ja aamu se viipyvi, viipyvi vaan, ties, koittaako milloinkaanl

Mut sirkutus soi minun rinnassain ja ilmassa lehtojen tuoksua on, pian päivä on koittava, pilvi se vain lie peittänyt auringon. Sen sieltä ilmi loihdin ma silmin ja korvin, sen veisaan ma virsin ja toitotan torvin, ja tulla sen täytyvi, aamuni sen, kun valvon ja rukoilen.

1897.

Huonoa seuraa.

Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonk' ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi, ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.

Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta, sun rauhasi, riemusi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks' ees saat yksin jäädä sa illoin ja huonohon seurahan joutunees' sinä inholla huomaat silloin.

1897.

Ma oon kuin aalloilla pursi —

Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.

Ne ulapat toistahan etsii, ne toistahan toivoelee ja läpi mun purteni laidan ne suukkoja suihkaelee.

Ma päivät soudan ja soudan yöt valvon ja mittailen, ja tuskasta vavisten tutkin ma pohjia sydämen.

Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö — oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!

1897.

Kysymys.

Kun yksi rehkii ja yksi raataa ja kaikki repii ja kaikki kaataa, kun yksi kantaa ja kaikki sortaa, kun yksi muuraa ja kaikki murtaa ja yks se anteheks antaa vaan — niin minne yksi se joutuukaan?

1898.

Iltarukous.

Unta, unta, unta syvää uinumaan. Lunta, lunta, lunta ylle mustan maan.

Yössä, yössä, yössä öiset linnut lentää. Työssä, työssä, työssä lepää tuskat sentään.

Lennä, lennä, lennä, aatos inehmon! Mennä, mennä, mennä aika maata on.

1898

Laulajan laulu.

En, enhän muuta ma tahdokaan kuin laulaa, laulaa, niin, laulaa, kun laulut mun helkkyvät rinnassain ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma vain mulle se virsinä helkkää, jos rytmejä on ilot ihmisten ja surut on sointua pelkkää.

Ja minkä ma taidan, jos elämä tää vain mulle on suuri runo, mihin saimme me Luojalta langat vaan ja Luojalta käskyn: puno!

Me punomme kehdosta hautahan, me punomme, puramme jälleen, kunis laulumme kuolema katkaisee ja sen viemme me virittäjälleen.

Kuka viepi viisahan päätelmän, kuka piirteli pilkkataulun, kenen pivoss' on pieniä runoja vaan. kenen kädessä sankarilaulu?

Mut olkoon se tunnelma, kompa vaan tai miehen mietelmä syvä, runot kaikki Luojalle kelpaavat, jos runo on muuten hyvä.

Ei huoli hän siitä, jos jossakin ei yhtynyt tahto ja voima, jos tahto vaan oli oikea ja aattehen aateloima.

Ja katso hän ei, jos kompastuit sinä joskus riimien kiviin — kun loppu se oikein sointuvi vaan, ei kulje hän rivistä riviin.

Oi, auttaos, Luojani, sointumaan mun lauluni loppu hyvin! Oi, auttaos yhtenä heilumaan mun lauluni latva ja tyvi!

Me laulamme kehdosta hautahan. Kuink' kauan, tiedä me emme. Paras aina ois' sointunsa sommittaa kuin oisi se viimeisemme.

1898.

Nuori Nietzsche.

Tuo tulleeko päivä mullekin kuin monelle muulle on tullut, että elämä jonkin on arvoinen, jota säästää ja säälii ne hullut, että pelkään ma katsoa kuolemaa kuin kumppani silmäterään — Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään sitä päivää, jona ma herään!

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain: mun aatteeni armahimmat, mun henkeni heleä morsian, tuon suudelmat tulisimmat, hän, hän, satavuosiks' mi sekunnit loi ja minuutit miljoonaksi, joka yhdellä sydänyö-katseellaan tomun tään teki jumalaksi!

Ja unta, untahan kaikk' on tää: mun murheeni mustimmatkin, epätoivoni, tuskani, taistoni, sydänkaihoni katkeratkin; mitä oon minä, onneton, kärsinyt, mitä mulla on onnea ollut, on unten aaltoja ollut vain ja unten tuomana tullut.

Tuo koittaako päivä, kun laskea mun pitäisi pitkin öitä, elon paatisen polkuja suunnittaa ja ankeita arkitöitä, jona oisin ma yhteiskunnassa yks' — kentiespä kohta jo kaksi — ja vuosi vuodelta vaipuisin taas raa'aksi rahvahaksi?

Ah, älköhön tulko se milloinkaan! Mut terve, mun päiväni sorja, mun päiväni ylpeä, seppelpää, jona en ole onneni orja, jona seison ma seppona murheeni, jona aatos on ahjossa valkee — sa terve, päiväni punainen, kun haaveiden kuoret halkee!

En maitoa suoniin ma saanutkaan, mut sain minä tummaa verta, se otsasuonissa ouruaa, kun kuohuun se nousee kerta... minä kuulen kuin kohinan kaukaisen tai tuhanten miekkojen melskeen — hei tunnetteko te, ystäväin, tuon alkavan aamun helskeen?

Ja silloin mun silmäni pimentyy, mun sieluni salamoitsee — haa, kuuletteko, kuin myrskyssä mua taivahat jumaloitsee? Olen arkki-enkeli Mikael, mua Auringon parvet seuraa — päin, lapset, laumoja pimeyden, päin ihmis-yön jalopeuraa!

1898.

Nuori Alkibiades.

Yksinpuhelu.

Oi, miks' en syntynyt ma ennemmin, kun Hellas vielä oli urhoin tanner, oi, miks' en nähnyt miekkain leimausta ja mastometsää, meren täyttävätä?

Miks' ei mun aikanani vapaus ollut kuin entisaikaan verin ostettava ja miks' ei miljoonat nyt Persian ylpeinä yli vyöry Hellesponton?

Tää aik' on aika sankarmuistojen, ei sankartöiden. - Tääll' ei tilaa niille.

Maa turvattu on, meri meille altis, Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein, ja niinkuin paasi liittyy paatehen, niin nousee maani mahtavuuden muurit.

En luotu muurariks', en muiden töiden rakennusmestariksi. Olla tahdon ma omain aatteitteni arkkitehti.

Haluni usein oisi hävittää maan tasalle nää templit, linnat, pylväät, vain siks' ett' uudestaan ne luoda voisin.

Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.

Kaks' kansaa täällä kiistää valtikasta, Ateena yks' ja toinen Sparta, kumpi lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.

Ne veljessotaan tahdon yllyttää, hävitän toisen toisella ja uuden luon kansan raunioille entisien, min veri on kuin Alkibiadeen: puoleksi tyyntä, puoleks' myrskyä, puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä, puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan armautta päivän, hengen hienoutta, hitunen hekkumata Persian ja ryydiks' vielä raakuus pohjan kansain, näin valmis Alkibiadeen on nektar, min tarjoan ma taivaan jumalille.

1899

Nuori Jouko.

1.

Salamat välähtelevät yössä mieleni pimeän, sinkoovat siniset liekit tuskieni tuntureilla.

Näen hengen huimat kuilut, kuulen laulut Tuonen lasten; olkoonkin iloni yöhyt.

Yöhön mökkini rakennan, yöstä virteni viritän, laulan mahdit maan povesta, synnyt synkät yön vesistä, peitän päivän paistamasta, tärisytän taivonkantta, itse istuinta Jumalan, sydämen särkyneen sävelin, virsin yöstä nousevaisin.

Tahdon olla tuskan tulkki, tuskan tulkki, päivän peikko, veli kaikkein kärsiväisten, runo syyllisten sydänten.

Syyllisten? Mikä on synti

Loit, Luoja, halut minulle, panit paalut kaikkialle: "Tähän asti, ei etemmä!"

Mutta ma käyn etemmä, uhmaan käskyjä Jumalan, jot' en tunne. En sinulta pyytänyt lahjoa eloni, en siitä sinua kiitä.

2.

Sinäkö sanelet yöstä, sinä, auringon sikiö, laulaja laveasuinen, kantama Kalevan kansan?

Mitä tiedät yöstä sinä, joka et tuntenut ikinä pyydettä tulipunaista, rakkautta rajattomuuden, hiilen hiiltävän paloa, kaiken kaunihin menoa?

Kävit tietäs' kuin sokea jumalitten johtamana, istahdit ilokivelle, kukutit käkösiäsi, laulelit, mitä sinulle lauloi suuret armo-luojat!

Haa, te päivän liedot lapset, mitä te tiedätte elosta niiden, joill' on tahdon taisto vasten valtoja elämän, jotka syy on synnyttänyt, rikos tehnyt rikkahiksi, tuska tuimiksi takonut, murhe musta seppelöinyt?

Tiedä, laulaja lavea, se on seppel yhtä pyhä kuin omakin otsalehtes antama Auringon jumalan, sulotarten suutelema!

1899.

Mietelmiä.

Vuossadat vierii. Ajan aallot pauhaa. Miespolvet vaihtuu, kansat katoaa. Mit' etsii ihminen? Vain rauhaa, rauhaa. Työmiehen rinta rauhaa halajaa. Me oomme lapsia vain eksyneitä maan pahan pinnalla. Me etsimme, me harhailemme salon suuren teitä, mut koti, koti, kusta löytyy se? Käy monta tietä, mont' on uskoa ja monet tuulet taivaankantta kaartaa, me odotamme aamun ruskoa, mut pilvet synkät sydänpäivän saartaa.

Lapsi hymyy kehdossaan. Nuku lapsi, nuku vaan, nuku, nuku, nurmilintu, ellös herää ensinkään! Maa on paha, levoton. Taivas lapsen koti on. Taivahall' on suuret tähdet — ellös, hento, herääkään!

Kukka uinuu umpussaan. Nuku kukka, nuku vaan, nuku, nuku, nuori kevät, miksi pyrit kesähän? Suven aika lyhyt on. Syys on kylmä, armoton, Kevähäll' on tuores tuoksu — ellös pyri kesähän!

Sydän nukkuu rinnassain. Nuku sydän, nuku vain, nuku, nuku, nurmilintu, ellös ulos unelmoi! Elämä on armoton, Unten onni hellä on. Unelmill' on suuret siivet — ei niit' elo käyttää voi.

Mut lapsi se hymyvi kehdossaan: "Minä tahdon mieheksi nousta, minä tahdon miekkoja välkyttää ja jännittää sotajousta",

Ja kukka se kuiskivi umpussaan: "Minä tahdon tuoksulla täyttää maan ja aueta päivähän, aurinkohon, vaikk' kukkani kuihtuva on".

Ja sydän se sykkivi rinnassa: "Minä taistella rauhani tahdon, minä tahdon seisoa tuulessa ja nähdä aaltojen vahdon. Mitä siitä jos toivoni pettää vaan! En murru ma silloin multahan maan, kun murrun ma nuorihin toiveisiin ja uskoni unelmiin."

Rauha taiston seppel on. Voima vaan vie voittohon.

Voima! Sana mahtava, sana suuri ja ankara, sana kauniiden kalpatöiden, nimi rietasten rikos-öiden, lippu aatteen ja innostuksen, miekka murhan ja mullistuksen, heikon pelko ja köyhän kauhu, valon soihtu ja sodan sauhu, viljan nousu ja viljan kaato, valon kulku ja kasken raato, sana sankarin, Jumalan — Voima on valtias maailman!

Lauloi äiti lapselle: "Ollos nöyrä, nöyrä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen, joka taipuu, taitu ei. Myrsky vuorihongan vei, vuorilla käy suuret tuulet — ellös pyri vuorille!"

Haastoi kukka kuuselle: "Ollos pieni, pieni se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Pieni tyytyy pienehen. Minä ylös yllä en. Ylhäällä käy suuret taistot — miksi pyrit ylemmä?"

Puhui impi urholle: "Ollos hyvä, hyvä se Luojalle on otollinen, elontiellä onnellinen. Lämmin, oi, on kotilies. Miksi ulos pyrkii mies? Ulkona käy suuret surut — ellös pyri ulomma!"

Mut lapsi se laulavi äidilleen: "Miten voisin nöyrä ma olla, kun sinua heittiöt herjaavat? Ne suistan ma taistelolla!" Ja kuusi se kukalle huminoi: "En maahan, en maahan ma jäädä voi, minä tahdon taivahan tuulilta sua kukkanen suojella!"

Ja sankari sanovi immelleen: "Ei, täällä ma voimani tuhlaan, minä tahdon suurihin suruihin tai suurehen riemujuhlaan. Oi katso, kaunis on Luojan maa, sen tahdon, sen tahdon ma valloittaa, se on valtakuntamme vastainen — kas sulle ma valloitan sen!"

Mik' on voiman oikeus? Rakkaus, vain rakkaus.