Part 1

TUULIKANNEL I

Mieterunoja

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 919.

Lukijalle.

Vuosi sitten aloittamani tilinteko laulurunollisen entisyyteni kanssa on nyt päättynyt. Yhdessä Vapauden kirjan ja Lemmenlaulujen kanssa muodostaa juuri valmistunut valikoimani Tuulikannel sielullisen kokonaisuuden, jonka juuret menevät lapsuuteni armaimpiin päiviin saakka, ja jonka latva humisee nykyisimmän nykyisyyteni mielialoissa ja mietelmissä. Niiden välille mahtuu lähes kolme vuosikymmentä kiihkeintä kirjallista toimintaa ja ihanteen tavoittelua.

Lähes kolme vuosikymmentä — sehän on jo ihmis-ikä! Epäilemättä, varsinkin siihen katsoen, millä hirvittävällä nopeudella sekä henkinen että aineellinen ympäristöni on muuttunut näiden vuosikymmenien kuluessa, eikä ainoastaan meillä, vaan myöskin tuolla ulkona suuressa maailmassa. Etten kuitenkaan siitä huolimatta vielä tunne itseäni aivan ikäkuluksi enkä viisauden lepoon päässeeksi kansan patriarkaksi, ei nähtävästi johtunekaan puhtaasti kirjallisista, vaan pikemmin eräistä sielullisista syistä, joista ei ehkä liene poissa paikaltaan tässä yhteydessä ohimennen huomauttaa.

Runoilijana olen vanha, kovin vanha, miltei yhtä vanha kuin varhain kehittynyt. Mutta sitä myöhemmin tunnen kehittyneeni ihmisenä, vieläpä niin myöhään, että minua suorastaan hävettää kamppailla aina edelleenkin eräiden elämäntotuuksien kanssa, jotka monille muille näkyvät olevan selviöitä jo syntymässä. Tilanteeni siinä suhteessa on yhtä traagillinen kuin "Prinsessa Ruususen" kokkipojan, joka jo oli vanha mies, mutta jolle ei kasvanut partaa, ennen kuin hän muun hoviväen kerällä oli sata vuotta uinahtanut! Ellei maailma nykyisestään sen paremmaksi muutu, olisinkin taipuvainen sekä sille että itselleni tuota perinjuurista miestymiskeinoa suosittelemaan. En tiedä, kummassa sitten vika lienee, mutta harvoin olen tuntenut koko maailmanmenon ympärilläni käyvän niin jyrkästi vasten sisintä olemustani kuin nykyään, enkä koskaan itseäni sielullisesti yksinäisemmäksi.

En puhu nyt sodasta enkä rauhasta, en sosialismista enkä kapitalismista, en maailman parantamisesta enkä ihmisten tappamisesta, jotka nekin näyttävät nykyään muodostuvan kuin samaksi asiaksi Puhun elämänarvoista, jotka kaiken tuon pintakuohun takaa esille pilkistävät. Ja niihin nähden en voi muuta kuin toistaa tässä erään ystäväni pankinjohtajan sanoja, joka kerran lähetti minulle hyväntahtoisen tervehdyksensä, ja samalla kysymyksen, milloin aioin "viisastua" ja "ottaa elämän vakavasti".

Ja vastaukseni? Palautin kysymyksen lähettäjälleen kuin malaijilaisen heittokeihään: Milloin hän aikoi viisastua? Milloin hän aikoi ruveta ottamaan elämän vakavasti?

Sillä onhan se nyt ihme ja kumma! Meillä — samoinkuin vielä yleensä maailmassa — pidetään "viisautena" sitä, mikä kaikkien viisasten ihmisten mielestä kaikkina aikoina on ollut suurinta turhuutta, ja "vakavana" elämänkäsityksenä sitä, joka ei kestä edes kahden suuren lapsensilmän kummastelevaa kysymystä. Eikä siinä kyllin! Mutta sen suurimpana viisautena ja sen vakavampana elämänkäsityksenä, mitä vähemmän se kohdistuu henkisiin ja mitä enemmän aineellisiin arvoihin, mitä vähemmän sillä on mitään tekemistä ihmisen iäisemmän ja mitä enemmän hänen ajallisemman itseytensä kanssa, vieläpä siihen määrään, että katsotaan olevan suorastaan päästään vialla sen ihmisen, joka ajattelee aineettomia ja näkee näkymättömiä.

Aina ei ole niin ollut. On ollut aikoja ihmiskunnan kehityskulussa, jolloin kauneuden jano ja totuuden etsintä ovat olleet toisella sijalla yleisessä ymmärryksessä kuin nyt, ja jolloin ihmiset eivät ole tienneet mitään viisaampaa kuin syventyä itsensä ja kaiken olevaisen alkulähteen hiljaiseen tutkisteluun. Mutta tämä aikakausi sensijaan. —

Ei, on liian helppo moittia sitä. Olkoon kaukana minusta myös kaikki ajatuskin maailman parantamisesta. Mutta kun minulta niin usein kysytään, mikä on syynä kaikkeen kurjuuteen meidän ympärillämme, niin täytynee minun kerran vastata siihen mahdollisimman selvästi ja lyhyesti: Ihanteiden puute, henkisen tason alhaisuus, sanalla sanoen, ajan hirvittävä materialismi!

Voinkin oikeastaan lopettaa jo tähän. Ihminen, joka lähtee sitä vastaan sotimaan, on piankin — ehkä vielä enemmän kuin näiden rivien kirjoittaja — tunteva itsensä "tuulikanteleeksi", joka helisee tyhjään avaruuteen.

En tunne enkä tunnusta sitä omaksi tehtäväkseni. Olen kyllin paljon taiteilija löytääkseni tyydytykseni kauneuskuvien muotoon kiinnittämisestä, joilla Jumala kaikkivaltias näkee hyväksi kulloinkin sielunsilmiäni ilahduttaa. Ja niihinkin nähden on minun Brandesin kerällä huoattava:

"Ve mig, som behöver en evighed og dog maa då som de andre!"

Helsinki 5.IV.19.

_Eino Leino_.

Tuulikannel.

Muut sydämen saivat, ma kantelen, muut murehti, nautti, ma en, ma en, en kurja ma elää, en kuolla voi, kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!

Kova kohtalo, ankara arpa tuo: ei rauhoa yö, ei päivä suo, ei armoa aika, ei iäisyys; sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

Mun syömeni tuulikannel on, sen kielissä laulu on lakkaamaton, se yössä, päivässä, yksinään soi ilmahan ijäti väräjävään.

On tuomitun tuttuja päällä maan pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan, en veljiä, siskoja omata voi, kun outo on itseni, soi, vaan soi!

Ja tuulet taivahan soittelee! Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee, sukukunnat kulkevat Tuonelaan, jää kantelo jälkehen kaikumaan.

Kas, pohjoinen, kuinka se myrskyää! Taas läntinen lempeä leyhyttää, itä ankara itkuja pitkiä tuo; ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

Ja immyt ikkunan aukaisee. Kuu loistavi, kutri kimmeltelee. Mi helkkävi yössä niin himmeään? Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

Ja muistavi muinaista armastaan. — Ah, tuulikantele on se vaan! Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi, ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!

Myös kuulevi joskus synnyinmaa. Se herää ja kahleitaan kalistaa. Joko vapaus vaikeni raikahtain? Ei, tuulikantele kaikuu vain.

Kiro katkera, julmuus jumalien: Itse orja, ma vapautta veisailen, itse lemmetön, lemmestä laulan ma, itse tunnoton, viritän tunteita! 1905.

Koti ja miero

Rikkaruohoja.

Noin noukit rikkaruohoja oi äiti, taimitarhastas, Ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja — Kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!

1891

Mennyt koti.

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto, missä linnunlaulu soi, poissa kuuset kukkalatvat, jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina kulki kotilahdellain.

Sentään suurin murhe mulla kuolosta on honkapuun, joka kodin kaiken sulki piirihinsä suojattuun.

Kaatui taatto, kaatuu maammo, koti kaikki katoaa; viel' ei jaksa viljan veljet kurkkihirttä kannattaa.

1892.

Viiman viemä, tuulen tuoma.

Minä raukka kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa kuin alkavan ukkosen eellä on vaan — sitä tiennyt en aavistaa.

Mut kohtapa pilviä kokoutui mun taivoni tummentain, ja ukkonen loi, vesi vaahtona ui — Minä turvoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kaukohon maailmaan. Mut tullevi loppu se tuulellei — rikan heittävi helmahan maan.

1892.

Puhtahat purjeet.

Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.

Syömeni syttyi, henkeni hehkui armahan immen luoksi, vaan oli pilkkuja purjeeni täynnä, niiden en tohtinut vuoksi.

Suutuin ma silloin, päätin ma silloin puhtaiksi purjeeni pestä, ettei toisti ne luo lumivalkeen lempeni matkaa estä.

Mutta nyt pilvehen päivyt peittyi vaatetta valkaisemasta. Ei ollut puhtaampi neitoni purje, varjossa näin sen vasta.

Poispäin purteni murhemielin käänsin ma aavoja kohti — kaukaa ehkäpä immelleinkin puhtailta purjeeni hohti.

Voi, kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt oisi toisin: Multakin oisi nyt puhtahat purjeet, unteni uskoja oisin,

1893.

Suuret aatteet.

Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa — näin oppia lasna ma sain.

Mut aika ja alkava miehuus tuon tiedon vasta toi, ett' aattehet suuret myös murtaa ja painaa maahan voi.

1894

Salaisuuteni.

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ettei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean, sama mulle, minne kuljen — alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa: kädessäni kannan koito äidin kuolinsanomaa.

1896

Maaliskuulla.

On raitis aamu, palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai — on vielä talvi, viel on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus, jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki, vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, mi onnen untaan uinuu herttahinta, ja tuskin kuulee hengitystä sen, on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi, ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla, mut keväästä jo urvut unelmoi ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Nain kevät-unelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.

1896

Laulujen linna.

On uljahin korallilinna meren pohjalla myrskyisen runon raikuva valta-istuin sen keskellä kultainen, pyhä istuimella on impi, ei impiä inhan maan, ja loitos loistavi kruunu hänen tummilla kutreillaan

Ikikirkas on kimmel siellä, salit hohtaen huikaisee, sadat soihdut seinillä räiskyy, tuhat tuohusta leimuelee, ja tuuli kun joskus tyyntyy ja taivas seijastuu, niin kaunihit kangastukset veen kalvohon heijastuu.

Meren pinnalla myrskyt mylvii, rajutuuletkin tuivertaa, Vesi-Hiitolan vyöryvät vuoret ne nousta ja vaipua saa, mut tyyntä on aaltojen alla, kuhun tuul' ei tunkea voi, vain vienona viestinä sinne humu ulapan aaltojen soi.

Ja luovien haahdet ne halkoo meren pintaa meuruavaa, vene taivahan rannasta nousee ja vaipuvi taas sen taa, eri lippujen alla ne kulkee, eri matkan on määrä ja tie, mut tuuli ne vihdoin kaikki taa taivahan rannan vie.

Ei haaksien onnesta huoli meren vaahtoisen valtiatar, merimiesten pyyntöjä kuule ei linnan haltiatar, hän aaltojen kulkea antaa, miten tahtovi taivas vaan, ja haahtien hautahan syöstä meren kuiluja kulkemaan.

Mut joskus pursi kun pieni on joutunut myrskyhyn, jolt' aalto on airon saanut, mela hukkunut hyrskyhvn, ja rikki on purren ruori ja venhoa viimat vie, mi lahtien lainehille vain luotukin varmaan lie —

niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan, pian ulapan ympäri purren hän peittävi kutreillaan, jo laantuvat raivot laineen, jo vienoina viimat soi, ja korjata haapion hauraan merenkulkija koito voi.

Mut laiva jos purppurapurjein yli aaltojen ylpeilee, kun rungossa pillat piilee, rikos ruorissa riemuitsee, min kannella karkelo käypi, ilo, soitanto sortajain, mut ruuma on orjia täynnä ja itkua, vaivaa vain —

niin silloin Ahtolan impi se astuvi linnastaan, sen seiniltä soihdut tempaa ja tarttuvi valtikkaan, yö-synkäksi taivahan saartaa, vihan vaahtohon vellovi veen, ja sortajan haahden hautaa hän pauhulla pauanteen.

Mut muutoin aaltojen alla hän yksin istuvi vaan ja silmänsä suuret hän tunkee meren kuilujen maailmaan, kuhun kurjan kuolevan silmä ei konsana nähdä voi, mut kaikuja kummia josta pyhähetkinä joskus soi.

Runon raikuvan korallilinna ajan aaltojen alla on, on helmistä ihmishengen siell' istuin morsion, min otsalla aattehen kruunu kuun loistolla kuumottaa, mut valtikka hällä on tunteen merenkultaa kuultavaa ...

1896

Metsätorpparin laulu.

Pois kirkolta ma muutin korpehen, pois pienen metsälammen rannallen, ja talon tahdoin sinne rakentaa, mut omin voimin, ilman auttajaa.

En kylää kutsunut ma taikoihin, en käynyt luona papin, lukkarin ma päivätöitä heiltä kerjäten ja kauppamiestä miellytellyt en.

Vaan itse kaasin, veistin honkapuut ja hankin sammaleet ja tarpeet muut ja kesän kirvestä kun heilutin, niin valmis syksyll' oli mökkikin.

Nyt etähällä metsätorpassain ma yksin erakkona elän vain, en kylän karkeloiss', en häissä käy, ja vierasta ei torpan tiellä näy.

Mut kesäilloin peltoni kun nään ja pellollani täyden tähkäpään ja illan päivän yli lampuen ja rantasaunan savun rauvaisen,

niin silloin tielle katson kaihoten ja kulkijata sieltä vuottelen mun kanssain nauttimahan onnestain ja kera kylpemähän saunahain.

Mut eipä kuulu kulkijata vaan. He eivät anteeks anna konsanaan, kun kylää kutsunut en talkoihin, vaan itse onneni ma rakensin.

1896.

Terve luonto!

Oi terve, suuri luonto, taas, sa tuhat-ilmeinen! ma lasken laulun-valkamaas, ma vaivun vienoon huountaas, ma tunnen rintas aallot, sa tuhatrintainen.

Ma kauan poissa ollut oon, ah, äiti armahain, ma jouduin tuulten taisteloon, ma eksyin elon ahdinkoon ja kääpiöiden maahan kuin Gulliver ma sain.

Mi hurmaus! Kuink' ihanaa, kun ilmaa keuhkoihin, kun nostaa taasen päänsä saa ja selän oikein ojentaa — näät kääpiöiden maassa käy köyryyn selkä suorinkin.

Suo mulle voimaas, äityein, sa tuhatrintainen, sa hengi henkes povehein, suo sitä lauluin, kantelein mun heikon heijastella kuin peili tuhatpintainen.

1896

Mieron nuotioilla.

Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.

Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.

Eri oli matka ja eri oli määrä, kellä oli oikea, kellä oli väärä.

Maantien varteen me yhdyimme yössä, siinä oli toiset jo tulenteon työssä.

Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.

Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu odotti, kun toinen suunsa sulki.

Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.

Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.

Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki. Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä. Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.

Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.

Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.

Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.

Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.

Metsä oli pimeä ja tie sumuvyossä. Ääneti turhaan me tuijotimme yössä.

1896.

Päivän laskiessa.

Muistatteko, kuinka muinoin lassa, talvihämyn tullen, ikkunassa istuttihin kanssa siskojen syvään tuumien ja tutkien?

Muistatteko, kuinka metsän rantaan päivä vaipui niinkuin aalto santaan, jälkeen jäi vaan vaahtokuplat sen, kultakuplat aallon kultaisen?

Muistatteko, kuinka kaameasti silloin rusko päivän haudan rasti, pilvet paloi, hehkui hattarat, tulta hyrskyi taivaan rantamat?

Näytti kuin ois meri ollut siellä, tulitulva, joka maata niellä tahtoi — kas, se tänne vyöryvi! kas, jo tuolla kuusi leimahti! —

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kuinka hiljaa kuiskittihin vain äänin värjyvin ja huohottain?

Ilmi kuiskittihin kammot rinnan, aavistukset alta lammen pinnan, unten harmaat pohjausmat nuo, joita nostaa manan suuri suo.

Pelkäsimme toitotusta torven, Herran vihan ääntä kautta korven, idän päältä tuolta pitkäisen leimausta hamaan läntehen.

Maa kun huojuis, taivas tulta löisi, meri maata, tuli merta söisi, ukkosena Herran uhka sois — missä, missä silloin suoja ois?

Muistatteko, kuinka toisihimme silloin, siskoset, me painausimme, kunnes äiti armas valon toi hämärään, ja mieliin levon loi?

1896.

Kuin musta ja valkea —

Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä suvi-illan pilvillä karkeloi, niin onnen aamu ja ehtoo mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.

1896.

Suvi-illan vieno tuuli —

Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.

Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.

1896.

Ma uneksin —

Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.

Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:

"Ah, nuku mun nuori sydämein! on aikaa mennyt mun autuutein."

Tien kulkijat katseli kummissaan. Niin nousin ja läksin vaeltamaan.

En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:

"Ah, nuku, mun nuori sydämein! jo aikaa raukesi rakkautein."

Kuin kauvan kulkuni kestänyt lie? ma toivon, jo kohta on lopussa tie!

Mut sydäntä kuollutta tuudittain yhä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:

"Ah, nuku, mun nuori sydämein! kun aikaa hylkäsi armaisein."

1896.

Metsään nukkunut.

Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä, miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vain, mi äidin luokse vie.

Niin jylhä, kaamea on korpi, kuu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.

Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.

Ma oon kuin lapsi, metsään hukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.

1896

Yökehrääjä.

Istuin ma illalla yksinäni kuulin ma hyrinän sydämestäni.

Mikä siellä hyrisevi ainiaan? Neitonen rukkia polkevi vaan.

Istuin ma illalla aatteissani, kuulin ma laulua kupeeltani.

Kuka siellä laulavi ainiaan? — Kuolema neitoa kutsuvi vaan.

Istuin ma illalla yksinäni, kuulin ma itkua sydämestäni.

Kuka siellä itkevi ainiaan? — Impi se itkevi vapauttaan.

1896

Eräälle ystävälleni.

Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys, ah, kuink' on lämmintä, kuink' armas vierellään on viivähdellä.

Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa, kun kuolo kutsuu meitä armoton ja on kuin itse ois jo ammoin vainaa

Oi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään aava erämaa, sen yli harhaella haavevöissä.

Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aatos kaikuu korkealta: Työn rannall' yksin kasvaa rauhan kuus' ja hyve nousee murheen mullan alta.

Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä — ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.

1896

Synkkä joulu.

Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät — pois juhla onnekasten!

Tää päiv' on päivä sydänten ja sisarusten silta, tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.

Mut meille mieron miehille ja onnen kerjureille, on muiston musta juhla se ja tuskan tuoja meille.

Nuo joulupuut ja kynttilät ja lasten laulajaiset, nuo äidin tortut lämpimät ja lahjat armahaiset —

Ken niitä muuten muisteleis kun elon aallot pauhaa! Sen varmaan merten meuru veis — vain aallon all' on rauhaa.

Mut joulujuhlan tullessa, kun taiston aallot vaipuu, on niinkuin rinnan pohjasta taas nousis kaiho, kaipuu.

Ja on kuin huone kylmä ois, ois jäässä mieron liesi ja on kuin hetken olla vois taas lapsikin kentiesi.

Kuin sydän pyytäis lämpöä ees hiukan, oven suusta, ois lapsen mieli leikkiä ja nähdä joulukuusta.

Mut suljetut on ovensuut ja rinnat kiinni meille ja ikkunoista joulupuut vain ilkkuu mieron teille.

Pois kaiho, kaipuu sydämen, pois rinnan riemupouta, taas tunnon päivä pilvehen, taas rintaan talven routa!

Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille, mieron köyhillen, vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla — ne saapuu, saapuu sadottain, ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta — tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta!

1896.

Tai en itkis ollenkaan —

Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon; souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan; siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani, eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis; hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, suru peittyis sammaleen, syksy hankeen valkoiseen; kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kultahasna, kun ma äidin rintaa join.

1896

Runottareni.

On meitä kaksi lapsuus-ystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.

Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll' lehtolahden tyynen rantamalla, sen kummun kuusta lasna kuunnelleet sen leikkinehet rantakoivun alla.

Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi.

Jäi silloin lasten leikit. Rintahan nous kaihot, ennen oudot, kaukomielet, pois häipyi ääret kotimaailman, meiss' alkoi soida uudet sydänkielet.

Ja kuudan-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess' unelmoimme ja soutelimme taivaan rannan taa, sielt' tarinoita purrentäydet toimme.

Kun heljät haave-yöt ma muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sateenkaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket.

ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat vain nyt muisteloita mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?