Part 15

Kumpikaan heistä ei virkkanut sanaakaan. Dain alkoi tointua hämmennyksestään. Hän tunsi väreitten kohoavan pitkin jäykän ruumiinsa pintaa, hän tunsi, miten ne keskittyivät hänen vapiseville huulilleen. Nina työnsi päänsä taaksepäin ja katsoi pitkään Dainin silmiin. Tuollainen katse on naisen vaarallisimpia aseita. Se hämmentää pahemmin kuin mitä läheisin kosketus. Se on vaarallisempi kuin tikarin isku, sillä se saa sielun irti ruumiista, mutta jättää ruumiin avuttomana elämään intohimojen ja halujen oikullisten myrskyjen ajeltavaksi. Se kietoo pauloihinsa koko ruumiin, tunkeutuu ihmisolemuksen sisimpiin sokkeloihin ja tuottaa sille musertavan tappion ilakoiden hurjasti saamastaan voitosta. Yhtä tehoisa se on metsien ja merten kulkijalle kuin sille, joka vaeltaa talojen ja katujen vaarallisia polkuja. Miehet, jotka ovat tunteneet povessaan tuon katseen herättämän hurjan riemun, muuttuvat hetken lapsiksi -- he löytävät paratiisinsa. He unohtavat eilisen, joka toi kärsimyksiä. He eivät huolehdi huomisesta, joka voi tuottaa heille heidän tuhonsa. He tahtovat elää alati tuon katseen lumossa. Se on antautuvan naisen katse.

Dain ymmärsi tuon katseen, lankesi riemusta huudahtaen Ninan jalkojen juureen, aivan kuin olisi hän äkkiä vapautunut näkymättömistä kahleistaan, kätki Ninan polvia syleillen päänsä tämän hameen poimuihin, ja hänen huuliltaan tulvi kiitollisuutta ja rakkautta uhkuvia sanoja. Ei hän ollut milloinkaan tuntenut itseään niin ylpeäksi kuin nyt ollessaan tuon naisen jalkojen juuressa, joka ainakin osaksi kuului hänen vihamiestensä joukkoon. Nina hyväili sormillaan hajamielisesti hänen tukkaansa seisoessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena hänen edessään. Nyt se ihme oli tapahtunut, ajatteli Nina. Hänen äitinsä oli oikeassa. Tuo mies oli hänen orjansa. Luodessaan katseensa maassa polvistuvaan olentoon, hän tunsi suurta hellyyttä tuota miestä kohtaan, jota hän oli tottunut vieläpä ajatuksissaankin -- kutsumaan elämän herraksi. Hän kohotti katseensa ja silmäili surullisena eteläistä taivasta, jonka alla kulki heidän elämänsä polku -- hänen oman elämänsä ja tuon jalkojen juureen polvistuneen miehen. Ajatteliko Dain parhaillaan, että hän, Nina, oli oleva hänen elämänsä valo? Niin, hän tahtoi olla Dainin elämässä valona ja viisautena. Hän tahtoi olla Dainille suuruuden ja voiman lähteenä. Mutta piilossa muitten miesten katseilta hän tahtoi olla. Ennen kaikkea hän tahtoi olla Dainin ainoan ja ainaisen heikkouden esineenä. Todellisena naisena! Ollen sukunsa jaloimman turhamaisuuden edustaja hänkin, Nina jo suunnitteli, mitenkä hän muovailisi jalkojensa juuressa olevasta savesta jumalan muitten palvottavaksi. Hän oli tyytyväinen nähdessään Dainin tuossa asennossa. Hän oli tyytyväinen tuntiessaan, miten Dain vapisi hänen hentojen sormiensa kevyimmästäkin kosketuksesta. Ja samalla kun hän surunvoittoisesti katseli eteläisen taivaan tähtiä, näytti hieno hymy leikkivän hänen päättäväisillä huulillaan. Kukapa osaisi kuvailla kaikkea sitä, mitä nuotiotulen oikullisessa valossa voi tapahtua? Nina hymyili. Kenties se oli riemun tai tietoisen voiman, kenties hellän säälin tai kenties, rakkauden hymyä.

Nina puheli lempeästi Dainille. Tämä kohosi pystyyn ja laski kätensä Ninan vyötäreille. Hän tiesi hyvin, eitä tyttö oli hänen omansa. Nina painoi päänsä Dainin olkapäätä vasten. Tuon suojelevan käsivarren turvissa hän voi uhmata koko maailmaa. Dain oli hänen omansa hyveineen ja vikoineen. Dainin voima ja rohkeus, pelottomuus ja pelko, Dainin synnynnäinen viisaus ja villi oveluus olivat kaikki hänen. Kun he astuivat yhdessä nuotiotulen punertavasta valosta riisivainiolle virtaavaan hopeahohteeseen, taivutti Dain päänsä yli Ninan kasvojen. Ja kun Ninan hento vartalo painautui Dainiin, niin näki hän, mitenkä läheinen kosketus loihti Dainin katseeseen rajattoman onnentunteen haaveellisen hurman. Heidän ruumiinsa huojuivat samassa tahdissa, kun he astelivat halki hopeasäteikön ympäröivien metsien varjoihin, metsien, jotka juhlallisen liikkumattomina näyttivät vartioivan heidän onneaan. Heidän hahmonsa häipyivät suurten puitten juurella leikkiviin valoihin ja varjoihin. Hellien sanojen sorinaa kuului hetkisen yli aution vainion, mutta sekin hiljeni hiljenemistään ja taukosi lopulta tykkänään. Vaimeneva iltatuuli pani viimeisetkin voimansa liikkeelle pyyhkäisten yli maitten ja mantereitten. Se huokaili kuin suuren surun masentamana. Seurasi syvä hiljaisuus. Maat ja taivaat vaipuivat surunvoittoiseen mietiskelyyn. Ne ihmettelivät ihmislasten sokeata rakkautta.

Onnelliset palasivat hitaasti nuotiolle. Dain valmisti kuivista oksista istuinsijan Ninalle, heittäytyi tämän jalkojen juureen, painoi päänsä tämän syliin ja antautui haaveillen nauttimaan ohi kiitävistä hetkistä. Heidän äänensä vuoroin vilkastuen kiihtyivät, vuoroin heltyen vaimenivat, kun he haastelivat rakkaudestaan ja onnestaan. Nina puheli silloin tällöin, johtaen harvoin, mutta valituin sanoin Dainin ajatuksia. Dain taas antoi onnen hetkiensä kiitää vuolaassa puheen virrassa. Hän puhui, milloin intohimoisesti ja hellästi, milloin arvokkaasti ja uhkaavasti, aina sen tunnesävyn mukaan, jonka Nina hänen povessaan kulloinkin sai heräämään. Dain kuvaili Ninalle syntymäsaartaan, jonka synkkiä metsiä ja liejupohjaisia virtoja harva kuolevainen vielä tunsi. Hän kertoi sen penkeremäisistä pelloista ja kirkasvesisistä, lorisevista puroista, jotka virtasivat mahtavien vuorten rinteiltä laaksoon vilkastuttaen maan elämää ja rehevöittäen sen versovia vesoja. Ja hän kertoi vielä eräästä vuoresta, joka kohotti kiireensä korkealle yli sitä ympäröivien metsien tuntien näin ohi kiitävien pilvienkin salaisuudet. Siellä ylhäällä asui hänen kansansa salaperäinen henki, siellä hänen taloansa suojeleva haltija. Hän kertoi laajoista avaruuksista, joissa hurjat tuulet raivosivat. Vihaisesti nuo puhurit puhuivat korkealla, auringossa helottavien vuorenhuippujen yläpuolella. Hän kertoi esi-isistään, jotka jo vuosisatoja sitten olivat vallanneet hänen hallittavakseen tulevan saaren. Ja kun Nina haltioisaan taivutti päänsä yhä lähemmäksi kertojaa, niin silitteli tämä kevyesti Ninan pitkiä, paksuja palmikoita, ja Dainin valtasi äkkiä halu kertoa ystävälleen merestä, jota hän niin rakasti. Hän kertoi sen taukoamattomasta tarinasta, jota hän jo lapsena oli kuunnellut, ihmetellen sen salattuja sanoja. Kukaan ei ollut vielä niistä päässyt perille. Hän kuvaili sen hurmaavaa kimaltelua ja sen armotonta, oikullista raivoa. Hän kertoi, mitenkä sen pinta alituisesti vaihtelee, mutta sittenkin aina puoleensa vetää. Sen syvyydet sensijaan olivat ikuisesti muuttumattomat, kylmät ja säälimättömät, täynnä tuhotun elämän viisautta. Vielä hän kertoi, mitenkä se piti ihmislapset heidän elämänsä ijän lumonsa orjina ja sitten nielasi heidät kitaansa vähääkään välittämättä heidän palvonnastaan. Se vihasi ihmisiä, kun he pelkäsivät sen salattuja voimia, huolimatta siitä, ellei se milloinkaan niitä kenellekään paljastaisi, ei edes niille, jotka sitä eniten rakastivat. Dainin haastellessa Ninan pää oli painunut yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes se viimein melkein kosketti Dainin päätä. Ninan tukka oli valahtanut yli Dainin silmien. Hän hengitti Dainin otsaan ja hän oli kietonut käsivartensa tämän vyötäreille. Ei voinut kaksi ihmislasta olla lähempänä toisiaan. Ja kuitenkin Nina pikemmin arvaili kuin ymmärsi Dainin viimeisiä sanoja, jotka tämä ikäänkuin epäröiden päästi kuulumaan huuliltaan. Vähitellen vaikenevaa puhetta seurasi syvä, merkitsevä hiljaisuus. Vihdoin huudahti Dain: "Meri, oi Nina, on kuin naisen sydän".

Nina sulki nopeasti huulensa, suihkasi äkkiä suukon ja vastasi päättävä sävy äänessään.

"Mutta miehille, jotka eivät mitään pelkää, oi sinä elämäni herra, on meri aina uskollinen".

Heidän yläpuolellaan ajelehti tähtien alla tummia, soikeita pilvenhattaroita, jotka muistuttivat suunnattomia hämähäkinverkkoja. Pimentäen taivaan ne ennustivat tulevaa raju-ilmaa. Näkymättömän etäisiltä kukkuloilta alkoi jo kuulua pitkään kestävää ukkosen jylinää, joka vyöryi huipulta huipulle ja häipyi lopulta Pantain metsiin. Dain ja Nina kasahtivat pystyyn. Edellinen silmäili levottomana taivasta.

"Babalatchin pitäisi jo olla täällä," virkkoi hän. "Keskiyö on jo mennyt. Meillä on pitkä matka kuljettavana, ja kiväärin kuula kulkee nopeammin kuin paraskin kanootti".

"Kyllä hän on täällä, ennenkuin kuu on pilvien peitossa," sanoi Nina. "Kuulin äsken veden loisketta," lisäsi hän. "Kuulitko sinä?"

"Alligaattori", vastasi Dain lyhyesti vilkaisten huolettoman näköisenä metsäpurolle päin. "Kuta pimeämpi yö," jatkoi hän puhettaan, "sitä nopeammin suoritamme matkamme, sillä silloin me voimme kulkea pääjoen virrassa. Mutta jos on vain niinkin valoisaa kuin nyt, täytyy meidän pysytellä pienissä haarajoissa, joissa seisova vesi ei vähääkään edistä kulkuamme".

"Dain!" sanoi Nina äkkiä vakavana. "Ei se ollut alligaattori. Minä kuulin juuri pensaitten rapisevan lähellä maallenousupaikkaa."

"Ei ollut," virkkoi Dain kuunneltuaan hetkisen. "Ei se voi olla Babalatchi, sillä hänen piti tulla sotakanootilla ja aivan arkailematta. Keitä lienevätkin nuo, jotka tulevat, eivät ne ainakaan tahdo ääntä pitää. Sinä kuulit, ja nyt minä jo näenkin," jatkoi hän nopeasti puhettaan. "Siellä on vain yksi mies. Asetu minun taakseni, Nina. Jos hän on ystävä, on hän tervetullut. Mutta jos hän on vihamies, niin saat sinä nähdä hänen heittävän henkensä".

Dain tarttui tikariinsa ja odotteli tuon aavistamattoman vieraan tuloa. Nuotiotuli paloi matalana, pilvenhattarat peittivät myrskyä ennustaen tuon tuostakin kuun, ja niitten kiitävät varjot lankesivat tummina riisivainiolle. Dain ei voinut eroittaa, kuka tulija oli, mutta hän tuli levottomaksi nähdessään, miten päättävästi ja raskain askeIin kookas hahmo asteli polulla. Hän tervehti sitä ja käski seisahtumaan. Mies seisahtuikin vähän matkan päähän. Dain luuli, että se alkaisi puhua, mutta hän kuuli ainoastaan raskasta hengitystä. Kiitävien pilvien välistä virtasi äkkiä valoa vainiolle. Ja ennenkuin taas tuli pimeä, näki Dain, mitenkä miehellä oli kädessä kiiltävä ase iskuvalmiina. Hän kuuli Ninan huudahtavan "isä" ja samassa tuokiossa hän näki tytön pujahtavan hänen ja Almayerin revolverin väliin. Uinailevat metsät toistivat kaikuna Ninan huudon, ja nuo kolme ihmislasta seisoivat ääneti, ikäänkuin odottaen hiljaisuuden palaamista, ennenkuin halusivat ilmaista hetki hetkellä vaihtuvia tunteitaan. Kun Almayer näki Ninan, vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän astui askeleen eteenpäin. Dain työnsi hellävaroin tytön syrjään.

"Olenko minä metsänpeto, jonka sinä koetat äkkiä pimeässä surmata, tuan Almayer?" sanoi Dain keskeyttäen pingoittuneen vaitiolon. "Viskaahan vähän risuja tuleen," puhui hän edelleen Ninalle. "Minä pidän sillä aikaa silmällä valkoista ystävääni, ettei sattuisi mitään ikävää itselleni eikä sinulle, sinä iloni ja riemuni!"

Almayer puri hampaitaan ja kohotti uudelleen kättään. Ketterästi hyppäsi Dain hänen rinnalleen. Vain hetken aikaa siinä oteltiin, jolloin revolveri kerran laukesi tuottamatta kuitenkaan vahinkoa. Sitten Dain väänsi Almayerin kädestä aseen. Pyörien se lensi halki ilman ja putosi pensaikkoon. Miehet seisoivat vastakkain hengittäen raskaasti. Elpyneestä tulesta levisi lepattava valokehä, joka valaisi Ninan kauhistuneita kasvoja. Nina katseli ojennetuin käsin miehiä.

"Dain!" huusi hän varoittavasti. "Dain!"

Tämä heilautti rauhoittavasti kättään Ninalle ja kääntyen Almayerin puoleen alkoi puhua perin kohteliaasti.

"Nyt me voimme puhella, tuan. On helppo tuottaa toiselle kuolema, mutta voitko viisaudellasi myöskin loihtia esille elämän. Tyttäresi olisi voinut vahingoittua," puhui hän edelleen viitaten Ninaan. "Sinun kätesi vapisi pahasti. Itsestäni en ollut peloissani."

"Nina!" huudahti Almayer, "tule heti luokseni. Mistä tämä päähänpisto johtui? Mikä on sinut lumonnut? Tule isäsi luo, yhdessä me koetamme unohtaa tämän kamalan painajaisen!"

Almayer levitti käsivartensa luullen varmasti heti saavansa painaa tyttärensä poveaan vasten. Mutta tämä ei liikahtanutkaan. Kun Almayerille selvisi, että hänen tyttärensä ei ajatellutkaan häntä totella, tuntui hänestä kuin jotain kuollettavan kylmää olisi hiipinyt hänen sydämeensä. Hän painoi käsillään ohimoitaan ja tuijotti epätoivosta mykkänä maahan. Dain tarttui silloin Ninan käsivarteen ja vei tyttären isänsä luo.

"Puhu hänelle hänen oman kansansa kielellä," sanoi Dain. "Hänen sydäntään painaa suru ja kukapa ei surisi menettäessään sinut, sinä aarteeni! Puhu hänelle viimeiset sanat, jotka hän saa huuliltasi kuulla. Puhu ne hänelle äänelläsi, joka hänen korvissaan varmaankin suloiselta kaikuu ja joka minulle antaa elämän."

Dain laski Ninan menemään, peräytyi itse muutamia askeleita valokehästä ja pysähtyi pimeään katsellen rauhallisesti isää ja tytärtä. Etäisen salaman heijastus valaisi äkkiä heidän yläpuolellaan olevat pilvet, ja hetken kuluttua kuului hiljaista ukkosen jyrinää, juuri kun Almayer alkoi puhua.

"Tiedätkö sinä, mitä sinä nyt teet? Tiedätkö sinä, mikä sinua odottaa, jos seuraat tuota miestä? Etkö sinä ollenkaan sääli itseäsi? Etkö sinä tiedä, että sinusta ensin tulee hänen leikkikalunsa ja sitten ylenkatsottu orja, työjuhta -- tuon miehen tulevan lemmityn palvelija?"

Nina kohotti kättään saadakseen isänsä vaikenemaan ja kysyi vähän päätään kääntäen:

"Sinä kuulit, Dain, mitä hän sanoi! Onko se totta?"

"Kaikkien jumalien nimessä!" kuului pimeästä vakuuttava vastaus, "kautta taivaan ja maan, kautta minun ja sinun pääsi minä vannon: se on valkoisen miehen valhetta. Koko sieluni olen sinun käsiisi antanut ikuisiksi ajoiksi. Minä hengitän sinun keuhkoillasi, minä näen sinun silmilläsi, minä ajattelen sinun järjelläsi, minä kätken sinut sydämeeni ainiaiksi ajoiksi."

"Varas!" karjasi raivostunut Almayer.

Syvä hiljaisuus seurasi tätä mielenpurkausta, kunnes taas kuului Dainin ääni.

"En ole varas, tuan," sanoi hän leppeästi. "Se ei ole totta. Tyttö tuli vapaaehtoisesti. Minä en ole tehnyt mitään muuta kuin osoittanut hänelle kunniallisen miehen tavoin rakkauttani. Hän kuuli sydämeni huudon ja tuli. Lunnaat minä olen hänestä antanut naiselle, jota sinä sanot vaimoksesi -- --."

Almayer voihki suunniltaan raivosta ja häpeästä. Nina laski kevyesti kätensä hänen olkapäälleen. Ja tuo kosketus, niin kevyt kuin putoavan lehden, näytti rauhoittavan häntä. Hän alkoi puhua nopeasti ja tällä kertaa englanniksi.

"Sanohan minulle," hän sanoi, "sanohan minulle, mitä ne ovat tehneet sinulle, oma äitisi ja tuo mies? Mikä sai sinut antautumaan tuolle villille? Sillä villi hän on. Hänen ja sinun välilläsi on juopa, jota ei mikään voi täyttää. Minä näen sinun silmissäsi mielettömän itsemurhaajan katseen. Niin, mieletön sinä olet. Älä naura. Se särkee sydämeni. Vaikka minun täytyisi nähdä sinut hukkumassa silmieni edessä voimatta sinua auttaa, niin en voisi siitäkään kärsiä tämän enempää. Oletko sinä unohtanut niin monen vuoden opetukset?"

"En", keskeytti hänet Nina. "Minä muistan ne hyvin. Ja minä muistan myöskin, mitenkä ne päättyivät. Ylenkatseeseen vastattiin ylenkatseella, vihaan vihalla. Minä en ole sinun heimoasi. Sinun kansasi eroittaa myöskin minusta juopa, jota ei voi mikään täyttää. Sinä kysyt, miksi tahdon lähteä. Mutta minä kysyn sinulta, miksi minä jäisin."

Almayer horjahti, kuin olisi saanut iskun kasvoihin. Mutta nopeasti ja päättävästi tarttui Nina häntä käsivarteen ja sai hänet pysymään pystyssä.

"Miksikä sinä jäisit!" toisti hän hämmentyneenä verkalleen ja vaikeni äkkiä kurjuutensa täyttyneen mitan murtamana.

"Sinä sanoit minulle eilen," jatkoi taas Nina puhettaan, "että minä en voinut ymmärtää tai nähdä sinun rakkauttasi minua kohtaan. Niin onkin. Mitenkä minä voisinkaan? Ei ole kahta ihmisolentoa, jotka ymmärtäisivät toisiaan. Ne ymmärtävät vain oman sydämensä ääniä. Sinä tahdoit, että minä olisin unelmoinut sinun unelmiasi ja nähnyt sinun tulevaisuudennäkyjäsi -- näkyjä elämästä niitten valkonaamain parissa, jotka vihaisella ylenkatseella viskasivat minut joukostaan. Samaan aikaan kuin sinä puhuit, kuuntelin minä oman sydämeni ääniä. Sitten tuli tämä mies. Povessani oli hiljaista. Kuulin ainoastaan hänen rakkautensa vienoja säveleitä. Sinä sanot häntä villiksi. Miksi sinä sitten sanot äitiäni, omaa vaimoasi?"

"Nina!" huusi Almayer. "Miten sinä rohkenet katsoa minua silmiin?"

Nina loi heti katseensa maahan, mutta puhui melkein kuiskaten edelleen.

"Aluksi", sanoi hän. "ymmärsimme me, tuo mies ja minä, ainoastaan korvillamme sen hellän sävyn, mikä sanoissamme soi. Sinä puhuit silloin kullasta, mutta meidän korvissamme kaikui vain rakkautemme laulu. Me emme kuulleet sinun puhettasi. Sitten minä huomasin, että me voimme nähdä silmiemme kuvastimen taakse. Minä huomasin, että hän näki siellä sellaista, jota ei kukaan muu, paitsi minä itse ja hän, voinut nähdä. Me siirryimme maailmaan, jonne ei kukaan voinut meitä seurata, ei ainakaan yksikään teistä. Silloin vasta minä aloin elää."

Hän vaikeni hetkeksi. Almayer huokaili syvään. Katse yhä maahan luotuna Nina alkoi taas puhua.

"Nyt minä aijon ruveta elämään. Ja minä aijon seurata Dainia. Valkoihoiset ovat halveksien työntäneet minut luotaan. Nyt minä olen malaiji! Dain sulki minut syliinsä, hän antoi elämänsä minun käsiini. Hän on uljas mies. Hänestä tulee mahtava hallitsija. Minä ohjaan omin käsin hänen uljuuttaan ja mahtavuuttaan. Minä teen hänestä suuren miehen. Hänen nimeänsä muistellaan vielä kauan senjälkeen, kun meidän molempien ruumiimme on laskettu maan poveen. Minä rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta minä en milloinkaan jätä Dainiä, sillä ilman häntä en voi elää."

"Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, mitä sinä äsken sanoit," vastasi Almayer ylenkatseellisesti, "niin hän varmaankin olisi ollut perin hyvillään. Joku käsittämätön kunnianhimosi oikku saa sinut pitämään häntä tarkoitustesi välikappaleena. Jo olen kuullut kylliksi, Nina. Jos sinä et heti mene tuonne puron rantaan, missä Ali odottaa meitä kanootissani, niin käsken minä hänen palata siirtolaan ja tuoda hollantilaiset upseerit tänne. Sinä et voi päästä pakoon tältä riisivainiolta, sillä minä olen päästänyt sinun kanoottisi tuuliajolle. Jos hollantilaiset saavat käsiinsä sinun sankarisi, niin ne hirttävät hänet, niin varmaan kuin tässä seison. Ala jo mennä."

Almayer astui askeleen tytärtään kohden ja tarttui hänen olkapäähänsä osoittaen vapaalla kädellään venerantaan vievää polkua.

"Pysyhän loitolla!" huusi Dain. "Tämä nainen on minun!"

Nina riuhtaisi itsensä irti ja katseli suoraan Almayerin vihaisen näköisiin kasvoihin.

"Minä en tahdo mennä," kivahti Nina epätoivoisen jyrkästi. "Jos Dain kuolee, kuolen minäkin!"

"Sinäkö kuolisit!" virkkoi Almayer ylenkatseella. "Et toki! Sinä olet elävä elämääsi valheiden ja petosten ilmakehässä, kunnes joku toinen kulkuri tulee sinulle laulamaan -- miten sinä sanoitkaan -- rakkauden laulua! Päätä nopeasti."

Almayer odotti hetken aikaa ja lisäsi sitten merkitsevästi:

"Huudanko jo Alille?"

"Sinäkö muka huutaisit!" vastasi Nina malaijinkieleliä. "Sinä, joka et osaa olla rehellinen edes omille maanmiehillesikään. Vain pari päivää sitten sinä möit ruutia heidän surmakseen. Ja nyt sinä tahdot luovuttaa heille miehen, jota vielä eilen kutsuit ystäväksesi. Oi Dain!" lisäsi hän kääntyen pimeässä seisovan liikkumattoman, mutta tarkkaavaisen hahmon puoleen. "Elämän sijasta tuonkin sinulle kuoleman, sillä isäni lupaa kavaltaa meidät, jos en ainaiseksi eroa sinusta!"

Dain astui valokehään, kietoi käsivartensa Ninan kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Minä voin surmata hänet tuohon paikkaan, missä hän seisoo, eikä ääntäkään ole kuuluva hänen huuliltaan. Sinun vallassasi on kieltää tai käskeä. Babalatchi ei voi olla enää kaukana."

Dain oikasihe suoraksi, otti kätensä Ninan olkapäältä ja asettui seisomaan Almayerin eteen, joka katseli heitä molempia suunniltaan raivosta.

"Ei, älä tapa häntä!" huusi Nina painautuen hirveästi hätääntyneenä Dainiä vasten. "Ei! Tapa minut! Sitten hän ehkä päästää sinut rauhaan. Sinä et ymmärrä valkoisen miehen mieltä. Hän näkisi minut mieluummin kuolleena kuin tässä seisomassa. Suo anteeksi, olen orjasi, mutta älä sittenkään sitä tee." Hän lankesi Dainin jalkojen juureen nyyhkyttäen kovasti ja hokien yhtämittaa: "Tapa minut! Tapa minut!"

"Minä tahdon, että sinä elät," sanoi Almayer puhuen tällä kertaa synkän vakavana malaijia. "Joko sinä menet tai Dain on hirressä. Aijotko totella?"

Dain työnsi Ninan syrjään ja tehden äkkihyökkäyksen iski Almayeriä keskelle rintaa tikarinsa kahvalla, terä itseänsä kohden.

"Hei, katsohan! Minun olisi ollut helppo kääntää terä vastakkaiseen suuntaan," sanoi Dain rauhallisesti. "Mene, tuan Putih," lisäsi hän arvokkaasti. "Minä säästän sinun henkesi, oman henkeni ja tyttäresi hengen. Minä olen tämän naisen orja. Hän määrää nytkin tekoni."

Taivaalla ei nyt huomannut valon välähdystäkään, ja puitten latvat olivat yhtä näkymättömiä kuin rungotkin. Niitä peittivät sankat pilvet, jotka majailivat matalalla metsien, riisivainion ja virran yläpuolella. Kaikki ääriviivat olivat häipyneet synkkään pimeään, joka näytti hävittäneen kaiken muun paitsi avaruuden. Ainoastaan nuotiotuli välkähteli kuin tähti, joka oli unohduksissa jäänyt jäljelle kaiken näkyväisen hävityksestä. Ja Dainin lakattua puhumasta ei kuulunut muuta kuin Ninan nyyhkytyksiä, kun tämä nuotion ääreen polvistuneena lepäsi Dainin käsivarsilla. Synkkiin ajatuksiin vaipuneena seisoi Almayer katsellen maassa olevaa paria. Juuri kun Almayer avasi suunsa puhuakseen, kuului virralta päin varoittava huuto ja pian senjälkeen useitten airojen loisketta ja äänten sorinaa.

"Babalatch!" huusi Dain kimmahtaen pystyyn ja nostaen samalla Ninankin jaloilleen.

"Terve! Terve!" huusi vastaukseksi hengästynyt valtiomies, joku juoksi pitkin polkua ja oli pian heidän keskellään. "Juokse kanoottini luo," sanoi hän kiihtyneenä Dainille, välittämättä vähääkään Almayeristä. "Ala juosta! Meidän täytyy joutua. Tuo nainen on ilmoittanut niille kaikki!"

"Mikä nainen?" kysyi Dain katsahtaen Ninaan. Hän ei tällä kertaa tietänyt muista kuin yhdestä naisesta.

"Se valkeahampainen narttu, tuhannesti kirottu Bulangin orja. Se kirkui Abdullan veräjällä kunnes sai koko Sambirin jalkeille. Nyt valkoiset upseerit ovat jo tulossa Reshidin ja tuon orjan opastamina. Jos tahdot elää, niin älä tuijota minuun, vaan ala laputtaa!"

"Mistä sinä tuon kaiken tiedät?" kysyi Almayer.

"Oi, tuan! viis' siltä, mistä sen tiedän! Minulla on vain yksi silmä, mutta näin kuitenkin tulia Abdullan talossa ja sen ympärillä, kun me sousimme siitä ohi. Korvat minulla on myöskin, ja kun me kuljimme Abdullan rantaäyrään suojassa, kuulin, mitenkä lähettiläitä lähetettiin valkoisen miehen talolle."

"Lähdetkö ilman tuota naista, joka on minun tyttäreni?" sanoi Almayer kääntyen Dainin puoleen. Mutta Babalatchi polki vain kärsimättömänä jalkaa ja murahteli: "Ala juosta! Ala heti juosta!"

"En," vastasi Dain varmasti. "Minä en lähde. En jätä kenellekään tätä naista."

"Tapa sitten minut ja pelasta oma henkesi," pyyteli Nina nyyhkyttäen.

Dain painoi Ninaa poveansa vasten, katseli häntä hellästi ja kuiskasi: "Oi Nina, me emme erkane milloinkaan!"

"Minä en rupea enää täällä odottelemaan", puuttui äkäisesti puheeseen Babalatchi. "Tämähän on suurta hulluutta. Ei löydy naista, jonka tähden kannattaisi panna alttiiksi miehen henkeä. Minä olen jo siksi vanha ja kokenut."

Hän sieppasi maasta sauvansa ja kääntyessään menemään hän katsahti Dainiin, ikäänkuin olisi tahtonut vielä viimeisen kerran kehoittaa tätä pakenemaan. Mutta Dainin kasvot olivat Ninan mustien palmikkojen peitossa, niin että hän ei nähnyt tätä viimeistä varoittavaa silmäystä.

Babalatchi hävisi pimeään. Pian senjälkeen he kuulivat, mitenkä sotakanootti lähti maihinnousupaikasta ja vesi loiskahteli, kun monet airot yht'aikaa pistäytyivät virrassa. Melkein samaan aikaan tuli Ali rannasta kaksi airoa olkapäällä.