Part 16

"Meidän kanoottimme on kätkössä puron yläpuolella, tuan Almayer," sanoi hän. "Se on siinä tiheässä pensaikossa, missä metsä laskeutuu rantaan asti. Minä piilotin sen sinne, kun kuulin Babalatchin soutumiehiltä, että valkoiset miehet ovat tulossa."

"Odota minua siellä," sanoi Almayer, "mutta pidä kanootti piilossa."

Almayer seisoi vaijeten paikoillaan kuunnellen Alin askeleita, sitten hän kääntyi Ninaan päin.

"Nina," sanoi hän suruissaan, "etkö sinä yhtään sääli minua?"

Vastausta ei kuulunut. Nina ei edes kääntänyt päätään, jonka hän oli painanut Dainin rintaa vasten.

Almayer liikahti kuin lähteäkseen, mutta jäikin paikoilleen. Sammuvan tulen himmeässä hehkussa hän näki kaksi liikkumatonta hahmoa. Nainen seisoi selkä häneen kääntyneenä, pitkä musta tukka valui yli valkoisen puvun. Dain taas katseli häneen rauhallisesti yli tytön pään.

"Minä en voi," mumisi Almayer itsekseen. Pitkän äänettömyyden jälkeen hän alkoi taas puhella vielä entistä hiljempaa, epävarma sävy äänessä. "Se olisi liian suuri häpeä. Minähän olen toki valkoinen mies." Näin puheltuaan hän näytti ihan masentuneelta, mutta jatkoi kuitenkin itku kurkussa. "Minä olen valkoinen mies ja hyvästä perheestä. Oikein hyvästä perheestä," hän toisti itkien katkerasti. "Siitä tulisi häpeätä ... koko saaristossa ... ainoa valkoinen itärannikolla. Ei, se ei saa tapahtua ... valkoiset miehet näkisivät minun tyttäreni malaijin parissa. Minun tyttäreni!" huusi hän kovasti, epätoivon sointu äänessä.

Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja sanoi selvällä äänellä:

"Minä en anna, Nina, sinulle milloinkaan tätä anteeksi. En milloinkaan! Vaikkapa sinä nyt tulisitkin takaisin luokseni, niin myrkyttäisi tämän yön muisto minun elämäni. Minä koetan unohtaa kaikki. Minulla ei ole enää tytärtä. Talossani oli erään sekarotuisen naisen tapa oleskella, mutta nyt hänkin menee menojaan. Kuulehan, sinä Dain, tai mikä nimesi lieneekin! Minä vien itse sinut ja tuon naisen virran suussa olevalle saarelle. Ala seurata minua."

Almayer kulki edellä seuraten rantaa niin kauan kuin metsää riitti. Sitten hän huusi Alille, ja tämä vastasi. He raivautuivat nyt läpi tiheän viidakon ja astuivat kanoottiin, joka oli nuokkuvien oksien alla piilossa, Dain asetti Ninan veneen pohjalle ja istuutui itse viereen pitäen tytön päätä polvillaan. Almayer ja Ali ottivat kumpikin airon. Mutta juuri kun he aikoivat työntää veneen vesille, vihelsi Ali varoittavasti. Kaikki alkoivat kuunnella.

Oli perin hiljaista, kuten tavallisesti on, ennenkuin rajuilma puhkee. He kuulivat äänen, joka syntyy tahdissa soudettaessa airojen ja hankaimien välisestä kitkasta. Tuo ääni läheni tasaisesti. Dain, joka pälyili oksien lomatse, voi jo eroittaa suuren valkoisen veneen hämärät ääriviivat. Muuan nainen kuului varotellen sanovan:

"Tuolla on se paikka, missä voitte laskea maihin, valkoiset miehet. Tuolla, vähän ylempänä!"

Vene sivuutti heidät niin läheltä kaidassa metsäpurossa, että pitkien airojen lappeet miltei koskettivat heidän kanoottiaan.

"Tehkää tietä! Olkaa valmiit hyppäämään rantaan! Hän on yksin ja aseitta." Tällaisia käskyjä jakeli miehen ääni hollanninkielellä.

Joku toinen joukosta kuului kuiskaavan: "Luulenpa näkeväni tulen tuiketta oksien läpi." Samassa kiisi vene heidän ohitsensa ja hävisi heti pimeään.

"Nyt," kuiskasi Ali terävästi. "Nyt työnnetään vene vesille ja aletaan soutaa pakoon!"

Tuossa tuokiossa oli pieni kanootti virrassa. Voimakkaat airojen vedot saivat sen ihan hyppien kiitämään eteenpäin. Äkkiä kuului virralle vihainen huuto:

"Hän ei olekaan nuotiolla. Hajaantukaa miehet ja etsikää häntä!"

Nyt näkyi riisivainiolta monesta kohden sinertäviä tulia. Ja äkkiä kuului naisen kimakka ääni, joka oli raivon ja tuskan läpitunkema.

"Liian myöhäistä! Voi teitä, te typerät valkoiset miehet! Hän on päässyt käsistämme!"

KAHDESTOISTA LUKU.

"Tuolla on se paikka," sanoi Dain osoittaen melan lappeella pientä saarta, joka oli noin mailin päässä heidän edessään -- "tuolla on se paikka, jonne Babalatchi lupasi toimittaa laivasta veneen minua noutamaan auringon korkeimmalla ollessa. Me odotamme siellä veneen tuloa."

Almayer, joka piti perää, nyökäytti ääneti päätään ja käänsi pienellä melan nykäisyllä kanootin keulan Dainin osoittamaan suuntaan.

He olivat juuri jättäneet taakseen Pantai-virran eteläisen suun. Virta näytti suoralta, pitkältä kanavalta, kun se kimallellen lepäsi kahden tuuhean, viheriän rantaäyrään välissä, jotka vähitellen lähenivät toisiaan, kunnes ne viimein kaukana eroittamattomasti sulivat yhteen. Tyventen vesipintojen yli kohoava aurinko osoitti omat tiensä valojuovalla, joka kulki pitkin merenpintaa ja valaisi äkkiä virran leveän vuon. Kas siinä valon ja elämän nopsajalkainen lähetti rantojen tummille metsille! Ja tuolla säteilevällä auringon polulla kulki kanootti suoraan saarta kohti, joka kylpi päivän paisteessa. Saarta ympäröivät keltaiset hiekkarannat kimallellen auringossa kuin kultakiehkura peilityvenen meren teräksenharmaassa pinnassa. Saaren pohjois- ja eteläpuolella pisti merestä esille muitakin pikku saaria, jotka näyttivät niin hymyileviltä vihertävine ja kellertävine väreineen. Pääsaaren rannikolta pisti silmiin mangrove-puiden tumma vyö, joka etelässä päättyi Tanjong Mirrahin punertaviin kallioihin. Ne laskeutuivat jyrkkinä ja varjottomina mereen. Siinä ne väikkyivät aamuauringon kirkkaassa valossa.

Kanootin pohja karahti hiekkaan, kun pieni alus laski maihin. Ali hyppäsi rannalle ja piteli venettä, sillä aikaa kun Dain astui maihin kantaen käsivarsillaan Ninaa, joka oli aivan uupunut viime tapahtumista ja pitkästä yömatkasta. Almayer tuli viimeisenä veneestä ja veti sen Alin kanssa kunnolleen rannalle. Ali, joka oli väsynyt pitkästä soudusta, heittäytyi pitkäkseen kanootin varjoon ja vaipui rentonaan uneen. Almayer istui veneen laidalla ja katseli kädet rinnalla ristissä eteläistä merta.

Laskettuaan Ninan keskellä saarta kasvavien pensaiden varjoon Dain heittäytyi itse tytön viereen ja katseli äänetönnä säälien kyyneleitä, jotka pusertuivat esille Ninan suljettujen silmäluomien alta ja hävisivät hienoon hiekkaan, heidän levätessään maassa kasvot vastakkain. Nuo kyyneleet ja tuo suru olivat Dainista ihan käsittämättömiä ja tekivät hänet levottomaksi. Miksi piti Ninan nyt surra, kun vaara oli ohi? Dain epäili Ninan rakkautta yhtä vähän kuin omaa olemassaoloaan. Mutta kun hän nyt katseli tytön kasvoihin ja tarkkasi tämän kyyneleitä, avonaista suuta ja vieläpä hengitystäkin, niin huomasi hän levottomana, että Ninan mielessä liikkui jotakin hänelle käsittämätöntä. Varmaankin Nina omasi täydellisten olentojen viisauden. Ja hän huokasi. Hän tunsi vaistomaisesti, että heidän välillään oli jotakin näkymätöntä, jotakin, joka estäisi häntä pääsemästä välittömän lähelle Ninaa. Ei mikään halu, ei mikään kaipaus, ei mikään tahdon ponnistus, ei edes pitkä ikä voisi poistaa sitä hämärää aavistusta, että he olivat sittenkin erilaiset. Surumielisenä, mutta samalla perin ylpeänä hän päätteli, että tuo eroavaisuus riippui hänen vaillinaisesta täydellisyydestään. Nina oli hänen, vaikkakin näytteli olevan jostakin toisesta maailmasta. Hänen! Yksin hänen! Hän oli ihan haltioissaan ajatellessaan, mikä kunnia hänen osakseen oli tullut. Mutta sittenkin nuo kyyneleet kiusasivat häntä.

Arasti ja kunnioittaen Dain otti käteensä Ninan tukan kiehkuran ja koetti hellästi -- niin kömpelösti kuin se kävikin -- kuivata kyyneleitä, jotka värjyivät Ninan silmäripsissä. Palkakseen hän sai hymyn välkähdyksen joka edes siunaamaksi hetkeksi sai Ninan kasvot kirkastumaan. Mutta samassa alkoi taas kyyneleitä vuotaa vielä entistä runsaammin. Dain ei jaksanut sitä enää sietää. Hän nousi ja astui kohti Almayeriä, joka yhä ajatuksiinsa vaipuneena katseli merta. Siitä oli hyvin pitkä aika, kun hän, Almayer, viimeksi oli nähnyt meren, tuon meren joka vie kaikkialle, tuo kaikkea ja ryöstää niin paljon. Hän oli jo melkein unohtanut, miksi hän täällä oli. Mielikuvituksessaan hän voi nähdä koko menneen elämänsä kiitävän ohitseen tuolla tyvenellä, äärettömällä ulapalla joka kimalteli hänen edessään.

Dain laski kätensä Almayerin olalle. Hätkähtäen Almayer heräsi unelmistaan, jotka olivat vieneet hänet ties miten kaukaisille maille. Hän kääntyi, mutta näytti katselevan pikemminkin sitä paikkaa, missä Dain oli kuin itse miestä. Hänen tuijottava katseensa teki Dainin rauhattomaksi.

"Mitä nyt?" virkkoi Almayer.

"Tyttö itkee," sanoi Dain pehmeästi

"Itkeekö? Miksi?" kysyi Almayer välinpitämättömästi.

"Tulin juuri sitä sinulta kysymään. Raneeni hymyilee nähdessään sen miehen, jota hän rakastaa. Mutta nyt itkee valkoinen nainen. Ja sinä ehkä tiedät, miksi?"

Almayer kohautti olkapäitään ja kääntyi taas katselemaan merta.

"Mene, tuan Putih!" pyyteli Dain. "Mene häntä lohduttamaan. Hänen kyyneleensä peloittavat minua enemmän kuin jumalien viha."

"Niinkö peloittavat? Vielä sinä saat niitä monasti katsella. Hän sanoi, ettei hän voisi mitenkään elää ilman sinua," vastasi Almayer, ja hänen kasvoillaan ei näkynyt vähintäkään mielenkiinnon merkkiä. "Sinun täytyy siis pian mennä hänen luokseen, muuten pelkään, että voit tavata hänet kuolleena."

Almayer purskahti ääneen nauramaan. Ja hänen naurunsa kuulosti niin vastenmieliseltä, että Dain katsahti häneen ja alkoi jo epäillä hänen järkeänsä. Almayer nousi kuitenkin veneen laidalta ja asteli hitaasti Ninaa kohden silmäillen mennessään aurinkoa.

"Ja te lähdette sitten, kun aurinko on ylimmillään?" sanoi Almayer.

"Niin, tuan. Silloin me lähdemme," vastasi Dain.

"Sittenhän minun ei tarvitse enää kauan odottaa," mumisi Almayer. "Minun täytyy välttämättä nähdä teidän lähtevän ja vieläpä molempien. Välttämättä," toisti hän, lopettaen äkkiä puheensa ja tuijottaen tiukasti Dainiin.

Sitten hän asteli taas Ninaa kohden, Dain pysyi jäljessä. Almayer tuli tyttärensä luo ja seisoi vähän aikaa paikoillaan katsellen maassa makaavaa lastaan. Nina ei aukaissut silmiään, mutta kuullessaan lähellään askeleita hän sanoi hiljaa nyyhkyttäen: "Dain".

Almayer epäröi hetkisen, mutta laskeutui sitten kuitenkin tyttärensä viereen hiekalle. Kun Nina ei kuullut mitään vastausta eikä tuntenut hyväilyä, aukaisi hän silmänsä, näki isänsä ja kohosi äkkiä kauhistunein elein istumaan.

"Oi, isä!" sai hän vaivoin kuiskatuksi. Mutta tuossa ainoassa sanassa ilmeni kaipausta, pelkoa ja heräävää toivoa.

"Nina, minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," sanoi Almayer tyynesti. "Sinä olet raadellut minun sydämeni juuri silloin, kun minä uneksin sinun onnestasi. Sinä olet pettänyt minut. Sinun silmäsi, joita minä pidin totuuden kuvastimina, valehtelevat minulle joka katseellaan ja ties miten kauan? Itse sen parhaiten tiedät. Ja jos sinä joskus hyväilit minun poskiani, niin laskit sinä koko ajan mielessäsi, montako minuttia vielä auringon laskuun oli, jolloin sinun piti tavata tuo mies -- tuo tuolla!"

Almayer taukosi puhumasta. Vaijeten istuivat isä ja tytär rinnakkain. He eivät katselleet toisiinsa, vaan tähystelivät kumpikin meren laajalle ulapalle. Almayerin sanat olivat saaneet Ninan kyyneleet kuivumaan. Ja tytön katse kovettui, kun hän tuijotti eteensä tuohon rajattomaan sinipintaan, joka hohti läpikuultavana, peilityynenä ja mahtavana kuin taivaankansi. Almayer katseli myöskin merta, mutta hänen kasvojensa ja varsinkin silmiensä ilme näytti muuttuneen aivan elottomaksi. Hänen kasvonsa olivat kelmeät. Niissä ei huomannut vähintäkään merkkiä mielenliikutuksesta, tunteista, järkevistä ajatuksista eikä edes oman itsensä tietoisuudesta. Kaikki voimakkaat tunteet -- kaipaus, murhe, toivo ja viha -- olivat hävinneet. Kohtalon käsi oli ne pyyhkäissyt pois. Oli kuin sen viimeinen isku olisi tuhonnut Almayerin elämän kokonaan, niin että hänen elämäkertaansa ei ollut enää mitään lisättävää. Niihin kasvoihin, jotka näkivät Almayerin hänen lyhyen loppuelämänsä aikana, teki syvän vaikutuksen hänen kasvojensa ilme. Hän ei näyttänyt itse tietävän vähintäkään siitä, mitä hänen povessaan liikkui. Hänen kasvonsa muistuttivat vankilan jylhiä seiniä, jotka jäätävän kalsealla muurisavellaan ja kivillään sulkivat sisäänsä ihmislapsen synnit, kaipaukset, tuskat ja tuhotun elämän.

"Mitä anteeksi annettavaa sinulla olisi?" kysyi Nina kääntymättä suoranaisesti Almayerin puoleen, vaan selvitellen pikemminkin asiaa itselleen. "Voinhan minä elää edelleenkin elämääni, niinkuin sinäkin olet elänyt omaasi? Se elämän polku, jota sinä olisit tahtonut, että minä olisin vaeltanut, on ollut minulle suljettuna. Mutta minä en ole ollut siihen syypää."

"Sinä et ole milloinkaan siitä puhunut minulle," sopersi Almayer.

"Sinä et ole milloinkaan kysellyt sitä minulta," vastasi Nina. "Ja minä taas arvelin, että sinä olit muitten kaltainen etkä siksi välittänyt koko asiasta. Yksin minä olen kantanut nöyryytykseni taakkaa. Ja miksipä olisin sinulle ilmoittanut, että tuo taakka on tullut osakseni siksi, että olen sinun tyttäresi? Minä tiesin hyvin, että sinä et voinut puolestani kostaa."

"Ja kuitenkin olen yksinomaan ajatellut juuri sinua," keskeytti Almayer. "Minä tahdoin antaa sinulle monta onnellista vuotta lyhyen kärsimysaikasi korvaukseksi. Mutta minä tunsin vain yhden onnen tien."

"Voi, niin tunsit! Mutta se ei ollut minun onneni tie!" huudahti Nina. "Mitenkä sinä olisit voinut antaa minulle onnea ilman elämää? Elämää!" toisti hän äkkiä niin kovasti, että tuo sana kiiri kaikuen pitkin meren pintaa. "Elämää, joka tarjoo valtaa ja rakkautta," lisäsi hän hillitymmin.

"Häntäkö tarkoitat!" sanoi Almayer viitaten sormellaan Dainiin, joka seisoi aivan heidän lähellään ja katseli heitä uteliaasti ihmetellen.

"Juuri häntä!" vastasi Nina, joka katsoi isäänsä suoraan silmiin ja vasta ensi kerran hätkähtäen huomasi, mitenkä luonnottoman jäykät isän kasvonpiirteet olivat.

"Mieluummin minä olisin kuristanut sinut omin käsin kuoliaaksi kuin antanut sinut tuolle miehelle," virkkoi Almayer niin ilmeettömästi, että hän itsekin hätkähti äänensä sävyä, joka ei vähimmälläkään ilmaissut hänen epätoivoisen katkeria tunteitaan. Hän ei ollut oikein itsekään selvillä siitä, kuka puhui. Ja silmäiltyään hitaasti ympärilleen, ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä jonkun vieraan, hän suuntasi taas katseensa merelle.

"Sinä puhut noin siksi, että et ymmärrä sanojeni oikeata merkitystä," sanoi Nina surullisesti. "Sinä ja äitini ette ole milloinkaan rakastaneet toisianne. Kun minä palasin Sambiriin, vallitsi siinä paikassa, jonka minä luulin tulevan sydämeni rauhalliseksi tyyssijaksi, väsymys, viha ja -- keskenäinen halveksuminen. Minä olen kuunnellut sekä sinua että äitiäni. Mutta pian minä huomasin, että sinä et voinut ymmärtää minua. Virtasihan suonissani tuon naisenkin verta? Tuon naisen, joka oli elämäsi surun ja häpeän aihe. Minun täytyi valita -- minä epäröin. Miksi olit niin sokea? Etkö sinä nähnyt minun taisteluani omien silmiesi edessä? Mutta kun hän tuli, hävisivät kaikki epäilykseni, ja minä näin ympärilläni ainoastaan pilvettömän sinitaivaan hohteen -- --"

"Minä kerron sinulle lopun," keskeytti Almayer. "Kun tuo mies tuli, näin minäkin taivaan sineä ja päivän paistetta. Mutta salama iski tuolta taivaalta, ja äkkiä ympäröi minut ijäksi pimeä ja hiljaisuus. Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi, Nina. Huomenna olen sinut jo unohtanut! Minä en anna sinulle milloinkaan anteeksi," toisti Almayer itsepäisesti kuin kone. Nina istui paikallaan pää kumarassa. Näytti siltä, kuin tytär olisi peljännyt katsoa isäänsä silmiin.

Almayer piti tavattoman tärkeänä, että hän nyt vakuuttaisi Ninalle, mitenkä leppymätön hän aikoi tälle olla. Hän oli itse puolestaan varma siitä, että kaikki hänen toiveensa olivat perustuneet juuri hänen luottamukseensa Ninaan. Tämä luottamus oli herättänyt hänen rohkeutensa eloon, saanut epäröimättä elämään ja taistelemaan sekä voittoisasti toimimaan ja juuri tyttärensä hyväksi. Ja nyt tuo luottamus oli mennyt. Omin käsin oli Nina sen hävittänyt. Säälimällä ja petollisesti hän oli sen tehnyt, salassa ja vieläpä silloin, kun onnistuminen näytti varmimmalta. Nyt kun hänen rakkautensa ja yleensä kaikki tunteensa olivat kärsineet täydellisen haaksirikon, kun hänen ajatuksensa risteilivät selvittämättömän sekavina, nyt kun hän tunsi joka paikassa ruumiillisia tuskia, jotka tuntuivat yhtenäiseltä kirvelyltä, aivan kuin ruoskan iskut olisivat kiemurrellen sattuneet häneen hartioilta kantapäihin asti, nyt oli hänellä ainoastaan yksi selväpiirteinen, varma ajatus: olla leppymätön Ninalle. Yksi ainoa voimakas halu: unohtaa Nina. Ja tämä täytyi tehdä selväksi Ninalle ja hänelle itselleen toistamalla tämän tästäkin tuota samaista asiaa. Sen hän vain käsitti velvollisuudekseen omaa itseänsä, rotuansa, arvokkaita tuttaviaan ja koko maailmaa kohtaan, joka varmaankin joutuisi aivan ymmälle kuultuaan tämän, hänen elämänsä hirvittävämmän onnettomuuden. Selvästi hän tuon kaiken jo näki ja hän luuli olevansa voimakas mies. Hän oli aina ylpeillyt järkkymättömästä mielenlujuudestaan. Ja sittenkin häntä peloitti. Nina oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Jospa kävisikin niin, että hänen omanarvonsa tunto heikkenisi juuri sen kautta, että hän yhä muistelisi rakkauttansa Ninaan? Nina ei ollut mikään tavallinen nainen. Hän voi sen kylläkin jo huomata. Kaikki hänen luonteessaan piilevät suurenmoiset piirteet, joita hän vilpittömästi luuli itsellään yhä olevan, olivat siirtyneet tuolle hennolle, tyttömäiselle olennolle. Ihmeellisiä asioita voisi vielä tapahtua! Jospa hän yht'äkkiä ottaisikin Ninan sydänystäväkseen, unohtaisi häpeänsä, tuskansa ja vihansa ja -- seuraisi tytärtään! Jospa hänen sydämensä muuttuisi, vaikka maallinen majansa jäisikin entiselleen. Silloin hänen tyttärensä elämä varmasti tulisi onnelliseksi, kun kaksi ihmislasta kilvan häntä rakastaisi ja varjelisi kaikilta mahdollisilta onnettomuuksilta! Sydämensä pohjasta Almayer kaipasi Ninaa. Mitähän olisi, jos hän sanoisi Ninalle, että hänen rakkautensa lapseensa oli suurempi kuin...

"Minä en milloinkaan anna sinulle anteeksi, Nina!" huusi vielä kerran Almayer hypähtäen mielipuolen tavoin pystyyn. Niin säikähti hän äskeisiä unelmiaan.

Viimeisen kerran kuultiin Almayerin elinaikanaan koroittavan ääntään. Siitä lähtien hän puhui aina yksitoikkoisesti kuiskaten kuin soittokone, jonka kaikki kielet, yhtä lukuunottamatta, kovasta iskusta katkenneina ovat särähtäneet viimeisen kerran.

Nina nousi ja katseli isäänsä. Juuri hänen isänsä silmitön kiivaus sai hänet vaistomaisesti vakuutetuksi siitä, että tämä sittenkin häntä rakasti. Ja hän kätki sydämeensä tuon rakkauden vaivaiset rippeetkin. Hän teki sen häikäilemättömän kiihkeästi, kuten ainakin nainen, joka epätoivoisesti pitää kiinni rakkauden -- minkälaisen tahansa -- viimeisistäkin pirstaleista. Ne kuuluivat hänelle kaiken oikeuden nimessä, ne olivat hänelle välttämättömänä elinehtona. Nina laski kätensä Almayerin olkapäille ja katsellen isäänsä veitikkamaisen hellästi, hän sanoi:

"Sinä puhut noin siksi, että rakastat minua."

Almayer pudisti päätään.

"Kyllä asianlaita niin on," väitti yhä Nina lempeästi. Sitten hän lisäsi hetken vaitiolon jälkeen: "Ja sinä et milloinkaan unohda minua."

Almayer vavahti hieman. Mitään julmempaa ei Nina olisi voinut sanoa.

"Tuolla tulee jo vene," sanoi Dain osoittaen kädellään mustaa täplää, joka näkyi vesillä -- rannan ja saaren välimailla.

Kaikki alkoivat sitä katsella ja jäivät vaijeten seisomaan, kunnes pieni kanootti pehmeästi karahti rantaan. Mies nousi veneestä maihin ja asteli heitä kohden. Hän seisahtui jonkun matkan päähän ja näytti epäröivän.

"Mitä uutta?" kysyi Dain.

"Me olemme viime yönä saaneet salaisen käskyn noutaa tältä saarelta muuan mies ja nainen. Naisen minä näen. Mutta kumpi teistä on se mies?"

"Tule, silmieni ihastus!" sanoi Dain Ninalle. "Nyt me lähdemme, ja tästälähtien kaikuu sinun äänesi ainoastaan minulle. Sinä olet sanonut nyt viimeiset sanottavasi tuan Putihille, isällesi. Tule!"

Nina epäröi hetkisen katsellen Almayeriin, joka järkähtämättä tuijotti merelle. Sitten hän suuteli isäänsä pitkään otsalle, ja kyynel -- yksi Ninan kyyneleistä -- putosi Almayerin poskelle ja vieri hänen kivettyneitä kasvojaan alas.

"Hyvästi," kuiskasi Nina ja jäi epäröiden paikalleen, kunnes isänsä äkkiä työnsi hänet Dainin syliin.

"Jos vähänkin tunnet sääliä minua kohtaan," mumisi Almayer Dainille, ikään kuin toistaen ulkoa opitun lauseen, "niin vie pois tuo nainen."

Almayer seisoi suorana, rinta koholla, pää pystyssä ja katseli nuoria, kun he laskeutuivat toinen toiseensa nojaten rantaäyrästä kanootin luo. Hän katseli heidän jälkiään, jotka olivat painuneet hiekkaan. Hän seurasi heitä, kun he liikkuivat kohtisuoraan heloittavan auringon räikeässä valossa, tuossa valossa, joka on voimakas ja värähtelevä kuin messinkipasuunista räjähtävä fanfari. Hän katseli miehen ruskeita olkapäitä ja punaista uumavyötä. Ja hän katseli sitä pitkää, solakkaa, häikäisevän valkoista olentoa, jota mies tuki. Hän katseli valkoista pukua ja pitkiä, mustia hiuskiehkuroita, jotka runsaina hulmusivat hartioilla. Hän katseli heitä, kun he astuivat kanoottiin. Hän katseli venettä, joka loitoten näytti yhä pienemmältä ja pienemmältä. Ja hänen sydäntään raastoi raivo, epätoivo ja suru. Mutta hänen kasvoillaan ilmeni rauha, aivan kuin unhoitusta esittävässä veistokuvassa. Hän tunsi sisässään kaikki rikkirevityksi, ainoastaan Ali, joka pirteänä seisoi isäntänsä rinnalla, näki hänen kasvoillaan tuon kuolleen ilmeen, jonka tapaa ainoastaan sokeuden toivottomassa yössä vaeltavilla ihmispoloisilla.

Kanootti hävisi näkyvistä, mutta Almayer seisoi yhä liikkumatta tuijottaen sen vanaveteen. Ali tähysteli tarkkaavana vastaista rantaa varjostaen kädellään silmiään. Kun aurinko alkoi kallistua länteen, nousi pohjoisesta merituuli, joka henkäyksellään sai väräjämään veden lasimaisen pinnan.

"Dapat!" huudahti Ali iloisesti. "Jo minä sen näen, herra! Jo näen laivan! Katso tuonne, Tanah Mirahiin päin. No niin! Sinne päin! Joko herra näkee? Nyt näkyy selvästi. Eikö näy?"

Almayer tähysteli pitkän aikaa Alin etusormen osoittamaan suuntaan, mutta turhaan. Viimein hän sai silmiinsä kolmikulmaisen, keltaisen valopinnan, joka eroittautui Tanjong Mirrahin vuorten muodostamaa punaista taustaa vasten. Se oli laivan purje, joka kimalteli auringossa ja huomautui selvästi kirkkaan värinsä kautta niemen tummanpunaisesta kallioseinämästä. Keltainen valopinta liukui hitaasti kallioitten ohi, kunnes se viimein sivuutti niemen äärimmäisen nenän ja hohti kimallellen silmänräpäyksen ajan meren sinertävällä ulapalla. Sitten laiva kääntyi etelään. Valo poistui purjeesta, ja samassa hävisi koko laivakin häipyen jyrkkärantaisen niemen varjoon, niemen, joka kärsivällisen ja yksinäisen näköisenä tähysteli eteensä, vartioiden autiota ulappaa.

Almayer seisoi yhä liikkumatta. Pikku saaren rannoilta kuului joka taholta loiskivan veden tarinaa. Harjapäiset laineet syöksähtivät pelottomasti ilakoiden ja nuortean kevyesti rantaäyrästä ylös. Ja ne häipyivät vastustelematta, nopeasti ja sirosti läpinäkyvään vaahtoon, joka mahtavana valkovyönä liikahteli kellertävällä rantahiekalla. Ylhäällä kiisivät valkoiset pilvet hyvää vauhtia etelää kohti, ikäänkuin olisivat tahtoneet jotakin saavuttaa. Ali näytti huolestuneelta.

"Herra," sanoi hän arasti, "nyt on parasta lähteä kotiin. Sinne on pitkä soutumatka. Kaikki on valmiina, herra."

"Odota!" kuiskasi Almayer.