Part 3

»Kun ympäri käydään, on sillä siinä paljonkin ja monenmoista tehtävätä ja toimitusta. Ensinnäkin: sinä silmänräpäyksenä, jolloin minä ristin laskin siihen kohtaan, jossa käärmeen ruumis oli maata koskettanut, on sen ollut pysähdyttävä, niinkuin olisi noussut eteen seinä eli muu semmoinen.»

»Ja siihenkö on sitten pitänyt käärmeen jäädä, sen seinän viereen?»

»Ei niin, sen on ollut lähdettävä, vaikka hyvin vastenmielisesti, kulkemaan ristiä kohti. Ja olkoonpa ehtinyt paeta vaikka peninkulmien päähän, on sen viimeistään kolmen vuorokauden kuluessa oltava ristin luona, ja ellei sitä tapettaisikaan, ei se pääse siitä lähtemään, vaan sen on viimein itsekseen kuoltava siihen.»

»Minkätähden?»

»Se on näet, risti, pelastukseksi ihmiselle, mutta kuolemaksi käärmeelle — on ollut ja tulee olemaan.»

»Niin, vaan minkätähden sen ristin pitää olla leppää eikä mäntyä tai muuta puuta?»

»Sen pitää olla leppää sentähden, että Ristuksen risti oli sitä puuta.»

»Sen on pitänyt olla suuri leppä», arveli Unto.

»Kasvaahan tuo väliin meilläkin tervaleppä parasta lajia hyötyisässä puron kosteikossa paksuutta sen kuin hyvä tukkipuu. Ja kaippa siellä, kaukaisissa kesämaissa, lie lepät sen mukaisia kuin kuuluvat olevan muutkin puut.»

»Onkos siitä sitten mitä hyötyä sen käärmeen kuolemasta?» uteli Unto edelleen.

Vaari näytti tulevan surullisiin mietteisiin, ja ennenkun ryhtyi vastaamaan, hän teki vastakysymyksen:

»Et suinkaan sinä... pelkäätkö sinä...?»

»Mitä?»

»Kuolemata.»

»En minä pelkää — en yhtään», vakuutti Unto melkein iloisena.

Tämä vastaus liikutti vaaria niin syvästi, että hänen piti purra yhteen harvat hampaansa, estääkseen tunteensa purkautumasta pojan näkyviin. Kului ison aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa.

»Niin, niin... mitäpä pelkäämistä sillä onkaan... sillä, jolla on puhdas omatunto...

Mutta kyllä onkin asia nyt sillä portaalla, että jommankumman teistä kahdesta, sinun tai käärmeen, on kuoltava tai sitten molempien. Jos minä onnistun, niinkuin toivon, saamaan madon hengiltä sinun elossa ollessasi, niin sinä olet pelastettu. Nielettäkööt sinulla kaikki kaupungin apteekit, tipat ja rohdot, ja imekööt ihoosi sarvensa vaikka koko maailman kupparit, mutta muuta lääkettä paitsi mainitsemaani ei tähän tautiisi ole.»

»Eihän minulle ole annettu kuin maitoa ja vähän muuta — mitä se lie ollut semmoista kirkasta ja väkevätä,» sanoi Unto. »Mutta mitäs te siinä puron vartta tultaessa ajattelitte, kun aioitte pysähtyä?»

»Niin, siinä... Minulla oli siinä monenkinlaista mietettä ja meininkiä: aioin laskea sinut maahan ja, siinä kun puron varrella kasvoi leppiä, palata jo silloin tekemään sen, mikä minun sitten kotoa käsin oli käytävä tekemässä. Katselin myöskin, olisiko siellä ollut kasvavata pajua, josta olisin hampain kiskonut siteen jalkaasi. Vieläpä tuumailin uittaa sinua purossa, jos siinä olisi ollut sopivata kohtaa. Mutta kun sitten muistin näyttämäsi käärmeen lähtösuunnan ja tiesin, että saapa se luikertaja toisenkin kerran häntäänsä kierauttaa, ennenkuin siltä taholta vettä löytää, en pitänyt välttämättömänä toteuttaa tätäkään uittotuumaani.»

»Uittaa... minkä vuoksi minua olisi pitänyt uittaa?» ihmetteli Unto.

»Kerronpahan erään tapauksen, niin ehkä siitä ymmärrät syyn. Oli puraissut kerran, vaari-vainajani aikoina, käärme tämän talon palvelustyttöä jalkaan heinäniityllä. Tyttö oli tiennyt tempun ja hameet hulmuten, letti takana leiskuen lähtenyt juoksemaan lähintä suohautaa kohti, käärme kiekkona kintereillä. Siinä oli syntynyt kilpailu elämästä ja kuolemasta, kumpi ensin perille pääsee. Tuskin oli tyttö ehtinyt heittäytyä suinpäin suohautaan, kun siihen oli jo loiskauttanut itsensä käärmekin, joka aina ihmistä purtuaan pyrkii veteen.»

»Mutta tyttö ehti kuitenkin ennen?»

»Sekuntia ennen, ja siitä sekunnista riippui hänen elämänsä, sillä siinä tapauksessa, että purtu ehtii ensin veteen, menettää myrkky tehonsa.»

»Mutta mitenkäs käärmeelle silloin käy?»

»Sille käy, niinkuin sananlaskussa sanotaan: joka toiselle kuoppaa kaivaa, lankee itse siihen. Se rupeaa turpoamaan ja kuolee oman myrkkyynsä, joka kääntyy sitä itseänsä vastaan, ikäänkuin se olisi itseänsä purrut.»

Kun vaari oli mielestänsä selvittänyt kaiken sen, mitä Unto halusi tietää, sanoi hän lopuksi:

»Sinä kai ymmärrät, minkätähden minä tahdoin tämän keskustelumme kahdenkeskiseksi? »

»En minä ole sitä ajatellut», vastasi Unto.

»Se tapahtui sen vuoksi, että niitä asioita, joita olen sinulle nyt puhunut, ei saa tietää, ei sinunkaan kertomanasi, muut kuin me kaksi, muista se... Mutta miltä tuntuu jalkasi nyt?»

Unto ikäänkuin hätkähti.

»Minä olen kuunnellut niin tarkasti, etten ole ollenkaan joutanut muistamaan jalkaani ja tuntemaan kipua. Mutta nyt alkaa taas pakottaa, jalkaa ja päätä... ai-ai, voivoi...»

Vaari katsoi vaieten, tuskiaan valittavaa ystäväänsä kasvoihin. Unto ei voinut tietää, mitä hän lienee ajatellut, mutta hänestä näytti siltä, kuin vaarin sydämellä olisi vielä paljonkin, jota hän ei saa sanotuksi.

»Ehkä on niin nähty, että minun aikani ei ole tullut vielä, mutta jos sinä ehdit edelle, niin muistahan sanoa mummolle terveisiä», sanoi hän ja lähti.

Vaarin mentyä palasi äiti kamariin ja koetti udella, mitä tämä oli Unnolle puhunut. Mutta kun poika vaarin varoitukseen vedoten kieltäytyi kertomasta, oli äidin tyydyttävä siihen. Syleiltyään ja suudeltuaan sairasta hän kiiruhti jälleen viereiseen huoneeseen, lankesi polvillensa seinällä olevan lentävän enkelin kuvan eteen ja rukoili:

»Rakas Jumala, minä en rukoile Sinua poikani sielun puolesta, sillä se on puhdas, kuin talven lumi, vaan sitä yhtä ainoata minä sydämeni syvyydestä huudan, että Sinä armossasi sallisit jäädä eloon lapseni, minun ainoan lapseni. Ja jos olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni lapseeni ja unhottanut Sinut, Jumala, ja Sinä sen vuoksi vaadit minulta Aaprahamin uhrin, niin anna, minulle, Herra, myös Aaprahamin usko — semmoinen usko, joka voi vuoria siirtää, sairaita parantaa ja kuolleita henkiin herättää. Mutta jos se ahven jotakin merkitsee, jos se sitä ennustaa, että Sinä välttämättä tahdot jonkun tästä talosta, niin lähetä enkelisi kuolemalle sanomaan, että se ottaisi vanhan vaarin uhri-oinaaksi poikani sijasta, pyhä Herra, Herra...»

Äiti oli rukoillut ennenkin, seuroissa ja muualla, mutta kun häneltä oli puuttunut erikoista sydämen tarvetta siihen, oli hänen rukouksensa ollut vain huulten huutoa.. Vasta nyt hän käsitti, mitä merkitsee raamatun lause: Herra, kun tuska tulee, niin sinua etsitään, kun sinä kuritat, niin he parkuvat surkeasti. Mutta mitä on uhrautuva alistuvaisuus kohtalon edessä, sitä hän ei vielä ymmärtänyt.

Isä koetti turvautua maallisiin parantajiin ja luonnollisiin lääkkeisiin.

Vaan vaikka näin kolmelta taholta ja kolmella eri tavalla apua etsittiin, näytti kuitenkin siltä, että pojan tila yhä vain heikkeni. Särky ja yleinen pahoinvointi lisääntyivät, ylenantaessa kuohutti suusta vihreätä vaahtoa ja iho haavojen ympärillä oli muuttunut mustaksi, alkaen hitaasti nousevan pilven tavoin kohota kalpeata jalkaa myöten ylöspäin, sydäntä kohti.

Jo kahtena iltana peräkkäin vaari oli käynyt kokemassa outoa pyydystänsä. Mutta kun odotettua saalista ei kuulunut, alkoi hänen alkujaankin heikko uskonsa asiansa onnistumiseen yhä enemmän horjua, vieläpä koko puuhansa tuntua rikolliselta. Jos kerta, niinkuin ennustus näytti viittaavan, pojan kohtalo oli edeltäpäin tällaiseksi määrätty, niin olihan silloin vaarin hyvääkin tarkoittava pyrkimys synnillistä ja kamppailemista taivaan tahtoa vastaan. Ehkei käärme ollutkaan tehnyt tekoansa omasta tahdostaan, vaan jonkun korkeamman käskystä. Hänen omatuntonsa arasteli siihen määrin, että hän oli jo aikeessa ottaa pyhän pyydyksensä pois. Mutta hänen rakkautensa poikaan ja siitä johtuva vihansa käärmeeseen olivat niin suuret, että ne voittivat pelon, ja kaiken uhalla hän jätti ristin paikalleen.

Kun vaari kolmannen päivän ikäpuolella meni lopulliselle tarkastusmatkallensa, ei hän suuresti kummeksinut, vaikka tulos näytti olevan samanlainen kuin edellisilläkin kerroilla. Mutta kun hän ennen poislähtöänsä varmuuden vuoksi kurkisteli kannon toisellekin puolelle, hän hiukan hätkähti ja tunsi ruumiissansa kylmiä väreitä: hän oli äkännyt kanervien alle kuin piiloon kääriytyneenä nauhaselkäisen, ruskean käärmeen, joka vatsaa pingoittavasta kuhmusta päättäen oli vastikään jonkun saaliin niellyt. Se ei näyttänyt yrittävänkään lähteä pakoon, tuijotti vain vaariin raukeasti soikeilla, liikkumattomilla silmillänsä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: Tässä minä nyt olen, tee mitäs tahdot..

Ei johtunut vaarin mieleenkään, että käärme mahdollisesti olisi joku toinen kuin se, joka oli Unnon jalkaa purrut. Juuri siitä syystä hän hetken epäröi, ikäänkuin hänen olisi vaikea ratkaista, mitä nyt on tehtävä. Mutta kun hän muisti Unnon, hänen syyttömästi kärsimänsä tuskat ja kuoleman mahdollisuuden, syöksähti hänen rintaansa yhtäkkiä niin voimakas vihan aalto, että hän melkein tahtomattansa hujautti kädessänsä olevaa kankea olan yli ja löi, löi niin voimiensa takaa, että käärme kohona pomppoili kuin oljet varstan alla riihtä puidessa, ja joka iskulle hampaittensa välistä sanan kirahtaen lausui:

»Kyllä — kyllä sinä — kirottu — taisit jo — viimeisen — hiiresi — niellä. — Tai katsotaanhan — tarkemmin — mitä sinä oot — viimeksi — syönyt. — Ei mutta — sammakonhan — tuolta — näkyykin — sääret — mahastasi — työntyvän — eli linnunpa — taitaakin — olla — koivet ja — nokka. — Etkä sinä — saatana — tälleen — ihmistä — kantapäähän — pistä...»

Kerta alkuun päästyään hän pieksi vielä sittenkin, vaikka käärme oli jo melkein kappaleina. Otti vihdoin ristin ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän tapasi pihassa palvelustytön, joka näytti itkeneeltä.

»Jo se nyt sitten Untokin muutti majaa», sanoi tyttö ja katsoi kyyneleisillä silmillänsä, millaisen vaikutuksen hänen surullinen uutisensa teki puhuteltuun.

Vaari jäykistyi Rikkumattomaksi kuvapatsaaksi paikallensa, ja näytti siltä, että jos hän askelenkaan ottaa nyt, niin hän kaatuu. Maahan tuijottavissa, kyynelettömissä silmissä kuvastui niin sanoin kuvaamaton ilme, että sellaista näkee vain hukkuvilla tai niillä, joiden tuska tapailee mielipuolisuuden rajoja.. Mutta lukuunottamatta tätä kaikkea ja yhtä ainoata, pitkää huokaisua, vaari ei ilmaissut tunteitansa muulla tavoin.

»Mihin aikaan Unto kuoli?» sai hän vihdoin kysytyksi.

»Siinä kuuden korvissa se veti viimeisen henkäyksensä.»

»Vai niin... taisi olla ne ajat, kun käärmekin kuoli.»

Tyttö katsoi pitkään vaarin kasvoihin ja ajatteli, että vanhuksen päässä ei ole kaikki kohdallaan, sillä hän ei lainkaan ymmärtänyt, mistä käärmeestä tämä puhui.

»Kaipasi siinä lähtöä tehdessään vaaria puheillensa, mutta kun ette ollut kotona, niin pyysi sanomaan terveisiä», jatkoi tyttö.

»Minkälaisia terveisiä?»

»Käski sanoa teille, että hän kyllä muistaa viedä mummolle vaarin terveiset ja pyysi — mutta se taisi olla hourailua — että vaari puolestansa sanoisi kaakoille hänen terveisensä. Lupasi vielä onkensa, jonka sanoi olevan nuttunsa vasemmassa taskussa tyhjän tulitikkulaatikon ympärille käärittynä, perinnöksi vaarille, että te sillä perintöongella, se kun kuului olevan näpeämpi ottamaan kuin vaarin oma, onkisitte Mäkikaipiosta pian sen oman ison ahvenenne ja tulisitte sinne, minne hänkin menee. Arveli, että hänelle taitaa tulla ikävä taivaassa, ellei myöskin vaari ole siellä.»

Vaari niisti nenäänsä, niin että piha kajahti, eikä sanonut enää mitään; hänelle tuli erikoisen kiire kamariinsa, josta hän ei ennen aamua poistunut. Mutta oven takaa kuului kaiken iltaa ja myöhään yöhön asti niin rajua nyyhkytystä, että nyt vasta oikein ymmärrettiin, kuinka suuri hänen rakkautensa Untoon oli ollut, ja arvattiin, että hänen surunsa mahtoi olla niin pohjattoman syvä, ettei hän tällä kertaa jaksanut mennä kuolinhuoneeseen pientä ruumista katsomaan.

VI

Kummittelee...

Ilmiö sinänsä ei suinkaan ollut mitään uutta eikä outoa, päinvastoin. Mutta vallan käsittämätöntä oli se, että kastetun, mutta ripillä käymättömän lapsen, jonka mahdolliset synnit lepäsivät vielä kummien hartioilla, kuoleman jälkiseuraamuksena kuului kummittelevan Kuuselan talossa. Asiaa ei tahdottu aluksi ollenkaan uskoa, mutta eihän voitu lopulta ajaa valheeksikaan silminnäkijäin yhtäpitäviä vakuutuksia. Useampi kuin yksi yökulkija oli nimittäin talon ohi kulkiessaan elokuun puolipimeinä öinä nähnyt valkoisen haamun hiipivän kuin salaa rakennusten seinustaa pitkin ruumishuoneeseen päin, avaavan aitan oven ja katoavan sisään. Toiset taas, jotka eivät olleet itseänsä haamua nähneet, väittivät huomanneensa aitan oven raoista jonkinlaista valon kumotusta kiiluvan. Mutta kun nämä, kuten useimmat yökulkijat, tiesivät liikkuvansa enemmän tai vähemmän luvattomilla asioilla, olivat rohkeimmatkin heistä niin arkoja, etenkin kun oli kuollut kartanossa, että lähemmän tuttavuuden tekeminen moisen näyn kanssa ei tullut kysymykseenkään.

Kierreltyään ja kasvettuaan kuin vierivä lumipallo kulkeutui huhu kylältä viimein myöskin Kuuselan talon isäntäväen korviin. Äidin sydämelle näin aavistamatta vieritetty paino oli raskaampi kuin kaikki edelliset, sillä tämä pyrki horjuttamaan sitä uskoa, joka yksin voi antaa lohtua suuressa surussa, että lapsen sielu on iäisen rauhan ja onnen maassa. Isä, jolla lienee ollut omat ajatuksensa, päätti ottaa tarkan selon, ennenkun ilmaisee mielipiteensä asiasta.

Jo saman päivän iltana, kun vanhemmat olivat huhun kuulleet, asettuivat he pitämään vartiota. He istuivat makuukamarinsa, akkunan pielissä, isä toisella, äiti toisella puolen, ja heidän silmänsä olivat värähtämättä luotuina ruumisaitan oveen.

»On tämä nyt, tämä tämmöinen vieras, odotettava — ihan sydän pakahtuu», vaikeroi äiti kyyneleet silmissä. »Hui!... Mikä musta se siinä akkunan ohi vilahti?»

»Yökkö tuo lie ollut», sanoi isä.

Kului tunti tunnin jälkeen, yö oli jo puolessa, mutta mitään erikoista ei näkynyt. Väsyneinä jännittävään, hermoja rasittavaan odotukseen vartijat aikoivat jo ruveta makuulle, kun äidiltä yhtäkkiä pääsi pelästynyt kirkaisu: hämärästi, mutta kuitenkin tarpeeksi selvästi näkyi aitan ovella liikkuvan jokin valkoinen ja katoavan sisään, vieläpä alkoi hetken päästä tuikkaa oven raoista selvää valoa — aivan niinkuin kerrottiin muittenkin nähneen.

Kauhusta ja tuskasta suunniltaan äiti kykeni vain siunailemaan ja vääntelemään käsiänsä. Mutta isä sanoi rauhoittavasti:

»Jos uskaltaisit olla täällä yksin hiukan aikaa, niin kävisin perkkäämässä lähemmin, mitä miehiänsä se kulkija on.»

»Enköhän tuota Jumalan avulla uskaltaisi», sanoi äiti.

Palattuaan jonkun ajan kuluttua takaisin, isä sanoi:

»Se meidän haamu näkyy olevankin lihaa ja luuta, niinkuin jo alunperin arvelinkin.»

»Mitä?... Kuka?» huudahteli äiti.

»Isä-ukko.»

»Vaari?... Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!... Mutta mitä se siellä teki, isäsi?»

»Eipä sillä näkynyt olevan erikoisia tehtäviä — tai lie ollut paljonkin. Mikäli oven raosta voin kurkistaa, oli ukko polvillaan ruumislaudan ääressä, käsivarrella povea vasten kohotettuna Unto-vainajan pää, jota tuuditteli sylissään kuin äiti nukkuvata lastansa. Kitupiikki paloi vuoteen päänpohjissa ruumislaudalla.»

»Vaari-rukka... Minä olenkin itsekseni ihmetellyt, että eikö sillä mitään kaipausta olekaan, kun ei ole kertaakaan käynyt Untoa katsomassa; mutta nyt minä ymmärrän, nyt minä ymmärrän... Virkoitko sille mitään?» kysyi äiti.

»Aikani katseltuani hiivin sanaakaan virkkamatta hiljaa pois ja varoitan sinuakin olemaan näistä isä-vanhan öisistä käynneistä mitään vihjailematta», sanoi isä.

»Niin, hänelle itselleen, sen minä toki käsitän. Mutta kyllä on kuitenkin saatava kylälle oikea tieto asiasta, sen vaatii jo lapsemme muisto ja talon mainekin.»

Vanhemmat laskeutuivat levolle äskeistä paljon kevyemmin mielin.

* * * * *

Varhainen elokuun sunnuntaiaamu oli tuskin valjennut, kun vaari nousi unettomana vuoteeltansa, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja hiipi ruumisaittaan, ottaen hatun päästänsä kuin kirkossa. Korokkeella aitan peräseinällä oli tällä kertaa pienehkö, valkoinen ruumisarkku. Hän avasi sen kannen ja alkoi toimittaa samaa palvelustansa kuin edellisilläkin käynneillänsä. Laskettuaan vihdoin vainajan pään sylistänsä valkoiselle vuoteelle hän katsoi vielä ison aikaa kalpeita kasvoja ja pisti lopuksi pieluksen alle kaakon pesästä keräämiänsä untuvia kuin pehmikkeeksi ja muistoksi viimeiselle matkalle.

»Herran haltuun, Herran haltuun Ja sanohan mummolle terveisiä, että tulee se täältä vaarikin, kun joutuu.»

Suljettuaan arkun kannen vaari poistui aitasta ja lähti kiirein askelin Mäkikaipiolle kuin jotakin paeten. Lammelle tultuaan hän istui tutulle kivellensä ja tunsi rinnassaan kuin suunnatonta painoa, joka vapauteen pyrkien vapisutti hänen ruumistansa niin, että hän ei jaksanut enää pidättäytyä. Mutta tätä sulun purkautumista ei ollut lupa nähdä muiden kuin kaakkojen..

Huomaamatta ajan kulkua ja auringon kohoamista, vaari istui siinä. Yhtäkkiä alkoi hänen korviinsa kantautua hiljaisena hyminänä kirkonkellojen kaukaista soittoa, joka oli kuin Unto-vainajan ilmojen kautta lähettämä viimeinen tervehdys. Vaari polvistui kivelle, paljasti päänsä ja alkoi vapisevalla äänellänsä veisata hautausvirttä. Samalla hän hengessänsä näki nuorten poikain kantavan valkeilla liinoilla valkoista arkkua kalmiston tietä myöten ja laskevan sen hautaan suuren koivun juurelle mummo-vainajan mustan arkun viereen.

Virren lopetettuaan vaari istuutui jälleen, ja hänen rintansa tuntui nyt kevyemmältä ja avartuneemmalta. Sulkien kasvot käsiinsä hän vaipui muistelemaan Unto-vainajan kera tekemiänsä yhteisiä onkimatkoja ja miettimään elämän syviä arvoituksia. Ja tuntuipa tällöin, kuin Unto ei olisikaan haudassa, vaan istuisi siinä hänen sivullansa onkivapa kädessä, nakellen kaakoille ahvenia, puhua pilpattaen ja nauraa heläytellen. Mutta kun hän nopeasti vilkaisi kupeellensa, katosi poika kuin sumu, ollen samalla vilahtavinaan jossakin kaukana vastaisen vuoren laella.‒ ‒

* * * * *

Kun Kuuselan talossa iltapäivällä vietettiin vainajan hautajaisia, herätti vaarin poissaolo haudalta ja pidoista paheksuvaa huomiota.

»Ei tainnutkaan tämä tänäinen toimitus olla vaarin sydämelle niin syvä leikkaus kuin olisi odottanut», arveli muuan hautajaisvieraista.

»Ukolla on omat tapansa, mutta jos tunnen Anttia oikein, niin luulen, että hän seisoi tänään hautaa likinnä. Ja luulenpa lisäksi, että kun meidän muiden leikkaukset ovat aikoja arpeutuneet, tihkuu Antin haava verta vielä», sanoi toinen puolustaen.

VII

Unto-vainajan hautajaisten jälkeen vaari istua könötti Mäkikaipion rannalla melkein joka päivä, satoi tai paistoi. Kevätkesällä miltei olemattomiin häipynyt halu ison kalan saantiin oli leimahtanut jälleen kiihkeäksi intohimoksi. Monet, jotka aiemmin olivat ylimielisesti hymyilleet vaarin lapsellisille kalastusharrastuksille, katselivat nyt tapahtuneen tosiasian valossa hänen pyrkimyksiänsä toisin silmin ja olivat mitään puhumatta. Kuitenkin oli niitäkin, jotka säälistä vanhukseen koettivat järkisyillä taivuttaa häntä luopumaan turhasta, sielua ja ruumista rasittavasta puuhasta, selittäen pojan kalan saannin, käärmeenpureman ja siitä johtuneen kuolemantapauksen vain sarjaksi pelkkiä sattumia. Mutta heidän vakuuttelunsa eivät kyenneet hituistakaan horjuttamaan vaarin vuorenvankkaa uskoa asiaansa, varsinkin kun hänestä tuntui, että näiden omankin vakaumuksen laita lienee ollut niin ja näin.

Hauta ison koivun juurella veti nyt vaaria puoleensa kaksin käsin, ja ainoat kiinnipitäjät tällä puolen olivat enää vain lammen kaakot — kunnes tämäkin viimeinen side katkaistiin.

Hänen onkiessaan eräänä syyspäivänä alkoi sydänmaata kaiuttaa etäältä kuuluva koirien haukunta, jota kumeat pyssynlaukaukset silloin tällöin säestivät. Nämä sotaiset äänet tulivat suoraan lampea kohti, eikä aikaakaan, kun pari suurta jäniskoiraa näkyi jo hännät heiluen nuuskivan rantakallioilla. Kutsumattomien tulokkaiden ilmaantuminen hänen pyhitetylle alueelleen katkeroitti vaaria ja pelottikin hiukan kaakkojen puolesta. Vaan ehkäpä metsämiehet ovat jo kääntäneet kulkunsa toiselle suunnalle, koki hän rauhoittaa itseänsä, kun koirat olivat metsään kadonneet eikä muutakaan jälkeä metsästäjistä enää näkynyt eikä kuulunut. Mutta kun hän hetken kuluttua sattumalta vilkaisi sivullensa, huomasi hän rannalla jonkun matkan päässä oudon herrasmiehen tähtäävän kaakkoja, sormi liipasimella.

»Älä ammu!» parkaisi hän niin sydäntäsärkevästi kuin olisi oma henki ollut uhattuna.

Tähtääjä, joka ei ollut huomannut rannalla istujaa, hätkähti, samassa pamahti laukaus, ja veden pinnalla lintujen äskeisellä uintipaikalla kellui nyt enää vain joku valkea höyhen. Ruudin savun leijaillessa ilmassa vaaleana pilvenä seurasi tuokio niin syvää hiljaisuutta, että vaari kuuli sydämensä rajut lyönnit.

Kotvan kuluttua kaakot pulpahtivat pinnalle kaukana puron suulla, sukelsivat taas ja ilmaantuivat jälleen, ikäänkuin ne kokemattomina eivät olisi olleet oikein selvillä, mistä on kysymys ja mitä on tehtävä. Vihdoin kolme niistä kohosi siivilleen, mutta yksi — vaari tunsi sen poikien emoksi — ei yrittänytkään lentoon. Rinta syvälle painuneena se ui raskaasti kuin kokkavuoto vene, joka jalanvedolla päätänsä väsyneesti nyökäyttäen.

Ampuja ja hänen etäämpänä olleet metsästystoverinsa kokoontuivat vähitellen vaarin luokse.

»Mitä pahaa se oli tuo teille tehnyt, kun sitäkin piti ampuaksenne?» kysyi hän värähtävin äänin.

»Pahaa... Rankaisutarkoituksessakos vaari kaloja onkii?» pisti ampuja. »Minä aivan yksinkertaisesti aioin täräyttää tuosta eukolleni komean lintupaistin, mutta mölähditte juuri lauaistessani niin kauheasti, että käteni vavahti ja panos osui hiukan harhaan.

»Jos niin on, sopii herran sitten ampua mieluummin variksia ja korppeja, niin saatte ehkä mureamman lintupaistin ja pääsee rouvanne vähemmillä keittovaivoilla, sillä niiden liha ei luullakseni ole puoleksikaan niin sitkeätä kuin kaakon», sanoi vaari.

»Soo?!»

»Vai niin!»

»Joo... tällä paikkakunnalla ei kukaan kunnon metsästäjä ammu eikä syö kaakkoa. Ja vaikka se olisi syötäväkin lintu, niin olisi luullut täällä olevan lääniä, jänistä ja metsoa, tarpeeksi muuallakin, ettei olisi tarvinnut tehdäksenne, niinkuin se entinen rikas mies.»

»Oho!... ja mitenkäs se entinen rikas mies teki?» kysyivät vieraat huvitettuina.

»Se teki juuri niinkuin tekin aioitte tehdä: tappoi pitojansa varten köyhän miehen ainoan lampaan.»

»Mistä lampaasta ukko horisee?» nauroivat metsästäjät.

Mutta kun mukana oleva paikkakuntalainen opas oli selvittänyt heille hiljaa jotakin, muuttuivat miehet vakaviksi, niinkuin olisivat hävenneet äskeistä iloisuuttansa, ja alkoivat puhua ruotsia keskenään. Vaari ja opas eivät siitä mitään ymmärtäneet, mutta tuimista katseista ja kiivaista käden eleistä he käsittivät, että siinä varmaankin nuhdeltiin ampujaa, jolla näköjään ei ollut sanaakaan puolustukseksensa.

»Vai niin, vai niin», muutti ampuja taas puheen suomeksi, otti metsästyspullon laukustansa ja metallisen pikarin liivinsä taskusta tarjotakseen ryyppyä vaarille.

»Meillä metsästäjillä on tapana pitää hautajaiset ampumiemme otusten kunniaksi. Kaakko tosin ei ole kuollut, mutta kun minä en voi saada tekoani tekemättömäksi, on epävarmaa, jääkö se henkiin. Näin ollen sallinette minun sovittaa murhayritystäni edes siten, että otatte tästä pienen naukun ystävänne ennakkohautajaisiksi», lasketteli ampuja pikari kädessä puoleksi leikillä, salatakseen siten nolouttansa ja ehkä vähän muutakin..

»Ne hautajaiset tulee nähtävästi pidettäväksi myöhemmin. Omantuntonne voinette viinalla lahjoa, minua ette», sanoi vaari torjuen jyrkästi tarjouksen.

Metsästäjien ja varsinkin erään heistä, joka kuului olevan sanomalehtimies, koetettua turhaan houkutella mitä synkimmässä sydänmaassa näin sattumalta tapaamaansa omituista, mielenkiintoista äijää jatkamaan vielä keskustelua kanssansa, he poistuivat kunnioittavasti hattuansa, hyvästiksi nostaen.