Part 2

»Kun tässä ollaan kesän varrella kiinnytty toisiimme keskinäisen luottamuksen siteillä, kaakot ja me, oltu kuin saman perhekunnan jäseniä, yksissä kalasteltu ja yhteisestä kupista syöty, niin sinä voisit, ennenkun lähdemme, voisit sanoa niille... hyvästi... jos niinkuin sattuisi niinkin käymään, että... viim... että ette enää... tämän koommin... toisianne näkisi...»

»Hyvästi!» hihkaisi Unto niin vallattomasti, että kaakot säikähtäen kohottivat korkeita kaulojansa.

Paluumatkaa ääneti tehtäessä näytti vaarin selkä kumarammalta kuin ennen, ja hänen virsunsa loksahtivat kantapäistä joka askeleella, niinkuin ne yhtäkkiä olisivat tulleet liian väljiksi.

»Taitaapa olla kontti hyvinkin painava?» kysäisi Unto hiukan ylpeillen.

»Enpä ole näin raskasta taakkaa kantanut sitten kun mummo-vainajaasi hautaan saatoin», sanoi vaari.

III

»No kaikkea!» huudahti äiti ja läpsäytti kätensä yhteen, kun Unto kotiin tultua roikotti kontista ottamaansa ahventa kiduskansista hänen edessänsä.

Unnon toiveitten mukaan sattui niin sopivasti, että talon koko työväki oli vielä tupaisalla päivällisen jälkeistä ruokalepoa viettämässä ja verekseltään suurta saalista näkemässä.

»Eikös se ole pulska poika!» kehahti hän.

»No, on, on... Pulskapa on... Ja niin musta kuin tonttu», ylistettiin yhdestä suusta.

»Silmätkin suuret kuin härällä.»

»Mistä te tuon köllin olette saaneet — Selkäluodosta kai?» kysyi isä, luullen kalastajien olleen ongella kotijärvellä.

»Mäkikaipiosta», vastasi Unto erityisen painokkaasti.

Kuului yhteinen ihmettelyn hymähdys, penkeillä loikovat miehet kohoilivat istualle ja kaikkien katseet suuntautuivat kysyvinä Untoon.

»_Mistä_?» tutkaisi isä uudelleen, ikäänkuin olisi kuullut väärin tai epäillyt pojan valehtelevan.

»Kyllä se on Mäkikaipion antimia», puuttui penkillä istuva vaarikin puheeseen.

Unto oli odottanut tämän tiedonannon herättävän uutta ylistystä, mutta kävikin päinvastoin: tuvassa syntyi salaperäinen hiljaisuus. Penkeillä istuvat miehet nyökyttelivät päitänsä ja heittivät puhuvia salasilmäyksiä toisilleen. Äiti katsoi vuoron vaariin, toisen Untoon, niinkuin tutkisi, kumpi heistä kahdesta on kalan saaja, mutta ei rohkenisi kysyä sitä.

»Vai niin... vai jo vaari sen ison kalansa vihoviimeinkin yhdytti... No niin: pyytävä saa ja etsivä löytää», sanoi hän vihdoin teeskennellyn välinpitämättömästi ja jäi, hän kuten muutkin, henkeä pidättäen odottamaan vastausta kiertoteitse esittämäänsä kysymykseen.

»Vaari?... _Minä_ sen sain», sanoi Unto melkein itku kurkussa; sillä vaikka hän olikin selvillä tuon salaperäisen vaiteliaisuuden syistä, koski häneen kipeästi kuitenkin se, että häneltä tahdottiin riistää vielä kalan saannin kunniakin.

»Sinä...!» pääsi äidiltä tahtomattansa niin maltittomasti, että Untoa alkoi hiukan pelottaa, varsinkin kun kaikki katsoivat häneen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: poika parka.

Isä kiiruhti rauhoittavalla äänellä tukahduttamaan äidin varomattomuuden aiheuttamaa vaikutusta:

»Aika urho se meidän Unto-poika, siitähän mies tulee. Olisi entiset ajat, niin vielä se karhun hangelle kellistäisi.»

Saatuaan näin pään silitystä Unto kertoi vilkkaasti, kuinka hän lämpimässä päiväpaisteessa oli nukahtanut kivelle, vetänyt unissaan kissanhäntää jonkun tuntemattoman kanssa, äidin paistaessa leipiä uunissa, mutta aikamiehen lujasti tempaistua alkanut pudota uunilta alas.

Ymmärrettiin kyllä, vaikka ei lausuttu julki, mitä oli miehiään se tuntematon kissanhännän vetäjä ja mihin tarpeisiin emäntä leipiä paistoi.

»Putositko uunilta alas asti?» kysyi muuan vanha torppari, ikäänkuin unen tämä kohta olisi ollut hyvin tärkeä.

»En muista oikein, ehdinkö pudota alas asti vai heräsinkö jo välillä», sanoi Unto.

»Mutta mitenkäs sinä, veikkonen, vaikka oletkin mies, yhtäkaikki jaksoit hinata tuommoisen jullin ongella maalle?» kysyi torppari taas.

»Vaari auttoi», sanoi Unto.

»Ahaa!... Se muuttaakin asian. Sittenhän kala pikemminkin on kuin vaarin saama.»

»Mutta se oli minun ongessani», kivahti Unto kärsimättömästi, kun kalan saanti ihan väkivetoon tahdottiin lykätä yksinomaan vaarin ansioksi ja hänet syrjäyttää melkein kokonaan.

»Kyllä kala oli Unnon ongessa», ratkaisi vaari lyhyesti väittelyn.

»Unnon!... Miksei se ollut vaarin ongessa — parempihan olisi ollut niin», sanoi emäntä vihaisesti ja melkein kuin syyttäen.

»Ehdon valta ahvenella. Vaan saattoihan tuo ongista erehtyä, nukuksissa kun kumpikin oltiin», vastasi vaari.

Se oli ainakin osittain vapauttava ajatus.

»Niin, tosiaan, saattoihan se olla ongista erehtynyt.»

»Kerrankos se, niinkuin nyt tässäkin tapauksessa, tuo kuolema...» alkoi vanha torppari jälleen, mutta sai samalla osakseen niin tuimia silmänluonteja, että lause katkesi kesken ja hän tuli ajoissa huomaamaan, kuinka tyhmää on puhua nuorasta hirtetyn huoneessa.

»... erehtyy, meinaan», jatkoi hän kuitenkin nolona vielä.

»Sitä ei voi valalla vannoa, onko asia niin vai näin, mutta jos ahven on ongesta hairahtunut, niin mikäli olen tässä kuunnellut, se mahtanee olla mieluisa erehdys meille kaikille», pisti vaari hiukan katkerasti ja lähti kamariinsa.

Oli alkamassa kiusallinen äänettömyys, kun metsästysmatkoiltaan palaava kissa pujahti raollaan olevasta ovesta sisään, vetäen kaikkien uteliaan huomion puoleensa: annahan olla, millä silmällä Mikko tuota kummaa katselee. Kissan huomattua lattialla kellottavan suuren kalan selkä hiukan köyristyi, silmät alkoivat palaa, häntä elää ja turvota. Matalaksi painautuneena se hiipi kalaa kohti ja luokse päästyään kurkotteli sitä kaukaa varovasti käpälällään. Mutta kun ahven ei osoittanut elon merkkiäkään, laukesi kissan jännitys ja se alkoi levollisesti nuuskia kalaa kuonosta häntään asti. Tämän tutkimuksen tehtyään Mikko istui hetken neuvottoman näköisenä pää kallellaan kalaa katsoen, päästi vihdoin pitkän naukaisun, lyödä sätkäytti häntäänsä sivulle ja lähti tassuttelemaan kuulumattomin askelin poispäin.

Hiljaisuuden vielä jonkun aikaa jatkuessa vaihdettiin taas puhuvia silmäyksiä ja hymähtelyjä. Vihdoin huomautti joku miehistä:

»Ei kelvannut.»

»Ei maistunut, ei», totesi toinen.

»Liekö katsonut saaliin liian suureksi vai olisiko ollut mako linnunpoikasia liian täysi», arveli kolmas.

»Mitähän lie katsonut ja mitähän lie hajua sieramiinsa saanut, mutta ei tuo ole ennen kissa kalaa kammonnut.»

»Mitenkäs se on, aikooko emäntä keittää tuon väelle?» kysyi muuan talon renki jotenkin karskisti.

»Niin, keitetäänkö se vai paistetaan?» yhtyi Untokin kysymykseen.

»Sepähän nähtäneen — ehkä säästämme vieraan varaksi», sanoi emäntä.

Mutta kun väki oli mennyt työhön, sanoi hän kahden kesken isännälle:

»Hautaa tuo hirviö maahan tai vie minne hyvänsä. Minä en ainakaan rupea mokomaa perkaamaan ja syömään enkä syöttämään muillekaan — kun siihen ei kissakaan koske.»

»Se häntä hautailemaan ja siunailemaan. Vieköön isä-ukko kalan sinne, mistä on sen tuonutkin», sanoi isäntä.

IV

Suuren saaliinsa lopullisesta kohtalosta Unto ei saanut koskaan tietää. Milloin hän siitä jälkeenpäin mainitsi äidillensä, antoi tämä jollei juuri valheellisia, niin joka tapauksessa hyvin vähän valaisevia vastauksia. Tuntui aivan siltä kuin kotiväen kesken olisi salainen sopimus karttaa koskettelemasta koko kalajuttua.

Sen sijaan häneltä kiellettiin ehdottoman jyrkästi pääsy Mäkikaipiolle enää, varoitettiin menemästä yksin metsiin, varsinkin paljain jaloin, tai järven rannalle uimaan ja onkimaan; kiellettiin kiipeämästä puihin ja kapuamasta tikaportaita tai nurkkia myöten huoneitten katoille. Vieläpä varoitettiin kiekonlyönnistäkin ja häränpyllyn heittämisestä, ettei taittaisi niskojaan. Olipa Unto lisäksi huomaavinaan, että salaisesti vartioitiin hänen joka askeltansa: jos yritti poistua kotinurkkia vähänkin ulommaksi, niin heti oltiin huutelemassa ja huhuilemassa: »Unto, Uuntoo!... Missä Unto on?»

Tästä ankarasta valvonnasta huolimatta tuntui taas toiselta puolen, kuin kaikki olisivat hänelle erikoisen ystävällisiä ja huomaavaisia, täyttäen hänen pienimmänkin pyyntönsä. Äiti varsinkin ihan kyllästytti hänet viilillä, voilla ja makeisilla. Entistä useammin tapahtui niin, että äiti yhtäkkiä kaappasi Unnon pään syliinsä ja, sanomatta mitään, painoi sitä hellästi rintaansa vasten, kunnes poika puoliväkisin riuhtautui irti hänen syleilystänsä. Joskus hän tapasi äitinsä kamarista polvistuneena niin hartaaseen rukoukseen, ettei tämä kuullut hänen tuloansa. Ja vaikka äiti rukoili hiljaa sydämessänsä, saattoi kuitenkin muutamista huulilta varastautuneista sanoista ymmärtää, ettei hän rukoillut Jumalaa itsensä tähden, vaan poikansa puolesta.

Lammella sattuneen merkkitapauksen jälkeen myöskin vaari pysytteli poissa Mäkikaipiolta, ikäänkuin odotellen, mitä tuleva on. Ei kellään ollut niin raudanlujaa uskoa kuin hänellä siitä, että jossakin, näkymättömissä maailmoissa, lyötiin arpaa joko hänen tai Unnon kohtalosta. Mutta kumman pään päällä Damokleen miekka riippui, sitä hän ei voinut tietää.

Heti mummo-vainajan kuoltua oli vaarin talouden hoidossa tapahtunut sellainen muutos, että — ruuan laittajaa kun vaarilla ei enää ollut — hänelle annettiin talon keittiöstä valmis ravinto, jonka palvelustytöt tavallisesti veivät hänen kamariinsa. Mutta nyt viime viikkoina oli vaari pannut merkille, että ruuan, joka entiseen verraten oli kerrassaan herkullista, toi hänelle aina emäntä itse, ikäänkuin tehtävä olisi ollut niin tärkeä, että hän ei voinut uskoa sitä kenenkään muun käsiin. Näillä käynneillänsä hän usein viivyttelihe kamarissa, niinkuin hänellä olisi ollut vaarille muutakin asiaa kuin ruuan tuonti, mutta ei saisi sitä sanotuksi.

Tuotuaan kerta jälleen illallisen pöytään emäntä istui tuolille ovenpieleen ja katse lattiaan luotuna kuin syyllisellä alkoi hiukan arastellen:

»Olisi minulla vaarille pientä puhuttavaa, ollut siemenenä sydämelläni jo aiemminkin, vaikken ole saanut sitä sanaksi huulilleni kohoamaan.»

»Uskonko asioita?» kysyi vaari jotenkin tylyllä äänellä.

»Ei nyt ihan niinkään», vastasi emäntä.

»Mitä sinulla sitten on minulle muuta sanottavaa?»

»Sitä minä vain — ja sitä se Aleksikin — että jos lie vaarilla tuon ruokahuushollin, puhtauden puolen ja muunkin kohtelun suhteen salaista mielenkannetta meitä kohtaan».

Vaari heitti tutkivan silmäyksen miniäänsä, nähdäkseen tekikö tämä pilkkaa hänestä, mutta havaittuaan emännän totta tarkoittavan hän sanoi:

»Onhan tämä tässä, tuomasi ruoka, suun mukaista liiaksikin, veden kielelle herauttaa jo pelkällä näöllään. Eikähän ole ollut, viime aikoina, laittamista siivonkaan suhteen: pestyllä ja lakaistulla lattialla olen saanut kävellä, pehmeällä vuoteella maata ja lauantai-illoin pukea ylleni puhtaan paidan.»

»Viime aikoina, niinpä kyllä... vaan ehkei ole aina ollut, niinkuin olisi pitänyt olla».

»No, mitä niistä nyt sitten enää — mikä on ollutta, se on mennyttä.»

»Eipä sillä, että tehdyn saisi tekemättömäksi ja olleen olemattomaksi. Vaan jos sattuisi koittamaan eron ajat, ehkä piankin — sitä kun ei tämä ihminen tiedä, vanha liiatenkaan, milloin kuolinkello kohdalle kajahtaa — niin sitä minä vain, ja sitä se Aleksikin, että vaari ei huolisi sitten siellä syytellä eikä tuomiolle tultaessa menneitä muistella.»

»Mitäpä heitä ruvennen kouhimaan ja turhanpäiten suutani soittamaan... ja eikö tuolla lie kullakin tarpeeksi tietämistä omissakin asioissaan.»

»Sitähän minäkin, että omissa asioissaan. Se nyt oli oikeata puhetta se, ihan tekee mieleni kiittää vaaria siitä sanasta.»

Kun kiitos vaarin mielestä oli kuitenkin peitetty syytös, niin hän jatkoi toisin kuin oli alkujaan ajatellut:

»Ja siksi toiseksi, eikö tuo, viimeisen tuomion tuomari, kyenne kirjoistansa kaivelemaan valkeuteen itsekurikin rikkeet ja osanne ottaa huomioon, mitä heissä ehkä lieventävää lie, tarvitsematta lautamiehiä avuksensa syytetyn sotkuja selvittelemään.»

Tuntien anteeksisaannin tarvetta ylpeäluonteinen emäntä oli kaikin mahdollisin keinoin koettanut sulattaa vuosien kuluessa jäätämäänsä routaa vaarin sydämestä. Mutta kun hän nyt ensikertaa yritti varovaisesti tutkistella pyrkimystensä tuloksia, hengähti vaarin sanoista vastaan niin hyinen tuntu, että emäntää melkein vilusti ja hän suruksensa havaitsi päässeensä tuskin pintaa syvemmälle. Siitä huolimatta hän kuitenkin yhä paremmilla ruuilla, yhä nöyremmällä käyttäytymisellä koetti edelleen etsiä pääsyä vaarin sydämeen, kunnes vihdoin ikäänkuin katuen liian hätäistä katumustansa muutti menettelytapansa entisenlaiseksi.

Kului nimittäin viikko viikon jälkeen tuntemattoman tuskaisessa odotuksessa, mutta kun mitään erikoista ei kuulunut tapahtuvaksi, alkoi mielten jännitys laueta ja raskas paino keventyä sydämiltä. Hävettiin omaa herkkäuskoisuutta ja sitä, että oltiin, järkevät ihmiset, antauduttu vaarin taikauskoisen houreen huulesta vedettäviksi ja siten pohjaltaan paljastettu omakin taikuus.

Ainoa, joka pysyi horjumattomana kannallansa, oli vaari.

* * * * *

Oltiin elokuun alkupuolella. Pitkän poissaolon jälkeen vaarin teki mieli käydä kerta jälleen Mäkikaipiolla ongella. Tämä tapahtui kuitenkin enemmän ajan kuluksi ja vanhasta tottumuksesta kuin minkäänlaisen saaliin toivossa.

Vaikka Unnon vanhemmissa oli tapahtunut näköjään hyvin jyrkkä kannanmuutos kala-asian suhteen, lienee heidän sisimpäänsä jäänyt sentään kipinä entistäkin uskoa, päättäen siitä, että pojalta oli lammelle pääsy yhä kielletty ja muutkin hänen vapauttansa rajoittavat määräykset pysytetty edelleen voimassa. Kun vartiointi entiseen verraten oli kuitenkin paljon huolimattomampaa, päätti Unto, huomattuaan vaarin lähtöaikeet, käyttää viekkautta ja päästä mukaan varkain.

Niinpä hän vaarin lähdettyä kiersi metsän suojassa niityn aidan taitse ja päästyään tutulle polulle seurasi häntä loitompana, kunnes vasta matkan loppupuolella ilmaisihe edelläkulkijalle.

Vaari nuhteli lievästi Untoa kiellon tottelemattomuudesta, mutta kun oltiin jo näin pitkällä, ei hän tahtonut käännyttää poikaa yksin takaisin.

Unto oli ilosta vallan raisuna, niinkuin ainakin se, joka on juuri vankilasta vapautunut. Samoin kuin ensi kerralla lammelle mentäessä hän nytkin juoksi milloin kaukana vaarin edellä, milloin jättäytyen jälkeen jotakin katseleman. Eräässä kohden hän poikkesi polulta sivulle, aikoen poimia puolukoita suuhunsa. Vaan lieneekö ehtinyt noukkaista vielä ainoatakaan marjaa, kun vaari yhtäkkiä kuuli kipeän kirkaisun, näki samalla Unnon kyykähtävän alas ja tarttuvan käsin jalkaansa.

Hän kiiruhti pojan luokse ja kysyi pelästyneenä:

»Mikä — mikä on hätänä?»

»Niin kun käärme pisti», vastasi Unto itkien.

»Oh!... Voi onneton poika!» huudahti vaari, rouhaisi kaatuneen hongan oksan käteensä ja alkoi kiihkeästi etsiä käärmettä, ikäänkuin sen hengiltä saaminen olisi ollut tärkeämpää kuin haavoitetun huoltaminen.

Hän etsi kivien koloista, risukoista, kaatuneitten puunrunkojen ja lahokantojen juurien alta, ensin likempää, sitten edempää, mutta käärmettä ei löytynyt mistään. Huomattuaan vihdoin etsinnän turhaksi hän tuli Unnon luokse ja tarkastaen haavoittunutta kohtaa näki jalkapöydässä kaksi lähekkäin olevaa punaista pilkkua kuin neulan pistosta.

»Kyykäärme!» totesi hän.

Vaari veti kanervan varvulla piippunsa varresta ihveä, jota siveli haavojen ympärille, ja repäisi Unnon paidan helmasta kaistaleen kääreeksi jalkaan. Sen tehtyään hän otti puukon tupestansa ja tarkasteli ympäristöä, niinkuin etsisi katseellansa jotakin puuta, mutta kun sitä nähtävästi ei löytänyt, hän varmuuden vuoksi kysyi Unnolta:

»Ei suinkaan sinun nuoret silmäsi näe täällä missään kasvavata leppää?»

Kun Untokaan kuivalla kangasmaalla ei sellaista huomannut, kysyi vaari:

»Missä paikassa se käärme sinua puri, voitko näyttää ihan tarkalleen?»

Unto osoitti sormellaan.

»Tuon kannon juurella se pisti, tuossa noin. En tiennyt siitä mitään, ennenkun — tunsin jalkani alla semmoista liukasta ja kylmää. Silloin se suhahti, iski jalkaani kuin nuoli ja katosi samassa.»

»Minne päin se lähti?»'

»En minä sitä itseänsä nähnyt, mutta tuonne se kai meni, koska siellä päin kanervat liikkuivat», sanoi Unto viitaten kädellänsä.

»Hyvä on, että meni sinne päin», sanoi vaari ja pisti hongan oksan pystyyn neuvotulle paikalle. Sanoi sitten:

»Tässä ei ole aikaa enää viivytellä. Mutta kun sinä arvatenkaan et kärsi kävellä kipeällä jalallasi, niin minä kannan sinut kotiin selässäni — niinkuin kannoin monta kertaa ennen lapsempana ollessasi.»

Jättäen siihen konttinsa ja onkensa hän asettui kyykylleen, Unto kietoi kätensä takaapäin hänen kaulansa ympäri, ja vaarin kannattaessa käsin poikaa polvitaipeista pyörrettiin kohtalokkaalta matkalta kotiin päin.

Vaari koetti kiiruhtaa sen kuin vanhat voimat sallivat. Iso poika tuntui hartioilla aika painavalta, mutta paljon raskaampi oli kuitenkin se taakka, joka sydäntä painoi. Kun lisäksi piti kävellä tasaisesti ja joustavasti, ettei kulku kannettavaa kovin rasittaisi, alkoi häntä arveluttaa, miten käy, ennenkuin kotona ollaan. Tosin hätä yhtäältä antoi voimia, mutta onnettomuuden pelko lamautti niitä toisaalta.

»Miltä tuntuu jalkasi nyt?» kysyi vaari, kun oli kuljettu ääneti jonkun matkaa.

»Sitä alkaa pakottaa», vastasi Unto vaarin korvanjuuressa.

»Pakottaako kovastikin?»

»Ei kovin kovasti.»

Kun oli taas kuljettu hyvän matkaa ja tultu sille kohdalle, jossa polku seurailee tuomia ja tervaleppiä kasvavaa puron vartta, niin vaari hiljensi käyntiänsä, ikäänkuin miettisi jotakin ja aikoisi seisahtua. Mutta sitten hän kuitenkin näytti muuttavan mieltänsä ja jatkoi matkaa pysähtymättä.

»Mitenkä on... yhäkö sitä jalkaasi pakottaa?» hän jälleen tiedusteli.

»Tuntuu äityvän vain... ja alkaa oksettaa», sanoi Unto.

Se tieto oli vaarille kuin piiskanisku hevoselle. Hän lisäsi vauhdin melkein puolijuoksuksi, ikäänkuin korvatakseen äskeisen hidastelunsa aiheuttamaa ajan hukkaa. Mutta kun oli näin taivallettu jonkun matkaa, huomasi Unto vaarin selässä hieman epämukavasti ratsastaessaan, että sitä mukaa kuin nopeus hetki hetkeltä heikkeni, vaarin hengitys tuli yhä huohottavammaksi, hiukset märemmiksi, ja kaulasuonten jyskytys paljaita käsivarsia vasten tuntui nopeammalta. Väliin lipsahti virsu niin pahasti, että hän oli vähällä kaatua kantamuksineen.

Pojan mieli kävi surulliseksi vaarin vuoksi. Koettaen unhottaa omat kipunsa hän kysyi säälien:

»Vaari, eikö teitä ala jo väsyttää, kun pitää minua kantaa?»

»Älä minusta välitä. Mutta miten on sinun laitasi, onko vaikea ollaksesi?» kysyi vuorostaan vaari.

»Nyt alkaa särkeä päätänikin ja tuntuu pyörryttävän», sanoi Unto.

Tämä uusi isku jaksoi enää vain vähässä määrin kiihdyttää hetkellistä kulkunopeutta, varsinkin kun Unnon ote vaarin kaulan ympärillä alkoi höltyä, niin että hänen hervottomalta tuntuvan ruumiinsa paino lepäsi melkein kokonaan kantajan käsivarsien varassa.

Onneksi oli päästy jo kotiniityn aidan takana oleville halkopinoille, kun Unnon, hänen pinnistettyhän viimeisetkin voimansa, oli vihdoin pakko ilmaista:

»Nyt minä en jaksa pidellä vaarin kaulasta kiinni enää.»

»Sitten minun on koetettava kantaa sinua loppumatka sylissäni», sanoi vaari.

Hän notkistihe kyykylleen, että poika voisi helpommin laskeutua alas hänen selästänsä. Mutta kun Unto irroitti kätensä ja yritti asettua jaloilleen, huimasi päätä niin, että maailma mustui silmissä, ja hän kaatui maahan pitkäkseen.

Vaarin kiiruhtaessa nostamaan pyörtynyttä syliinsä oli hänelle käydä samalla tavalla, ja säikähtäneenä hän huudahti:

»Hyvä Jumala, hyvä Jumala!»

Pojan jalka oli turvonnut kuin pölkky ja hänen kasvonsa olivat kalpean-keltaiset kuin kuolleen kasvot.

* * * * *

Kun kotona oli huomattu Unnon katoaminen, oli se herättänyt hätäilyä ja levottomuutta. Mutta kun sitten nähtiin, että vaarikin oli poissa, rauhoituttiin jonkun verran, sillä arveltiin heidän menneen yhdessä jonnekin, ehkäpä juuri Mäkikaipiolle. Vaariin nähden tuki tätä otaksumaa se, että myöskin hänen konttinsa ja onkensa olivat poissa, jotavastoin Unnon onki näkyi olevan tavallisella paikallansa tuvan nurkan raossa. Lähemmin tarkastettuaan isä havaitsi kuitenkin, että siinä sentään olikin vain pelkkä vapa.

»Sitä vekkulia!» oli hän toruvinaan. »Nähtävästi on kiskaistu onki mukaan — ei ole keritty edes siiman solmua avaamaan — ja jätetty vapa siihen, jotta päästäisiin karkuun huomiota herättämättä ja jätettäisiin kotiväki siihen luuloon, että missä muualla oltaneenkin, ei ainakaan ole ongelle menty.»

Tästä havainnosta huolimatta vanhemmat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa tekivät tarkastuskäynnin järven rannalle, etsivät ullakoilta, ulkohuoneista ja muualtakin talon lähiympäristöstä.

He olivat juuri palanneet tupaan ja kahdenkesken ollen neuvottelivat, olisiko ehkä viisainta isän lähteä hakumatkalle Mäkikaipiolle, kun vaari, ponnisteltuaan miltei yliluonnollisin voimin niityn poikki, aitojen ja ojien yli, astui sisään kantamuksineen. Laskettuaan sairaan ovensuusänkyyn hän horjahti itsekin samalle vuoteelle Unnon viereen eikä kyennyt siitä isoon aikaan nousemaan.

Pojan jalassa olevasta siteestä päätellen luulivat suunniltaan pelästyneet vanhemmat aluksi, että hän oli loukannut jalkansa jossakin. Mutta kun he sitten saivat vaarilta sen verran selkoa, että onkin kyseessä käärmeen purema, oli järkytys niin suuri, että äidiltä pääsi sydäntä vihlaiseva kirkaisu, ikäänkuin hän sillä hetkellä olisi itse saanut käärmeen piston, ja hän olisi ehkä kaatunut pyörtyneenä lattialle, ellei miehensä olisi ehtinyt apuun.

V

Saatuaan emännän kylmän veden avulla jotenkin pian toipumaan isä kantoi Unnon kamariin, jossa vanhemmat yhdessä riisuivat hänet, pukivat ylle puhtaan paidan, sitoivat uuden, kylmän kääreen jalkaan ja asettivat hänet sänkyyn maata. Palvelijatar juoksutettiin niitylle lehmää lypsämään, ja kun hän sieltä kiuluineen palasi, annettiin sairaan juoda lämmintä maitoa, annettiinpa lusikalla viinaakin suuhun.

Äidin jäädessä Unnon luokse isäntä tuli kamarista tupaan katsomaan, olisiko ehkä vaarikin avun tarpeessa, mutta isä-ukkoa ei enää sängyssä ollutkaan. Hän vilkaisi tämän kamariin ja etsi hiukan muualtakin, mutta vaari oli kuin jäljettömiin kadonnut.

— Tämä on kai ymmärrettävä niin, ajatteli isäntä, että kun tällainen kauhea onnettomuus on kohdannut rakkainta, mitä ukolla maailmassa on, hän ei ole jaksanut sitä murtumatta kestää, vaan on tapansa mukaan piiloutunut jonnekin salatakseen kyyneliänsä.

Mutta niin ei ollut.

Samaan aikaan kun vanhemmat koettivat kamarissa antaa sairaalle apuansa ensi hätään, mikäli tiesivät ja ymmärsivät, puuhaili vaari pojan hyväksi omalla tahollansa, omine keinoinensa.

Kun hän oli levähtänyt pahimman väsymyksensä, lähti hän viivyttelemättä kulkemaan jälleen Mäkikaipion tietä. Tavattuaan ensimäisen lepän hän katkaisi siitä puukollansa kaksi kalikkaa, liitti ne ristiin ja käärmeen puremapaikalle tultuaan asetti ristin merkitsemällensä kohdalle.

Otti sitten onkensa ja konttinsa ja lähti paluumatkalle.

Kotiin tultuaan hän sai kuulla, että Unto on kaivannut vaaria puheillensa. Hän meni oitis kamariin, mutta ennenkuin ryhtyi keskusteluun sairaan kanssa, hän tahtoi, että heidät jätettäisiin hetkeksi kahdenkesken.

Kun vanhemmat hiukan väkinäisesti olivat poistuneet, sanoi vaari pojalle:

»Olet, kuulen ma, kaivannut minua puheillesi.»

»Niin.»

»Mitäs sinulla sitten olisi minulle asiata?»

»Sitähän minä vain tahtoisin tietää, että mitä vaari olisi tehnyt lepällä siellä metsässä, ja mitä varten te panitte hongan oksan pystyyn siihen kohtaan, jossa käärme minua jalkaan pisti.»

»Vai sitä», sanoi vaari ja näytti miettivän, olisiko oikein selvittää lapselle sellaisia asioita, joiden tietäminen kuuluu vanhoille harmaapäille.

Mutta pojan silmissä paloi niin kiihkeä tiedonhalu, että hän ei voinut sitä vastustaa, etenkin kun pyyntö hänen mielestänsä oli ikäänkuin kuolevan toivomus.

»Sen mitä silloin aioin, olen nyt jo toimittanut: tehnyt lepästä ristin ja pannut sen siihen puremapaikalle kannon viereen», sanoi vaari.

»Mitäs se siinä — risti...?» kysyi Unto.