Part 4

Kotia päästyäni heittäydyin vuoteelleni. Maailma oli mustunut mielessäni ja minä tunsin sairauden sydän-alassani. En oikein tiennyt, mikä minuun oli mennyt, sen vaan tunsin, että oloni ei ollut oikea.

Keittiöstä kuului ompelukoneen käynti. Selma nukutti pikkupoikaa laulaen jotain surunvoittoista säveltä.

Aloin kuunnella sitä ja erotin sanat.

»Kurjuutta, puutetta kuuluu ympäri maan köyhälistö sen kärsiä saa. Miksi kansamme ain' kulki pää alespäin hoiperrellen vain pimeytehen,

Lapset pirtissä tuolla voivat nälkähän kuolla äiti heikkona, kalpeana. Lapset avuttomat, aivan alastomat, nälkää äidille valittelevat.

Auttakaa rientäkää, poistakaa kurjuutta, älkää sallitko nääntyä näin. Apu köyhille on juuri nyt verraton laulut sydämmissä säilytetään.»

Tuota laulua en ole ennen kuullut, mistä ihmeestä se tyttö on sen oppinut — ajattelen.

»Lapset pirtissä tuolla, voivat nälkähän kuolla, äiti heikkona, kalpeana» — oh, entisyys palaa eteeni elävin kuvin, minun aivoni ovat sekaisin, minun pääni on kuin hulluksi tulemassa.

Minä kiertelen vuoteessani kaiken yötä, kunnes vaimonikin vierelläni valveutuu.

— Mikä sinun on, Eemu, et ole ollenkaan nukkunut ja iltasellakin olit kovin kumman näköinen, — mitä on tapahtunut?

Vedän häntä itseäni lähemmäksi ja tunnen helpoitusta saadessani puhella hänen kanssaan.

— Suuret tapahtumat ovat tulossa, Sanni. Köyhälistön ennestäänkin kurja elämä käy päivä päivältä yhä ahtaammaksi. Apu on tarpeen, pikainen, kiireellinen apu!

Olin hetken vaiti ja varroin hänen jotakin sanovan, mutta hän lepäsi liikahtamatta kuin lisää odotellen.

— Niin, Sanni, ei meillä ole hätää, en minä itseni tähden olojen parannuksista välitä, mutta ne monet muut, jotka tälläkin hetkellä ovat ilman kaikkea, välttämättömintäkin, heidän tähtensä, jos tarve vaatii, uhraan minä oman kotini onnen.

Hänen kasvonsa ovat kasvojani lähellä, minä tunnen, kuinka polttavat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskeaan, mutta hän ei vieläkään vastustele.

— En epäile tarttua aseeseen, jos sikseen tulee, sinä olet kelpo ihminen, ahkera ja työteliäs, kyllä sinä pojun kanssa toimeen tulet, ellen minä siltä matkalta palaisikaan.

Hän painautui minua lähemmäksi, minä tunsin, kuinka hänen ruumiinsa värisi, mutta sanaakaan ei hän sanonut ja minä puhelin edelleen:

— Minä tiesin sen, sitä sinulta odotinkin — ei kunnon vaimo estä miestään tekemästä sitä, minkä hän pitää velvollisuutenaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli se eilinen puhuja paikkakunnalta poistunut, mutta suuren muutoksen oli hän jättänyt jälkeensä. Kuin kuumeessa kulkevat miehet, ei kenellekään maittanut entinen elämä. Töihin ryhtymisestä ei ollut enää puhettakaan ja ilman enempiä epäilyjä syntyi nyt punainen kaartti, joka pitäjän väkilukuun nähden oli sangen suuri.

* * * * *

Olin valittu komppanian päälliköksi ja ensimäinen sotaretki johon joukkoineni otin osaa, oli aseitten etsintä kartanosta. Kerrottiin siellä piileilevän myös valkokaartilaisia, joten meitä lähti sinne kaksi komppaniaa taisteluun varustettuina. Piiritimme päärakennuksen, josta ammuttiin meitä kohti muutamia laukauksia, jotka eivät kehenkään sattuneet. Sen toisen komppanian päällikkö tunkeutui muutamien miesten kanssa taloon sisälle, meidän muiden ulkona vartioidessa. Kuului kaksi laukausta. Sisällä olevilta sain minä kuulla, että se oli kartanon nuoriherra, joka vastusta yrittäessään sai surmansa meikäläisten käsien kautta. Tämä ensimäinen verityö meidän paikkakunnalla tehtiin helmikuun neljäntenä päivänä.

Me vietimme sitte majoituspaikoissa muutamia päiviä, lähempiä määräyksiä odotellen, öillä liikuskelivat myös paikkakunnan valkokaartilaiset joita aina jokunen joutui vangeiksemme ja silloin kuin meille vihdoin tuli määräys lähteä Kirkkonummen rintamalle, oli hallussamme kymmenen aseella varustettua valkoista vankia.

Kun me sitten aamulla helmikuun neljäntenätoista, varustauduimme matkaa varten, ajoi majoituspaikan pihamaalle vieras, monikymmen miehinen hyvin asestettu punakaarttilaisjoukko, joka ilmoittaa itsensä »lentäväksi kolonnaksi.»

Nämä alkoivat esikunnalta kysellä valkoisia vankejamme.

— Me aijomme niitä säilyttää täällä toistaiseksi — oli esikunnan vastaus.

— Ne ovat jätettävät meidän haltuumme! Sitävarten olemme tänne tulleet, että viemme vangit parempiin säilytyspaikkoihin — ahdistaa »lentävän kolonnan» johtaja.

Esikunta arvelee, epäilee, mutta myöntyy vihdoin ja niin sijoitetaan vangit vierasten rekiin, jotka lähtevät ajamaan joukkojemme etunenässä.

Pitkänä jonona painuvat sotaan lähtevät punakaarttilaisjoukot tietä pitkin. Silloin tällöin kajahtaa talvi ilmassa laulunpätkä aina alkuunsa kuoleutuen. On miehillä mielissä kaiho ja kullakin koteihinsa kaipaus salainen, sillä ainaisen eron mahdollisuus masentaa mielet.

Katsahdan taakseni ja näen vielä vilahdukselta pienen kotini valkean pärekaton, jota ei vielä aika eikä sää ehtinyt harmaannuttaa, ennenkuin minun näin piti sen suojasta poistuman. — Olen näkevinäni vaimoni kyyneleiset silmät, kuin hän pientä poikaamme rinnoillaan ruokkii ja etenevien joukkojen jälkeen jäisen ikkunan lävitse katsoo.

* * * * *

Olemme tulleet metsäiselle taipaleelle, kun kulkue äkkiä seisahtuu. »Lentäväkolonna» oli pysäyttänyt hevosensa ja minä tunnen kamalan aavistuksen nähdessäni heidän asettavan vankeja riviin maantien vierustalle.

Pelkoni ei ollut turha. Minä käännän pois pääni. On kuin jokainen laukaus tuntuisi minuun, on kuin jokainen kuula ruumistani koskettaisi... vihdoinkin valmis!

Meidän täytyy nyt ajaa noitten veristen ruumiiden ohi, jotka tien vierustalla viruvat. Minä näen ne siinä, vaikka koetan olla katsomatta, — kymmenen kuollutta, oman paikkakunnan miehiä kaikki. Selkääni karmivat kylmät väreet — vaatiiko vallankumous välttämättä näiden uhrien hengen? — eikö tässä tapahtunutkin rikos? — kyselin kauhuissani itseltäni.

Tultiin tienkäänteeseen. »Lentäväkolonna» jonka luulimme seuraavan meitä Kirkkonummelle, kääntyikin toiselle suunnalle. Kukaan ei tietänyt tästä julmasta joukosta, mistä se tuli ja missä oli heidän matkansa määrä. Luulen, että heidän varsinaisena tehtävänään oli vankien »säilyttäminen».

* * * * *

Siellä vakinaisella rintamalla ei tapahtunutkaan mitään erikoisempaa sillä kerralla, vuorottaista vartiopalvelusta vaan suoritettiin. Sitte siirrettiin meitä paikasta paikkaan, kunnes huhtikuun kolmantena päivänä saavuimme määräyksestä Vesilahdelle, missä pienempi punakaarttilaisjoukko piti hallussaan siellä olevia varustuksia ja lähellä oli myös valkoisten ketju.

Koskenkylään olimme me majoitetut ja täällä teki esikuntamme suunnitelmiaan hyökkäykseen, jonka piti tapahtua huhtikuun kuudentena päivänä.

Mutta edellisenä iltana syntyi joukkojemme keskuudessa suuri sekamelska ja hämminki. Tampereelta saapui Vesilahdelle muutamia meikäläisiä, jotka kertoivat valkoisten jo vallanneen kaupungin. Mielet tuosta masentuivat, huomista hyökkäystä ei kukaan pitänyt mahdollisena, ja enimmistön mielipide miestemme keskuudessa oli, että heitetään ajoissa aseet ja käännytään koteihimme kukin, ennenkuin meidät saavuttaa suurempi onnettomuus.

Oli joukossa niitäkin, jotka pitivät kunniallisempana ase kädessä kaatumisen, yksinpä häviönkin pakoa parempana.

Silloin ilmestyi taas kuin taivaasta pudoten se samainen mustaverinen mies, Venäjältä tullut bolshevikki-puhuja ja hänen vaikutuksensa punakaarttilaisjoukkoihin oli sama, kuin ennen kotopitäjäni miehiin työväentalon kokouksessa. Mielet virisivät kaikilla ja toisten silmissä jo kangasti pikaisen voiton varmuus.

»Äsken vasta saapui lentokone Tampereelta» — hän selitti — »kaikki on hyvin, eivät asiamme ole milloinkaan olleet paremmin kuin nyt. Tampere on _meidän_ ja _pysyy!_ Te uskoitte niitä kunnottomia laiskureita, jotka vahtipalveluksia peläten kaupungista karkasivat ja saattaakseen sekaannusta aikaan he teille valheitaan syöttelivät. — Ne ovat jo muuten pidätetyt ja saaneet ansaitun palkkansa, ne lurjukset.

Taas sinkoilivat kipinät noista mustista silmistä, taas syttyivät kuulijain silmissä tulet, kun hän hehkuvin sanoin huomiseen hyökkäykseen kehoitti, johon sitten uudistunein voimin huhtikuun seitsemäntenä ryhdyimme.

* * * * *

Oli ihanainen kevät aamu, kun me kello neljän seuduissa lähdimme vasten valkoisten asemia. Päästyämme niitä lähelle, noin neljänsadan metrin välimatkan päähän, alkoi ankara ampuminen kummaltakin puolen. Tunsin mieleni kylmän tyyneeksi. Tein työtä kuin kotoisella vainiolla ja aina, kun kiven suojasta kohoutui näkyviin vihollisen pää, koetin tähdätä sitä mahdollisimman tarkasti.

Kumminkin tuntui taistelu tuloksettomalle, koska kumpikin puoli oli suojatuissa asemissa, siksi antauduimme me vaaralliseen hyökkäykseen ja ryntäsimme kohti kylää yli aukean jokijään.

Eilinen innostuksemme ajoi meitä eteenpäin ja ankaran taistelun jälkeen saimme me klo 2 ajoissa haltuumme kylän, mutta se vaati meiltä uhreja paljon.

Illan tullen tyyntyi tuli. Vain joku harhakuula leiriimme lensi. Kävelin kentällä ja katselin kuolleita, jotka siinä sekaisin viruvat. Tuossa vierekkäin tupertuneena kaksi veljestä, punainen ja valkoinen, poikasia vielä kumpainenkin ja melkein saman näköiset he ovat, siksi heitä veljeksiksi kutsun. — Vatsallaan maaten, käsivarsi toisen harteille heitettynä, aivankuin helteisenä kesäpäivänä pihanurmikolla, jolloin he päivällistunnilla puuhatessaan ovat päivänpaisteeseen hetkeksi nukahtaneet. ‒ ‒ Mutta punasena rusottaa poikien välillä verinen lampi ja kasvot syvälle lumeen hautautuneina lepää toinen, toisen lasittunein silmin toveriaan katsellessa. — Miksi taistelivat? — miksi manalle menivät ne nuorukaiset? — _Oikean_ asian puolesta kumpainenkin kalleimpansa, nuoren elämänsä uhrasi. — Mieleeni väkisinkin pyrkii kysymys: — Kenellä tässä on oikein?

* * * * *

Seuraava aamupäivä kului rauhallisesti, mutta puolen päivän tienoissa alkoi äkkiä ankara kuulasade.

Kiväärien ja kuularuiskujen soidessa alkoivat valkoiset hyökätä kylään, jonka me eilen olimme heiltä valloittaneet. Nyt alkoikin taistelu sellainen, että siitä olikin jo leikki kaukana. Miehiä kuoli ja haavoittui ehtimiseen, kaatuneita virui kaikkialla, apua ei ehditty antaa ja kuiviin valuivat veret.

Mutta olimmehan me jo taistelun tuoksinaan tottuneet ja kylmäverisesti jatkaa toinen työtään, vaikka toveri vierellä vetää viimeiset henkäyksensä.

Makaan maassa ja ammun minkä ennätän, mutta kivi, jonka takana tähtäilen, suojaa ainoastaan osan ruumistani, joten olen kuin jänis, pää pensaan suojassa.

Ja ympärilläni vinkuvat kuulat, tehden lähistössäni tuhoaan — en ajattele mitään, laukasen ja odotan osaani.

Silloin se tuli, joka oli minua varten, puhkasi saappaan ja lävisti jalkaterän, mutta sen synnyttämä kipu ei suurikaan ollut.

Tuli heikkeni hiukan, käytin hyväkseni väliaikaa ja aloin laahustella pois taistelupaikalta, vetäen perässäni puutunutta koipeani. — En ehtinyt montaakaan metriä edetä, ennenkuin toinenkin kuula sattui, lävistäen saman jalan reiden. Ryömien aloin nyt edetä tehden veristä jälkeä vetiselle suomaalle. Kohta sentään keskeytyi sekin kulku, koska valkoisten puolelta heitettiin nyt niskaamme sellainen kuularyöppy, joka muistutti ankaraa raekuuroa.

Vieritin itseni kuoppaan, jonka pohjalle raskaasti putosin Ja ylt'ympärilläni roiskui lumensekainen vesi. Tämä viheliäinen suokuoppa, jossa vilusta jähmettyneenä, vertavuotavana makasin, pelasti kumminkin hengen hieveroisen siltä armottomalta ammunnalta. Täältä näin minä miten suomaalta nouseva nuori metsikkö tuhoutui, miten pienet puut kuulatuiskussa katkesivat, kaatuen, kuten nurmenheinä niittomiehen viikatteen tieltä.

Punaisena oli jo verestäni lammikon vesi ja ruumiini alkoi jo kylmästä kangistua. Kuulien rätinä ja katkeavien puiden räiske loittoni korvissani, silmäni painuivat raskaasti umpeen ja minun edessäni kulkee eletyn elämäni kirjavia kuvia.

Tiedän, että jos annan unen tulla, on se viimeiseni, — mutta minä en jaksa sen suloa vastustella, vaan vaivun kevyeen horteeseen.

Taas tempaudun minä unestani irti. Jos siihen sotkeudun, en koskaan saa omiani nähdä. Minun täytyy jaksaa huutaa, kenties kuulee joku ja tulee apuun.

Aukasen silmäni ja katson ympärilleni. Hämärä on tullut ja ampuminen hiljennyt. Ei ole ajattelemistakaan täältä ylös, tuskin saatan sormeani liikuttaa. Koetan huutaa, mutta se käy kuten pahassa unessa, kurkusta kuuluu vaan ilkeä kahina.

Mutta useamman kerran ponnisteltuani selkenee senverran ääni, että lähellä oleva sen saattaisi kuulla. Uudistan usean kerran sen huuhkaimen huudon, jonka outoa onttoutta itsekkin kammoan.

Vihdoin kuulenkin askeleita. Minut on kuultu. Senverran vielä jaksan havaita, että omat miehet ovat ympärilläni, sitten sumenee silmissäni kaikki, minä menen tainnoksiin.

Kun jälleen virkoan makaan minä sidottuna haavottuneiden junassa matkalla Helsingin sairashuoneelle, josta minut sitte kaupungin valtauksen jälkeen vangittiin.

* * * * *

Taas olen minä täällä, ristikkojen takana, josta äsken lähdin eletyn elämäni kiertopolkua kuljeksimaan. ‒ ‒ Täällä on niin synkkää ja niin sanomattoman hiljaista öisin, jolloin usein unettomana valvon. Teen tiliä itseni kanssa, tutkin syitä ja vaikutteita, jotka tieni tänne johdattivat. Koetan olla rehellinen ja puolueeton, sillä mitäpä kaunistelut nyt enää auttaisivat. Sen kumminkin uskallan sanoa, että punaiseen kaarttiin ruvetessani luulin täyttäväni velvollisuuteni köyhyydessä kärsivää kansaluokkaa kohtaan.

Yhteiskunta on jo tuomionsa langettanut, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, koska olen kuulunut joukkoihin, jotka eivät ole syyttä suljetut näiden seinien sisäpuolelle, mutta kun itse Taatto Taivahinen, aukasee paksut tilikirjansa — mikä on Hänen tuomionsa oleva?

Ryssä on ryssä.

Tämän tästä avautui saunan ovi ja ulkoa tuleva pakkasilma synnytti paksun, harmahtavan höyrypilven, joka raskaana huuruna lämpimän saunan lattialle pyörähti, siitä tiesivät sisällä olijat uuden »kundin» sisälle astuneen.

Lauteilta kuului valtainen vihtojen läiske ja eukkojen innokas puhelu — missä sitten ne K:n kaupungin asiat olisivat paremmin selvinneet ell'ei täällä Savusen saunan oivallisessa kisulämpimässä.

Miina, saunapiika, ammensi tiinusta vettä, heitti löylyä ja kihnutti selkiä niin, että valkoinen saippuavaahto ylt'ympärille räiskyeli.

Miinan kasvoja kuumensi, kovin poltteli oikeata korvaa — tiesihän sen! — kasarmissa istuu Ivana, iltaa uottelee ja kun kello on kymmenen lyönyt, seisoo se siinä sovitussa paikassa Savusen saunan seinänvierustalla. ‒ ‒ Ja kun pitkin iltaa taukoamatta oikeata korvaa kuumensi, oli siinä Miinalla aivan varma merkki, että Ivana häntä silloin niin kovasti kaipasi.

Eikä, hän nyt muuta toivonut, kun saada kulumaan ilta ja tyhjäksi, siivotuksi sauna.

* * * * *

Vain harvoja tuli enää sisälle, yhä useampia työntyi ulos ja pienestä pukemahuoneesta kuului puhevauhtiin päässeitten akkojen yhä yltyvä rupatus.

— Voi, kun jo menisivät sieltä! — miettii Miina ja karsaan katseen heittää hän ovelle, josta valkeaan lakanaan verhottu vartalo työntyy sisään.

Mutta kohta kirkastaa hymy noita äsken tuikeita kasvoja.

— Kas, sieltä se postineiti! Kovin olenkin teitä saunaan odottanut! Missä neiti on ollut, kun ei ole kylpömäänkään ehtinyt?

— Eihän siitä nyt kovin kauvan, kaksi viikkoa täsmälleen.

— Kaksi viikkoako? Todellakin, samana iltana tulin tuntemaan — hänet.

— Kenet?

— Sen Iivanan. — — Nähkääs, neiti, minun pitää kertoa teille tämä asia. — Kenellekään muulle en voisi puhua, mutta neiti ymmärtää joka itseki on...

— Mitä on?

— Ryssää rakastanut.

— Kuka Miinalle niin on sanonut?

— Älkää olko, neiti, huolissanne, en minä sitä kenellekään laula, mutta tietää sen jo kyllä koko K:n kaupunki, että se pitkä upseeri, Kasinoffi kävi teille ryssänkieltä opettamassa ja sekin tiedetään, mikä siinä takana oli.

Asia ei vastustelemisesta parantunut, sen huomasi postineiti ja oli vaiti, Miina jatkoi:

Olen minä montakertaa niin haikeasti neitiä ajatellut sen jälkeen kun se Kasinoffi täältä vietiin. Kyllä maar' teidän oli ikävä! Kun Ivanan täytyi toiseen pitäjään, niin minä itkin edellisen päivän ja seuraavan yön ja Ivana itki, ihan ääneensä itki ja postineiti tietää, että silloin sitä jo rakastaa, kun niin itkettää.

— Johan sitä silloin.

— Eikä se Iivana viikkoa viipynytkään, neljä päivää vain, — ikävä oli, sanoi, kuin neljä kuukautta olisi kuhmut, niin pitkälle tuntui siitäkin aika.

— Arvaahan sen, — päätteli postineiti kylkeä kääntäen. Miina häntä hieroskelee, vihtoo, hivuttelee ja yhä yltyen jatkaa:

— Mutta kun se tuli, tiedättekös mitä toi! Pitkän leipäsäkin se mökkiini venutti, oli, näettekös, taloista, tienvierustoilta hevoselleen leipää pyydellyt. Aina ne antoivat vähäsen ja kun matka oli pitkä, monta peninkuormaa, niin kertyi sitä siitä, Olihan se suuri apu minulle, kun on niitä kersoja niin monta.

— Montakos sillä Miinalla onkaan?

— Onhan niitä tullut hankituksi, on vallan viisi kappaletta!

— Onpa siinä yhden elätettäväksi, vielä tällainen kallis aika!

— Ohoh! — on siinä monta puutteen päivääkin pidetty, mutta siitä saakka kun Iivana tupaani ensikerran tuli, ei ole lapsilta limppua puuttunut. Aina sillä on murua sinellinsä alla, ei koskaan tyhjänä tule, vieläpä se paikkaa ja korjaa noiden mukulojen rajatkin. Kuka suomalainen viitsisi sillä lailla, sanokaas, kuka?

— Eivätpä taitaisi muut toisen lapsista välittää.

— Eipä maar' — olen minä jo monta lajia tähän ikääni nähnyt, kyllä minä jo tunnen suomalaiset. — Voi, toista on ryssä! — niin on hellä ja rakas, kyllähän neiti itse tietää!

Näin kävi keskustelu kaikenaikaa. Miina ei säästellyt vettä, ei saippuaa, eikä kättensä voimaa, kun oli kyseessä postineidin hoitaminen, sillä tämä oli hänelle rakas, aivan kuin läheinen omainen. Se oli aina ollut Miinalle parempi kuin muut ja kun silläkin oli ollut se Kasinoffinsa.

* * * * *

Taas oli viikko vierähtänyt. Miinan ja Iivanan rakkaus oli tulista, nopeasti edistyvää lajia. Niinpä oli nyt Iivana-ryssä kokonaan muuttanut Savusen saunapiian matalaan majaan.

Ja Miinan kasvot aivan loistivat, oli kuin ainainen onni hänen hökkeliinsä olisi astunut. Semmoinen rakkaus, semmoinen ilo, joka, aivankuin taivaasta pudoten oli hänen syliinsä syössyt. Vielä neljä viikkoa takaperin oli hänen elämänsä vaivalloinen ja työläs ja koko maailma hänen silmillään katsottuna kuin kylmä, noettunut saunankiuvas.

Mutta nyt oli se kuuma ja tulinen, nokkelana hääräili Miina, löylyä viskasi, vihtoja hautoi ja kokosi juomarahat alimmaisen hameensa syvään taskuun.

Ja Iivana, entinen kyläsuutari paikkaili kaikki mökissä löytyvät kenkärajat. Iivanan erikoista ammattitaitoa Miina naapureilleen kehuskeli ja pian oli koko esikaupunki Miinan Iivanan vakinaisena »kundipiirinä». — Olihan »svaboda». — Iivana nakutteli hartaasti päivät päästään, pistäytyen kasarmilla vain silloin, kuin limppu oli lopussa.

Mutta miestä on arvonsa mukaan puhuteltava. Kauhukseen kuuli Miina lemmittyään mainittavan sellaisilla nimityksillä kuin »Miinan-ryssä» ja »Sauna-Miinan-Iivana», — tämä ei kävisi laatuun.

Ja koska Iivana oli suutari ja hyvä suutari olikin, eikä hän suinkaan ollut mikään kisälli, vaan suutarimestari, siksi alkoikin Miina mainita häntä vierasten kuullen lyhyesti vain »mestariksi».

* * * * *

Niin oli talvi mennyt, kulunut jo puoleksi kesäkin, kun muutamana helteisenä poutapäivänä astelee Sauna-Miina »mestarinsa» käsikynkässä, kohti kaupunkia, jonka esikartanossa oli heidän pienoinen pesänsä. — Niin he astua löntystelivät pitkin pölyistä maantietä ja naurahteli heille vastaantuleva maalaisukko kärryiltään, myöskin räätälin pystynokkaisen Köpi-pojan näivettyneessä naamassa oli ivallinen irvistys.

— Naurakoot vaan! — ajatteli Miina, keikautti niskaansa ja oli ylpeä onnestaan, joka saattoi hänelle niin monta kadehtijaa.

Ja ilakoiden asteli edelleen nuori pari, saapui kaupunkiin ja poikkesi valtakadun varrella olevaan Östermannin puotiin.

»A' huivi maatushkalle! — hyvä, kaunis huivi, — mitä maksaa, samantekevää!»

Suuren laatikon veti nyt myyjätär esille, siinä katseltiin huivit, keltakukalliset, sinirantuiset. Iivana moitiskeli. Miinaakaan ne eivät miellyttäneet:

»Tuommoisia tuukia, aivankuin kapalovöitä! — ei me kapalovöitä tarvita.» — vitsaili morsian ja myyjätär kätki suupieleensä sukkelan hymyn.

Löytyi viimein kaunis, punaruusureunainen. Jo ilahtui Iivana ja kirkastui Miinan mieli. Pois pantiin nyt päästä vanha vaate ja Iivana löi uljaasti tiskille rahat.

Sitte kääntyi hän morsiamensa puoleen, joka suuren kuvastimen edessä uutta liinaansa solmieli, sovitteli, niin kuohahtivat Iivanan shlavilaissydämessä tunteet, yltäkylläisinä, ylitsevuotavina — ja lujasti lyödä mätkäyttäen Miinaa pakaroille puhkesi sanomaan:

»Ah, se hyvä maadushka!»

* * * * *

Ajat kuluivat.

Useamman varoituksen olivat pohjalaiset jo itäisille vieraillensa antaneet, että poistua pitäisi hyvällä, — muuten...

Ei kuulunut enää Miinan mökiltä Iivana-mestarin suutarivasaran nakutus ja vain harvoin näyttäytyi hän kotosalla, sillä tärkeät asiat olivat nyt järjestettävinä. Muutto oli nyt edessä, koko Sauna-Aliinan suurilukuinen perhe oli siirrettävä suuren isänmaan turvalliseen helmaan.

Syvissä mietteissä Iivana kulki, eikä Miina häntä kysymyksillään kiusannut, tulipahan toisinaan, kantamuksen limppua toi tullessaan kasarmilta, eikä Miinan lapsilta nyt koskaan leipää puuttunut.

Mutta yhä sähköisemmäksi kävi ilma ja joulun tienoissa jo tuntui tukalalle.

— Pane kasaan tavarasi, pakkaa tuohon arkkuun mitä sinulla on parasta, — sanoi mestari Miinalleen, päivänä muutamana.

— Laita valmiiksi kaikki, että voimme lähteä heti, kun tulee sopiva hetki — puheli Iivana edelleen ja heti tuumasta toimeen kävi Miina.

Kuin armas satujen saari, kangasti hänen silmissään avara Venäjänmaa. Mitkä toiveensa täällä täyttymättä jäivät, sen siellä saavansa tiesi, missä vuolaana vierivät leveät virrat ja valkean viljan kantaa povellaan maa. ‒ ‒ ‒

Niin ihanaksi se Iivana kotomaansa Miinalle kuvasi ja riemumielin valmistausi Sauna-Miina vaihtamaan tämän poloisen, köyhän kotimaansa avaran Venäjän käsittämättömiin kauneuksiin.

* * * * *

Kuin siivillä sujui se »pakkaus». Muuttotouhusta innostuneet lapsukaiset olivat ahkerasti apuna, kannellen kimpsuja äitinsä ympärille, joka suuren kirstun ääressä hikoillen hääräili.

Sattuipa silloin mökin sivu kulkemaan se räätälin pystynokka poika, se vinosuu virnake, jota Miina ei muulloin kärsinyt, mutta koska eronhetki oli nyt lähellä suli hänen mielensä suureen suvaitsevaisuuteen. Jalomielisesti pyysi hän ovensuuhun pujahtanutta poikaa istumaan, vaikkakin vastenmieliselle tuntui sen suupielessä asuva ainainen irvistys.

— Mihinkäs sitä nyt muutetaan? — kysäsee vieras, talon touhuja hetken katseltuaan.

— Mennään muille, paremmille maille — hyrähti Miina.

— Äiti, otetaanko kahvimyllykin mukaan! — huutaa poika, jolla on päällään ryssän sinellistä tehty puku.

— Ei me siellä kahvimyllyjä tarvita, — tsaijua siellä vaan juodaan.

— Otetaanko sitte tämä teekannu?

— Ei sellaista, se on vanha risa, kyllä mestari meille ostaa paremman. — Sen kahvipannun sentään saisit kiillottaa ja tuoda tänne. En raaski sitä jättää, vasta sen tinautinkin.

* * * * *

Niin jatkui tavarain valinta, kappale kappaleelta tarkoin tutkien, hyväksyen tai hyläten.

Siitä huomasi nurkassa istuva vieras hankkeen vakavuuden, hänen muotonsa muuttui totiseksi, hän rykäsi kerran, pari, avasi suunsa ja sanoi:

— Ettekös te myisi tätä kämppää? — ottaisin akan jos saisin asunnon.

— Kyllähän sinä tämän saat, — vai naimisiin sinäkin jo! — No, parasta lienee ajoissa — puheli Miina ja hänen mielensä jo herkäksi herahti, koska hänen sydämensä oli onnen kylläinen.

— Mitäs tämä sitte niinkuin maksaisi?