Part 3

Tummat renkaat ympäröivät nyt noita sinisiä silmiä, mutta niiden säteily oli entistä ihanampi, niiden ilme ihmettelevä ja onnen kylläinen kuin lapsen joka satujen suloissa elää.

N:n kaupungin siveelliset pikkurouvat lakkasivat häntä tervehtimästä ja toiset käänsivät pois päänsä hänet kohdatessaan.

Mutta toiset tiesivät »pirun» hallussa olevien valtionvarojen pahasti vaillentuneen.

* * * * *

Aika kului.

Kalpenemistaan kalpeni Salosen tyttären hieno poski ja silmien ympärillä ne siniset renkaat yhä suurenivat. Hänestä saivat nyt pikkukaupungin naiset pitkien puhteittensa puheen aineen.

Sitte sulkeutui hän sisälle sairauden tähden ja toisesta kaupungista tuotiin tuttava venäläinen lääkäri häntä hoitelemaan.

Puuseppä Salosen asuntoon on sijoittunut syvä, synkkä suru ja pienen valkoisen kamarin pöydällä palaa lamppu jo kautta kolmannen yön.

Sairaan tila tuntuu yhä huononevan. Hänen silmänsä palavat suurina, tuskan puhuvina ja harhainen katseensa kulkee kautta huoneen.

— Mihaili!... Oletko luonani Mihaili?... Tuntuu kuin se lähenisi... etkö näe, että... ovinurkkaa pimittää musta varjo... älä anna sen tohtorin tulla... hän ei saa lähestyä vuodettani ... suojele minua, Mihaili! — Mihailini, valtiaani, ... ole kanssani... älä minua hädän hetkenä heitä!

— Lintuseni, valkea kyyhkyseni! — Etkö näe, että vierelläsi valvon. Ketään muuta ei huoneessa ole, vain unessasi näit sinä sen mustan varjon. — Lääkäri lähti täältä jo eilen, eikä sinun enää tarvitse häntä nähdä.

— — Kuolema tulee... Mihaili!... minä pelkään...

Vierellä istuva musta mies kumartuu yli vuoteen, nostaa käsivarrelleen valkean pieluksen ja kapealla kädellään sivelee hän tuskan hiestä kostuneita, silkin pehmeitä suortuvia.

Sairas näkee nyt lähellään mustan kiiluvan silmäparin ja kiljasee ensinäkemisessä kuulemansa sanan: — Mefisto! —

Mutta samassa palautuu taas muisti, valjut huulet heikosti hymyävät ‒ ‒ Sinähän se olet, Mihaili!

* * * * *

Mihaili on kaikkensa koettanut. Sairas on ylen kiihoittunut, toisinaan vallan raju, eikä mitään keinoa löydy hänen rauhoittamisekseen. Mihaili on valvonnasta väsynyt ja hermostunut. Tänne on hän ollut vuorokauden suljettuna, kahdenkesken kuolemassa kamppailevan kuumesairaan kanssa ja toisesta huoneesta kuuluu lakkaamatta Salosen vaimon itku ja vaikerrus.

Vaikealta tuntuu tilanne, vaan ei keksi venäjänmies, miten oudosta vankeudestaan vapahtuisi, sillä hänen sielunsa kammoo kamalasti kuoleman läheisyyttä ja kun sairas siitä vaan mainitseekin tuntee hän kylmän väristyksen ruumiissaan. Kumpa saisi hänet vaan pysymään vaiti!

Uusi ajatus iskee äkkiä hänen aivoissaan: sairaan silmissä väikkyvät harhakuvat ovat muuksi muutettavat! Tähän tarttuu hän kuin viimeiseen, pelastavaan keinoon.

Ja kun potilas jälleen horteestaan valveutuu, ilmestyy hänen silmiinsä mustien silmien kiinteä katse.

— Sulje silmäsi, tyttöseni. — Me lähdemme nyt pitkälle matkalle, minä vien sinut kanssani kauvas. — Olet viluissasi, lapsi, ja väsynyt siksi kannan sinua sylissäni kappaleen matkaa.

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi jälleen. — Kuuletko, miten helisevät talviset tiu'ut, meidän ajaessamme yli lumisen lakeuden, kautta valkoisten kenttäin. ‒ ‒ Me olemme nyt rautatieasemalla, jonne juna juuri puuskuttaen saapuu. Nyt nostan sinut vaunuun. — Jo kuuluu kimakka vihellys ja vilkkuen vierivät ohitse lumiset metsät ja maat.

— Matka on pitkä, sinä nukut minun sylissäni, sinun on lämmin ja hyvä. ‒ ‒ Aika rientää, hetket vierivät, me matkustamme yhä, kunnes sulina vesinä välkkyvät ne valkoiset lumet, kunnes vihoittaa maa ja ilmassa helkkyy lintujen laulu.

Hetkeksi vaikeni taas vuoteen vierellä musta mies, vaikeni ja mietti. Sairas lepäsi nyt levollisena ja nyyhkytykset viereisessä huoneessa hetkeksi vaimenivat.

— Missä me olemme — kuuluu hiljainen kuiske ja valjuilla kasvoilla kajastaa vieno hymy.

— Joko heräsit, lintuseni, katso siis ikkunasta! Sivuuttaneet olemme jo aikoja Suomen rajan ja samoamme pyhän, suuren Venäjän sydämeen. Katso, kuinka täällä jo vihannoivat vainiot, näetkö, kuinka niityillä naisten kirjavat, kevätkoreat puvut hohtavat, ja heidän moniväriset silkkiset päähineensä välkkyvät kevätauringon kirkkaassa valossa silmiä huikaisten. — Mutta yhä edemmäksi me etenemme.

Jo pysähtyy juna viimeiselle asemalle ja me olemme tulleet pieneen, sisävenäjän kaupunkiin. Tämä kaupunki on rakennettu ilman suunnitelmia, ilman määrättyä järjestystä, ei sen perustajilla ole ollut länsimaitten arkkitehtuuria. Vapaan, vallattoman mielikuvituksen loihtimana on se virran varrelle kohonnut ja luulee vieras katselija sitä suurten, iloisten lasten leikkialueeksi. Tässä kaupungissa on seitsemäntoistatuhatta asukasta ja sataseitsemänkolmatta kirkkoa, jotka kullattuine kupooleineen virran varrelta kohoavat. Siinä on kirkkoja kaikenvärisiä, vihreitä, keltaisia; sinipunaisia, siinä on sinisen kirkon vieressä valkea kappeli ja sen sivulla kohoaa suuri, loistavan punainen emäkirkko. Koko jokilaakso on kirkkoja täynnä, eri suuruisia kaiken värisiä, kantaen pyhimystensä nimiä, joille ovat omistetut. Ja kaupungin keskitse kulkee virran hopeanhohtoinen juova.

Täällä näet sinä iloisia, huolettomia kasvoja, kuulet naistemme helisevän naurun. Tuossa kerjäläinen, joka äsken avuttomin ilmein ja vaikertavin äänin eteemme pysähtyi almua anoen, mutta heti kun oli ristinmerkillä lahjastaan kiittänyt, suoristui koukkuinen selkä, ja hymyhuulin, hyräillen jatkaa hän taas mieron loputonta matkaa.

Täällä kuulet sinä meidän kielemme kauneuden, sen pehmeän soinnahduksen, joka on kuin kottaraisen keväinen kieli, täällä löydät sinä kansan, jonka jalan noususta jo tuntea saatat, että ympärilläsi on shlavien heimo, jonka jalan poljennassa on tanssin tahti.

Mutta tänne emme vielä pysähdy, koska isäni maatilalta on täällä vastassamme troikka — kolme virmaa pikimustaa oritta. — — Kas niin, minä painan sinua rintaani vasten, ettet putoa, edessämme on nyt viiden peninkulman tietön taival.

Kuuletko miten korskuvat hevoset jo riuhtovat valjaitaan. Ne ovat puolivilliä eläimiä ja niiden silmissä palaa väkevä elämäninto.

Jo hellitti kuski hevoset — älä pelkää, armas, ne kirmasevat kuin kolme pikimustaa paholaista kautta vihreän nurmen. — Ei tietä missään, ei estettä ei aitaa, vapaa on maa, laaja ja lakia, jommoiseksi Jumala sen loi! — —

On kevät, kyyhkyseni, keskivenäjän kevät, hurmaten kulkee tasangoilla suvinen tuuli ja auringon hehkussa väreilee kevättuoksuinen ilma viheriän maan yllä.

Älä säikähdä, armas, outoa ääntä, se on näiden eläinten tapa, että ne kiljuvat mennessään, kirkaisevat kaikki kolme yhteen ääneen, se on niiden voimallisista rinnoista lähtevä ilonilmaus, se on niiden suurissa sydämmissä sykkäilevän, ylitsevuotavan voiman huojentava purkaus. ‒ ‒

Jo kallistuu länteen päivä. Maasta kohoaa lämmin huuru, joka sinervänä seinänä muodostaa ainoan rajan maan ja taivaan välille. Me ajamme kohti autereisiin ruskopilviin laskevaa aurinkoa. Edessämme hohtaa punervana läntinen taivaan ranta, vaan takanamme on tumman hämäräinen lakeus. — Vielä on osa matkasta jälellä, sinä näet, kultaseni, että viisi penikulmaa troikalla täällä, on enemmän kuin muualla kokonainen elämä!

Jo eroittaa korvani kaukaisen koirien haukunnan ja kevät hämärässä karkeloivan kyläväen iloiset äänet. Tuolla jo näkyykin kaukainen kylä, ryhmä rinnakkain rakennettuja turvekattoisia hökkeleitä, jotka heikkoudessaan toinen toisiinsa nojautuvat. Älä ihmettele niiden huonoutta: — tämän kylän asukkaat ovat ammatti varkaita, mutta kelpo ihmisiä kaikki. Ei kukaan heistä rasita itseään työllä, ei ketään huoli huomennesta ahdista, ei kenenkään harteita elämä taakkana paina. Katso, kuinka tulet noiden hökkelien valoluukuista tuikkaavat yli yön, sillä he ovat oikeauskoisia kristityltä, jotka palvelevat pyhimyksiään ja jakavat almujaan.

Läpi kylän kulki tiemme ja nyt ajamme lehtokujaa myöten, joka johtaa isieni monisatavuotiseen sukukartanoon. Nurmikkona ovat nyt käytävät, jotka kenties kerran maailmassa olivat hiekoitetut ja talossa portaat niin lahot, että niitä on varovasti asteltava, ja joka huoneessa, joka sopessa elää sadun henki.

Näetkö, omani, miten mustansiniselle taivaalle syttyvät tähdet, miten tuores, keväinen lemu lähtee mustamultaisesta maasta, miten poppelit tuoksuvat niin, että hulluksi tulee ihminen, — tästä tiedät, Suomen tyttö, että nyt ollaan — Venäjän maassa!!

Nyt huomaat, rakkaimpani, mikä ero on sinun maasi välillä ja minun, miten erilainen on näiden kansojen veri. Polttavana tulena hehkuu venäläisen veressä intohimo ja roihuavana kulona palaa täällä elämän liekki, — sillä aikaa kun siellä Suomessa sammuvaan hiillokseen vaivaloisesti tulta puhalletaan.

* * * * *

Näin lamppuun tuijottaen, muistojaan haastellen istuu sairaan vieressä musta mies, mutta tuskin oli ehtinyt lopettaa kun käsivarrellaan lepäävä pää käännähti tuskallisesti ja valjuilta huulilta kuului heikko valitus.

— Päästä jo, Mihaili!... en tahdo jäädä tänne!!... sinun ruusujasi tuoksu on hekuman hehku,... sinun poppeliesi tuoksu on synnin tuoksu... Päästä, Mihaili!... nopeammin kuin villit hevosesi... kiidättää minua ikäväni pohjoiseen... kotiini... On helpompi nukkua hankien alla... kun yllä humisevat hartaat hongat... meidän täytyy nyt erota ... Mihaili jää hyvästi... hyväs—ti...

* * * * *

Ne kauniit silmät avautuivat vielä kerran, mutta musta mies näki niiden katsovan hänen ohitsensa, jonnekin kauvas ja hän tunsi jo olevansa — yksin.

Punakaartilaispäällikön muistelmia.

(Söörnäisten kuritushuoneella 1919.)

— Elinkautinen! —

Kun kopin ovi paiskautuu kiinni ja säppi ulkopuolelta lipsahtaen sen lukitsee, silloin on minulla aina tunne sama, kuin oli ennen lapsena kotimökissä, kolkkona sateisena syyspäivänä, jolloin äiti ja isä olivat kartanon päivätöissä ja me kaikki, kahdeksan vekaraa olimme teljetyt päiväkaudeksi tupapahaseen. Niin alakuloisena oli silloin mieli, sekä hoitajien, että hoidettavien ja niin loputtoman pitkiä olivat tunnit.

Pimeys piiritti tuvan, tirkistellen ikkunoista sisälle. Se asusti jo mustana uunin nurkassa ja läheni ovipielestä keskilattiaa.

Keräännyimme pöydän ympärille ja istuimme toisiamme lähellä.

Pienemmät lapset jo itkivät leipää pyydellen ja kaikkien vatsoissa kurisi nälkä, sillä ne muutamat perunat ja vähäinen leipäosa, jonka äiti lähtiessään oli meille jakanut, olivat jo aikoja sitte syödyt.

Otin syliini pienen Selman, joka äitiä huutaen hakkasi ikkunaan. Minä painoin häntä rintaani vasten ja lämmitin povellani hänen kylmiä pikkukäsiään. Minä koetin vakuuttaa pienemmille, että äiti jo aivan kohta on kotona, mutta omaakin kurkkuani jo tukehdutti itku. Silloin aloimme kaikki yhdessä rukoilla, että Jumala antaisi sadepilven kulkea kartanon maiden yli ja äiti siten pääsisi pikemmin kotia.

Näin alkuun päästyämme rukoilimme vielä paljon muutakin, etenkin äidille kaikenlaista hyvää, sillä huolimatta nuoresta ijästäni oli minulla selvä tietoisuus siitä, että kuorma äitini harteilla oli liian raskas.

Näin rukoilimme me kauvan, kunnes tupa oli pilkkosen pimeä, mutta meiltä oli jo kadonnut pelko ja nälkä.

Pienimmät ryhmästä olivat jo nukkuneet, ainoastaan Selma-tyttönen minun sylissäni vielä valvoi ja lapsen kielellä yhtyi hän meidän isompien aloittamaan lauluun:

»Sulle, Isä, — sulle, isä, olkoon ylistys!»

Minkä rauhan, minkä ihmeellisen lohdun ja voiman tuotti tuo harras rukous ja luottava lapsenusko.

* * * * *

Mutta muistanpa minä myöskin ne kirkkaat kesäiset päivät, jolloin ei tätä ryysyistä joukkoa tarvinnut vilun pelosta sisään teljetä, vaan saimme mielin määrin vapaina juoksennella, kuin laitumella vallattomat vasikat.

Niin sattuivat kerran seuraamme lähitalon lapset ja niin kävi meidän mäellä ankara mellastus. Puoleentoistakymmeneen nouseva lapsiliuta kieri kilvassa viheriällä nurmikolla. Ei ollut pelkoa mistään, vanhemmat kaukana kotimökiltä, eikä häirinnyt leikin menoa yhdenkään aikuisen vakava varoitus. Mutta pian oli meillä kaikilla kiusallisen kova nälkä. — »Mennään meidän hernemaalle» — ehdotti se talon vanhin poika. — »Uskaltaako sinne?» — epäilin minä, joka tunsin olevani vastuussa hallussani olevista sisaruksistani. — »Tottahan uskaltaa, kun minä käsken» — vakuutteli Risto ja niin lähdimme me joukolla talon hernemaalle.

Mutta tuskin olimme me siellä ehtineet hävitystyömme alottaa, kun paikalle saapui Riston isä kovaäänisesti kiroten. Kuin säikähtynyt lammaslauma hajosi lapsiparvi ja minun sisarukseni, lyöntejä ja potkuja saaden pujottelivat aidan raoista pakoon.

Tämä oli minusta häpeällistä, astuin isännän eteen aikeessa esittää asian, mutta ennenkuin ehdin minä suutani avata, vetäsee tämä minua vasten kasvojani niin, että lensin pellon ojaan. Kun sitte viimein kykenin nousemaan ylös, näin, miten isäntä asteli vainion viertä omat lapsensa ympärillään, joille ei rikkomuksesta seurannut mitään rangaistusta. — Luulen, että Ristokaan ei tunnustanut meitä sinne haastaneensa ja kipeämmin kuin saamani lyönti koski mieltäni sana, jonka kirousten välistä olin kuullut: — _varas!_

— Mitä sanookaan minulle nyt äitini?

Ilta tuli. Toiset menivät tupaan, minä istuin hämärässä, navetan nurkan takana, toinen silmä kiinni turvonneena.

— Eemu! — huutaa kuistilla Selma, mutta minä en hievahda paikaltani. — Eemu, Eemu! — kuuluu yhä, jo huutaa äitikin ja hänen äänessään on hellii sointu. — Epäilen korviani valehtelevan, sillä laskujeni mukaan odottaa minua nyt suurin selkäsauna, mitä milloinkaan olen saanut, koska varastaminen oli äitini suurin kauhu ja siitä oi hän meitä aina erikoisesti varoittanut.

Että hän, paremmin kuin isäntäkään kuuntelisi minun selityksiäni, siitä ei minulla ollu suuria toiveita.

Viimein kokosin kumminkin rohkeuteni ja tulin tupaan. Äitini vei minut lampun ääreen ja nähtyään siniset, muodottomiksi turvonneet kasvoni, sulki hän minut hellästi syliinsä ja itkuun hyrskähtäen lausui: »Voi, miksi Jumala antaa köyhälle ollenkaan lapsia!»

Miten hyvä oli minun maata siinä äidin lämpimässä sylissä ja yhdessä itkeä hänen kanssaan.

* * * * *

Sain jälestäpäin kuulla, että samaisen talon piika oli sattumalta kuullut keskustelumme Riston kanssa ja kertonut tapahtuman äidilleni jo ennen kuin hän kartanosta kotia ehti.

* * * * *

Olin juuri täyttänyt kaksitoista vuotta, kun isäni, ennestäänkin raihnas ja kitulias sai jalkaansa vamman, joka teki hänestä raajarikon. Entistä suurempi kuorma sälytettiin nyt äitiparkani hartioille. — Minä lähden nyt ansaitsemaan, menen taloihin paimeneksi, — sanoin uljaana äidilleni ja mielessäni kuvittelin, miten suuren avun hän siitä on saapa.

Pian ilmestyi paikka. Pussi selässä, oman, hyvän äitini varoituksilla, ja siunauksilla evästettynä, minä köyhästä, rakkaasta kotimökistäni lähdin, ensikertaa ulos avaraan maailmaan. Minä tunsin hämärästi, että se merkitsi eroa omistani, että olin kuin irtolehti, taikka laineilla lastu, — mutta minä nielin miehekkäästi kurkkuani kuristavan itkun puuskan. — Paistoihan niin kirkkaasti keväinen päivä, se antoi mieleeni luottamusta ja rohkea elämän usko, pääsivät minussa taas voitolle.

Ihana oli se kuiva, lämmin alkukesä. Hyvä oli paimenen olla, kelliä kedolla, katsellen taivaalla purjehtivia poutapilviä ja seurata silmillään leivosen nousua kohti sinisen taivaan korkeutta. — Aikookohan se pujahtaa taivaan portista sisälle — ajattelin. Mutta sitte näin minä sen nuolena syöksyvän tänne alas, kuin olisi se paratiisin portailta palautettu. Sitte muistelin minä Eliasta, joka kultavaunuilla ajoi sinne ylös — ei elävää ihmistä taivaaseen vastaan oteta, ellei hän kultakieseillä sinne aja — mietin minä mielessäni.

— Niin, armaita olivat paimenpojan aurinkoiset päivät!

* * * * *

Sitte tuli syksy, sateinen ja kylmänkolea. Pientä ruumista puisteli ainainen vilu, koska ohuet, repaleiset vaatteet läpimärkinä ihoon kiinni liimautuivat. Iltasin saavutti pimeys ja monikymmenlukuista lehmälaumaa, joka sienihimossaan metsiä samosi, oli melkein mahdotonta saada kotiin.

Kohtelukin talossa oli muuttunut. Kun iltasella uupuneena nälästä ja vilusta väristen, kotia saavuin, sateli käskyjä kaikkialta. Emäntä tarvitsi vettä ja puita, isäntä lähetti riihimiehille sanoja, tahi pani minut asialle kylän kauppapuotiin. En toisinaan tahtonut pystyssä pysyä, mutta minä purin hammasta, päätin olla mies ja _kestää!_

Olihan se äiti niin hartaasti pyydellyt, että en lukemistani unohtaisi, mutta niin ankara oli nyt päälläni i'es, että niin pian, kun se iltamyöhällä harteiltani putosi, vaivuin minä lopen uupuneena raskaaseen, tiedottomuuden tapaiseen uneen.

* * * * *

Tulipa sitte se muistorikas syyskuun ilta, joka jätti minun nuoreen herkkään mieleeni kuin poltinraudalla painetut jäljet.

Metsä pimeni pikaisesti ja minä kiiruhdin karjoineni kotiin. Kun emäntä oli käynyt navetassa, tuli hän luokseni vihaisesti tiuskaten: »Minne jätit sen Koivupään? Nyt juokset takaisin metsään, etkä palaja takaisin muuten kuin kadonneen kanssa».

Minua niin hirvitti pimeässä ja sydän pelkoa täynnä riensin minä takaisin mustaan metsikköön. Mutta siellä saavutti minut kuvaamaton kauhu. Väsyneessä päässäni toimi kiihoittunut mielikuvitus ja silmieni edessä kuvastuivat monenlaiset harhanäyt. Puut ja pensaat paikoiltaan siirtyilivät ja vihdoin koko metsä mielestäni eli ja liikuskeli. Silloin tuli minulle kamala hätä, kuten joskus unessa tulee. Tuskin saatoin liikuttaa jalkojani. Kirkuen samosin minä tiestä tietämättä suorinta suuntaa kylää kohti.

Vavisten seisoin minä pimeällä pihalla. Koko asia, jolle minut oli lähetetty, oli metsässä mielestäni mennyt ja mahdotonta olisi ollutkin löytää kadonnut lehmä sellaisessa pimeydessä. — Oli kauheata astua emännän eteen, mutta pimeän pelko ja kalvava nälkä ajoivat minut menemään tupaan.

Jo minun kurjasta muodostani päätteli emäntä että asia ei ollut onnistunut ja huutaen karkaa, hän kimppuuni.

»Käskinkö sinua sinne huvireissulle, — enkö lähettänyt sinua sitä lehmää hakemaan», hän kiljui niskaani tarttuen.

Voimainsa takaa hän kädellään minua kuritti, vedellen sokeasti minne sattui. Mieleni oli äskeisen pelon kiihdyttämä, minussa syttyi äkkiä voimakas viha. Lujasti tarrauduin hänen kurittavaan käteensä ja iskin lujat kampaani siihen kiinni.

Ote heltyi emännältä ja minä näin hänen ottavan uunilta paksun puun, jolla aikoi minut perin pohjin pehmitellä.

Silloin syöksyin ulos, yön pimeyden turviin, jota äsken niin kamalasti olin pelännyt ja piilouduin lähimpään heinälatoon.

Siellä istuin valveilla sen yön, tuntematta enää pelkoa, vilua eikä nälkää. Käteni olivat nyrkeiksi puristuneet, sisimmässäni kiehui valtava viha ja pääni koston tuumia hautoeli. — Niin vietin valvoen sen kamalan yön ja aamun sarastaessa lähdin minä vaeltamaan kotimökkiäni kohden.

Siellä jonkun päivän oltuani tuli taas muuan isäntä minua palvelukseensa pyytämään. Olin iloinen saadessani toisen työpaikan, mutta laimennut oli minusta nyt se keväällinen luottamus ja elämänusko.

Siitä alkoi se ankara aika, joka kesti neljä ja puoli vuotta. Ainainen raadanta aamusta iltaan, palkkana niukka ruoka ja isännän vanhoja vaaterisoja, jotka antoivat riittämättömän suojan talven pakkasta vastaan. Milloin jäätyivät varpaat, milloin sormet ja korvat pitkillä halon- ja heinänhakumatkoilla. Usein putosi myös silmästä katkera, kirpeä kyynel, sillä minä olin nyt alkanut miettiä, miten osat elämässä ovat eritavalla tasatut.

Kun olin vihdoin täyttänyt kuusitoista vuotta, jätin kotipitäjäni ja lähdin maailmalle. Olin ruumiiltani kookas ja roteva, sekä monissa kärsimyksissä karaistunut, nyt toivoin jo kykeneväni ottamaan elämältä osani ja vaatimaan oikeuksiani.

Tuskin koskaan olisin tullutkaan noista pohjoisista tukkimetsistä takaisin näille kartanoalueille, ell'ei äidiltäni olisi tullut se surullinen kirje, joka mieleni hetkessä muutti.

Isä parka vihdoinkin kuollut, äiti kääntynyt kivulloiseksi ja viety Selman kanssa vaivaistalolle. Niin katkeralle tuntui tämä tieto, — vaivaistalolla se hyvä, ahkera äiti, joka ikänsä oli hellittämättä työssä raatanut. En saattanut sallia sitä, takaisin minun täytyi, tehdäkseni työtä heidän hyväkseen.

* * * * *

Niin oli minun tähänastinen eloni, kuin ainainen arki, loppumaton aherrus, vuodesta vuoteen ja varsinkin ne viimeiset, olivat kuin yksi ainoa helteinen heinäpäivä, jolloin tuliselta työn kiireeltä tuskin päivän kiertoa huomaamaan ehtii. Tätä kesti aina siihen asti, kunnes täyttyi elämäni kultaisin toivo uus ja minulla oli oma asunto kartanon maalla ja sen ympärillä kedosta raivaamani pellot eloa kasvoivat.

* * * * *

On suvinen sunnuntaipäivä. Lepään vuoteellani ja viikon vaivoista väsyneessä ruumiissani tuntuu suloine raukeus. Päivä paistaa lekottaa avoimesta ikkunasta, haudellen suloisesti paljaita jalkojani. — Kaikki on niin hiljaista, yksinpä Sannin, uutteran vaimoni, ainaisesti suriseva ompelukonekin seisoo tämän pyhäisen päivän.

Vierelläni seinustalla nukkui pieni poikani, vankka, puolivuotinen miehen alku. Minä kuuntelin sen tasaista hengitystä katselen sen pehmeitä, punertavia kasvoja ja silkinhienoa pellavapäätä. Minun mieltäni paisuttaa joku suuri ihmeellinen tunne, jolle en nimeä keksi. Ei ole se surua, eikä iloa, mutta on kuin sukua niille kummallekin. Minun silmääni kiertyy kyynel, minä alan jo uskoa, että tämä elämä, joskin toisinaan niin ahdas ja tuskallinen voi sentään joskus tarjota ihmiselle hiljaisen onnen hetken! — Kunpa vaan äiti olisi elänyt tähän asti! — Lepo lienee ollut väsyneelle paras, mutta Selma-siskolla on luonani kumminkin koti ja turva.

* * * * *

Se suuri marraskuun lakko 1917 on vasta päättynyt. Meidän pitäjän työväentalolle on ilmoitettu suuri kokous, ja puhujaksi odotetaan muuatta toveria, joka hiljakkoin on Venäjän matkalta kotiin tullut.

Saavun sinne hyvissä ajoin, mutta sali on jo tungokseen asti täynnä, sillä kaikki olemme uteliaita kuulemaan mitä Venäjältä tulleella on kerrottavana.

Puhellaan siinä odotellessa yhtä ja toista, keskustellaan punakaartin perustamisesta paikkakunnalle. — Toiset ovat hankkeessa innolla myötä, mutta enimmät varovaisina vastustelevat.

Minä kuuntelin kuin syrjäisenä, kuin koko asia ei koskisi minua, enkä välittänyt siitä sen enempää.

Äkkiä äänet vaikenevat ja puhujalavalle nousee pienoinen, mustaverinen mies. Hänen muotonsa oli synkkä, kun hän puheensa nuhdellen alkoi:

»Mitä ajattelette te tämän pitäjän miehet? Häpeän teidän puolestanne! Muualla jo valmiiksi harjoitetut punakaartit, te vielä tuumiskelette, tokko leikkiin rupeattekaan. Herätkää te uneksivat laumat! Kymmenet miljoonat markat uhrataan tällä hetkellä Suomen valtion varoista aseitten hankkimiseksi porvarien lahtarikaarteille, jonka tarkoituksena on nujertaa viimeinenkin niskoitteleva työmies, joka ei orjan ikeeseen taipua tahdo! Onko aikomuksenne täällä rauhallisesti katsella, miten manttaaliporhot kätkevät viljansa ja salassa sitä sijoilleen syöttävät, sillä aikaa kun teidän omat lapsenne nääntyvät nälkään.

Näin jatkoi puhuja yhä hurjentuen. Levottomana liikehti ensin kuulijain joukko, mutta vähitellen vaikeni kaikki, syntyi haudanhiljaisuus, vain puhujan ääni kaikui kolkkona, uhkaavana, kuin tuomiopasuunan ääni. Hänen pienet, pikimustat silmänsä sinkauttelivat säkeniä ympäri kuulijakunnan. Tulikipunoina ne ihmisten sieluihin putoilivat, sytyttäen siellä väkevän vihan palon.

Henkeä pidätellen kuunteli kansa — ei enää »hyvä»-huutoja ei ainuttakaan suosion ilmausta. Jäykkinä, mykkinä, seisovin silmin, puoliavoimin suin tuijottavat miehet kohti puhujalavaa vielä silloinkin, kun mustaverinen mies oli sieltä poistunut.

Suurena, tuhoisena paloi nyt hänen sytyttämänsä tuli. Koko täyteläinen kokoussali paloi. Enimmittä keskusteluitta poistuimme kukin koteihimme, mutta minä huomasin, kuinka kalpeina olivat miesten kasvot ja heidän silmissään hehkui kiihkeä, kuin kuumeinen kiilto.

* * * * *