Part 3

— Se on pian tehty. Laskehan vastakirjasi, naurahti Tuomas ja laski myöskin omansa, meni kamariin ja toi sieltä kaksi markan seteliä.

— Niinkuin näet, on saaliisi markka ja viisikymmentä, mutta ei satu sopivaa. Lähtö pitää tapahtua tällä tunnilla.

Vikki pyöritteli neuvottomana markkoja kynsissään. Velkaakin oli yhdelle ja toiselle, eikä työmaasta tietoa. Tukkityötkin kuuluivat lopettavan.

Hän oli aikonut vain peloitella isäntää, ja nyt kävi näin.

Vikki lähti ja soitti suutaan pitkin kyliä mennessään: köyhyys on kova Savilahdessa. Ei ole ruokaakaan kaikistellen riittävästi. Piti tässä minunkin lähteä uusia työmaita hakemaan.

Naapurit uskoivat sen täydellisesti. Olihan Tuomas käynyt yhdeltä ja toiselta rahoja kärttämässä.

Sitä se tekee, kun käy kovin ylpeäksi, sanottiin.

Ja rupeaa parantamaan yhteiskuntaa.

Ja antamaan maata lurjuksille.

Veljensäkin kanssa kuuluu riidelleen ja tätä haukkuneen, vaikka oli apuaan tarjonnut.

Osaa se piru olla ylpeä.

Antaahan olla, kaikki irtain siltä menee velasta, jota pankki kuuluu hakevan. Hyvä jos riittääkään.

Kaikuna tulivat nämä hyvien naapurien puheet Savilahteen, mutta niille Tuomas vain hymähteli vaimonsa kanssa.

8

Satoi lumiräntää, ja Tuomas ei lähtenyt ulkotöihin tänään.

Vuoleskeli pirtissä haravia ja viikatteenvarsia ja mietiskeli omia mietteitään.

Tuntui painostavalta, mutta untakaan ei tullut, vaikka oli käynyt sitä kamarin sängyssä odottelemassa.

Öisinkin oli unettomuus vaivannut viime aikoina. Vaikka päivät rehki itsensä väsyksiin, meni keski- ja aamuyö valvoen ja mietiskellen.

Se oli kyllä hänestä itsestäänkin hullua, mutta huoli koko kansan pimeältä näyttävästä tulevaisuudesta vei unen.

Ei yhtään helpottanut sitä sekään, että tiesi oman kohtansa kyllä varmaksi ja tulevat päivänsä puutteettomiksi niin kauan kuin jaksoi maksaa suunnattomia veroja ja rehkiä työssä aamusta iltaan.

Mutta huoletti se, ettei tietänyt taata, milloin täälläkin tehtäisiin omaisuudesta tasajako, niinkuin jo kerran oli yritetty, mutta ei onnistuttu. Maaseuduille oli kommunismin aate viime kuukausina levinnyt peloittavasti, ja kukapa tiesi, eikö se vielä saisi määräävää asemaa koko maassa.

Ja kun heillä oli mallivaltiona itäinen naapuri, olisi näin ollen täällä tiedossa sama kurjuus kuin rajan takanakin.

Ruttoa, joka näin levisi, ei näytty pidettävän vaarallisena. Typerät puhujat saivat vapaasti puhua mitä päättömyyksiä tahansa.

Hänkin oli saanut yhteiskunnallisista mietteistään jo kommunistin nimen vanhoillisilta naapureiltaan. Hän kun oli sitä mieltä, että tuotantolähteet, sellaiset kuin suuret metsät ja muut, saisivat kaikki kuulua valtiolle, joka niistä käyttäisi tulot koko kansan hyväksi, että yksityiset eivät saisi laiskoina kuluttaa metsien tuloja, yhteistä kansallisomaisuutta.

Siitä vihat ja parjaus.

Mutta eihän voinut totuutta kieltää, kellä oli vähänkään omaatuntoa.

Miksi ei jokainen saanut elää ruumiillisesta työstä, yksi niinkuin toinenkin? Jokainenhan voi maata muokkaamalla saada leipänsä.

Mutta kommunistit tahtoivat kaikki valtion omaisuudeksi, ja se oli sulaa hulluutta.

Maapalstansa poltto- ja tarvepuumetsineen jokaiselle omakseen, jota viljelemällä sai elää niin hyvin kuin taisi ja tahtoi.

Se oli hänen tinkimätön mielipiteensä.

Omalta osaltaan hän oli kyllä koettanut tehdä mitä oli voinut. Joku viikko sitten oli tehty samana päivänä kahdet kauppakirjat, joilla sai kaksi paikkakunnan perheellistä päivätyöläistä viidentoista hehtaarin suuruiset maapalat omikseen kolmentuhannen hinnalla ja kolmenkymmenen vuoden maksuajalla, kaikki ilman koronmaksuvelvollisuutta. Kaksi palstaa oli vielä jäljellä, ja niillekin oli lukuisasti halukkaita ostajia.

Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.

Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista omikseen, välttämättömiin menoihin.

Siinä voisi syntyä rytäkkä.

Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin osalleen auttamattomasti.

* * * * *

Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä häntä vaivasi.

— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi, ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.

— En minä sitäkään... muuten vain näyttää synkältä... saa hautoa ja miettiä... ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse... huiluksi leimaavat.

— Mitäpä tuosta... kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles, kun Saarakin pyytää maata itselleen.

— Saara? Mitä se sillä...?

— Kai aikoo pikkuviljelijäksi niinkuin toisetkin.

Tuomas nauroi.

— Älähän naura. Kyllä sellainen tyttö pystyy kyntämäänkin, sanoi emäntä. — Vielä paremmin kuin Taave-renki.

No, eihän siinä niin mitään erikoista ihmettä. Olihan Saara kerran näyttänytkin kyntötaitoaan. Kääräissyt helmansa vyölleen ja tarttunut kouriinsa sylkäisten sahrojen tappiin. Iso renki oli vieressä irvistellyt, mutta Saaralta syntyikin suorempi vako kuin häneltä.

— Vai tahtoo... ja ihanko tosissaan? kysyi Tuomas.

— Niin kai. Ei oikein kuuluisi ilkeävän tulla sinulle siitä puhumaan.

— No mitä siitä ujoilee.

Saara tuli tupaan, ja isäntä otti asian heti puheeksi.

— Tulehan tänne, Saara, kutsui Tuomas.

Saara arvasi, mistä oli kysymys, ja punastui.

— No, mitä isännällä olisi...?

Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen avoimilla silmillään.

— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.

— Niinhän minä... älkää naurako... kyllä minun käsissäni aura pysyy niinkuin toisenkin, sanoi Saara.

Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?

— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin sen Taaven rengiksi?

Saara nauroi koko naamallaan.

— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän... jaksan minä itsekin... niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.

Tuomas mietti.

Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja olisihan se muutenkin...

Sovittiin paikasta ja ehdoista ja jäätiin odottamaan kevättä.

9.

Verotuslautakunnat kokoontuivat, ja verotukset olivat jokaisella päänvaivana.

Pentti tuli suurella hälinällä Savilahteen ja kehaisi:

— Tekee se minullekin korkotappiota kymmeniä markkoja päivässä, kun rahoista on suurin osa taskussa, mutta eipä pysty verotuslautakuntien käsi niihin. Jos tulevat vaatimaan nähtäviksi, niin näytän heille, sanonko ma mitä... Kun kerran valtio on suursyöpäläinen ja kunnat samaten, niin...

— Niinhän ne tekevät kaikki suurkelmit ja roistot, että salaavat varansa ja tulonsa verotukselta, sanoi Tuomas.

— Sanotko minua roistoksi? kähähti Pentti.

— Sanon vain, että jokainen, joka salaa varojaan ja jättää näin ollen veroista suurimman osan vähävaraisten maksettavaksi, on roisto. Valtion ja kuntien menoja tosin voisi tuntuvasti pienentää, mutta se on kokonaan toinen asia.

Pentti oli alkanut täytellä verotuskaavakkeitaan tuvan pöydän päässä, mutta pisti ne taskuunsa ja lähti viivyttelemättä.

— Saatpa nähdä, miten se rehellisyytesi lyö leiville, sanoi mennessään.

* * * * *

Tuomas ajeli kirkonkylään.

Painosti kovin mieltä, vaikka keväinen aurinko jo korkealla kellotti.

Taisi sittenkin olla turhaa työnteko ja ponnistus. Laiskat saivat leveillä, ja keinottelijat salasivat varojaan. Valtio ja yhteiskunta harjoitti häikäilemätöntä riistoa. Korotettiin suojelustulleja vain nälän pitimiksi riittävälle kotimaiselle viljalle, mutta ei kyetty kiinnittämään maattomia maahan.

Olisihan kai voitu laatia sellainenkin laki, jolla saataisiin _kaikki_ viljelyskelpoinen maa viljelykselle.

Tämä laki olisi pitänyt olla järjestyksessä ensimmäinen.

Tämän jälkeen olisi vasta voitu ryhtyä suojaamaan kotimaista viljantuotantoa.

Mutta herrat olivat aina viisaampia. Piru heidän viisauttaan kuitenkin ymmärtäköön.

Ja sitten.

Kun otettaisiin liiat maat talollisilta maattomille, niin pitäisi olla halpakorkoisia lainoja rakentajille niin kauan, että saisivat hirtensä ristikolle, katon päänsä päälle ja ojansa auki luoduiksi.

Mutta valtiolla ei kai ollut varoja tällaiseen.

Miksi ei kouraistu koroillaeläjäin ja yksityisten liikemiesten kukkaroa vähän syvemmältä?

Olisi pitänyt sellaisten pussiin pistää nyrkki pohjaan asti, että saisivat opetella työntekoa. Tietäisivät, miltä maistuu leipä, kun se on saatu puristamalla lapion ja lantatalikon vartta.

Sanottiin, että nyt kouraistaan, mutta sitä hän, Tuomas Kokko, ei usko. Ruumiillisesta työstään elävä se on sittenkin, joka saa raskaimman painon kantaa, ja heistä pikkuviljelijät kaikista eniten.

* * * * *

Kirkonkylä lähestyi. Tuomas tunsi outoa painostusta.

— Niinhän minä olen kuin metsän asukas tai rikollinen, jota viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi, hymähti hän ajatuksissaan, mutta ei saanut mieltään nousemaan reippaaksi.

Siinä oli kirkonkylä kirkkoineen, pappiloineen ja herrastaloineen. Tämä oli olevinaan seutukuntansa sivistyskeskus, siunauksen tuoja, mutta täältä lähtivät ne imusuonet — toiset kaupungeista — jotka veivät suuren osan saloeläjän leivästä.

Kirkkokin siinä oli kuin jättiläishirviö, joka uhkasi ja painosti, ja pappila vaani jokaista salolta-tulijaa silmillään.

Niille piti pelloistaan kylvää monta sarkaa, ja jos kato kävi, niin antaa viimeinenkin jyvä.

Turhaan sai sieltä odotella siunausta pelloilleen, jollei itse painanut auraansa syvemmälle.

Siinä oli säästöpankki, ja Tuomaasta näytti, niinkuin sen leveät ikkunat olisivat ilkkuneet hänelle: »Mistäs otat kymmenentuhatta? Huutokauppa tulee.»

Ihan kädet vapisivat hevosta sitoessa kunnantuvan aitapylvääseen.

Siellä korvessa, maan kimpussa hän tunsi voimansa, mutta täällä oli kuin näkymättömien käsien kiskottavana.

* * * * *

Verotuslautakunnassa istui enemmistö kommunisteja, suutareja ja räätälejä, joku palstatilallinen vain joukossa.

Tärkeän näköisinä istuttiin, tietää sen. Niinkuin aikoinaan joku kapina-oikeus, joka nautinnolla teki kuolemantuomioita.

Kuolemantuomioita tehtiin täälläkin. Pikkuviljelijäin tulot laskettiin moninkertaisiksi ja suurviljelijät jätettiin edullisempaan asemaan poikkeuksetta.

Se oli sitä kuuluisaa kurjistuttamisteoriaa.

Oli muitakin kuin Tuomas, jotka itse toivat ilmoituksensa.

— Piruakos tänne tuppaatte, kivahtelee puheenjohtaja. — Kyllä täällä osataan ilmankin.

— Näytte osaavan, jos entisekseen lienee.

— Kun vain tämäkin suutari pistää pikilapun omantuntonsa päälle, niin kyllä syntyy, sanoo joku verotettavista.

— Niin se kävi viime talvenakin, että sata äyriä sai maksaa se, jonka piti velkaa kerjätä, mutta viidelläkymmenellä pääsi se, jolle jäi tuhansia puhtaaksi tuloksi.

— Tehkää vain niinkuin ilkeätte.

— Vetäkää suolet sisälmyksistä, jollette muuta saa.

— Mikäpä siinä, marssitaan tästä kohta jokainen vaivaistalolle.

Puheenjohtaja rykäisee pirullisesti ja sanoo, tovereilleen silmää iskien:

— Jolla on, sille annetaan, mutta toisilta otetaan entisetkin pois.

— Voi helvetti!

Kaksi vastakkain silmäilevää, kiihtynyttä joukkoa pitäjäntuvassa. Toiset pöydän ympärillä rehennellen, toiset oven suussa verestävin silmin kyräten.

Tuomaaltakin vaadittiin uutta ilmoitusta. Tuloja oli muka merkitty liian vähän.

— Esimerkiksi tuossa ja tuossa paikassa.

Suutari osoitti sarekkeita pikisillä sormillaan.

— Omantuntoni mukaan olen tehnyt. Lisätkää jos haluatte.

Tuomas painui ulos ja katui, että oli tullut lähteneeksikään.

Maksettavana oli vielä edellisen vuoden verokuitteja, vaikka varat olisi tarvittu välttämättömiin talousmenoihin.

Tuomas kirosi karkeasti, kun edelläveisaajan palkkakuitti hänelle esitettiin.

— Helvetti... vieläkö sekin... Tyhjille kirkon seinille käy hoilaamassa, niin tästä hyvästä palkat. Viljelisi maata.

— Eipä ole lukkarilla muuta kuin osansa pitäjän kirkkomaassa.

— Sepä se. Ei ole maata, vaikka sitä kuitenkin on. Sanokaa sille, että minulta saa palstan, vaikka ilmaiseksi, jos jättää pillinsä ja piiparinsa, sanoi Tuomas.

— Ei se heitä helppotöistä ja hyväpalkkaista tointaan.

— Siinäpä on. Onhan se helpompaa kuin kyntäminen.

* * * * *

Tuomas jouduttausi kotimatkalle.

Siinä niillä oli pitkin maantien vartta pytinkinsä ja puotinsa. Kauppojen ovikellot kilisivät, ja kauppiaat puotipoikineen tarkastelivat ahneesti jokaista sisääntulijaa: »onkohan tuolla paljon rahaa».

— Poisko jo?

— Niin, kotinurkille.

Eerikkilän isäntä ajeli vastaan, seisautti hevosensa ja lyöttäysi puheisiin.

— Parasta on, että käännyt takaisin, sanoi Tuomas, kun kuuli Eerikkilän aikovan talouttaan selostamaan lautakunnalle.

— Niin kai lienee.

— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.

— Niinpä taitaa...

Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.

— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.

— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta täytyy pienentää, muu ei auta.

— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas. — Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon suuremmassa määrässä kuin tuontia.

— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.

Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.

Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.

10

Huutokauppapäivä tuli.

Edellisenä yönä ei saanut Tuomas unta, ja Alinakin taisi valvoa vuoteessaan.

Vaikka olisi miten ajatellut, niin raskaalta tuntui luopua yhdellä kertaa suurimmasta osasta kotieläimiään, joita oli kasvattanut ja hoitanut.

Ja sitten huutokauppa.

Sitä ei ollut ennen tapahtunut Savilahdessa. Siinä oli jotain taloa alentavaa, vaikk’ei se ollutkaan pakollinen.

Välttämättömyydelle ei voinut mitään. Naapurit tulisivat vahingoniloisina, remuavina ja suulaina, Pentti rehentelevänä entiseen kotitaloonsa.

Aikaisemmin kuin muina aamuina noustiin ja aloitettiin päivän askareet. Sanallakaan ei kajottu tapahtuvaan huutokauppaan. Mitäpä se puhumalla parani. Edellisenä iltana oli valikoitu karjasta kotiinjäävät ja siirretty parressa vierekkäin.

Tuomas ei hennonut jättää vanhaa tammaa myytäväksi. Leenalla täytyi koettaa suorittaa talon työt ja hankkia syksyllä uusi.

Pentti oli ostanut naapurikylästä talon ja kehuskeli huutavansa kaikki myytävät lehmät Savilahdesta.

Ensimmäisenä hän tulikin taloon.

Tuomas korjasi tuvassa muralavoja. Pentti leveili pöydän päässä.

— Jokohan nyt kelpaisivat velimiehelle rahat, niin sovittaisiin kaupoista ilman sivullisia, esitteli Pentti.

Tuomas vaikeni, ja Pentti odotteli vastausta.

— Mitäpä se siitä paranee. Kun on kerran huutokauppa ilmoitettu, niin antaa herjojen polkea tämä kerta Savilahden pihamaata. Eikö lienekin viimeinen kerta.

Tuomas kantoi lavat ulos ja vei raudikon soimeen kapan kauroja.

— Syöhän nyt... kohta muuttuu isäntä. Saanetko sitten paremman vai huonomman.

Tuomaan mentyä ulos tuvasta jupisi Pentti:

— Hullu mies. Vaikk'ei pidä naapureistaan, niin antaa heidän tulla pihojaan tallaamaan.

Tuomas oli pyytänyt Eerikkilän pitämään huutokaupan. Ei sen vuoksi, ettei olisi miehenä kestänyt naapureittensa pistopuheita ja ivanauruja, mutta ollakseen koskematta Pentin rahoihin, joista oli päättänyt pysytellä erossa. Tuomas tiesi Pentin tekevän korkeimmat tarjoukset kaikesta, ja niinpä sai vieras ottaa hänen rahansa ja viedä myöskin pankille velasta.

Kun ensimmäiset huutokauppavieraat tulivat pihaan, ajeli Tuomas jo metsätiellä murahaudalle. Suretti, että Alina jäi yksin kuulemaan pilkkapuheita ja näkemään naapurien ilkamoivia silmäyksiä.

* * * * *

Karja jäi Pentille, joka rehennellen nosti hinnat korkealle. Kun Tuomas illansuussa palasi kotiin, oli Pentti jo ehtinyt kuljettaa pois karjansa ja hevosensa.

Eerikkilä teki tilin rahoista. Niitä oli joukon yli kymmenen tuhatta.

— Sinullehan jää vielä useita tuhansia ja nyt pääset kaikesta roskasta, sanoi Eerikkilä. — Naapurit vain tuntuivat iloitsevan karjasi häviöstä.

— Tietää sen, että mieleen se oli, vaikka en ole heiltä puhdasta vettä pilannut. Pianpa se taitaa tulla heidänkin vuoronsa. Neljä miljoonaa menee veroista tästäkin kunnasta, kaikki maksut siihen luettuna.

— Hauska juttu. Vasaramarkkinoita tulee olemaan useammassa talossa, se on varma.

Eerikkilä oli mennyt, ja Tuomas istui vaimonsa kanssa kahden hämärtyvässä tuvassa. —

Lapset olivat jo vuoteissaan ja palvelustyttö jossain ulkona. Seinäkello löi kahdeksan harvaa lyöntiä. Huhtikuu kumotti vaalealla taivaalla ja veti valojuovan pirtin lattialle.

— Me aloitamme nyt sitten pikkuviljelijöinä, sanoi Alina. — Karja on kuin torppareilla ja itse teemme työmme.

— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.

— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti Alina sanomaan.

— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit, Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa. Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.

— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.

11

Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.

Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat kesken talven.

Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä huomattiin rahojen vähyyttä.

Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.

Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.

Tuomaan teki mieli huomauttaa syksyllisestä kopeudesta, mutta sanoi vain:

— Ei ole nyt maajusseillakaan rahoja. Veroista viedään kaikki.

Saivat kävellä.

Jos heillä nyt olisi pienikään maapala ja vähänkään avustusta, juurtuisivat maahan, mutta nyt ehkä lähtevät tehtaisiin, kansoittamaan sitä yhteiskuntaa, mietti Tuomas.

Tosin heissä oli sellaisiakin, joille saisi luvata vaikka ilmaiseksi maata eikä kelpaisi. No, joutivat sellaiset hakea työtä ja nähdä nälkää. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Jonkun vuoden perästä tekivät maatyötä innolla.

Viimevuotinen pikkurenkikin tuli pyytämään työtä.

— Nyt sen näet, tuleeko kuusituhatta vuodessa ja ruoka vielä päällisiksi, sanoi Tuomas.

Pikkurenkikin oli vaatinut samaa palkkaa kuin Taave ja vahvasti pullikoiden lähtenyt talosta.

— Tukkityö ja savottaelämä se on teistä aina ollut makeampaa kuin maatyö. Sitten vasta viisastutaan, kun tulee perhettä, jolloin huomataan, että mökki ja leipämaata olisi saatava. Rengeistä se on lähtöisin mäkitupalaisluokka ja osa entisistä torppareistakin, ja nyt heistä alkaa suurin osa olla omina isäntinään.

— Niinhän ne... yksinäisellä miehellä ei ole maata, arveli Kalle surullisena. — Kai sitä meissäkin nuorissa miehissä olisi sellaisia, jotka koettaisivat onneaan omalla turpeella, mutta kukapa antaa maataan tämmöisille.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin, arveli Tuomas.

Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;

— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.

Kalle naurahti hämillään.

— Niin uskon... ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.

— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?

— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.

Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen suhteen.

Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta ahertanut Savilahden vainioilla.

Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se haihtuisi olemattomiin.

— Pitänee minun antaa sinulle maata, jos haluat talokkaaksi yrittää, virkkoi Tuomas.

— Milläpä sen maksaa, kun ei ole rahoja.

Siitä kyllä ei olisi mitään haittaa. Maksun ehtisi saada vähitellen, ja siihen asti kuin omaan uutiseen pääsee, olisi kyllä Savilahdessa mitä tarvitaan. Siemenvilja ja takuu hevosen hinnan saantiin oli jo toisille uudisviljelijöille luvassa. Kallellekin kai vielä riittäisi.

Kallen silmät kostuivat.

— Te olette liian hyvä isäntä. Ei vaan moni niin maitaan antaisi ja auttaisi vielä muutenkin. Nythän tässä ei olekaan muuta kun riisun takkini naulaan ja puhutaan asiasta lähemmin ja tehdään kauppakirjat.

Pikkurengin liikkeisiin tuli eloa. Karsinapuolella tupaa tulivat myöskin piika-Iitan posket hyvin punaisiksi, ja etteivät muut sitä huomaisi, meni tyttö ulos.

Tuomas sen kyllä huomasi, ja Alinakin hymyili.

Tuomas oli korjaillut kesärekiä, kun ulkona satoi lumiräntää eikä siellä mielikseen liikkunut.

— Antakaahan kun minä autan, pyysi Kalle.

— Käykää te siksi aikaa lepäämään.

Tuomas katsoi ja ihmetteli. Kallen käsissä ei ollut ennen kirves niin sukkelasti liikkunut.

12.

Lukukinkerit on määrätty Savilahteen täksi talveksi, ja ne ovat jääneet pitämättä huhtikuuhun. Kinkereitä ei ole Tuomas enää muistanutkaan työssä tanatessaan aamusta iltaan ja mietiskellessään yhteiskuntaelämän sekavaa vyyhteä.

Muutamia päiviä oli enää lukusiin, kun Alina siitä hänelle huomautti.

— Vieläkö sekin päivien hukka ja menoerä, kiivasteli Tuomas. — Ihme, että tämäkin tapa on vielä olemassa. Niinkuin siitä kukaan hyötyisi.

— En minäkään välittäisi koko puuhasta, sanoi Alina. — Kiertävät kuin mitkäkin köyhät pitäjällä syömässä.

— Ja työajan menetys kymmenissä kylissä. Kinkeripäivänä seisovat työt joka talossa. Ei mikään uskontoasia eikä hartaushetken ikävä sinne ketään houkuta. Ukot turisemaan hevosistaan ja akat lehmistään. Mitä tässä nyt sitten niiden lukusien kanssa tehdään?

Tuomas istui myrtyneenä penkillä ja äkäili piipulleen, joka ei palanut.

— Auttaneeko siinä mikään muu kuin laittaa vain papille ja lukkarille rasvaiset ruoat ja vehnäskahvit, sanoi Alina.

— Vai vielä vehnäset. Tuhantinen meni meiltäkin pappien saatavista. Mikä tuon piipun pirun sisässä on, kun ei pala.

— Ja sinä istut heille seuraa pitämässä, ilvehti Alina ja nauroi niin että tupa helisi. — Mikä siinä lienee, että nykyinen kirkkouskonto alkaa tympäistä, jatkoi hän vakavampana. — Voihan ihminen palvella jumalaansa kotonaan ja metsässä.