Part 2

Tuli kysymys siitä, lopetetaanko rihkama- ja kangastavaran myynti kaupasta.

Siinäpä olikin kysymys. Ukot kynsivät korvallistaan.

— Ei ole siihen asiaan oikein syvennytty, arveli joku.

— Saisi sillä rihkamalla kuitenkin rahaa, sanoi toinen. — Ostavat ne sitä muualta kuitenkin.

— Ja tarvitaanhan niitä neuloja ja naskaleja ja piipunkoppia, lasketteli kolmas.

Tuomas Kokko vaati puolestaan kangas- ja rihkamakauppaa poistettavaksi. Välttämättömästi tarvittavaa vain saisi olla saatavissa.

— Lampaan villasta ja liinasta saa kyllä kankaita, ja rihkama on turhaa rojua.

— Mutta sitä ostetaan muualta.

— Antaa ostaa, mutta osuuskauppaväen pitäisi pysyä niistä erossa. Neuloja ja ompelulankaa vain tarvitaan, päätteli Tuomas.

— Entä nappeja? hohotti Välimäen Ville.

— Niitäkin voi naisväki kotona valmistaa, kivahti Tuomas. — Tehdasnapeilla ei teekään mitään.

— Ja miesväki voi tehdä tällaisia, jurahti Koiviston mies ja näytti housuihinsa vuoleskelemaansa puunappia, joka oli kuin keittiöhalko.

— Mutta ethän voine kai kuvitella yhteiskuntataloutta ilman pikkutavaraa ja tehdastuotetta, arveli viisaana silmälaseja käyttävä Rönnbergin Otto. — Mehän kunnollisena osuuskauppa; väkenä iloitsemme siitä, että teollisuus ja kauppa kasvaa ja edistyy.

— Ja että siat tekevät paljon porsaita ja kanat munivat kaksi munaa päivässä, kuohahti Tuomas. — Älä sinä Römpelin mies puhu mitään osuustoiminnasta ja teollisuuden kannattamisesta, kosk’et näy ymmärtävän mitään. Meidän peltojussien ei totisesti tarvitse kannattaa mitään muuta teollisuutta kuin kotivalmistetta eikä siirtomaantavaroita ostaa muuta kuin suolaa ja rautaa.

— Mutta kyllä kai kuitenkin kotimaista teollisuutta?

Ukot hymähtelivät Tuomaalle, jonka ajatuksia he eivät jaksaneet ymmärtää.

— Mistä syystä kotimaista enemmän kuin muutakaan? Jos kotimainen teollisuus ei kestä kilpailussa ulkolaisen kanssa, mitä hintaan ja laatuun tulee, niin pitääkö meidän maamiesten sitä kansallisuussyistä kannattaa?

Tuomas seisoi kädet selän takana ja otsa rypyssä veteli piippuaan.

— Teollisuus saa kyllä verohelpotuksia, mutta saammeko me kyntöjuhdat? Meidän täytyy pitää teollisuus pystyssä ja maksaa vielä osa heidän veroistaan. Se ei vetele. Eläköön vapaa kilpailu, ja silloin saamme ostaa halvemmalla ja vain kestävintä.

— Mutta mitä siihen tulee, katsohan — Rönnbergin Otto viittasi kädellään — niin emmehän voi peltokoneita valmistaa kotona, et kai sitä tarkoita?

— En kaiketi, naurahti Tuomas. — Mutta niitä varten me voisimme hyvinkin laittaa osuuskonepajat, jotka voisivat koneemme valmistaa. Vai eikö?

Tuomas mittaili miehiä silmillään.

Nämä hymyilivät. Varmasti Tuomaan mielipiteille.

— Ja sitten... mihin joutuisi teollisuustyöväki, jos teollisuutta niin supistettaisiin? Sanohan se meille.

— Maahan kiinni. Vai ettekö luule viljelemättömien ja viljelyskelpoisten maitten riittävän? Kannattamaton laidunruokinta pois; vihantarehua karjalle ja laidunmaat palstoiksi maattomille. Perustettakoon vasta sitten tehtaita ja kukoistakoon teollisuus, kun ensin kaikki ahot ja suot on saatu viljellyiksi. Maanviljelys, metsän- ja karjanhoito, siinä työalaa meille.

— Pitänee sitten Tuomas Kokon mielipiteitten mukaan ryhtyä tässä maan taloutta hoitamaan, pisti Välimäen Ville.

— Hoitakaa miten haluatte — tämäkin kauppanne. Tulin sanomaan itseni irti hallituksen jäsenyydestä. Ostajana olen edelleen uskollinen osuustoiminnalle, vaikka en sitä nykyisessä muodossaan hyväksykään. Kokouksissa myöskään en jouda aikaani kuluttamaan.

Sanoi ja lähti.

Kuuli naurua ja pistopuheita jälkeensä, mutta ei siitä välittänyt. Pakottavana huolena oli tällä kertaa Tuomaalla vain nurmien kääntäminen. Hänen itsensä täytyi ryhtyä siihen. Isosta rengistä ei näyttänyt enää olevan mihinkään. Parasta olisi pienentää vieläkin Savilahden viljelyksiä ja antaa maattomille maata. Silloin voisi itse hoitaa viljelyksensä ja nähdä, miten entiset laiskat rengit ja päiväläiset tekisivät työtä uutterasti omalla turpeellaan.

4

Lokakuinen sunnuntai Savilahdessa.

Jo aikaisin aamulla on Tuomas jättänyt talousmietteensä ja asettunut kirjojensa ääreen kamarissaan. Tuvassa liikuttiin aamuaskareissa, ja emäntä kävi väliin kamarissakin, mutta Tuomas oli niin syventynyt luettavaansa, ettei kuullut mitään.

Tuomas täytti piippunsa ja kallistui tuolissa lepäävään asentoon. Oli mukavaa luetun välillä antaa ajatustensa liikkua vainioilla ja kotipiirissä.

Lamppu paloi siinä pöydällä, ja uunissa hehkui hiillos.

Koko viime viikon päivät oli vielä pinottu suota kuivamaan, ja sitä olikin nyt pariinkymmeneen lantakasaan riittävästi. Rengit joutavatkin tästä puolin kokoamaan puita ja puhdistamaan metsää. Sitä saisivatkin tehdä lähelle joulua.

Jos heitä huolii pitää lainkaan.

Hänellä tosin ei ollut vielä renkiä. Oli koettanut etsiä uusia miehiä, mutta palkkavaatimukset olivat huikeita. Viisituhatta oli vähin määrä vaatimuksena ja vielä kenkiä ja vaatteita. Huhut suurista tukkityömaista nostivat palkkavaatimukset korkealle. Niitä oli mahdoton täyttää.

Pitäisipä kysyä, mitä iso renki vaatii palkakseen.

Tuomas kutsui miehen puheilleen.

— Rupeatko Savilahteen ja mitä tahdot ensi vuodelta?

Taave mietti vähän aikaa ja määräsi empimättä:

— Kuusituhatta ja kaksi paria kenkiä ja rukkasia ja yhdet alus- ja päällysvaatteet.

— Oho, eipä ole paljoa.

— No ei, pitäisi olla, arveli Taave tosissaan.

— Kuuluvat seitsemänkin tuhatta maksavan.

— Mutta minun ei kannata maksaa kolmea ja puolta tuhatta enempää, kaikki rahaksi laskettuna, ja talosta ruoka.

— Ei sitten vetele, sanoi Taave. — Tukkitöissä saa enemmän kuin renkinä.

— Hyvä on. Kohta kai sinne pääsee.

Pitänee koettaa tehdä itse työnsä, mietti Tuomas ja keinahteli hieman kiihtyneenä..

Iso renki istui aikansa uunin kupeella ja meni tupaan. Isäntä koetti syventyä luettavaansa, mutta mieli oli kovin myrtynyt.

Totisesti maamiestä koettivat mahdollisimman monet syödä ja painaa maan tasalle.

Ehkäpä se oli tarpeellistakin siellä, missä koetettiin kaikin keinoin pysyä kiinni suurviljelyksessä.

Tuleva vuosi sen jo voisi näyttää kokonaan kannattamattomaksi. Työtä toisen maalla ei kukaan halua tehdä muutoin kuin uhkapalkalla. Työvoiman tarjonta teollisuuteen lisääntyy, jota lisäystä se ei voi käyttää hyväkseen.

Seuraa työttömyys.

Samalla verot nousevat ja maatalous joutuu yhä suurempaan puristukseen verojen suhteen.

Teollisuustuotantoa täytyy pienentää, kun sitä maatalousväki ei jaksa kuluttaa ja sille ei voida ajatellakaan vientiä. Tehtaita suljetaan. Työttömyyttä, työttömyyttä. Joka haaralla.

Ja viljelemätön maa huutaa työntekijöitä, tarjoaa rikkautta ja hyvinvointia, mutta kukaan ei sitä ajattele eikä huomaa.

Jos maassa saattaisiin entisten itsenäistyneitten torpparien ja mäkitupalohkojen lisäksi viisikymmentätuhatta viljelmää, joissa jokaisessa olisi ensialuksi kaksi, sittemmin neljä lehmää ja lisäksi pientä karjaa.

Sitä rikkautta ja hyvinvointia, mikä siitä koituisi! Metsiä hoidettaisiin kuin puutarhoja, ja paperia ja puutavaraa voitaisiin viedä ulos suunnattomat määrät.

Ehkäpä viljaakin, mutta voita ainakin.

Nälkä olisi tulevalle sukupolvelle tuntematon käsite.

Ja sitten vielä: Puumetsät valtion omiksi ja hoitotavat yksinkertaisemmiksi. Metsillä valtio voisi peittää suurimman osan menoistaan, ja verotus supistuisi muutamaan prosenttiin.

Metsiään laiskana tuhlaavat työhön, elättämään itseään ja perhettään maatyöllä.

Emäntä tuli kamariin.

— Mitä sinä niin suu supussa istut ja mietit? kysyi hän Tuomaalta.

Isäntä naurahti.

— Tämän tasavallan taloutta tässä järjestyen.

— Että mitä?

Alina istui sängynlaidalle siisteissä sunnuntaivaatteissaan.

— Sitä mitä olen sinulle ennenkin puhunut. Viljelyskelpoiset maat kaikki halukkaille viljelijöille. Suurviljelykset pienemmiksi. Ne eivät tästä puoleen kannata. Mitä hyödyttää jakaa kaikki työnteokset palkkaväelle ja joutua itse puutteeseen? Ja sitäpaitsi työntulokset kun ovat, niinkuin näet, perin huonot toisen työssä. Katsohan, mitä iso renki saa aikaan, ja kuusituhatta pitäisi maksaa ja parselit päälle. Ei, se ei tosiaankaan vetele. Maatalouden koko maassa täytyy käydä pienviljelystä kohti, vieläpä sukkelaan, jos tässä aiotaan päästä eteenpäin ja itsenäisenä.

— Palvelijatkin tahtovat suunnattomia palkakseen, sanoi Alina. — Kyselin heiltä tänä aamuna, ja Iitalle sovimme kuukausipalkan nyt talven ajaksi. Sitten kesällä saadaan nähdä, mitä kannattaa maksaa.

— Se on oikein. Meidän täytyy vähentää työväkeä. Aion vuosijärjestelmästä luopua kokonaan ja sitäpaitsi luulen itse jaksavani tehdä yhtä paljon kuin kaksi renkiä.

— Ehkäpä sitä minäkin... sanoi Alina ja siveli täyteläistä vartaloaan. — Tänä vuotena on ollut enemmän työtä, mutta olenkos laihtunut, vai mitä?

Tuomas naurahti hyvillään.

— Pyöristynyt vain olet. Sinua kyllä katselee mielikseen.

Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita. Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.

— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?

— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.

— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä hyvinkin lohkaista Savilahdesta.

— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.

— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.

— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen, arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle maata annetaan.

Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.

Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti paljastunut.

5

Keskitalvi jo tuiskutteli lumiaan.

Savilahdessa luotiin auki kolme lantakasan pohjaa joka maanantai, ja lauantai-iltaan ne olivat valmiina.

Tuomaalla oli apunaan päivätyöläinen, joka muutteli toisella hevosella muraa valmiista kasasta tunkioihin, Tuomaan itsensä ajaessa lannat pihasäiliöstä.

Tuomas oli jättänyt jo osan ulkopalstoista, vähän yli kuusi hehtaaria syksyllä kynnettyä peltoa, pois viljelyslaskuistaan ja erottanut näille viljelmille metsäpalstatkin jo valmiiksi. Ei puuttunut muuta kuin asukkaita tupiaan ja saunojaan rakentamaan.

Tarjokkaita oli kylliksi. Tunnettiinhan jo lähiseudulla Tuomaan auliit maanmaksuehdot entisille mökkiläisilleen.

Iso renki oli keyriltä lähtenyt tukkitöihin ja vienyt pikkurengin mukanaan. Saara oli jäänyt taloon ja teki käsitöitä taloon ja itselleen.

Renkien ansiot tukkimetsissä eivät olleetkaan niin loistavat, joiksi ne kuviteltiin edeltäpäin. Palkat riittivät hädin tuskin ruokaan, ja vaatteisiin ei jäänyt mitään.

Ruoka ei ollut sitäpaitsi valmiina pöydässä, niinkuin se oli taloissa.

Rauhallisia ruokatunteja ei ollut myöskään. Kylmissä pirteissä, milloin missäkin nurkassa, sai nukkua yönsä likaisissa vaatekasoissa.

Siinäpähän sopi nyt vertailla palvelusväen ja tukkityöläisen oloja.

Apumiehekseen oli Tuomas koettanut valikoida parasta. Mies, Liisan Vikki, niinkuin häntä sanottiin, kulki kesällä tukkilauttojen mukana, mutta talveksi asettui aina kotipuolessaan johonkin taloon työmieheksi.

Ensialussa Vikki teki töitä, mutta muutamien viikkojen perästä murahteli Tuomas jo tyytymättömänä. Vaimolleenkin tuli valittamaan:

— Ei piru vieköön saa enää kunnon työntekijää nuorista miehistä.

— Jospa ei saane. Se on kai tämä aika, joka sen vaikuttaa, sanoi emäntä. — Työnteosta on enää harvoilla palkkalaisilla iloa.

— Lempo heidän kanssaan rehkimään, jyrisi Tuomas. — Pitänee koettaa suoriutua omin voimin kaikesta.

— Raskaaksi se kuitenkin käy sinulle, sanoi Alina. — Minullakin on apulainen.

— Se nyt on eri asia. Taidat olla Iita-tyttöseen edelleen tyytyväinen?

— En häntä laskisi pois millään hinnalla, myönsi Alina.

— Hyvä on, että on vielä kunnollisiakin työntekijöitä.

* * * * *

Tuomaalle oli jäänyt velkoja, maksaessaan veljelleen Pentti Kokolle talo-osuutensa. Velka, joka oli kotipitäjän pankkiin, lyheni vuosi sitten, mutta oli sitä vielä kymmenisen tuhatta.

Nyt se oli sanottu irti, eikä Tuomas vielä tietänyt, mistä rahat olisi siihen ottanut.

Syksyllä olisi voinut hyvällä hinnalla myydä metsää, mutta nyt ei sekään kelvannut.

Tuomas oli jo kysellyt rahoja muutamilta naapureiltaankin, jotka olivat syksyllä myyneet metsiään, mutta keltään ei riittänyt.

Eerikkiläisenkin kymmenet tuhannet olivat huvenneet niin vähiin, että hädin tuskin oli enää veroja varten tarvittava summa jäljellä.

Oli tämä totisesti aikaa. Raha meni kuin hiekka sormien lomitse.

Veljeltään Pentiltä, joka oli liikemies, olisi Tuomas kai saanut, mutta ei tahtonut mennä pyytämään, koska veli oli rahansa saanut keinottelulla.

Ei siltä kulassilta, vaikka viimeinen lehmä menisi navetasta.

Ihmetytti, että pankki vaati häneltä velkaansa eikä muilta.

Hän oli muutenkin huomannut, että muutamat naapurit olivat käyneet juroiksi ja äänettömiksi hänelle.

Oli jotain kuullutkin.

Hänkö tässä muka oli viisaampi kuin toiset, ja hänkö aikoi päästä vähemmillä kustannuksilla taloudessaan kuin muut?

Saadaanpa nähdä, kun verotus joutuu.

Savilahteen pitää lisätä puolella äyrejä. Se äijä ei osta mitään ja rikastuu, kun toiset tässä vain köyhtyvät. Itse raataa yöt ja päivät eikä henno palvelijoitakaan pitää.

Niin näykittiin ja se suututti.

Omaansa kai hän säästi minkä säästi. Ja eikö hän senkin vuoksi pienentänyt talouttaan, että maattomat saivat maata?

Helvetti, minkälaisia pahkapäitä oli hänellä naapureina.

Jokaisessa maatilkussa he riippuivat kiinni kuin takiaiset, mutta yhtäkään peltosarkaa eivät saaneet kunnollisesti kasvamaan. Kokonaiset läänit oli hallittavina, eikä mikään tullut kuntoon tehdyksi.

Kaikenkirjavissa kokouksissa juoksivat isännät suutaan soittamassa, ja palkkaväki teki tepposiaan ja laiskotteli.

Metsärahojen turvin elettiin.

- Olisivat hekin puolestaan voineet pienentää maattomien harhailevaa laumaa ja saada pienemmistä aloista suuremmat tulokset.

Lainsäädäntöäkö tässäkin tarvitsi odottaa?

Hänelle sitten kynttä hiomaan, kun ei tässä heidän tyylillään eletty.

Sapetti, että oli tullut heiltä rahoja pyytäneeksi.

Mutta nyt ei pyydettäisi, vaikka menisi jokainen nauhanpätkäkin.

Säälitti tosin hävittää karjaa, jonka oli valikoiden kasvattanut. Toinen hevonen olisi myöskin tarpeen, mutta voisihan ehkä suoriutua yhdelläkin.

Vanha Leena pitäisi myydä, kun se ei kuitenkaan jaksaisi suorittaa kevättöitä.

Jo ajatuskin vanhan palvelijan myymisestä koski kipeästi.

Nyt hän olisi voinut myydä metsää, mutta sitä ei ostettu. Sen myyntiä vastaan ei voinut käsirahojakaan ottaa, jos olisi saanutkaan. Sekin olisi kuin kerjäämistä.

Kaikkeen sitä joutuukin.

Sitäpaitsi olivat nyt jo karjankin hinnat laskeneet. Tämän arvaten olisi pitänyt syksyllä myydä karjaa, niin saisi nyt pitää molemmat hevoset.

Pankin irtisanominen oli varmasti hyvien naapurien työtä.

Vastuksista huolimatta oli kuitenkin seistävä omilla jaloillaan.

6

Pentti, Tuomaan veli, tuli kotipuolessa käymään. Ehkäpä jäisi koko talveksi, kun sekin suuri maailma oli siellä vähän sekaantunut. Kauppa ei käynyt enää. Se katkesi kuin naulan kantaan, välittäjien kaupankäynti. Ensin puhuttiin yleisestä ostolakosta, ja siitä se alkoi vähitellen. Vähäistä myöhemmin supistivat pankit lainaustaan, ja yksi ja toinen valitti rahapulaa.

Hänen sitä ei tosin tarvinnut tehdä. Puoli miljoonaa oli sota-aika tuonut hänen taskuunsa. Miljoonakin olisi, ellei kirottu kapina-aika olisi sotkenut liikeasioita. Punikit olivat vähällä viedä hengenkin.

Tuomas ei pitänyt siitä, että keinottelija-veli rehenteli hänen kotonaan. Varsinkin silloin, kun hän kärsi puutetta raha-asioissaan.

Olisi pysynyt maassa kiinni ja elänyt rehellisellä maatyöllä niinkuin hänkin.

Pentti komeili kuin hyväkin herra ulkomaan trikoossa ja vormusaappaissa. Pullottavan vatsan päällä roikkuivat kultaiset kellonperät, ja kultakelloa piti katsoa vähän väliä, varsinkin silloin kun vieras sattui taloon.

Pentin takia oli tämäkin velka, jota nyt vaadittiin ja jonka takia oli nyt ylenmääräistä työtä ja puuhaa.

Ruoka-aikoina Pentti kertoili suuriäänisesti ja välillä nauraa hohottaen kaupoistaan. Kaksi ensimmäistä päivää Tuomas kuunteli ääneti, mutta enempää ei jaksanut.

Oltiin aamiaisella. Pentti syö hyvällä ruokahalulla, mutta murisee:

— Täällä maalla se on iänikuisena aamiaisruokana tämä peruna- tai ryynivelli.

Aikoi jatkaa kaupunkilaisten monipuolisista aamiaisista, mutta ei ehtinyt.

Tuomas:

— Etpähän pysynyt siellä kaupunkiaamiaisilla. Minun puolestani se olisi ollut hyvin suotavaa.

— Rahalla minä maksan täälläkin ruokani.

Ja Pentti kopistaa pullottavaa liiviään. Hän on pistänyt sinne rahansa verotusta piiloon.

— Tullaan tässä aikoihin sinun rahoittasikin, sanoo Tuomas.

— Tarpeen taitaisivat olla sinullekin tällä kertaa, ja mielelläni annankin.

— Mutta minä en ota kaupalla keinoteltuja rahoja. Vielä ne joskus kuumentavat omiakin kynsiäsi, jos vähänkään omaatuntoa lienee, virkkaa Tuomas noustessaan pöydästä.

Pentti kaivelee hampaitaan ja nauraa.

— Omatunto... se joutaa nykyään mihin tahansa. Ei sillä elä kukaan.

— Siltä tuntuu, että useimmat sen ovat kadottaneet. Rahaa saadakseen ovat valmiita vaikka mihin konnantyöhön.

— Sanotko, että minäkin olen tehnyt mitä tahansa? kuohahti Pentti.

— Itsehän sen paraiten tiedät. Kun mies jättää perintömaansa ja kokoaa keinottelulla, tekee sitä jo silloin rahan edestä mitä vaan, sanoi Tuomas ja meni kamariinsa.

Pentti koetti lauhtua, mielistelläkseen veljensä vaimoa.

Maailmaa kulkiessaan hän oli nähnyt, että rahalla ja mukavilla puheilla sai naisiakin, minkälaisia vain.

Varsinkin Helsingissä sai valikoida mieleisiään. Pari kertaa teatterilippu ja illallinen, niin silloin sai pitää miten lystäsi.

Maaseudulla vielä oli lujemmassa, mutta heltisi sielläkin, kun osasi veivittää.

Nyt pitäisi kokeilla tuon Alinan kanssa.

Se oli komea nainen, ihan herkullinen. Vaikka sillä on kolme poikaa, niin posket sillä ovat kuin samettia, ja väriä niissä on.

Toisten vaimot olivatkin nykyään hänen muodissaan.

— Se tuo Tuomas-veli on sellainen kiivastelija, lekersi Pentti, seuraten Alinan puuhailua tuvassa. — Hyvä se pohjaltaan on, mutta niin kovin nuuka tuollaisissa periaate-kysymyksissä. Rahaa täytyy nykyään ottaa mistä vain saa.

Alina rypisti kulmiaan. Hittojako se hänelle suutaan soittamaan, rupisammakko.

Pentti vain hymähteli ja kellistyi sänkyyn kyljelleen.

— Kyllä minä sinut vielä otan, mietti. — On otettu parempiakin, ylpeämpiäkin.

Eipä ole kiirettä sillä ottamisella, kunhan tietää varmasti, että saa. Käy tässä kaupungissa ja tuo sieltä sille leninkikankaan.

Tuomaan kanssa täytyy myöskin päästä hyviin väleihin, no, ainakin siedettäviin. Pitää käydä maksamassa se velka sinne pankkiin ja maksaa muutenkin sille hyvästi olostaan.

Taitaisi kuitenkin olla parempi, jos antaisi sille itselleen rahat Pitäisi kai kunnianaan itse maksaa velkansa.

Lempo, miten mukavasti lainehti tuon Alinan vartalo. Nautinto sitä olisi sylissään pitää.

— On se ihme, että sinä kerkiät niin paljon tekemään kaikkea. Olisikin pitänyt minun saada sinut muijakseni. Tosin minä sinua jo katselinkin, mutta Tuomas pisti nokkansa väliin.

Alina ei virkkanut mitään.

Sepäs jurrikka on olevinaan, mietti Pentti ja nousi sängyn laidalle istumaan. Otti savukkeen ja lähti sitä sytyttämään hellan valkeasta.

— Ollaanko sitä niinkuin huonolla tuulella? sanoi Alinalle.

— Mitähän oltanee.

Vähän syrjästä silmäsi emäntä Penttiin.

— Mitäs tuossa turhia äkäilet, sanoi Pentti ja läpsäytti kämmenellään Alinaa takapuolille.

— Älä koske, kivahti Alina, ja naama leimusi pahaa ennustavasti.

Pentin oli väistyttävä.

Meni Tuomaan kamariin.

Mitään puhumatta kaivoi lompsan liivistään ja luki yksitoista tuhatlappusta ja asetti ne pöydän kulmalle.

— Käyhän maksamassa pois velkasi, ettei tarvitse kyläläisten siitä rätinkiä pitää. Ei nämä varastettuja ole, ja onhan se kuitenkin veri vettä sakeampi.

Tuomaan povuksia kouristi hänen loikoessaan sängyssään.

Että se osasikin noin makeasti puhua.

Toinen käsi olisi tahtonut ottaa rahat, toinen kielsi.

Se oli kerran saanut kaksi sen vertaa ja enemmänkin Savilahden osuudesta. Miksi ei ottanut maata, vaan halveksien jätti sen.

On koonnut sadat tuhantensa hätääntyneitten hiestä ja tuskasta. Nälkävuosina osti täältä viljaa ja voita ja kiskoi sillä nälkäisiltä.

Oliko hän, Tuomas Kokko, jo niin hätääntynyt, niin perin ahtaalla, että täytyi ottaa sillä tavoin saatuja rahoja?

Viisitoista lehmää oli ja kaksi hevosta. Jos viisi lehmää jättäisi ja toisen hevosen, vaikkapa Leena-tammankin, niin...

Ja jäisihän rehuakin myytäväksi. Kaipa niistä kaikista sen summan saisi.

Ei, et ota, Tuomas, noita rahoja. Ne ovat veren hinta, ja niillä ei ole siunausta. Omin neuvoin on selviydyttävä.

Tuomas nousi. Hänen otsaltaan olivat äskeiset synkät rypyt kadonneet, ja itseluottamus loisti miehen olennosta.

— Korjaahan pois rahasi. Kaipa tässä eteenpäin päästään. Olen aikonut vähentää karjaa ja toisen hevosen.

Pentti hätkähti. Ei siis kelvanneet rahat veljeltä veljelle. No, ollaan sitten vieraita.

— Minä ostan lehmäsi ja hevosesi, ne, mitä aiot myydä. Paljonko ne maksavat?

Tuomas ei harkinnut tarjousta.

— Aion pitää huutokaupan. Silloin on tilaisuus ostaa kenellä vain, sinullakin.

Tuomas meni työhön. Pentti jäi mittailemaan kamarin lattiaa. Rutisti setelit kouraansa ja meni tupaan.

— Tarjosin rahoja Tuomaalle, mutt’ei kelvannut. Korjaa sinä rahat ja anna Tuomaalle. Ehkä sinulta ottaa.

Pentti laski setelit Alinan eteen pöydälle.

— Vai minä niihin kajoaisin, kun ei kerran Tuomaskaan, sanoi Alina. — Itsepähän tietää asiansa.

— Ota sitten näistä omiin tarpeisiisi. Ota niin monta kuin haluat. Voithan niitä käyttää miehesi tietämättä.

Pentti istahti Alinan viereen. Alinan tyttömäisen nuortea olemus veti ja viehätti. Hänen ihonsa tuoksu ihan huumasi.

Alina siirsihe etemmäksi.

— En minä tarvitse, enkä tee mitään salaa mieheltäni.

Pentin pirullinen ivanauru kaikui tuvassa.

— Vai et tee. Sinäpäs olet yksinkertainen. Hyvin monet emännät ottavat nykyään lahjoja, kun on vain kuka antaa.

— Se nyt on valhe. Ei sitä moni tee.

Alinasta tuntui niinkuin niljainen käsi painaisi häntä.

Onneksi tuli piika-Iita sisään, ja se vapautti.

— Lähtään navettaan lypsylle, sanoi emäntä ja nousi reippaasti.

Pentti kirosi ja pisti setelit taskuunsa.

Kyllä ne vielä kelpaavat isännälle ja emännällekin. Ainakin emännälle. On tässä ylpeämpiäkin taivutettu.

7

Keväiseksi jo keikahti. Ilmat olivat leutoja, ja päivä paistoi lämpimästi, ihan kuin huhtikuussa.

Varsinkin Tuomas iloitsi näistä keväisistä päivistä. Ne tekivät mielen keveäksi ja vaikuttivat voimia lisäävästi.

Päivä meni illoilleen ettei huomannutkaan. Työ ei rasittanut, vaikka sitä piti tehdä monin verroin enemmän kuin ennen.

Pakostakin tuli Tuomas liikkuneeksi velkansa takia pitäjän ulkokylissä kyselemässä, eikö missään tarvittaisi karjaa. Huutokaupan pito peloitti edeltäpäin. Saattaisivat mennä halvasta, ja muutenkin se oli ikävää.

Palattuaan kyliltä tyhjin toimin sai nähdä vielä lisäharmikseen, että Vikin töistä ei tullut mitään, kun hän itse ei ollut mukana.

Vikki oli koko piru miehekseen. Suurta touhua piti, mutta näkyvää ei tullut kuin nimeksi.

Nytkin, kun palasi kirkonkylästä asioiltaan, Tuomas näki, ettei mies ollut tehnyt paljon mitään.

Tuomaan sisu kuohahti tarkastaessaan hänen työtään.

— Tästäkö luulet kannattavan maksaa ruoan ja viisitoista markkaa päivältä?

Vikki vuoleskeli kirvesvartta. Varsi katkesi kirveestä vähän väliä, sitä kun oli mukava vuoleskella tuvassa.

— Tekee itse enemmän, jos luulee kerkiävänsä, sanoi Vikki.

— Niin teenkin. Kaksin kolmin verroin minkä sinä, jyrähti Tuomas. — Ymmärrät hyvin, ettei ruoka ja palkka tule tyhjästä.

— Tee sitten tili ja paikalla!

Vikki karjaisi viimeisen sanan sen kuin kurkusta lähti ja heitti kirveen menemään.