Part 8

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää. Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis tuomiolle.

Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita. Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta... hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä... nuo riehuvat kummitukset luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne alhaalle... tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien edessä... niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset. Mutta täällä... täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan viimeistä sanaa sanomaan...

— O, Jeesus Kristus, joudu jo! Viimeinen päivä tulkoon! Jo uskovilles apu tuo, niinkuin sa tahdot, olkoon!...

Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut. Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.

Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?

»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:

— Ristus, Jumalan poika!

Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu. Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä kuolemaa.

Pahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.

— Anteeksi... pappi... todista anteeksi! Minä teen parannuksen... ihan tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!

— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi!

Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna, valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi poroa hihnasta ja lausui:

— Eteenpäin Jumalan nimeen!

— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.

Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.

Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan. Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse, ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä Rikkeelle.

— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.

Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.

— Eteenpäin... eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin...! Nöyrä sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä...! Eteenpäin, eteenpäin!

— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan menemään.

* * * * *

He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä, joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.

Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas, tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä säteilee. Onko se taivaan merkki... merkki siitä, että Jumala on varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi perille...?

Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin. Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että lumimyrsky menisi kohta ohi.

Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen ja viittaa eteenpäin.

— Oula, katso tuonne!

Jo on Oulakin huomannut kiiluvaisen taivaanrannalla. Hän huudahtaa:

— Pyry lakkaa! Me pelastumme!

— Me pelastumme, kertaa pappi syvän liikutuksen vallassa.

Rohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille yliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin perille... jollei muuten niin kontaten.

Oula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia ympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä. Nieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.

* * * * *

Kun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven rantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa pappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta sydämen pohjalla pulpahtelee ilo.

Hän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä Pahta-Oulankin.