Part 7

— Puhutko totta?

— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö sinua ole kutsuttu?

— Ei.

Ison Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle ilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.

— Vertahan sinä syljet?

— Ja baergalak!

Lumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan läimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.

* * * * *

Ison Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat kuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu. Hän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden poronhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta. Poro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.

Kummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun oma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi kuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison Oskalon pojan rakkaus.

Ison Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa häilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät syntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään, tehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä? Jos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.

Ahkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se poukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä, kun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä, kiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.

Herra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus, joka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se ei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota kaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin hiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan tasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan. Se haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi tappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.

Ison Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava hukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä punaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt, oli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison Oskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun herroja opastanut.

Mikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon poika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat Jäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa. Siitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan söyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset lapsetkin.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti tiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen poroilleen?

Ison Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak! Hänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon. Hän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon kuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan haaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka tarjosi juhlapäivälliset!

Ison Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi kilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä siitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi sitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.

Hiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin vanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät ihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, — sama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.» Ihmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa ja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä kapineesta, jota sydämeksi sanotaan...!»

Ison Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on avarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä! Yö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan läimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä hengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta...

* * * * *

On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo. Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista — paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.

Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan. Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän kysyy vain, onko Anni kotona.

Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..

Niin... Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.

Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta. Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon poika, näin suurestiko rakastat —?

Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.

Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa, mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.

Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.

Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut. Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää, minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön. Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista. Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen partaalla on tyynnyttävää istua.

Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —

Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.

Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.

— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.

— Ei.

Se tuli hiljaa, mutta päättävästi.

— No... hyvästi sitten, Anni...

Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.

Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee. Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.

Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.

— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin...

Voitto

Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä... pohjan puolelta se lykkäsi lumipyryn... ihan vängällä.

Hän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan seurainpitoon.

Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä. Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen. Sopi sitä katsella... Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin varjelkoon taivas... Niin oli aapa avara kuin merenselkä.

Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää...?

Ja Nierivuomaan oli matkaa...

— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?

Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi tuskalliseen irvistykseen.

— Tulee, tulee... minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!

Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan. Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi... kuin olisi mahdottoman suuri käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.

— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.

Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä kimppuun.

— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?

— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan. Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.

— No... Jumalan nimeen sitten!

Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.

He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.

Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se alkoi!

Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, — vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas näille taipaleille?

Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että myrsky oli hänet nielaissut.

Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa. Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin... jos vain porot kestivät... porot... kestivät. Siinäpä se oli... jos vain porot kestivät...

Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän silloin oli kokenut sisällisen myrskyn... koko hänen olentonsa perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan kanssa jäisivät tälle taipaleelle.

Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa. Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä... tuiki suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan. Ja lupauksensa hän oli pitänyt ... kaksi kokonaista vuotta.

Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet aseettomaksi.

Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle... raskaina kuin nuijat. »Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi. Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin maallinen, puhdas viina...»

»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan... sen sunnuntain jälkeen.

Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut huutamaan keskellä jumalanpalvelusta... huutamaan sydäntävihlovasti...

»Oi vooooi... voi vooooiiih!»

Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu... tämä yhtenä lumipilvenä piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen... ihan samalla äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.

Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin... riehuvat kuin riemusta, kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos... pimeyteen... siihen ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...

Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin... lappalaisvaimon vaivaisen, vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen. Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!

Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa... pieksää ja kiroaa kuin hullu.

— Baergalak... baergalak!

Samassa on pappi pystyssä.

— Oula, älä kiroo... jumalaton!

— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!

Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.

— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen lunta.

Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton hätä... koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.

— Koettakaa... mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta... suora laitanen...

Tämähän oli aivan kuin merellä... merihädässä. Eikö Kaalama-aapa ollutkin kuin merenselkä... selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin vain yhtä valkeaa ulappaa... yhtä valkeaa ulappaa...

Pappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman poveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo ympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata hänet mukaansa... Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä tekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka kahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan...? Joukkosuggestioonia, joukkosuggestioonia! Mitä... mitä?... Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat ja varkaat...? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen... noille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa kuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?

Jouni Hetta, lappalainen. Hän se uskaltaa niin sanoa.

Hän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko ympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja varkaat jätit!»

Siitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?» »Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä otellaan!»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö on tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan... sen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin, kasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas... hyvästi ladattuna vahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä lohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.

Mutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen sisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä ovat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he viinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu kiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»

»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten valtakuntaan...»

Taivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka taivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän tiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean hengen saanut?

»Jumala on sen minulle antanut...»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt hän... myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt... hurjasti, häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta. Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista... murskata kerrankin nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi... täydellisesti lyödyksi.

Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä. Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä...

Hän oli palannut itkien kotiinsa... niin oli itkenyt kuin pikkuinen lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi uunin kylkeen.

Siitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.

Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe mitään.

Hän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.

— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa hän läähättää kuin poronsakin.

— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja aikoo pelastaa sen toistamiseen.

Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?

Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee. Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka antoi sille sen vallan... Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen... pimeyden ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa... varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita, suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä. Haa!... Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen... tämä pappi, joka ennen viljeli viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen äärimmäisyyteen... tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa, intoilija!

Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin... Hänen rintansa täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan: ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta... perkeleestä. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus... Ikkunaverhotkin — Belsebuubin pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat. Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat katselkoot hänen ikkunoistaan sisään... päivä, ihmissielun ilo ja ikuisen päivän vertauskuva... yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin ... kaihtimien estämättä ..

Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus] laitaa kuin hätämerkkiä... Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?

Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan, mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.

— Jo aivan Läsnä aika on, kosk' Kristus kunniassansa pitävä meille tuomion on tänne tultuansa...