Part 4

Jotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta. Pakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet. Leijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua koiraa.

Jos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat luultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan nostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.

Joku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka puhunut lapsen kielellä.

Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä huolimatta virkamieheksi kohonnut.

Mutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.

Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen, väkevä kuin karhu ja työkkyri... kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.

Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin kaivosta nostettu koira. Tosi... niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan, niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista kunnioitusta.

Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.

Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa... vai niin...» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan: »Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi pojan vaimo...» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi käräjiin...»

Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.

Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut, että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään hermostuttanut. Mitäs tyhjiä... miestä, joka oli ollut rosvoakin kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs...»

Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.

Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä vanhan, kuluneen raasun.

Isäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa... vai niin...» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.

— Jos meidän talosta tyttö kerran lähtee, ei se ilman lähde.

»Älähän huoli», oli Sakri ajatellut ja odotellut jatkoa.

— Ja jos se kerran lähtee, niin rahoja se mukanansa vie.

»Hyvä toki», oli Sakri ajatellut, mutta ei ollut sanonut mitään.

— Mutta sillä ehdolla minä tytön annan, että rahat maahan pannaan.

Silloin oli Sakri avannut suunsa:

— Minä olen tullut vain vaimoa hakemaan. En ole muuta ajatellut.

Viisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan äiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin sana liikuttanut häntä.

— Mutta, Karuliina, mitä itse sanot? Nyt pitää puhua eikä tuijottaa.

Sakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin kalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu mutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.

Mutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään hypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.

— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen ja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.

— Niin, oli äiti sanonut ja kädet lonkalla katsellut tyttöstään.

— Sittenpä juhannuskirkolla nähdään, oli Karuliina viimein tokaissut.

Niine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein mieltä myöten.

— No... mitenkäs kävi? oli nimismies kirkolla tiedustanut.

— Heikoksi jäi vielä, oli Sakri vastannut.

Mutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina oli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut tietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta kuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja »sakeammassa kansassa»... niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut Torrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä vanhaan tapaan... keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien varrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin...» oli Karuliina kirjoittanut.

Sakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että maantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää ja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei se ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista luisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.

Kirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi kirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin oli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa viinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.

Olisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan vuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.

Eivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena. Ärjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!» Mutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se Karuliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä asussa.

Poikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta kuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari sanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis, että Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat sinne Karuliinan kanssa.

Kyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava olla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot kuulostivat melkein enkelin laululta.

He istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan. Sakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin kirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys sellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet virheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa. Nimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein lehmäistä vasikkaa...

Karuliina hypisteli Sakrin takinnappeja tiedustaen, mistä aineesta ne olivat.

— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden kanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan. Siitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei tarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi Sakri itse vahingon korvaamaan.

Karuliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri joutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.

Sakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään... ne oli neulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen nappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä...

Humalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti nimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua sopimattomaan aikaan koko viranhoito.

Hän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon. Mutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin lähentelemisyritykset.

Sattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan oven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita... Sakrin sydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan kanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.

Karuliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt. Nyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he istuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien riemuitsevien sydäntensä sykintää.

Ei peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain Sakria lähelle ja hymähteli hiljaa.

Juopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain kukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen kukunnan mukaan.

— Katsotaanpas, montako lehmää me saamme, sanoi Karuliina.

Käki kukkui viisi kertaa. Viisi lehmää siis.

— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri Karuliinan korvaan käen kukunnan välillä.

Käki rupesi helskyttämään täysin rinnoin. Se kukkui neljätoista kertaa.

— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki kasvonsa esiliinaan.

— Mitenkäs ne kaikki viidellä lehmällä elätetään? kuiskasi hän.

— Pyydetäänpäs lisää. No nyt!

Sakri rupesi laskemaan. Käki kukkui neljätoista kertaa taaskin.

— Katsopas... rikkaita meistä tulee: yhtä monta lehmää kuin tenavaakin!

Niin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria toisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän lohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään. Ja olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista sovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle. Nyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli avaamaan.

— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään aavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön. No, voi minun päiviäni!

Mutta Sakri rypisti kulmiaan ja kysyi tuimasti:

— Onko ketään puukotettu viime yönä?

Ei sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet kankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut kenellekään.

— Minulle se kuitenkin sattui kelpo kolaus, lausui Sakri naurussa suin.

— No mikä nyt...?

Poikelan emäntä oli yhtenä kysymysmerkkinä.

— Tämä Karuliina Torrakansuu on nyt minun kihlattu morsiameni.

Poikelan emännällä levisivät silmät suuriksi.

— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä Sakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi siunatkoon ja onneksi olkoon!

Vesissä silmin kättelee Poikelan emäntä nuorta paria.

— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia tekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.

— Ja sitten Karuliinan kanssa pappilaan!

Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki pirttiin.

Erkki-Antti Juhonpietin näky

Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä. Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa. Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut. Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks' kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan naksuessa.

Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.

Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas. Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen yli kuin ihana talvinen taivas?

Niin... komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin autuaiden henkien saatto...

Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista, tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet. Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa, mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt, ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin...

Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin, niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.

Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt? Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän, kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden. Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta, oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa pysyneet... paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.

Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka paikassa... tämä rovastin henki... minne vain tultiin. Se kyyristeli maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä... koparajalkaa kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille...

Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.

Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.

Saiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta vain?

Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella, toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on sieluille vaara», sanoivat he.

Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista. Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.

»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä...»

Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.

»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään vedenpintaa... Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä tulevat sielut lohdutetuiksi...»

Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies, jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen kirkkaus...

Mutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?

Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen, mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.

Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.

Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla. Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka... Ja ennen löin tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun nimeni on Hurmio...!

Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.

Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa lumensa Erkki-Antin niskaan.

Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.

Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.

Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki vertausta vain, vai eikö ollut...? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli järkyttänyt häntä suuresti.

Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla. Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui unenhorroksiin ja näki näyn.

Jokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa kaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta jälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.

Kulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin. Se oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta lähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa kuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään tiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi korskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle jalkainsa juureen.

Etumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi latinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata, vaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.

Moosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan kultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä oli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret, hennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet pakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut mitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen ja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas, millaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin sinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»

Erkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä eläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät... ja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli. Muutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä kiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat selässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan. Eläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan kauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran saarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja hänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi...

Yhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä joukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista viimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa ja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.