Part 3

Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille. Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt... tänä hetkenä puhui koulunkäynnistä.

— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä sellaisena kuin olet.

Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.

Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta — siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja hautuumaalle.

— Juhannusyönäkö sinä sanoit?

— Niin... juhannusyönä.

Hän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.

V

Matias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta puolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.

Hän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin... nyt oli juhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen kuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi taivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso nyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana asuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle nähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä. Jokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut joen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella tavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen välissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä, hauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei näkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa sorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön kirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin tuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin henkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen sisimmän... sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä Matias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen ikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.

Tällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli hiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen toisarvoiselta... sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta ystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt... kun iankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen ajatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, — tytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty... joka oli sanonut rakastavansa... ja oli kai rakastanutkin... mutta joka nyt joka tapauksessa lähti... muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan tyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa ohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin kuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin matkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista. Sukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet... joku katse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet, joku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli välkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin tuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi, loppui... vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin odotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella edessäpäin... ehkä hyvinkin lähellä... tuska, jonka aiheutti tämä ero... tämä muistokoivujen istutus... kaikki...

Iida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas hame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve tyttö tämä Iida... terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias Niileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.

— Älä katkaise juuria, Iida!

Tyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen. Hiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen maalaistyttöjen liina päässään.

— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta — hän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.

— Kyllähän minä koetin, mutta en jaksanut.

Tuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli oikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.

Matias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut hupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja lapio upposi terää myöten.

— Sinä olet vahva, Matias Niiles, lausui tyttö ihaillen.

Mitäpä sillä oli väliä. Tyttö kuitenkin meni... muutti pois.

— Nyt se on irti. Nyt minä kannan nämä hautuumaalle.

— Minä kannan omani! huudahti tyttö ja hänen silmänsä säteilivät.

— Et sinä jaksa.

Tyttö yritti, mutta luopui heti.

— Multa painaa kovin paljon.

— Arvasinhan minä. Tule muassa, niin minä haen sitten omani.

He astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän pieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen talo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja ruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta pois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä kyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin...

Matias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän ajatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas, mutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin näin... läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin rinnoin laulamaan... hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että se oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.

Mutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi maalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin hautuumaa...

Hän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen. Siihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon edustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat silloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia kertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain sakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän kautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä ja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti, tasaisesti... kuin kieltäymyksen vertauskuvina...

Matias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille, ryhtyivät he istuttamaan.

— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles. Saa nähdä, rupeaako se kasvamaan.

Tyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin, reippain ottein... Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä jalanliikkeessä... jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta myös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi enemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi Iida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»

— Katsopas, Matias Niiles, eikö käy! Tytöllä oli kuoppa valmis.

— Käyhän se, lausui tämä hillitysti. Hän oli niin merkillisen tyyni.

— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella innolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen, auttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin erikoisempi tilaisuus.

He asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat tyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan puita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.

Kymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli Matias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?

— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa kokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?

— Sattuihan se.

He asettivat lapiot aitaa vasten ja istahtivat haudalle koivujen läheisyyteen.

— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika liian myöhäinen?

— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin toissa vuonna...

Tyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä. Matias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi koivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.

— Luuletko niiden rupeavan kasvamaan?

Matias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee Iidan koivun...

— Hyi, sinä olet julma! Kuinka saatat epäillä, ettei minun koivuni kasvaisi. Se kasvaa! Saatpa nähdä.

— Ja mitä se silloin merkitsee?

— Että minä muistan sinua aina.

Hiljaisuus.

— Sinähän aioit palata?

— Hyi, Matias Niiles, kuinka sinä saatat. Tietysti minä palaan, mutta en tiedä, pääsenkö ensi vuonna.

Siinäpä se. Miksi ei Iida saattanut palata ensi vuonna? Silloinhan hän oli täysi-ikäinen. Hänhän oli monta kertaa vakuuttanut ottavansa ratkaisevan askeleen, kun täyttäisi yksikolmatta. Eikö hän syksyllä täyttänyt?

Mutta Matias Niiles toivoi — kaikesta huolimatta. Ehkäpä Iida hyvinkin palaisi. Mikä oli saattanutkin hänet näin epäuskoiseksi?

Matias Niiles, kuiskasi tyttö ja hänen silmissään uiskenteli kostea, lämmin kiilto.

Silloin poika havahtui. Hän heräsi kuin unesta. Hän katsahti taivaalle ja näki auringon heittäneen huntunsa ja saaneen takaisin täyden loistonsa. Hän näki, että joen kultaisen kimmellyksen rikkoi tuulenviri. Hän kuuli lintujen tuhatäänisen laulun, joka riemuitsevana kohosi korkeutta kohti. Sydänyön hetki oli mennyt. Iankaikkisuus, joka hetkisen oli viivähtänyt mailla, oli hävinnyt. Oli jälleen alkanut aika ja ajan mukana seurasi tuska... eron katkeruus.

Matias Niiles ei vielä halunnut antautua tuskan, valtaan.

Hän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion... ehyesti, jakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti, varmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen, joka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.

— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat kyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?

— Ja minun torpanpojaksi.

— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka asuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua estänyt naimasta minua.

Joko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut sen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä. Säätyerotus... säätyerotus. Iidan naisi herra... joku nimismies tahi pappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.

Kyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen rauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli ehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot... Ne hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei sortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä tosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.

— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa istua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?

Mutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon vimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein kipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan menehtymäisillään.

— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen, jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun... Emme ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.

Tyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen auttanut muu kuin jäädä.

He istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi laitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen tiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi äsken istutettua koivua.

Mutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli itkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän soitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät lentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin olisivat ajaneet toisiaan takaa.

* * * * *

On vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä paikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.

Samoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut uuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen pojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.

Muistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat ovat jo aikoja yhtyneet.

Mutta — nimismiehen tytär ei ole palannut.

Kinkereillä

Ei tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies... puolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin, Suomen ja Norjan merkit... tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta — mitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt, vaan kirjaa... Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti osannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.

Mitäpä lappalainen kirjatiedolla, arveli Vanha-Pieti.

Mutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui lukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.

Ei osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän muutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli mietteet miehellä... aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä», ystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta kaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.

Avasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti. Mikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen vielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen kokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle miehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen nimissään lainehti vielä elo, porolauma.

Mutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä, lihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa. Tenomuotkan pappi! Ja tämä kokous... no jo!... kinkerit ilmeisesti.

Baergalak!

Sillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja paatunut mies.

Katse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä empien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen olisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko Suvannon törmä nauranut hänelle... pilkannut vanhaa miestä. Eikä Vanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei lukea osannutkaan.

Pieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten. Ehkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi. Hän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui istumaan parin lantalaispojan väliin.

Pöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse. Vakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään kuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan... Kalle teki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä ... Olipa se merkillinen lammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi veteen rientää... Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä ollut... lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea... repi nytkin... kuppauksesta huolimatta...

Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko kertomus? Miten se nyt enkeli ...? Eiköhän niillä ollut parempiakin tehtäviä... silloin niinkuin nytkin...? Eipähän nykyään kuultu, että enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta ... kukatiesi... koska niin vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja vakavalta näytti rovastikin.

Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa, heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.

— Jaha... on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.

Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään oli tullutkin.

Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut...? Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen, olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään auttanut rovastia.

Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.

Kyllä se luki jo äsken.

— Jaa-a.

Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo lukenut... tämä Tonnan poika.

Kyllä... mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?

Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta Testamenttia.

— Niin... jospa Pietikin tulisi lukemaan.

Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt... Leikiltä tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys toisenlaisista merkeistä... poronmerkeistä... ja niitä saattoi sentään aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»... niistähän poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään, kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo hämmästyttämään.

Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys poronpaisteista.

— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät äskettäin enkä ole vielä uusia saanut...

— Täältä saa Pieti lasit.

Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä istujalta.

— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä...

Pieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.

— Eivät nämä käy.

Rovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen saanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei hän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.

Pieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla koetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut. Tuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin kärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä...

Yht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin Vapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.

— Iesus... sanoi Pieti, katsoen kysyvästi rovastiin.

— Aivan niin.

— Ristus, innostui Pieti.

— Aivan niin.

— Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, jatkoi Pieti yhä enemmän innostuen.

— No, katsohan nyt tarkemmin, huomautti rovasti.

Sai sitä katsoa... kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi. Tuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin poronmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.

Miten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty kamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää asiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla...? Luultavasti tihunnin maksu. Jokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei... Siinä se sitten oli selitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta...

Rovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa luettamaan Pietiä.

Tämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi toimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle ja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.

Tiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään? Jospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat poron päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti hengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken häpeän... jos niikseen tuli...

Liekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa tämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa lappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi hän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet:

— No, mitenkä sinun porosi jaksavat?

Vanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä vuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt oltiin tutulla maaperällä.

Häntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä se ollut leikin asia.

— Kyllä ne hyvin jaksavat... mikäpäs niillä poroilla tunturissa...

— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi hän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?

Vanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei? Koulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan. Pelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää menestyksenä.

Hän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi jotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi menettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.

— Onko sillä naamasarvet?

Kyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta kuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»

— On.

— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen tänne?

— Hyvä olisi...

— Ensi viikon torstaina sen saat.

Vanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä meni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron, vaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.

Katekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa kuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei itäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja vielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi Pieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.

Samassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen paikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:

— No, mitenkä se menee tällä vanhalla Pieti-äijällä?

Katekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja hänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.

Hän vastasi tyytyväisin mielin:

— Kyllä se menee... koko hyvin meneekin. Katekismus olletikin...

Katekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo vain rovastia silmää räpäyttämättä.

— No, sehän on hyvä. Tuota... turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti lukea osaa.

— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä... lausuu Pieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.

* * * * *

Kun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli hänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.

Vanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut kintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut vähäinen asia.

Kosinta

Kaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa. Mistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin sen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun samaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.

Sakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä väittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua vakavasti.

Ja kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat virkanapit takissa ja lakissa.

Mikä hänessä sitten oli vikana?

Sitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään tiesi yhtä ja toista.