Part 7
Kevätpuolella löytyivät kinoksesta ryöstöpaikalta Santerin kintaat, joissa oli selvästi musteella kirjoitettu nimi Santeri Palomäki, ja siitä alkoivat huhut taas viritä. Sitäpaitsi oli toinenkin huhu samaan aikaan lähtenyt liikkeelle. Kolukankaalla oli Varpulan isäntä nähnyt, että viisi hevosta samana yönä, jona ryöstö tehtiin, ajoi heidän pihansa läpi jäälle ja siitä Ruotsin puolelle, Järvirantaa kohden. Ensimmäisessä reessä olijat oli isäntä tuntenut Palomäen Santeriksi ja Taavolan Kalleksi.
Nämä tiedot toi Ranta-Jussi Santerille. Jussi oli käynyt Lampalla, ja Lampan puodissa oli siitä puhuttu. Patruunaa Jussi ei ollut nähnyt, mutta Joonas oli kertonut hänen itsekseen kiroilevan ja välistä kävelevän öilläkin. Joonastakin hän oli potkinut ja lyönyt korvalle sinä päivänä, jona tuli tieto, että tullimiehet olivat löytäneet tavarat Kalliosaaren törmältä.
Syviin mietteisiin jäi Santeri, kun Jussi oli kertonut kaikki kuulemansa.
»Mutta niin kuuluivat arvelevan Lampan puodissa, ettei sitä Palomäen Santeria saada syylliseksi, vaikka onkin löydetty kintaat», koetti Jussi lohduttaa nähdessään, että Santeri oli synkissä ajatuksissa.
Mutta siihen Santeri ei vastannut mitään.
Hän koetti puuhailla talossaan niinkuin ennenkin, mutta ei pysynyt kauan yhdessä työssä, ennenkuin siirtyi toiseen ja siitä meni kamariinsa mietiskelemään. Emäntänsä kanssa hän vältti jäämästä kahden kesken ja kulki kylällä useammin kuin hänellä ennen oli tapana ollut.
Hän oli huomaavinaan kaikkien ihmisten ja varsinkin kotikyläläisten katseissa ikäänkuin salaista iloa ja toivoa, että hänet pantaisiin kiinni...
Sillä sen hän tiesi, että hänellä oli paljon kadehtijoita, jotka olisivat suoneet hänelle pahinta. Ja se häntä kiukutti... Pääsisivät hänen vahingostaan iloitsemaan, kun saisivat nähdä hänet, kylän rikkaimman isännän, raudoissa...
Kerran hän tapasi kylällä poliisin ja alkoi tälle kertoa, että häntä ahdistettiin viattomasti. Hän voisi näyttää toteen, että hän oli ryöstöyönä ollut koko ajan kotona...
Poliisi oli vain arvellut, että tämä oli paha asia, jos siitä kiinni joutuisi.
Mutta sittenkin Santeri vielä uskoi, ettei mitään sellaista todistusta ollut olemassa, joka näyttäisi hänen syyllisyytensä. Ja viimeisenä toivona oli, että jos todellakin alkaisi näyttää vaaralliselta ja huhut yhä varmistuisivat, silloin hänellä olisi tie valmis... hän karkaisi Amerikkaan. Sillä linnaan hän ei lähtisi...
Ja hän varusteli runsaasti rahaa lompakkoonsa, jota aina piti pöytänsä laatikossa siltä varalta, että tulisi hyvinkin kiire.
Kerran hän oli kauan aikaa kahden kesken Ranta-Jussin kanssa kamarissa. Jussi oli juuri palannut kuulustelumatkalta Ruotsin puolelta ja tiesi kertoa, että siellä oli pidetty poliisitutkinto ja siinä oli päässyt todistamaan Jönssonkin, joka oli sanonut varmasti tunteneensa Santerin. Muuan rahtimies lisäksi oli kertonut tunteneensa Santerin ja Taavolan Kallen Järvirannan taipaleella vähää ennen ryöstöä.
»Se on pitkä vale!» sanoi siihen Santeri.
Mutta näiden kuulemiensa johdosta arveli Jussi omana mielipiteenään, että Santerin pitäisi olla varuillaan... Ja jos hän, Jussi, nyt olisi Santerin sijassa, niin matkalle lähtisi...
Santeri ei väittänyt tätä vastaan, vaikkei toisaalta myöntänyt Jussin puhetta oikeaksikaan.
Siitä illasta alkaen hän kuitenkin aina makasi vaatteet yllään ja valveilla melkein koko yön. Reki oli myös valmiina pihalla ja oriilla valjaat selässä...
Hän pelkäsi nyt todenteolla, mutta ei saanut päätetyksi, lähteäkö karkuun vai eikö...
Niin kului joku päivä.
Mutta eräänä yönä, kun Santeri oli nukahtanut vuoteelleen, hän kuuli kolkutusta ovelta ja ääniä pihalta.
Kun hän sytytti tulen ja aukaisi oven, näki hän vallesmannin ja poliisin astuvan sisälle. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kysyi, mitä olisi asiaa.
Vallesmanni selitti tulleen ilmi niin raskauttavia asianhaaroja, että hänen nyt oli pakko vangita Santeri, mahdollisen karkaamisen varalta näin rajamaalla.
»Vai niin», sanoi Santeri kylmällä äänellä, mutta levollisesti. »Tehkää tehtävänne! Tässä minä olen!»
Eikä hän puhunut sen enempää, kun häntä lähdettiin viemään vanginkuljettajan luo.
VII
Aavistamatta tuli Lampalle tieto, että Santeri oli pantu kiinni ja lähetetty linnaan välikäräjiä odottamaan.
Jo samana päivänä oli siitä tuotu sana Lampalle, ja koska se myös tiedettiin muualla.
Uutisen kuultuaan Lamppa kirosi ja käveli koko päivän eikä kärsinyt ketään puheillaan; toisena päivänä hän joi ja pauhasi Tiltalle ja potki Joonasta, mutta kolmantena päivänä hän oli sairas ja synkkä ja kulki itkien konttorissaan. Sillä kaiken muun lisäksi hän sai haasteen viinanmyynnistä ja monivuotisesta tullipetoksesta.
Eräänä iltana piti Joonaan lähteä käskemään Ranta-Jussia hänen puheilleen.
Silloin oli kevät ja hangen aika, tikkatiekin pohotti jo likaisenmustalta, ja kinosten harjat olivat pudonneet matalammiksi.
Keväthankea pitkin Joonas palasi iltahämyssä Jussin kanssa.
Patruuna puhutteli Jussia ystävällisesti, ikäänkuin olisi saanut taloonsa sukulaisen. Viimeksi hän oli nähnyt Jussin syysmunakan aikana.
Mitä nyt -kuului Suomen puolelle?
Jussin piti selittää juurta jaksain kaikki mitä tiesi. Patruuna käveli edestakaisin poltellen sikaaria ja kysellen. Jussi istui konttorin pöydän päässä ja teki selvää kaikista tullikavallusasioista ja tästä viimeisestä ryöstöstä, josta patruunalle koitui niin suuri vahinko ja Santeri oli pantu kiinni.
»Kumma mies se Santeri, kun ei minua uskonut», puheli Jussi alakuloisella äänellä. »Minä kehotin lähtemään varalta pois... mutta hän ei uskonut, että saataisiin todistajia. Mutta kun se Jönssonkin pääsi todistamaan, vaikka luultiin, ettei pääse, niin kummako sitten oli...»
»Joo, mutta kun ne tulevat käräjille, niin eivät tiedä puoltakaan. Irti lasketaan Santeri... Odotappa, jahka välikäräjät tulevat», tuumi patruuna vielä toivoen.
Jussi näytti epäilevän.
»Ei sitä miestä niinkään tuomita siitä, mitä yksi ja toinen on ollut näkevinään», vahvisti patruuna omaa uskoaan.
»Kumma mies kuitenkin... Muita osasi toimittaa meren taakse, kun ymmärsi hädän tulevan, mutta itse ei älynnyt lähteä», sanoi siihen Jussi, äänessä epäilys.
Patruuna ei ollut kuullutkaan mitä jälestäpäin oli tullut ilmi, ei tiennyt, mitä Kolukankaan isäntä oli poliisitutkinnossa todistanut, eikä sitäkään, että Santerin kintaat olivat löytyneet tappelupaikalta. Mutta nyt sen Jussilta kuultuaan hän oli hyvän aikaa ääneti ja sanoi viimein:
»Jaa, mutta...»
Mutta siihen hän ei tiennytkään jatkaa. Käveli vain edestakaisin ja veti sikaarista savuja.
»Olisipa ollut se Rämä-Heikki joutilaampi mies linnaan kuin Santeri», sanoi hän sitten.
»Olisi kyllä joutanut, eikä papinkirja olisi siitä paljoa huonommaksi mennyt», myönsi Jussikin.
Patruuna vetäisi kuin vihapäissään sikaaria ja jatkoi:
»Sillä muutoin tästä ei tule mitään. Eiväthän ne enää uskalla tänne tulla tyhjinäkään Suomen puolelta. Pelkäävät mokomia rakkareita... Mutta sen minä sanon, että... Jo se oli sentään onneton juttu, että noin piti käydä...»
»Santerikin oli ollut sinä yönä vähän liiemmältä ryypyissä... siinäkin Kalliosaaren luona olivat niin huutaneet ja mellastaneet...»
»Niin, ja nyt tavarat kuitenkin joutuivat tullimiesten käsiin...»
»Niin kävi...»
»Olisi pitänyt toimittaa ne tänne heti seuraavana päivänä!»
»Niinpä tietenkin. Mutta kuka silloin uskalsi lähteä?»
»Sepä se... kuka uskalsi lähteä!»
»Niin...»
»Mutta silloin juuri olisi pitänytkin uskaltaa! Joonas-lorvia minä kehoitin, mutta eihän hänestä, jänishoususta, ole mihinkään.»
Taas patruuna veti pitkiä savuja ja puhui sitten Jussille pauhaavalla äänellä:
»Niin on ollut kuin kuollutta kaupankäynti näinä viikkoina. Ei näy Suomen puoleltakaan ostajia kuin joskus...»
Sitten hän äkkiä seisahtui Jussin eteen ja kysyi:
»Kuinka sinä luulet Santerille käyvän? Pääseekö irti vai ei?»
»En minä usko irti pääsevän...»
»Mistä sinä sen niin varmaan tiedät?»
»Poliisi sanoi, ja kuritushuonetta kuuluu tulevan.»
Patruuna kivahti:
»Teidän poliisinne! Mutta tiedätkö, onko Suomen puolelta ketään haastettu todistajaksi minun viinanmyyntiasiaani?»
Ei ollut vielä ainakaan kuulunut.
Patruuna noitui. Sitten hän taas tiedusti:
»Milloin ne ovatkaan, ne välikäräjät?»
»Vasta toukokuun kahdentenakymmenentenä päivänä.»
Jussi aikoi lähteä.
»Tilta hoi, tuo tälle Ranta-Jussille vähän», huusi patruuna puotiin.
Jussi ymmärsi, mitä patruuna aikoi tarjota. Hyvilleen tullen hän istahti uudestaan.
»Tässä aikovat hävittää yhteen rykelmään kaikki! Mutta sen minä sanon, että jahka sieltä Santeri tulee kotiin, niin...»
»Niinpä tietenkin!» myönsi Jussi, jolle Tilta toi juomalasillisen konjakkia. Sen tyhjennettyään Jussi ymmärsi kiittää ja lähteä.
Patruuna jäi yksin.
Hirveän ikävältä hänestä tuntui olo ja elämä. Ei mikään näyttänyt enää menestyvän, ja vaurioita tuli toinen toisensa perään.
Tämä talvi oli ollut onneton kaikin puolin, ja nyt viimeiseksi tämä Santerin asia... Hän oli näinä vuosina niin tottunut luottamaan Santeriin, ettei itse tarvinnet huolehtia mistään.
Ja laskiessaan yhteen tämäntalvelliset hommansa ja tullikavalluksissa syntyneet voitot ja tappiot hän huomasi, että oli tullut suuri vahinko. Oinas-Matin Amerikkaan meno, sitten Santerille puhtaat rahat hevosesta ja muita kuluja, ja nyt Taavolan Kallen matka ja viisi kuormaa tavaraa, jotka tekivät yli neljäntuhannen kruunun...
— Ja vielä haasteet tullipetoksista ja viinanmyynnistä, — mietiskeli hän. — Mutta niistä minä selviän kuin Päkvalli puserosta. Sillä kuka on nähnyt minut istumassa kuorman päällä Suomen puolelta tullessa? Vastaus: ei kukaan. Kuka minulta, olkoon ruotsin- tai suomenpuolelainen, on ostanut viinaa, konjakkia tai punssia? Vastaus taas: ei kukaan. Olenpa sen verran ollut varovainen. Mutta Tilta ja Joonas saavat vastata. Piru vieköön... piru vieköön kaikki! Hulluksi tässä tulee ihminen!
Juuri kun patruuna näin mietiskeli asioitaan, koputettiin ovelle. Eikä siinä odotettu patruunan vastausta, vaan neljä tullimiestä astui konttoriin.
»Mitäs nyt ollaan hakemassa, jos saan luvan herroilta kysyä?» tiuskasi Lamppa heti.
He selittivät tahtovansa — ja heillä oli siihen oikeus — pitää kotitarkastusta, sattuisiko talossa olemaan rajan yli tuotua tullaamatonta tavaraa.
Saalkreeni ja Jönsson seisoivat etumaisina. Jönsson oli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin patruunakin.
»Ei siitä tule mitään!» karjaisi Lamppa niin että huone tärisi. »Ulos minun huoneestani!»
He tahtoivat saada makasiinin avaimen, muutoin uhkasivat särkeä lukot.
»Ulos kiireesti!» huusi patruuna vihan vimmassa ja tarttui jo Jönssonin kaulukseen.
Vastaan panematta tullimiehet poistuivat, mutta menivät suoraan makasiinin luo ja alkoivat murtaa ovea auki.
Patruuna katseli ikkunasta heidän hommaansa ja hoki hädissänsä:
»Kun olisi Santeri täällä... kyllä hän jotakin keksisi. Varjelkoon, nyt särkevät oven, ja siellä on paperosseja ja lehtitupakkaa ja hevosvaljaita Åströmin tehtaasta yli tuhannen kruunun arvosta... Tilta, hoi! Joonas, hoi! Mene... Missä helvetissä se Tiltakin... Voi, minä ihan läkähdyn!»
Hän rynnisti portaille ja siitä pihalle, avopäin, sammunut sikaari toisessa suupielessä, ja huusi:
»Ampukaa noita ryöväreitä ja roistoja! Missä Joonas on?»
Hän palasi huutaen konttoriin, mutta alkoi voida niin pahoin, että tuskin Tiltan avulla pääsi vuoteeseen, jossa hiljakseen valitteli Tiltan häntä hoivatessa.
Mutta makasiinissa tullimiehet tekivät selvää ja ottivat kaikki, minkä tiesivät olevan rullaamatta tuotua. Ja paljon sieltä löytyikin.
* * * * *
Itkusilmin puuhaili kotonansa Palomäen emäntä. Hän oli nyt entistään harvasanaisempi, silmäluomet aina punaisina. Renki Uptan, jota sanottiin Uptoksi, teki talon töitä, ja joskus, kun oli suurempaa hommaa, oli Ranta-Jussi päiväläisenä. Mutta vähäpuheisia he olivat kaikki, ja koko talo tuntui kuin kuolleelta. Eipä soittanut suutaan Iso-Liisakaan, joka mökiltään hiihtäen joka aamu kävi Palomäestä noutamassa pytyllisen piimää. Musta piippu suussa hän hiihteli, ja kun hän joutui emännän kanssa yhteen, ei heidän keskensä vaihdeltu sanaakaan.
Harmaan ikävää oli koko talon elämä.
Mutta sitä enemmän puhuttiin kylällä Santerin asiasta, toiset ennustivat pahaa ja toiset toivoivat, että hän pääsisi irti, kun ei ollut kylliksi todistuksia.
Ranta-Jussi kuunteli näitä puheita ja painoi mieleensä, jotta tietäisi patruunalle kertoa.
Usein Jussilla nyt olikin asiaa Lampalle, ja joskus sattui myös Iso-Liisa sinne hulmuten hiihtämään keväthankea pitkin. Ylimaalaisia kulki paljon rantamailla ja heille Jussi ja Iso-Liisa minkä mitäkin pienempää tavaraa kavalsivat Lampalta, etupäässä kuitenkin konjakkia ja viinaa. Suomen puolen rajavartiosto oli vähälukuinen, ja laukussaan Jussi ja Liisa toivat mitä sopi kulloinkin. Joskus Jussi kuitenkin, kun sattui isompi tilaus, otti kelkan, latoi siihen tuomisensa ja hiihteli yön aikana mökilleen.
Mutta pienennyt oli liike sittenkin Lampalla, eikä sieltä enää annettu kenellekään muulle väkeviä kuin Jussille ja Isolle-Liisalle. Rämä-Heikki oli myös lähtenyt hyvillä mielin ylimaalaisten asialle, mutta ei annettukaan — tyhjänä sai palata.
Patruuna oli tullimiesten tekemän kotitarkastuksen jälkeen vuoteen omana, ja ihmiset kertoivat hänen käyvän huonosti. Ei pääsisi sakoilla, joutuisi linnaan, — niin sanottiin.
Näin kului sitten kevät, ja kesä alkoi tehdä tuloaan. Pitkät päivät oli ollut kaikilla, jotka odottivat Santeria ja välikäräjäpäivää, mutta kaikkein pisin oli aika patruunalle.
Häntä rasittivat monet huolet. Omat asiat menivät nyt päin seiniä, mutta vielä hän kuitenkin uskoi niistä selviävänsä, sittenkun pääsisi Santerin kanssa yksissä tuumin niistä puhelemaan. Sillä hänestä tuntui, ettei hän pystyisi mihinkään hommaan, ennenkuin saisi luotettavan kumppanin.
Huonommaksi oli käynyt Ranta-Jussinkin olo, ja hänen oli jo täytynyt kulkea kylässä töissä, eikä kahvipannua enää kannattanut aina lämpimänä pitää. Hyvinä päivinä hän ei ollut osannut säästää enempää kuin Iso-Liisakaan.
Molemmilta olivat rasvaiset eväät loppuneet.
Mutta välikäräjäpäivä läheni yhä, ja siitä puhuttiin pitkin jokivartta. Ja vaikka kaikki tiesivät, että jos olisi oikein ahtaalle pantu ja päivänvaloon tuotu kaikki se, mitä yön aikana oli hommailtu, ei olisi montakaan miestä jäänyt saamatta tullikavalluksesta sakkoa, jos ei juuri vankeutta, tuntui Santerin kohtalo kuitenkin useiden mielestä hyvin ansaitulta.
Päivää ennen välikäräjiä oli patruuna lähettänyt sanan Ranta-Jussille, että piti tulla käymään Lampalla.
Joki oli luonut jäänsä, ja kevättulva riehui parhaallaan. Jussin mökki oli ihan veden vieressä, ja hän piteli pirttinsä rantanurkassa pientä uistinvenettään kiinni.
Iso-Liisa sattui olemaan liikkeellä ja poikkesi Jussin pirtille puhelemaan. Osui juuri tulemaan silloin, kun Jussi väänsi uusia hankavitsoja koivunvesoista, poikki lähteäkseen.
Liisa tahtoi tulla mukaan, sanoi olevan vähän asiaakin kauppiaalle.
»Onpa hyvä, että lähdet kumppaniksi, perämieheksi, kun joki on näin rajuna ja tulvillaan», sanoi Jussi ja työnsi pienen kaksioitansa vesille.
Tullimiehiä ei näkynyt liikkeellä, ja Lampan pihallakin oli hiljaista.
Liisa meni pirtin puolelle Joonasta puhuttelemaan, mutta Jussi nousi suoraan konttoriin.
Patruuna näytti laihtuneen ja oli hyvin kalpea.
»No huomenna ne välikäräjät siis ovat», sanoi hän.
»Niin ovat», myönsi Jussi.
»Onkohan Santeri pantu rautoihin?»
»Niin on kerrottu.»
»Onkohan kirjoittanut emännälle?»
»Sanoi se Upto, että on tullut kirje emännälle, mutta emäntä ei ole kertonut kenellekään, mitä kirje sisälsi.»
»Vai niin... Kumma, kun ei ole minulle mitään...»
Patruuna mietti pitkän aikaa, virkkoi sitten:
»Vie sinä paljon terveisiä Santerille ja sano, ettei tässä ole hauska minunkaan, ja anna tuo kori hänelle... siinä on vähän suumakeaa, että hänellä mieli edes hiukan rohkaistuisi, kun pitää oikeuden edessä seisoa...»
»Kyllä tulee perille.»
»Se lienee kovanpuoleista, kun raudoissa kuljetetaan rikkaan talon isäntää...»
»Olen minäkin sitä maistanut Mutta luulen siinä olevan sentään kestämistä, vaikka Santeri onkin lujapäinen mies.»
Patruuna vaipui taas omiin mietteisiinsä eikä enää mitään virkkanut, kun Jussi hyvästeli ja poistui.
VIII
Santeria oltiin vankikyydillä tuomassa välikäräjiin, jotka pidettiin omassa pitäjässä, vasituisessa käräjäpaikassa.
Tämä oli viimeinen taival matkalla. Vanginkuljettaja tunsi hyvin Santerin ja oli itse lähtenyt kyytiin. Monta kertaa hän oli ollut Santerin kanssa markkinoillakin. Hän koetti väliin aloittaa keskustelua, mutta Santeri vastaili hyvin lyhyesti eikä toisinaan ollenkaan. Omissa synkissä ajatuksissaan vanki istui, silmissä kylmä, tunteeton kiilto. Vanginkuljettaja koetti siinä puolustellakin Santeria ja mainitsi esimerkkejä, kuinka moni muu oli samoin ryöstänyt tullimiehiltä takavarikkoon otetut tavarat takaisin; mutta puhelu ei sittenkään ottanut luistaakseen.
Linnassa ollessaan Santeri oli laihtunut. Tukka oli keritty takaakin ihan kamaraa myöten, niin että punainen hiusten sänki ja parran alku pohottivat sitä rumemmin.
Pitkin matkaa puuhailivat ihmiset touon teossa, ja kun joku tuli vastaan, seisahtui hän katsomaan, ja Santeri kuuli sanottavan:
»Siinä nyt vanginkuljettaja vie Palomäen isäntää välikäräjiin!»
Kaukana pelloillakin keskeyttivät monet työnsä ja seisahtuivat katsomaan.
Santeri näki ja kuuli kyllä kaikki, mutta ei ollut tietääkseenkään. Hän puri hampaansa yhteen, niin että poskilihakset näyttivät painuvan sisään, ja niin kylmä oli silmien ilme, että vanginkuljettajaa oikein värisytti, kun hän osui katsomaan Santeria...
Ja vaikka oli kirkas päivä ja taloja aina vähän päästä, tuntui hänestä nyt, että tuo mies alkoi pelottaa. Santeri oli niin sisukas ja raaka, sen hän ennestään tiesi, ja nyt sillä päällä, että ottaisi hengen keneltä hyvänsä... tuommoinen silmäin ilme ei ollut laitaa! Hän oli kuljettanut varkaita ja rosvoja, murhapolttajia, murhaajia ja tappajia, mutta kenenkään katseessa hän ei ollut nähnyt noin hirveää uhkaa.
Hän hoputti hevostaan juoksuun.
Santeri oli nyt ollut puhumatta pitkän aikaa, istunut pää rintaa vasten, jäykästi eteensä tuijottaen...
Mitä ihmettä hänen mielessään liikkui?
Vanginkuljettaja koetti arvata. Hauskoja ne mietteet eivät voineet olla. Jospa Santeri hyvinkin muisteli entisiä tekojaan? Hänestä oli niin paljon puhuttu entisinä aikoina, ja hän oli ollut syytteessäkin, mutta ei ollut voitu näyttää toteen... Merkillinen juttu oli sekin, kun hän entisen talonsa poltti ja peri suuret palovakuutusrahat. Kaikki tiesivät, että hän itse poltti, mutta sitä ei voitu todistaa. Entä se murha, joka tehtiin lähellä Lapin rajaa... sekin oli Santerin työksi arvattu, ja rahat hän oli murhatulta vienyt. Kuka voisikaan sanoa, mitä kaikkea hän oli tehnyt...
Ehkä Santeri muisti niitä tekosiaan, ja jos vielä niihinkin tulisi jotakin valkeutta, niin viimeistä kertaa hän nyt kotipuolensa näkisi...
Vanginkuljettaja säpsähti omia ajatuksiaan, kun Santeri siirsi jalkojaan, niin että pultit helisivät.
Puoli taivalta oli jo ajettu; toinen puoli vielä, ja sitten oltaisiin käräjäpaikalla.
Mutta nyt juuri tultiin lossipaikalle, tulvillaan olevan joen rantaan. Vesi oli kohonnut lossituvan nurkkaan asti, ja lautta oli kiinni maantiessä.
Lossireittiä alempana kuohui koski vaahtoisena, ja lossimiehet selittivät, että ylikulku oli kovin raskasta ja vaati tarkkaa huolenpitoa näin kovan tulvan aikana.
Santeri ei puhunut lossimiehillekään halaistua sanaa, vaikka ne olivat tuttuja miehiä. Muuan heistä, Rämä-Antti, oli Rämä-Heikin veli, mutta kelpo mies muuten. Santeri nousi kuitenkin pois kärryistä, ja kun hevonen oli ajettu lautalle, istahti hän sen laidalle ja sytytti sikaarin.
Lautta työnnettiin vesille, ja neljä miestä kävi pitkiin airoihin käsiksi. Miehet juttelivat siinä kaikenlaista kevään kulusta, kesän toiveista, mutta kukaan ei tahtonut mainita mitään Santerin asiasta. Rämä-Antti koetti ottaa sitä puheeksi, mutta kun Santeri ei mitään vastannut, siirtyi hänkin muihin puheisiin.
Lujasti miehet saivat soutaa, hyvän matkaa ensin vastavirtaa rantaa pitkin, ja sitten vähitellen joen poikki. Mutta voimakkaasti painoi väkevä ja vuolas virta raskasta lauttaakin, joka näytti kelluvalta lastulta.
»Jopa onkin väkevä virta», sanoi vanginkuljettaja ja katseli alempana olevaa koskea.
»Kyllä se nyt on niin väkevä, että tässä pitää olla varuillaan ja voimainsa takaa soutaa...»
Nyt oltiin juuri keskellä jokea, virtavimmalla kohdalla.
Silloin miehet kuulivat, että pultit helähtivät, ja silmänräpäyksessä Santeri katosi lautan alle, ja sitten kohta vilahti toiselta laidalta, myötävirran puolelta, siekale kruunun harmaan kauhtanan lievettä monen sylen päässä, kun mies painui vuolaaseen tulvajokeen...
* * * * *
Aamusta alkaen oli käräjätaloon kokoontunut ihmisiä, likeltä ja kaukaa. Ruotsin puoleltakin oli tullut uteliaita; tullimiehiä ei kuitenkaan näkynyt.
Tuomarikin oli jo saapunut, ja samoin lautamiehet. Nyt odotettiin vain vankia, jotta alettaisiin tutkia asiaa. Pitäjäläisten taholla, pihalla ja nurkkain takana, kävi kova puheen sorina, ja todistajilta tiedusteltiin, mitä heillä oli sanomista. Todistajia olikin haastettu paljon, Ranta-Jussi ja Iso-Liisa tietenkin mukana. Paljon oli kuitenkin myös sellaisia, jotka eivät sanoneet tietävänsä kerrassaan mitään. Mutta merkillisintä oli, ettei ollut arvattu haastaa niitä miehiä, jotka olivat ryöstössä osallisina.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa supattivat kahden kesken nurkan takana, ja Jussille oli Lampan Iso-Joonas aamulla varhain käynyt tuomassa pullon konjakkia. Jussi oli ottanut hyvät ryypyt ja antanut Isolle-Liisallekin.
Yhtä ja toista siinä ehdittiin väkijoukossa arvella ja puhella sillä aikaa kun vangin tuloa varrottiin. Muisteltiin Santerin entistä elämää, ja joku uskovainen tuomitsi häntä ankarasti.
»Hän ei ole muuta kuin pahaa ja vääryyttä tehnyt koko elinaikansa, ja sen vuoksi Jumala jo näin ajassa häntä rankaisee», selitti uskovainen.
Mutta silloin Rämä-Heikki, joka istui tuvan ovinurkassa, tiuskasi römeällä äänellä kuin yhteisesti kaikille, jotka tuomitsivat Santeria:
»Vähän niitä on tältä jokivarrelta taivaaseen tulijoita, jos kaikkien tullipetokset lienevät Jumalan kirjoissa, sen minä sanon.»
Ja vaikka Rämä-Heikiltä puuttui kansalaisluottamus, vaikutti hänen muistutuksensa tällä kertaa merkillisen nopeasti. Moittijat ja tuomitsijat sulkivat suunsa, eikä kukaan puhunut pitkään aikaan mitään.
Rämä-Heikki käytti tilaisuutta hyväkseen ja sanoi vielä:
»On niitä tässäkin tuvassa monta semmoista tullikavaltajaa, että joutaisi yhtä hyvin linnaan kuin Santerikin...»
Siihenkään ei kukaan sanonut mitään. Ehkä heillä oli paha omatunto, vai eivätkö välittäneet semmoisen miehen puheista, jolta oli viety kansalaisluottamus...
Ja rykäisten Rämä-Heikki meni ulos.
Mutta vankia ei kuulunut.
Aika alkoi tuntua pitkältä. Ranta-Jussi viuhtoi hienossa humalassa edestakaisin ja kuunteli ihmisten puheita. Merkillistä oli hänestä, että tämä ryöstö oli pysynyt niin salassa eikä kukaan näkynyt tietävän, keitä muita oli ollut mukana kuin Santeri ja Taavolan Kalle. Kettu-Iisakkikaan, joka oli Kalliosaaren luona nähnyt kavaltajat kuormia törmän alle sullomassa, ei ollut muita tuntenut kuin Santerin ja Taavolan Kallen, vaikka Rämä-Heikki oli pahinta meteliä pitänyt.
Ranta-Jussi kyllä tiesi, keitä siellä oli ollut, mutta hän osasi kyllä pitää suunsa kiinni ja selitti kaikille, ettei Santerikaan ollut mukana, arvellen muuten, että ne olivat olleet Makonkylän ja Järvikylän miehiä.
Mutta silloin kuului kujalta joku huutavan, että hevonen oli jo tulossa alhaalta päin.
Kuistilta, porstuasta ja pihalta riennettiin kujalle ikäänkuin outoa näkyä katsomaan, ja hetken päästä pullahti koko pirtillinen väkeä pihalle.
Mutta eipä sieltä tullutkaan mikään vankikyyti, vaan joku muu kulkija, yksin istuen kärryissään.
Ranta-Jussi ja Iso-Liisa olivat menneet joukon eturintamaan, ja kun nähtiin, ettei se ollutkaan vankikyyti, alkoi väki vetäytyä pihalle ja pirttiin takaisin.