Part 4
Epäilemättä alkaisivat tullimiehet kuunnella, mitä Jussilla oli sanomista, kun hän suoraan tulisi ilmiantamaan parasta veljeään. Ja Jussin pitäisi jatkaa ja kertoa tietävänsä, että sinä ja sinä yönä oli Santerilla aikomus neljällä hevosella viedä tavaraa Lampalle, mutta alempaa kotoaan, poikki Käkisaaren, nousta Ruotsin puolen maantiehen Lehmikankaan männiköstä ja siitä ajaa suoraan Lampalle — suuren heinäladon luo, joka oli vainion laidassa, likellä taloa. Siihen latoon purettaisiin kaikki kuormat...
Tullimiehet kuitenkin epäilisivät, eivät ottaisi uskoakseen Ranta-Jussia... silloin tulisi Jussin esittää, että hän lähtisi tullimiesten kanssa vahtiin yöksi... menisivät Käkisaareen jonkin heinäladon kupeelle ja siitä katselisivat niin kauan kunnes kuormat olisivat menneet ohi... Heidän olisi siten helppo saavuttaa kaikki Lampan vainioladon luota ja siepata takavarikkoon koko kuormasto. Siinä sitten näkisivät, oliko Ranta-Jussi puhunut totta....
Siihen he varmasti suostuisivat.
Kun sitten, noin puolen yön aikaan, Santeri ensimmäisenä ajaisi ohi — Rantalan ladon luo pitäisi Jussin saada tullimiehet vartomaan, — olisi Jussin, jos tullimiehet eivät malttaisi odottaa toisia kuormia, vaan lähtisivät Santeria hätyyttämään, puhallettava pilliin, että Santeri tietäisi nopeammin paeta, ja silloin juostava Suomen puolelle, toisille kuormantuojille ilmoittamaan, että piti kiireesti mennä takaisin... Jos taas — niinkuin Santeri oletti — tullimiehet vartoisivat toisia kuormia, olisi Jussin, kun viimeinen kuorma olisi mennyt ohitse, kehoitettava tullimiehiä pian lähtemään suoraan Lampalle, ehtiäkseen paraiksi tekemään takavarikon — ja sitten hänen oli korjattava luunsa näkyvistä ja juostava Suomen puolelle.
Sillä häntä eivät tullimiehet sen jälkeen hyvin puhuttelisi, kun Lampan ladon luota löytäisivät pelkkää tyhjää. Sillä tullikavaltajat, kun olisivat onnellisesti päässeet Rantalan ladon ohi, eivät ajaisikaan Lampalle päin, vaan suoraan Lehmikankaalle eräälle metsäniitylle, Kortesuolle, joka oli Lampan oma, ja sinne heinälatoihin kätkettäisiin tavarat. Sieltä he palaisivat yksi kerrallaan ja vasta Vaaralan kylän kohdalta ajaisivat Suomen puolelle takaisin... Iso-Joonas saisi sitten heinähäkissä, vähän kerrallaan, kuljettaa tavarat Lampalle.
Niin oli Santeri miettinyt ja nyt selitteli Jussille kamarissaan. Jussin mielestä oli homma kerrassaan erinomainen eikä hän epäillytkään, etteikö saisi tullimiehiä uskomaan.
»Ne pitävät minua vähän löylynlyömänä... minua ne uskovat», sanoi hän.
»Sitä minäkin! Ja sinä osaat olla perhanan sukkela», kehui häntä Santeri. »Oinas-Matista ei olisi valehtelemaan, ja Iso-Liisa ei saisi ketään itseään uskomaan.»
He nauroivat molemmat, ja Santeri tarjosi Jussille taas kukkuraryypyt ja sikaareja.
Ensi viikolla he aikoivat yrittää. Siihen asti ei tehtäisi mitään, vaikka Lamppa hoputtaisi kuinka paljon hyvänsä. Valmistuksiakin oli kaikenlaisia. Pitipä vartavasten ajaa jälkikin Rantalan ladon ohi poikki Käkisaaren, ja lisäksi» oli paljon muuta, mikä koski aiottua kavallusretkeä. Luotettavia miehiä piti myös saada kaksi lisää ja kaksi hevostakin. Oinas-Matti ajaisi Palomäen toisella hevosella ja Santeri itse oriillaan edellä...
Niin he tuumailivat eivätkä aikoneet Oinas-Matillekaan mitään puhua ennenkuin samana iltana, jona aiottiin yrittää.
* * * * *
Aiottua poikkivientiä varten oli Santeri saanut jo kaikki kuntoon. Hän oli kylältä hankkinut kaksi hevosmiestä, jotka olivat ennenkin olleet »yötöissä» ja tiesivät, mitä muksu markkinoilla maksaa. Heidän oli määrä vasta hyvin myöhään illalla saapua hevosineen Palomäkeen, josta yön tullen pantaisiin kuormat liikkeelle.
Määrätyn, päivän aamuna Santeri pani Ranta-Jussin tiedustelumatkalle Lamppaan. Hän ei ollut käynyt Lampalla koko viikkoon, vaikka patruuna oli kutsunut harva se päivä, eikä ollut selittänyt patruunalle mitään, kuinka hänellä oli aikomus ruveta »luntreijaamaan».
Mutta nyt sattui jotakin ihan odottamatonta — Santeri ei ollut osannut sellaista aavistaakaan!
Pihalla odotellessaan Ranta-Jussin tuloa Lampasta hän näki, että Jussi tulla kähmi selkä köyryssä hiivatin kovaa kyytiä pitkin tikkatietä. Häntä vähän oudostutti, että Jussi noin pian palasi, sillä olihan Jussin määrä yhtä ja toista ilmoittaa Isolle-Joonaalle... että tämä kävisi heinässä Kortesuolla, ynnä muuta...
Santeri meni jo kujalle Jussia vastaan. Kalmankalpea oli Jussi kasvoiltaan, katkonaisesti hän puhui, silmissä pelon ja kauhistuksen ilme.
Kummia hänellä oli kerrottavana.
Kun hän oli saapunut Lamppaan, oli siellä kova metakka, patruuna itki ja kirosi. Tilta oli selittänyt, mitä oli tapahtunut. Oinas-Matti oli viime yönä omin lupinsa mennyt Alaniemeen Vaaralan kylään, valjastanut Palomäen ruunan, ottanut tupakkakulit heinäladosta ja lähtenyt ajamaan poikki. Jafetin kohdalta hän oli noussut maalle ja ajanut Lampalle päin... Mutta siinä juuri tulivat Jafetin kylän tullimiehet vastaan, Kruukikin joukossa... neljä miestä oli ollut. He tunsivat kohta hevosen ja kuorman ja tarrasivat kiinni, leikaten ruomat ja ohjat poikki...
Vastarintaa oli Matti tehnyt, tapellut kuin onneton neljää miestä vastaan ja lyönyt aisalla Kruukia, että melkein henki lähti... Kiinni olivat panneet Matin, mutta oli sentään päässyt pakenemaan Suomen puolelle... Nyt ollaan häntä hakemassa... Suomenkin puolen viranomaisille on annettu käsky...
»Voi turkanen kuitenkin sitä Mattia!» lopetti Jussi uutisensa, jonka oli kertonut katkonaisesti ja melkein itkua puserrellen.
Santeri kuunteli näennäisesti tyynenä, mutta silmissä leimusi, ja näytti siltä kuin hänen punertavat hiuksensa nousisivat niskan takaa pystyyn.
»Se on patruunan hommaa kaikki... Matti ei olisi uskaltanut omin lupinsa koskea minun hevoseeni!» sanoi hän, ja hänellä oli samantapainen katse kuin vimmastuneella elukalla.
Sitten hän kirosi ja katseli vähän epätietoisesti ympärilleen.
He ehtivät tuskin pihaan, kun näkivät Oinas-Matin juoksujalassa ja takkisillaan tulevan sinne kujasta. Hänen naamansa oli mustelmissa, ja silmän päällä otsassa nyrkin kokoinen sarvi.
»Jo kävi hullusti... ja taisi kuolla se Kruuki... Vallesmanni ja poliisi ovat hakemassa... kun pääsisi piiloon!» puhui hän sopertamalla, pelon vallassa.
Santeri hoksasi pian, että suuri on asia, ja arvasi, että hän itsekin sotkeutuisi tähän juttuun. Nopeasti hän vei Matin navettaan ja kätki hänet muurin taakse.
»Patruuna käski!» koki Matti Santerille selittää. »En minä olisi muuten... ja neljä miestä kun oli... ja ruomat katkaisivat, niin en päässyt kuormineni...»
Matti jäi navetan muurin taakse kyyröttämään, mutta Santeri meni pihalle. Hän käski Ranta-Jussin lähteä kotiaan ja olla olevinaan tietämätön koko asiasta.
Jussi ehti juuri lähteä hiihtämään mökkiänsä kohden, kun Santeri näki vallesmannin ja poliisin ajavan tiellä. Ohi Palomäen toki ajoivat!
Santeri mietti hetkisen pihalla. Sitten hän painui navettaan ja oli siellä pitkän aikaa.
Kun hän tuli takaisin, meni hän suoraan tunkiolle mättäitä pienentämään. Hän oli oikein aavistanut! Vallesmanni ja poliisi ajoivat palatessaan pihaan.
Oliko Santeri nähnyt Oinas-Mattia?
»Ei ole käynyt pitkään aikaan», vastasi Santeri. »Kuinka niin?»
»Olisi vähän asiaa», selitti vallesmanni ja katsoi tarkasti Santeria, mutta pieninkään väre Santerin kasvoissa ei ilmaissut, että hän jotakin tiesi.
Hän oli kuullut, että se hevonen, joka joku aika sitten oli Jafetin pihalta rajavartijoilta varastettu, oli Santerin. Kuinka sen asian laita oli?
Saattoi hyvinkin olla hänen entinen ruunansa, — niin oli hänkin kuullut maailman puhuvan, — mutta hän oli jo ensi kelillä myynyt ruunansa eräälle pitkäsääriselle kainulaiselle... Ei tiennyt, oliko kainulainen ehkä myynyt muille...
»Vai niin. Mutta sillä samalla hevosella on Oinas-Matti menneenä yönä ollut liikkeellä! Kuinka se on selitettävä?»
»No, jopa kuulen! Minun on kyllä mahdoton tietää, onko se valetta vai totta.»
Santeri naureskeli ja ihmetteli sitä, ettei hän ollut kuullut.
»Eikö vallesmanni joudu talossa käymään?» esitteli hän. »Eihän niin kiirettä ole...»
Hän liikkui keveästi ja puhui kohteliaalla äänellä.
Vallesmanni kyllä tunsi Santerin, ettei hänen puheisiinsa ollut luottamista, mutta nyt hän ei ainakaan voinut Santeria mistään syyttää, kun ei ollut mitään varmuutta.
»Kysyitkö sen kainulaisen nimeä, jolle ruunasi myit?» tiedusti vallesmanni vielä lähtiessä.
»Kysyin minä nimenkin, mutta nyt en muista... ruotsalainen nimi se oli», vastasi Santeri arvelematta.
Vallesmanni lähti.
Santeri seisoi kujalla ja katseli heidän menoaan.
»Kiinni olisivat Matin panneet... käsiraudat ja pultit näkyivät olevan reen sevillä.»
Hän painui sisälle, otti ryypyn ja alkoi miettiä, sormillaan pöytään naputellen.
Mutta kun ilta pimeni, läksi hän Lampalle, hiihdellen nyt suksilla alempaa tikkatietä.
Hän oli koko päivän miettinyt ja tehnyt päätöksensä. Ja nyt hän oli Lampan puheille menossa, miettimisensä tulokset ilmoittaakseen.
Lampan oli syy, että Oinas-Matin oli noin onnettomasti käynyt. Oli kehoittanut Mattia, varomatonta ja tyhmää, yrittämään, vaikka hän, Santeri, oli käskenyt odottaa ja luvannut, että kyllä hyvä tulee... Siten saattoi miehen ansaan, hevosen ja kuorman menettäen... Kuinka kävisi, jos Matti vielä kiinni saataisiin? Siitä alkaisi juttu ja lopulta siihen vedettäisiin hänetkin...
Matti piti saada pois sekä tullimiesten että virkakunnan käsistä! Se olisi heidän kaikkien pelastus! Ja koska patruuna oli syypää siihen, että Matin niin onnettomasti kävi, niin laittakoon rahat ja hopusti, jotta Matti pääsee karkaamaan Amerikkaan...
Sieltä eivät näppäisi miestä ensi tilassa. Ja patruunalla oli kyllä varoja...
Hän oli jo valmiiksi miettinyt Matin karkumatkankin, ettei siitä mitään jälkipuheita tulisi.
Patruuna käveli edestakaisin konttorinsa lattialla, vähän kalpeampana entistään, ja kun Santeri astui sisään ja sanoi hyvää iltaa, tuijotti hän Santeriin aivan kuin ensi kerran näkisi eikä muistanut vastatakaan.
Pelästyksissään näytti patruuna olevan eikä olisi nyt juuri tahtonut Santeria puhutella.
Kun he pääsivät puheen alkuun, niin patruuna alkoi väitellä vastaan, ettei muka ollut kehoittanut Mattia »luntreijaamaan». Mutta Santeri tiesi sanoa, että Iso-Joonas oli sitä varten käynyt Mattia hakemassakin...
Patruuna koetti vieläkin peitellä asiaa, ettei se tulisi hänen syykseen, mutta Santeri sanoi jyrkästi:
»Tässä ei auta valheet, sillä Matti on itse minulle selittänyt...»
Mutta kun Santeri sitten sanoi, että niin ja niin oli toimitettava, jotta Matti pääsisi pakenemaan Amerikkaan, ja patruunan oli siihen matkarahat annettava, niin silloin Lamppa suuttui, löi nyrkkiä pöytään, ihan Santerin nokan alla, ja sanoi:
»Semmoiselle lorville minä en anna penniäkään...»
»En minä ole käskenyt suoraan tullimiesten syliin...»
Santeri vain naurahti patruunan kiukulle.
»Ottakoot sitten Matin kiinni!» hän sanoi välinpitämättömästi. »Minuun se ei kuulu. Mutta uskon kyllä että huonoa jälkeä alkaa teidän talossanne tulla, jos Matti kiinni joutuu...»
Patruuna tuijotti Santeriin pelästyneenä.
»Mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän.
»Sitä, mitä sanoin», vastasi Santeri kolkosti ja aikoi lähteä.
Santeri oli osannut arkaan paikkaan. Patruuna tiesi hyvin, että Santeri voisi häntä paljonkin vahingoittaa, jos tahtoisi... ilmoittaisi rajavartijoille, missä hän, Lamppa, säilytti luvattomasti maahan tuotuja tavaroita, voisipa ilmiantaa viinanmyynninkin...
»Elä vielä mene... istu nyt!» kielsi hän Santeria.
Santeri seisahtui ovensuuhun. »Mitäpä siinä on... ottakoot Matin kiinni... vallesmanni ja poliisi kävivät jo hakemassa...»
Santeri yritti taas lähteä.
»Tulehan tänne, Santeri! Ajatellaan vielä asiaa», sanoi patruuna, ja hänen äänensä oli muuttunut veljelliseksi.
He menivät konttorin viereiseen huoneeseen ja panivat oven lukkoon.
Kun Santeri puolen yön aikaan hiihteli takaisin kotiinsa, oli hänellä povitaskussaan matkarahat Oinas-Matin Amerikkaan matkaamista varten.
IV
Rajavartija Kruuki, jota Oinas-Matti oli Jafetin luona sattuneessa kahakassa iskenyt aisalla päähän, ei kuitenkaan kuollut, vaikka monta päivää vaappui elämän ja kuoleman välillä. Alkoi vähitellen tointua, ja toivoa oli hänen täydellisestä paranemisestaan.
Näinä viikkoina oli ollut paljon huhupuheita liikkeellä. Milloin tuotiin sanomia, että Kruuki oli kuitenkin kuollut, ja milloin taas, että Oinas-Matti oli vangittu. Mattia oli etsitty sekä Suomen että Ruotsin puolelta, mutta kukaan ei ollut nähnyt, eivätkä huhut tienneet sitäkään, mistä Matti Palomäen ruunan ja kuorman oli osunut käsiinsä saamaan. Vihdoin tiesi huhu, että Matti oli mennyt Amerikkaan ja että Lamppa oli antanut rahat.
Tiedusteltiin Matin vaimolta, Eeva-Priitalta, joka kahden lapsen kanssa asui torpassa, tiesikö hän, mihin Matti oli joutunut. Mutta vaimo ei sanonut tietävänsä eikä mitään kuulleensa.
Ja niin jäi Matin katoaminen huhupuheeksi.
Mutta Palomäen Santeri nousi kuin veden alta.
Häntä vastaan ei ollut ilmaantunut minkäänlaisia epäluuloja eikä oikeastaan kukaan muu tiennytkään kuin hän itse ja Lamppa, kuinka ja mihin Matti oli mennyt. Ja kun lisäksi Kruukikin paranemistaan parani ja huhut Matin Amerikkaan menosta alkoivat vanheta, uskoi Santeri vähitellen kaiken unhottuvan. Sillä muita puheita liikkui myöskin. Sekä ylempää jokivarrelta että alempaa, Haaparannalta asti, kerrottiin kaikenlaisia juttuja tullikavaltajain ja tullimiesten kahakoista. Vahinkoja oli sattunut monelle Suomen puolelaiselle.
Niinpä oli Vauhtilan Nissiltäkin, jonka Santeri hyvin tunsi, otettu kaksi hyvää hevosta »peslaakiin», kun hän oli yrittänyt Haaparannalla myydä niitä, vaikka ne olisivat tullaamattomia. Etelästä, Tampereelta asti, oli Nissi ostanut hevoset, tänne myydäkseen, ja voittaakseen ne tuonut, niinkuin muutkin jokivarren hevosmiehet, ja noin ne nyt menivät kuin kissanhäntään. Toistatuhatta markkaa oli tullut vahinkoa. Samoin oli käynyt Perälän Petterinkin, kuuluisan hevosmiehen ja tullikavaltajan. Häneltä ei kuitenkaan ollut saatu kuin yksi hevonen, eikä sekään ollut kovin kallis. Ja monelle muulle oli vahinko sattunut, mille isompi, mille pienempi.
Santeri oli tosin menettänyt ruunansa hänkin, mutta Lampan oli täytynyt sekin maksaa. Muutoin olisivat välit Santerin kanssa menneet pilalle, ja Lampalle olisi voinut sattua isompia vaurioita.
Hyvät veljet, samoin kuin ennenkin, olivat taas Lamppa ja Santeri. Ryyppäsivät Santerin käydessä Lampalla ja pitivät uusia tuumia. Lamppakin ymmärsi, että hän oli tehnyt tyhmästi kehoittaessaan Oinas-Mattia... ja oli tainnut tulla annetuksi Matille liika paljon väkevää matkaan. Semmoinen perso juoppo ei malttanut olla juomatta itseään hutikkaan silloin, kun olisi pitänyt selvin päin toimia.
Mutta se asia oli nyt selvä. Matti oli merten takana, eikä vaimo, Eeva-Priita, näyttänyt paljoakaan ikävöivän. Työteliäs vaimo kun oli, hän eläisi uhkeammin yksin kuin juopon miesheittiön kanssa.
Näin patruuna ja Santeri arvelivat.
* * * * *
Eräänä iltana joulun jälkeen päättivät Santeri ja Ranta-Jussi vihdoin yrittää ja ruveta toteuttamaan ennen mietittyä poikkivientiä. Santeri oli hommannut kaikki valmiiksi. Hän oli saanut kumppaneikseen kylän kaksi rohkeinta tullikavaltajaa, ja Oinas-Matin osaa oli aikonut esittää Iso-Liisa, mieheksi puettuna. Oli sydäntalven pakkas-ilta, kun Ranta-Jussi läksi hiihtämään Ruotsin puolelle sitä taloa kohden, jossa tullimiehet asuivat. Hiihtäessään hän vielä kerran muisteli Santerin neuvoja ja varoituksia ja muita seikkoja, jotka täytyi ottaa lukuun. Ellei hän puolen yön ajaksi palaisi Palomäkeen, oli se merkkinä, että tullimiehet olivat lähteneet Jussin kanssa Käkisaareen »luntreijaajia» vahtimaan. Ja silloin Santerikin saisi lähteä hevosineen ja miehineen...
Ranta-Jussin sydän pamppaili aika lailla, kun hän lähestyi taloa, sillä hän arvasi, etteivät tullimiehet semmoisten tapausten jälkeen hyvin puhuttelisi häntäkään, vaikkeivät olleetkaan nähneet häntä liikkeellä koko talvena. Hän karkaisi kuitenkin luontoaan ja hiihti rohkeasti pihalle.
Saalkreeni pullahti heti portaille, ja vaikka olikin pimeä, tunsi hän Jussin.
»Mitä sinä nyt olet täällä nuuskimassa?» sanoi hän karskisti Jussille.
Jussi tekeytyi surkeaksi ja kuiskasi Saalkreenin korvaan:
»Nyt teille sopisi, jos tahtoisitte...»
Ja hän alkoi siinä pihalla selittää Saalkreenille, mitä Palomäen Santeri ensi yönä aikoi hommata. Hän oli saanut kaikki tietää Isolta-Liisalta, joka myöskin oli suuttunut Santerille. Ja niin oli hän nyt päättänyt, että hän kostaa Santerille, lurjukselle ja hävyttömälle...
»Ja sitäkö varten sinä olet tänne tullut?» kysyi Saalkreeni tuimasti.
Jussi vakuutti niin olevan.
Vai niin», sanoi Saalkreeni. »Tuleppas sisälle, lurjus! Taidat olla valheen kengillä liikkeellä!»
Jussi totteli ja meni nöyränä Saalkreenin kanssa sisälle. Kruukin sijaan oli tullut uusi tullimies. Se oli iso ja vankka kuin hevonen, ja äänikin kuului kuin tynnyristä.
He alkoivat puhella keskenään ruotsia, ja Jussi seisoi ovensuussa kuin tuomittu. Saalkreeni selitti toisille ja viittasi välistä Jussiin päin.
Häntä alkoi vähän epäilyttää, kuinka tässä oikein kävisi, kun Saalkreeni samassa astui hänen eteensä ja sanoi tuimasti:
»Sinun pitää lähteä Käkisaareen meidän mukanamme... ja varjelkoon sinua, jos valehtelet...»
Sitähän Jussi juuri oli toivonutkin, että hänet otettaisiin mukaan.
»Uskallan minä lähteä... epäilemättä tänä yönä tuovat poikki... Iso-Liisa tiesi ihan varmaan sanoa... ja hommassa oli jo iltahämyssä Santeri ollut...»
Kun Jussi niin mielellään lupasi lähteä mukaan, alkoi Saalkreenikin uskoa, että miehellä taisi olla tosi tarkoitus! Ei olisi uskaltanut muutoin noin valehdella! Ja olihan tapahtunut tämmöistä ennenkin takavuosina. Kerrankin oli Makon kylästä muuan mies, Köykky-Jaakko, tullut ilmoittamaan, että Viikluntiin tuodaan seuraavana yönä voita koko kuorma... Niin oli tuotukin, ja hyvän takavarikon silloin saivat...
Mutta jos tämä nyt olisi totta, mitä Jussi kertoi, että neljä kuormaa... ja kalliita tavaroita... ja hyvät hevoset siihen...
Hän alkoi puhutella Jussia ystävällisemmin, tarjosipa sikaarejakin. Fynke ja myöskin iso, uusi tullimies ottivat osaa keskusteluun.
Saalkreeni tahtoi vielä tietää, mistä Jussi oli niin pahasti suuttunut Palomäen Santerille. Jussi antoi kiitettävän selityksen ja vakuutti vielä moneen kertaan, että puolen yön aikana tulevat... Tiesi senkin, että Rantalan heinäladon ohi oli jo tie valmiina...
Ja lopuksi Jussi rukoili itkusilmin, väräjävällä äänellä, etteivät vain tullimiehet vahingossakaan antaisi häntä ilmi...
»Santeri epäilemättä tappaisi minut... siksi sydämetön hän on ja julma.»
Mutta kunniansa kautta vakuuttivat tullimiehet, etteivät missään tapauksessa hiiskuisi sanaakaan Jussista.
Ja nyt he kaikki uskoivat Jussin puhuvan täyttä totta ja olivat hyvillään.
Sitten he kyselivät Jussilta, tiesikö hän mitään Jafetin pihalla tapahtuneesta varkaudesta — siinä olisi ansa Santerille, sanoivat, — ja tiedustelivat Oinas-Matistakin. Mutta Jussi ei sanonut niistä mitään tietävänsä. Hän ja Santeri olivat kaiken syksyä olleet vihoissa toisilleen eikä hän muuta tiennyt noista jutuista kuin sen, mitä oli kuullut kylällä puhuttavan.
Ja sikaaria poltellen he juttelivat myöhään iltaan.
* * * * *
Ennen puolta yötä he läksivät hiihtelemään Käkisaareen päin. Jussi kulki edellä, Saalkreeni hänen jäljessään ja viimeisenä Fynke. Sillä uusi tullimies, joka oli kaikkein vankin ja luonnostaan raudanrohkea, ei seurannutkaan Käkisaareen. He olivat keskenään asiaa miettineet, että uusi tullimies ei lähdekään Käkisaareen, vaan Lampan heinälatoon, vainion laitaan, vartioimaan. Voisihan näet käydä niinkin, etteivät kavaltajat panisi tavaroita heinälatoon, vaan kätkisivät jonnekin muualle...
»Se on oikein, mutta heinälatoon ne pannaan», sanoi Jussi. »Isolle-Liisalle oli Joonas selittänyt, että hän ajaa siitä ladosta heiniä vähemmäksi, jotta tavarat mahtuvat.»
Ja Saalkreeni oli tänään todellakin nähnyt Joonaan noutavan heiniä vainioladosta.
Jussi puhui siis totta.
Pakkas-yö oli, taivas oli täynnä tähtiä, mutta revontulet eivät tänä yönä syttyneetkään, niin että oli jotenkin pimeä.
Halki väylää he hiihtelivät Käkisaarta kohden. Lampassakin oli jo sammutettu tulet, eikä Suomenkaan puolelta mistään näkynyt tulia. Verkalleen Jussi hiihteli edellä, ja kun Saalkreeni jotakin kysyi, seisahtui hän selittymään ja muisti aina rukoilla, etteivät vain häntä ilmiantaisi. Jopa viimein, kun jo noustiin joelta saareen, tuumaili, että kaiketi nyt tullimiehet antaisivat pienen palkinnon hänelle, köyhälle miehelle... kun nyt niin ison saaliin saisivat... neljä kuormaa ja kalliita tavaroita... nisujauhojakin kuorman...
Luvattiin antaa, jos nyt vain nähtäisiin poikkituotavan.
»Tuossa nyt on Rantalan lato!» sanoi Jussi, kun olivat päässeet likelle latoa.
Siitä menikin ihan ladon vieritse tie, jota pitkin nähtävästi oli paljon kuljettu. He kätkivät suksensa ladon seinälle, siirsivät vähän ikkunalautoja syrjään ja kiipesivät sisälle latoon, joka oli puolillaan heiniä. Sinne he asettuivat pitkäkseen ja juttelivat.
»Yö alkaa olla puolessa», sanoi Saalkreeni, joka tulitikun valossa katsoi kelloansa.
»Pian tulevat, jos tulevat», vakuutti Jussi.
»Niin... jos tulevat... Et taidakaan olla varma», ärähti Saalkreeni Jussille.
»Kyllä tulevat... St!... Mikä se oli?»
Kaikki kuuntelivat.
Kuului kuin olisi joku hiihtänyt edempänä.
»Santerilla on vakoojia saaressa», arveli Saalkreeni.
Saattaa hyvinkin olla... Olipa hyvä, että menimme latoon sisälle», arveli Jussikin.
Mutta kuu he taas olivat hetken aikaa hiljaa ja kuuntelivat, alkoi Suomen puolelta päin kuulua reenjalasten kitinää. Selvästi siellä joku ajoi saarta ja latoa kohden, mutta mitään ei vielä näkynyt.
»Nyt tulevat!» kuiskasi Jussi.
Jos onkin vain joku heinännoutaja», epäili Saalkreeni.
Ei öisin heiniä noudeta», vakuutti Jussi. »Santerin joukkoa se on... niin uskon...»
Hetken päästä kuului hyvin jo hevosen kävelykin ja rislan ritinä, kun se pakkasessa liitteissään rääkyi...
Saalkreeni ja Fynke kapusivat ihan ikkunan pieleen, paremmin nähdäkseen, sillä tie kulki ikkunan ohi...
Tulija oli jo lähellä, eikä hevosella ollut minkäänlaista tiukua, jonka puute myös oli tavallista tullikavaltajille. Korkea näytti kuorma olevan, ja mies istui kuin pilvissä sen päällä. Kävelyä hän ajoi ja oli tuossa juuri tulossa ladon nurkalle...
Silloin Jussi rykäisi.
»Mitä helvettiä sinä alat rykiä!» noitui hänelle Saalkreeni.
Silloin kulkija oli juuri vieressä ja istui selin latoon päin, mutta kaikki tunsivat aivan varmasti, että se oli Palomäen Santeri.
Saalkreenilla syhyivät jo kynnet, ja hän puhui hampaittensa välistä.
»Siinä oli ensimmäinen kuorma», sanoi Jussi hyvillään. »Puhuinko valetta?»
»Totta olet puhunut. Mutta eipäs muita kuormia tulekaan», epäili Saalkreeni ja aikoi jo lähteä Santerin perään.
»Odottakaa hetkinen... kyllä ne tulevat, saatte paljon enemmän!» kehoitteli Jussi.
Ja kun he lakkasivat puhelemasta, kuului selvästi, että monella hevosella ajettiin Suomen puolelta päin.
»Nyt ne tulevat!» sanoi Jussi.
Nämä tulijat ajoivatkin hyvää juoksua ja olivat äkkiä ladon luona. Niillä oli matalammat kuormat, ja ajajat olivat nostaneet turkinkauluksensa pystyyn, niin ettei heitä tunnettu. Ei sanonut Jussikaan tuntevansa.
Heti kun viimeinen hevonen oli mennyt ohitse, yritti Saalkreeni lähteä, mutta Fynke kielsi, ettei vielä...
Molemmat olivat niin hyvillään, että vapisivat, ja Saalkreeni pisti setelirahan Jussin käteen — vaivain palkkioksi.
»Nyt ei muuta kuin hiihdätte suoraa päätä Lampan ladolle»... selitti Jussi.
»Kyllä me tämän asian hoidamme!» vakuutti Saalkreeni.
Jussi rukoili vieläkin, etteivät vain hänestä mitään mainitsisi...
Kiireesti he ottivat suksensa ladon seinältä. Jussi lähti kovasti hiihtämään Suomen puolelle, mutta ilosta hytkyvin mielin samosivat tullimiehetkin, turkit auki reuhtoen, Lampalle päin suoraan, entistä suksenlatua noudattamatta.