Part 3

Läähättäen siinä annettiin molemminpuolin selityksiä ja kirottiin. Iso-Joonas tiesi, niin oli kuullut tullimiesten sanovan, että taipaleella he olivatkin alkaneet tarkemmin katsella tupakkamattoja ja silloin havainneet, kuinka hävyttömästi heitä oli petkutettu. Santerin nimeä he olivat maininneet ja uhkailleet.

Santerin kiiluvissa silmissä leimahti koston tuli, ja pirullinen ilme välähti kasvoilla.

Mutta kun Oinas-Matti oli tointunut entiselleen, kiljaisi hän:

»Pieksää ne pirut pitää!»

Kujalta oli rähinä kuulunut konttoriin, jossa patruuna yksin käveli levottomana. Pahaa aavistaen hän riensi portaille, avopäin ja takitta.

»Herr Jessus!» hätäili hän, kun näki miesten seisovan kujalla. »Kuinka on käynyt? Varmaankin on saatu tehdä peslaaki! Enkös arvannutkin! Te lorvit! Missä Santeri on?»

»Painu sisälle siitä huutamasta kuin varis tunkiolla!» huusi hänelle Santeri.

Sanaakaan puhumatta patruuna luikki takaisin konttoriin.

Mutta Santeri ja Oinas-Matti läksivät takaisin Suomen puolelle, Matti kiroten ja kostoa uhaten, Santeri äänettömänä, mutta synkissä mietteissä hammasta purren.

Rantatörmällä he tapasivat Ranta-Jussin, joka heti arvasi, mitä oli tapahtunut.

»Käy pyytämässä Rämä-Heikkiä tänne!» käski Santeri Jussia. »Sano, että minä pyysin. Rahaa ja viinaa on, sano niin...»

Ranta-Jussi ymmärsi, että tässä haudottiin isompia hommia. Arvasi siitä, että Santeri oli synkissä mietteissä, ja siitä, että hän käski kutsumaan Rämä-Heikkiä. »Näytetään niille, ettei meiltä niinkään oteta peslaakia», sanoi Santeri, ja Matti ja Jussi tiesivät nyt varmaksi, että hänellä oli isompi yritys mielessä.

»Sitä minäkin!» ihastui Matti, joka oli täysin tointunut päähän saadusta iskusta; verikin oli jo lakannut juoksemasta.

Eniten suututti Santeria se, että hän menetti hyvän hevosensa, joka jäi hänen vahingokseen. Tupakkamatoista hänen ei tarvinnut välittää; mitä tullimiehet saivat haltuunsa, se oli, välipuheen mukaan, patruunan vahinko. Mutta kiukuissaan Santeri kerkisi miettiä monenlaista. Ja hän päätti yrittää, toivoen, että onni häntä vielä potkaisisi....

Mutta sisälle tultuaan hän oli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Emäntä näki kuitenkin hänen kalvenneissa kasvoissaan synkän ilmeen ja tiesi, että kun Santerin silmät noin paloivat, hänen sisässään kiehui kuin kattilassa.

* * * * *

Tullimiehet olivat riemuissaan saaliista. Heitä oli hävyttömästi petetty, mutta he olivat saaneet kostaa. He arvasivat hyvin, että Palomäen Santeri oli tuolla roskakuormalla hevoskaakkineen tahtonut viekoitella heidät pois näkyvistä ja sitten... Mutta jo pettyi kerran, ja pahasti pettyikin. Ja aika lailla hämmästyi Oinas-Mattikin...

Hyvillään he nyt juttelivat, kun kolmisin olivat viemässä saalistaan Haaparannalle. Sillä he eivät tohtineet yön aikana olla vähemmällä joukolla liikkeessä. Useita satoja kruunuja maksoi kuorma ja hyvä hevonen, joka sekin joutui takavarikkoon.

Toisen kylän tullimiesten oli sillä aikaa määrä vaaniskella Lampan ympäristöllä.

Pitkin joen rantajäätä he ajelivat, kaikki kolme kuormalla istuen. Virma hevonen oli Palomäen ruuna, jonka tullimiehet hyvin tunsivat ja jonka olivat monta kertaa nähneet juosta vilistävän joen poikki... Mutta nyt oli Santeri menettänyt hyvän hevosensa.

Ruuna tuntuikin oudoksuvan ajajiaan. Pelkäsi varmaan, kun ei vähääkään asettunut vauhdistaan, vaikka, kuinka koettivat tyynnyttää.

»Kyllä kai sitä Santeria nyt kaivelee!» arveli Saalkreeni »kun näin hyvän hevosen menetti».

Toiset miehet, Fynke ja Kruuki, esittivät, että kun näin hyvin oli lopultakin onnistunut, saatu näin suuri takavarikko, sopisi ajaa Jafetin kestikievariin, joka oli aivan joen rannassa törmällä. Siinä he vähän levähtäisivät, söisivät ja ottaisivat ryyppyjä, kun oli kylmä ja yön aika.

Siihen tuumaan suostui Saalkreenikin, ja kun he olivat jo ehtineet ihan likelle kestikievaria, joka oli pari penikulmaa Lampasta Haaparannalle päin, käänsivät he jäältä pihaan, niin että rekiraudat iskivät tulta.

Talo oli heille tuttu, ja vaikka oli jo melkein yö, otettiin heidät vastaan kuin suuret herrat. Ja kun isäntää puhuteltiin tuttavallisesti, tuotiin pöytään mitä mieli teki, kuten Ruotsin kestikievareissa ainakin.

Hevosen kuormineen he ajoivat ihan ikkunan alle, jotta olisi hyvä pitää silmällä.

Ja sitten he maistelivat, ja hauskasti tuntui ilta kuluvan, ja hyvä oli olla... Maistelivat niin, että tuntui aika lailla nousevan päähänkin. Mutta sitä rohkeammaksi heillä mieli kävi.

Yö oli niin pimeä, ettei eteensä paljoa nähnyt. Taivas olikin vetäytynyt paksuun pilveen, joka ennusti sankkaa lumituiskua.

* * * * *

Melkein samaan aikaan kun tullimiehet nousivat jäältä Jafetin kestikievariin, laskeutui Palomäen Santeri miehineen kotinsa pihalta jäälle ja läksi ajamaan pitkin rantajäätä alaspäin. Valjaissa heillä oli Palomäen uljas ja nuori ori, joka oli juoksustaan kuuluisa.

Neljä miestä heitä istui kolmitakkareessä, nimittäin Santeri, Oinas-Matti, Ranta-Jussi ja äskenmainittu Rämä-Heikki. Ja kovasti löyhkäsi reestä väkevän konjakin haju, ja molemmat povitaskut olivat Santerilla pullollaan. Jäälle tultuaan miehet alkoivat keskenänsä haastella ja maistoivat väliin pullosta, joka Santerilta lähtien kulki miehestä mieheen.

Santeri itse oli ohjissa ja antoi oriin hölkätä tasaista juoksua. He ajoivat Palomäestä lähtien suomenpuolista rantaa pitkin, korkean rantatörmän suojassa. Oli pimeä, niin ettei eteensä erottanut, mutta Santerille oli tie tuttu ja hän osasi kyllä ohjata hevostaan sinne, mihin aikoikin.

Keskellä Tornionjokea, Palomäkeä alempana, on laaja saari, Käkisaareksi nimitetty. Se jakaa joen kahteen haaraan, ja siinä on monen pitäjän verottomat niityt. Kun oli ehditty Käkisaaren kohdalle, ohjasi Santeri orittaan saarta kohden ja ajoi eräästä kapeasta vuopion suusta ikäänkuin saaren sisään. Vuopiota pitkin sitten kiidettiin eteenpäin yhä alemmaksi. Vuopio oli kapea juova, joka korkearantaisena luikerteli Käkisaaren halki. Eräässä paikassa, jossa törmä oli loivempi, he nousivat törmälle ja lähtivät ajamaan pitkin saaren selkää, mutta nyt Santeri ohjaili Ruotsin puolta kohden.

Hän oli miehilleen jo kotona ja matkalla selittänyt, mikä oli aikeena. Viekkautta ja varovaisuutta piti ensin koettaa, mutta jos ei muu näyttänyt auttavan, ryöstäisivät he taipaleella sekä hevosen että kuorman takaisin.

Epäilemättä se onnistuisi, sillä heidän joukossaan oli paljon vankempia miehiä kuin tullihurtat. Oinas-Matti ja Rämä-Heikki olisivat jo kahdenkin uskaltaneet, ja apuna siinä olivat Santeri ja Ranta-Jussikin. Rämä-Heikki varsinkin oli kuuluisa mies. Julman vankka hän oli ja niin rohkea, ettei mitään pelännyt. Tappelija hän oli ilmoisen ikänsä ollut ja kerran istunut linnassakin varkaudesta. Nyt hän kulki irtolaisena kylästä kylään henkeään elätellen. Mutta näinä vuosina oli hänelläkin ollut lihavammat päivät, hommaten salakuljettajana milloin missäkin kylässä pitkin jokivartta.

Rohkeita tuumia miehet keskenään haastelivat, ja Santeri neuvoi, kuinka olisi meneteltävä. Rohkeasti ja tulisesti! Eikä kukaan saisi ääntä päästää! Suu kiinni! Mutta liukkaasti liikkeellä!

Kun he ehtivät Ruotsin puolen rannalle, nousi Santeri reestä ja alkoi tarkastella jälkiä, pienen pienen lyhdyn valossa, jonka otti esille taskustaan. Pian hän tunsikin oman hevosensa jäljet, jotka olivat paljoa suuremmat kuin keskikokoisten hevosten; merkkinä oli vielä, että hänen ruunansa kengissä oli etuhokat, joita eivät muut käyttäneet. Hän läksi jälkiä seuraamaan, ja toiset ajoivat perässä...

Niin he kulkivat muutamia kilometrejä. Santeri meni edellä juoksujalassa. Jäljet lähenivät yhä rantaa ja nousivat vihdoin maalle.

Santeri säpsähti ilosta, sillä toisia jälkiä ei näkynyt maalta jäälle tuleviksi. Vaikka oli pimeä, tunsi hän paikan Jafetin kestikievarin rannaksi.

Tullimiehet olivat siis menneet sinne ja kukaties alkaneet riemuissaan ryypiskellä! Santeri oli sitä arvellut pitkin matkaa, mutta ei ollut kuitenkaan voinut uskoa sitä todeksi!

Mutta nyt hän jo uskoi, ja rohkea ajatus vilahti hänen aivoissaan.

Hän käski miestensä pysähdyttää hevosen, ja yhdessä he kuuntelivat hiljaa hengitystään pidättäen. Ei kuulunut hiiskaustakaan talosta päin, vaikka se oli hyvin likellä joen törmää.

»Olkaa hiljaa ja vartokaa, minä menen vaaniskelemaan taloon!» sanoi Santeri miehille.

Kumppaneitaan hän ei tohtinut ottaa mukaan. Jos tullimiehet osuisivat olemaan talossa, ei yksikään pääsisi niin pakenemaan, ettei häntä tunnettaisi. Mutta itseensä hän luotti.

Hän hiipi hiljaa rakennuksen päähän ja seinävierustaa pitkin pihaan. Silloin hänen tarkka korvansa jo kuuli ääntä, joka syntyi siitä, että hevonen puri heiniä. Hiljaa kuin varjo hän lähestyi yhä seinän vierellä pysyen. Mutta äkkiä hän alkoi kuulla isoäänistä puhelua sisältäkin, ja kun hän pääsi kuistin toiselle puolelle, näki hän valon lankeavan ikkunasta oman hevosensa selkään.

Siinä se oli, ja kuorma perässä!

Santerin sydän löi kovasti, mutta vielä virkummin työskentelivät aivot. Hetken hän vielä kuunteli ja oli jo hiipinyt melkein reen viereen. Ääniä kuului nyt sisältä useampia, mutta yhtään selvää sanaa ei hänen korvansa erottanut. Tuntui kuin olisi riidelty...

Silloin hän sieppasi puukon tupesta ja puri hampaansa yhteen. Silmänräpäyksessä katkesi marhaminta...

Suitset olivat suussa. Tullimiehet olivat, vastoin hevosmiesten tapaa, jättäneet hevoselle suitset suuhun. Nuolennopeasti Santeri tarttui ohjiin ja napsautti ruunaa kylkeen. Hevonen tunsi isäntänsä, ja virkku kun oli, kääntyi pian seinältä pois. Rapsahti kerran, ja reenraudat kivessä kiljahtivat, kun Santeri hellitti kujaa kohti menemään...

Kaikki kävi kuin olisi jo ennen valmiiksi mietitty. Kujalla Santeri läimäytti ruunaa toisen kerran kylkeen, nyt niin lujasti kuin jaksoi, ja kirosi hiljaa. — Ruuna ymmärsi, että nyt tuli mennä, ja julman pitkään harpaten se juoksi kuin riivattu myötämaata rantaan.

Santeri istui tanakkana sevin puolella, hajasäärin tupakkakulin päällä, eikä horjahtanutkaan, vaikka jäälle tullessa reki pahasti keikkui kivien ja mätästen yli.

»Ajakaa perässä! Lyökää selkään!» huusi hän miehille, jotka hämmästyneinä seisoivat rannassa oriin vieressä.

Mutta hyvin hekin hoksasivat, kuinka oli käynyt, kun tunsivat ruunan ja kuorman. Eivät ehtineet toisilleen monta sanaa virkkaa. Tulinen kiire oli ja hätä kädessä. Täyttä laukkaa he lähtivät ajamaan Santerin perään, Oinas-Matti hoitaen ohjia ja Rämä-Heikki oritta ja Ranta-Jussi pitäen molemmin käsin reestä kiinni. Sillä vauhti oli nopea, ja välistä reki singahti käänteissä melkein ympäri, kun ori laukkasi niin, että isoja jääkappaleita lenteli vasten silmiä kuin pyssyn suusta...

»Onpa tuo Santeri poikaa... semmoisista minäkin pidän», puhkesi Rämä-Heikki ihmettelemään.

»Kuorman ja hevosen otti tullimiesten nokan alta... voi saakuri!» kummasteli Ranta-Jussikin.

»Niinkuin hyllyltä...»

Mutta Oinas-Matti, joka oli ajomiehenä, ei ehtinyt mitään puhua. Ori asettui vihdoin laukkaamasta ja alkoi juosta nopeasti ja komeasti... »Pääsee näillä hevosilla», jouti Mattikin nyt sanomaan.

Santeri ajoi edellä ja käänsi menemään Käkisaarta kohden. Ei kuulunut muuta kuin hurjaa kavioiden kapsetta, kun kaksi hevosta ravasi kovaa vauhtia.

Kun he ehtivät yli Käkisaaren ja saapuivat saaren suomenpuoliselle törmälle, pysähdytti Santeri ruunansa ison heinäladon viereen, ja jäljessä tulevat seurasivat perässä.

»Mitä kuuluu, miehet?» sanoi hän ja hymähti.

Miehet nousivat reestä ja kävivät koettelemaan hevosia, joista valui kuuma vesi ja vaahto tippui lapoja pitkin.

Mutta Santeri otti taskustaan pullon ja käski hyvin ryypätä. Ja nämä olivatkin niitä miehiä, joille kelpasi, ei tarvinnut tyrkyttää.

»Mutta nyt pian matkaan, ja ajakaa minun perässäni», sanoi Santeri, kun pullo oli miehestä mieheen kiertänyt ja tyhjentynyt.

Hän läksi ajamaan edellä, mutta nyt paljon hitaammin, pientä matkahölkkää vain. Hän ei seurannut tulojälkiään, vaan ohjasi alemmaksi saaren törmää pitkin ja ajoi jäälle vasta Vaaran kylän kohdalla. Häntä innostutti oma rohkeutensa, ja nyt, kun oli jo päästy Suomen puolelle, katosi kaikki pelko. Mielessään hän oli aivan varma, etteivät tullimiehet olleet häntä nähneet, tuskin osasivat epäilläkään, kuka hevosen ja kuorman varasti.

Mutta varovainen piti olla. Ja vaikka hän tiesi, ettei jäältä mitenkään saisi selvää jäljistä, joita oli sikin sokin, poikki ja pitkin jokea, kierteli hän rantoja, ajoi välistä keskemmälle jokea, noudatti entisiä jälkiä ja poikkesi vihdoin maalle Alaniemen rannasta erääseen taloon, jonka isäntä oli hänen sukulaisensa. He olivat nyt toisessa kylässä, Vaaralassa, kahta penikulmaa alempana Palomäkeä.

Santeri komensi miehet ja toisen hevosensa navetan taakse ja meni itse herättämään isäntää.

Hän oli ehtinyt miettiä valmiiksi kaikki asiat, ottanut lukuun kaikki varovaisuusmahdollisuudet, sillä hän arvasi, että äskeinen teko oli sitä laatua, että jos se...

Mutta hän uskoi kaiken käyvän hyvin ja päätti menetellä viisaasti.

Tullikavaltajia

III

Lunta tuiskusi seuraavana päivänä niin, että kaikki vaarojen laetkin peittyivät valkoisen vaipan alle. Joen jäältä peittyivät kaikki jäljet, eikä sinä päivänä jäällä näkynyt muita ajajia kuin heinien vedättäjiä.

Santeri oli vasta yöllä tullut kotiin, mutta kukaan ei talossa tiennyt, missä hän oli ollut ja milloin palannut. Aamulla hän oli kuitenkin pystyssä jo tavalliseen aikaan, toimitti rengin hakemaan heiniä ja alkoi itse pienentää mättäitä tallitunkioon.

Palomäen talo oli vähän erillään muista kylän taloista, niin että lähimpään naapuriin oli toisaalle kilometri ja toisaalle päin vähän vaille. Naapurien ei ollut tapana usein käydä Palomäessä, saattoipa mennä joskus viikkokin, ettei heistä ketään talossa näkynyt.

Nytkin oli mennyt monta päivää, niin ettei kukaan muu ollut käynyt kun Iso-Liisa ja Oinas-Matin vaimo, Eeva-Priita, jotka noutivat täältä karjan antia. Ei ollut koko kylässä ketään, joka olisi tiennyt tullikavaltajien yöllisestä retkestä.

Sitä Santeri mietiskeli, kun tunkioon mättäitä pienenteli. Hän tunsi jonkunlaista levottomuutta, ja mieleen tuli yhtä ja toista, mikä pani arvelemaan. Ahtaalla olisi asia, jos siitä tieto tulisi...

Mutta kuin ne ottaisivat selvän? Hän oli ollut kaikin puolin varovainen. Ruunansa ja kuormansa hän oli jättänyt Alaniemeen, sukulaistaloon, jossa hevonen pantiin pikkutalliin erilleen talon hevosista ja tupakkamatot kätkettiin vainiolle heinälatoon. Sillä Santeri ei nyt tohtinut ruunaa kotiinsa tuoda — se olisi ilmaissut koko asian...

Mutta pitkältä hänestä tuntui päivä, ja kun lumituisku iltapuolella asettui ja ilma taas selkisi, alkoi hän käydä yhä rauhattomammaksi. Ei ollut kuulunut huhuja eikä sanomia yöllisestä retkestä — ei ollut ketään vierastakaan käynyt. Mutta kun Iso-Liisa ikäpuolella tuli piimää hakemaan, kuiskasi Santeri hänelle jotakin korvaan.

Iltahämyssä Iso-Liisa lähti Lampalle hiihtäen ja palasi pimeän tullen. Santeri oli häntä vartonut tallin nurkalla ja nähdessään Liisan palaavan viittasi tulemaan talliin.

Liisalla oli paljon uutisia.

Kun hän oli tullut Lampan puotiin, oli siellä ollut Ruotsin puolen väkeä, joka oli kertonut, kuinka tullimiesten oli käynyt, että oli varastettu sekä hevonen että kuorma Jafetin pihalta, kun he itse olivat menneet sisälle. Kuulumattoman rohkea teko se oli, ja ihmeteltiin, kuka niin rohkea varas oli. Iso-Liisa oli kummastellut toisten mukana ja selittänyt, ettei ollut Suomen puolella vielä kuultukaan. Patruuna oli myöskin kuunnellut miesten puheita avoimen konttorin oven luona seisoen.

Ja miehet olivat lisänneet, että tullimiehet olivat nyt kovassa touhussa, etelään ja pohjoiseen oli telefonoitu ja hevosen ja kuorman tuntomerkit selitetty, mutta ketään eivät osanneet epäillä...

»Tiesivätkö, kenen oli ollut se hevonen?» tiedusteli Santeri lisää.

»Siitä eivät maininneet, mutta patruuna oli vähän naurahtanut, mennyt konttoriin ja vetänyt oven kiinni», selitti Liisa.

»Pidähän suusi kiinni, jos jotakin kuulet», sanoi Santeri hänelle ja pisti Liisan käteen hopearahan.

»Minuun saat luottaa!» vakuutti Liisa, ja he erosivat.

Illalla myöhään tuli Ranta-Jussi Palomäkeen piimähakuun, suksilla suoraan mökiltään hiihtäen.

Hän oli Santerin neuvon mukaan kulkenut kylällä, muka muissa asioissa, mutta hänen tehtävänään oli ollut kuunnella, puhuttiinko jo kylällä ryöstöstä.

Puhuttu oli. Mutta merkillistä oli, etteivät epäluulot olleet sattuneet heihin. Päinvastoin oli arveltu, että tullimiehillä oli kyllä vihamiehiä Ruotsin puolella — ne olivat voineet suorittaa tuon rohkean teon.

Yleensä ei tullikavallusta pidetty minään rikoksena, ja kaikki niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella olivat yhdessä liitossa rajavartijoita vastaan. Kim heitä vain saatiin nenästä vetää ja sukkelasti pettää, pidettiin sitä onnistuneena kepposena, jolle naurettiin.

Ja niinpä nytkin. Vaikka Jafetin kestikievarissa tapahtunut rohkea varkaus oli täälläkin ennenkuulumaton, arvosteltiin sitä vain rohkeaksi tempuksi ja naurettiin rajavartijani epäonnistumiselle.

Jos joku aavisti jotakin, piti hän tämmöisissä asioissa suunsa kiinni eikä levitellyt tietoja.

Ranta-Jussin puheet olivat hyviä Santerinkin mielestä, eikä hän uskonutkaan enää kaikkia päivällisiä kuvittelujaan.

Hyvät ryypyt hän antoi Ranta-Jussille, ja käski pitää korvat auki, jotta kuulisi, mitä asiasta vielä arveltaisiin.

Yöksi tuli helähtelevä pakkanen, ja vastatuiskunut lumi »ruokki» kylmää; talven pohja oli nyt taattu, jäät lujia sekä jo'issa että järvissä, jänkät ja pounikot iljankoina.

Aamulla varhain, jo ennenkuin päiväkään valkeni, näki Palomäen Santeri, että tavallista tietä, joka toi Lampasta suoraan Suomen puolelle, oltiin viitoittamassa. Isossa heinähäkissä oli miehillä kuusennäreitä, joita he pystyttivät jäälle molemmin puolin.

Siitä asti, kun Lamppa perusti kauppansa nykyiseen Kelloniemeen, hän oli myös joka syksy pitänyt huolen, että tie Suomen puolelle viitoitettiin. Niinpä nytkin. Ylempänä jokivarrella olivat tiet kylien ja kauppiasten kohdilta jo viikko sitten kunnossa.

Santeri näki kissansilmällään, että toinen miehistä oli Lampan Iso-Joonas ja hänen kumppaninsa eräs mökkiläinen. Hänellä oli ollut kova halu päästä Lampan puheille, mutta ei ollut vielä eilen rohjennut lähteä. Nyt hän otti tekosyyksi sen, että aikoi mennä puhuttelemaan tientikkaajia, ja niin hän takkiturkki yllään käveli jäälle.

Siellä oli alkanut tavallinen syysliike. Hevosia kulki pitkin rantaa, jonne jo oli kovettunut hyvä jälki. Ylempänä ajeli heinänhakuun menijöitä, tyhjine heinähäkkeineen, ja alempaa, kaupungista asti, tulivat rahtimiehet, kuormainsa päällä istuen, haisten hokmannilta ja laulellen.

Joku tuttava, kaupungista palaava, huusi Santeria ryypylle, mutta Santeri nauroi vain, kiitteli ja huusi: »Se on oikein, pojat... ryypätkää näin pakkas-aamuna!»

Tientikkaajat olivat jo tulossa suomenpuolisella rannalla, ja kun Santeri pääsi likemmäksi, käveli Iso-Joonasₓ häntä vastaan, jättäen toisen miehen jystämään jäähän reikää.

»Patruuna odottaa kuin nousevaa kuuta», kuiskasi Joonas Santerille hiljaa, ettei toinen mies kuulisi. »Eilen jo aikoi lähettää kutsumaan, mutta ei uskaltanut, kun tullimiehet ovat siinä pihalla koko päivän kulkeneet. Tallissakin kävivät...»

Enempää ei Joonas joutunut selittämään, sillä toinen mies oli jo ihan lähellä. Santeri iski silmää Joonaalle ja läksi kävelemään Lampalle vastaviitoitettua tietä pitkin.

Hän näki väkeä liikkuvan Lampan pihalla, mutta käveli kuitenkin rohkeasti.

Mutta heti kujalla hän joutui tullimies Saalkreenia vastaan. Tulta iskivät Saalkreenin silmät, ja hän loi murhaavan katseen Santeriin.

Mutta Santeri tervehti niinkuin ennenkin.

»Mitäs nyt kuuluu Palomäen isännälle?» kysyi toinen kuitenkin, kun Santeri jo oli ehtinyt kävellä hänen ohitsensa.

»Mitäpä minulle kuuluu... Teille taitaa kuulua enemmänkin», vastasi Santeri, mutta ei silmännytkään taaksensa.

Saalkreeni kirosi hampaittensa välitse, mutta Santeri nousi portaita ylös Lampan puotiin.

Patruuna oli nähnyt Santerin tulevan — oli kaukoputkella katsellut miesten tientikkausta ja silloin tuntenut Santerin —, ja heti kun tämä ilmestyi puotiin, seisoi patruuna konttorin ovella ja viittoi tulemaan sinne.

Santeri meni.

Vähän päästä kuului patruuna nauravan, niin että seinät helisivät, ja taas vähän päästä hän komensi tuomaan kahvia...

Tilta ymmärsi ja vei isolla kannulla kahvia, joka oli kimaltelevan konjakkikarahvin vieressä tarjottimella.

* * * * *

Kului pari viikkoa.

Huhuja liikkui sekä Suomen että Ruotsin puolella, että Palomäen Santeri tai joku hänen kumppaneistaan taisi sittenkin olla se rohkea varas, joka tullimiehiltä ihan käsistä vei kuorman ja hevosen. Mutta minkäänlaisia todistuksia ei ollut. Palomäen ruunakin pysyi kateissa.

Koville oli ottanut salakuljetuksen, niin ettei Santeri ollut uskaltanut näinä kahtena viikkona mitään yrittää.

Iso-Liisa ja Ranta-Jussi tosin kuljettivat pienempää tavaraa pimeän aikana Lamppaan, kuten hevosen valjaita ja savukkeita laukkuun sullottuina, mutta muuta ei uskallettu. Ja takaisin tullessaan he toivat kahvia ja sokeria kyläläisten tarpeeksi, sillä ne olivat helpompia Ruotsin puolella, eikä Suomen tullimiehistä ollut siihen aikaan juuri mitään pelkoa.

Mutta Santeri mietti, sillä kovin olisi ollut kiire Lampan tavaroilla Ruotsin puolelle. Joitakin uusia keinoja täytyi keksiä, sillä ylen uutterasti vartioivat tullimiehet. Hiihtelivätkin joskus pimeinä iltoina ihan Palomäen vieritse nähdäkseen, mitä talossa hommattiin. Mutta kun heidät kerran huomattiin talon navetan takana, eivät he uskaltaneet Suomen puolelle suksineen tulla.

Näinä kahtena viikkona oli Santeri keksinyt rohkean tuuman. Ja vaikka se tuntuikin perin epävarmalta, kypsyi suunnitelma hänen päässään, ja niin hän aikoi yrittää. Se oli uusi ja kerrassaan alkuperäinen keino pettää rajavartijoita. He eivät varmaankaan arvaisi, niin ajatteli Santeri, että siinä olisi ansa viritettynä.

Santeri oikein hykerteli käsiään ja naureskeli itsekseen, kun hän mietiskeli ovelaa keinoansa. Jos se onnistuisi... olisi se vielä sekä hänelle että patruunalle...

Häntä ei enää huolettanut Jafetin pihalla tapahtunut asia. Hänen hevosensa ja tupakkakulit olivat tosin vielä piilossa Alaniemen talossa Vaaralan kylässä, mutta siihen hän oli jo miettinyt selityksen. Kun Ylikainuun markkinat alkaisivat joulun jälkeen panisi hän jonkun ihan oudon miehen myymään hänen ruunansa markkinoilla ja pääsisi siten pälkäästä.

Jollekulle eteläruotsalaiselle kun myy, niin ottakoot sitten tullimiehet selvän, mistä päin ruuna on tuotu... jos nimittäin sattuisivat siellä kohtaamaan ja tuntemaan.

Siihen mennessä täytyisi ruunan antaa olla piilossa.

Patruuna kutsutti häntä melkein joka päivä luokseen. Kiire olisi ollut tavaroilla Ruotsin puolelle, sillä patruuna oli tehnyt kauppoja Lapin rajalle asti kaikenlaisella tavaralla, enimmin kuitenkin jauhoilla, voilla ja tupakalla. Hän hätäili ja hoputti ja esitti Santerille, että tämä koettaisi ylempää jokivarrelta päästä poikki ja oli keksivinään muitakin keinoja, mutta ne olivat Santerin mielestä kelvottomia, kömpelöitä, — niin jos tekisi, olisi tullimiesten satimessa hyvinkin pian...

»No, mutta mitä helvettiä sitten aiot yrittää?» tiuskasi patruuna Santerille, kun hänen ehdottamansa keinot eivät koskaan kelvanneet.

Santeri iski silloin patruunalle ovelasti silmää nauroi ja virkkoi: »Malttakaahan... hyvä tulee kohta!»

Patruuna laski siihen pitkän naurun ja komensi tuomaan konjakkia ja kahvia.

Santeri oli Ranta-Jussin kanssa puhellut uudesta yrityksestään. Oinas-Matillekaan he eivät vielä olleet asiasta mitään virkkaneet. Sillä heitä epäilytti itseäänkin, menisivätkö tullimiehet todellakin semmoiseen ansaan.

Näin Santeri suunnitteli uutta yritystään:

Ranta-Jussin tuli jonakin iltana lähteä Ruotsin puolelle ja mennä taloon, jossa tullimiehet asuivat. Hänen pitäisi olla surkean näköinen, mutta samalla esiintyä kostonhimoisena ja kertoa, vesissä silmin, mutta hammasta purren, että hän oli suuttunut Palomäen Santerille, vanhalle lurjukselle, ja päättänyt kostaa...