Part 9

Vähäiset olivat vaimo poloisen tiedot syistä lähtöön, jota hän ei ollut mitenkään kyennyt täydeksi todeksi uskomaan; päin vastoin oli hän vieläkin vaistomaisesti odotellut Anttia kotiutuvaksi. Huttunen se vasta varmuuden toi:

»Laivallahan se Antti lähti viilettämään, ja oli siinä aika sakki muitakin Ameriikkaan menijöitä. Kun oli näet miehiä aina tuolta Kaavin ja Juuan pitäjästä myöten ja aina Tohmajärveltä asti, oli semmoista julman suurta miestä kuin parasta metsärosvoa, niin jotta olisi niiltä uskonut työn lähtevän Suomessakin, vaan sinneppäs vain pitää kaikkien kiirehtiä... Ja melkein kaikki vielä olivat hylänneet vaimonsa, niin että kyllä nyt on leskiä tällä kulmakunnalla... Ja leskeksihän se Ihalainenkin tähän vaimonsa heitti...»

Hän varustautui nyt kertomaan parasta mitä tiesi. Koputteli kengillänsä lattiaa ja kerskasi:

»Mutta lyhyeen se loppui Ihalaisenkin matka. Ei siitä montakaan virstaa rannasta porhallettu, kun jo tuli semmoinen tenä eteen, ettei sen yli hypättykään.»

Anna Liisa sai toivoa. Hän kysyi:

»Mitä se Huttunen sanoi? Täytyikö sen Ihalaisen takaisin tulla?»

Huttunen nosti oikean säärensä vasemman päälle ja kertoi viisaana:

»Sille sattuikin Ihalaiselle vähän toisenlaiset vahingot tulemaan. Se kun meni sen suuren miessakin kanssa sinne Pyhäselän pohjaan, niin ei siinä muuta kuin laiva vain hirnasi kerran sillä pillillään ja viuhautti savuaan kuin parasta hevosen häntää.»

Anna Liisa heristeli kuuloaan eikä ymmärtänyt. Huttunen jatkoi:

»Ja Join herroja niitä kun meni Ihalaisen matkassa, niin ne menivät niin tarkkaan, että Joilla pitää panna kaikki konjakkikaupat kiinni, kun ei ole enää ryypyn ostajaa. Niin lähtivät tarkkaan kuin torakat Pesosen tuvasta, kun tupa paloi.»

Anna Liisa oli ihan sekaisin. Korvissa humisi Villen kertomus. Hän kysyi taas:

»Eihän tästä Huttusesta nyt saa mitään selvääkään... Mitä se Ihalainen sinne Pyhäselän pohjaan meni?»

Moisesta tietämättömyydestä ynseäksi tekeytyen huudahti Ville Huttunen:

»Mitä se sinne meni! Se kun mies lähtee pahanhengen kanssa kujeilemaan, minkä tämäkin Ihalainen, niin sen ei pitäisi vettä myöten lähteä Ameriikkaan. Sillä se kun tuo pahahenki on miehen matkatoverina, niin se on kaulassa kuin kiviriippa. Sehän se vei Ihalaisen ja Vatasen järven pohjaan, ettei Ihalainenkaan ehtinyt edes itseään siunata. Kerran vain vähän älähti ja silloin oli kaikki kuitti! Join pappi vain souti sitte veneellä sille paikalle ja ripotti vähän hiekkaa järveen niinkuin hautausmenoiksi.»

Nyt käsitti jo Anna Liisa asian. Kauhuissaan huudahti hän:

»Herra isä siunatkoon! Onko se Ihalainen hukkunut Ameriikkaan mennessään?»

»Ihanko se Huttunen nyt totta osaa puhua?» oudostui Kanasenkin emäntä. Huttunen laittautui hyvin tärkeän näköiseksi ja huudahti ylenkatseellisesti:

»Mhyh! Minkästähden se Ihalainen ei olisi hukkunut, kun siinä kerran humalaiset herratkin pääsivät tuomiolle! Ajaa reistasivat semmoista kyytiä kivikossa, että laiva vain hyppi kiveltä kivelle, kun yhden kerran kurahti pohjaan. On siellä järven pohjassa nyt tuota lihaa! Ei näet pelastunut muuta kuin se Koposen vävy, joka nyt on täällä ollut vähissä hengin itseänsä Kinnusen akalla hierottamassa.»

Anna Liisa alkoi itkeä tihruta, ja Maija Liisakin kuivaili kyyneliänsä. Huttunen alkoi lohdutella selittäen:

»Mitä sinä nyt siitä niin rupeat vetistelemään! Veteenhän se hukkui ukko Soininenkin eikä sen akka silti ijäkseen leskeksi jäänyt. Sehän sen nai Jussi Kuivalainen.»

Mutta vähän välitti nyt Anna Liisa mistään Huttusen puheista. Hän tunsi olevansa leski. Antin kuolema ei olisi häntä surettanut niin kipeästi kuin noin sydämettömän hylkäämisen varmistuminen. Sillä hän tiesi olevansa syytön mihinkään. Uskollisesti oli tehnyt työtä Antin apuna, eikä ollut koskaan ollut mitään riitaakaan välillä, ja nyt Antti lähti ihan jäähyväisiä sanomatta. Hän valitti:

»Mikä hänet nyt villitsikin lähtemään ja hylkäämään! Eihän tässä ole edes riitaakaan ollut!»

Sääliksi kävi Huttusen. Hän koetti lohduttaa:

»Elä nyt sure, eihän se sillä takaisin tule! Eikä se ole sinun pahuutesi syy, sillä tietäähän koko kylä, että se Ihalainen oli jo nuoruudessaankin semmoinen vimmattu, että eihän sen ja Vatasen kujeilta saanut kukaan olla rauhassa, kun ne pienenäkin poikana yhteen pääsivät... Milloin ne särkivät saunan akkunoita, milloin tekivät muuta koiruutta, niin että koko kylä oli yhtä kyytiä nurin.»

Mutta ei Anna Liisa sallinut nyt Anttia soimattavan. Hän alkoi puolustella:

»Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut koko talossa...»

Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää. Olivat unohtaneet senkin, että tupa oli aivan kostea kylmyydestä, kun ei saanut tulta millä lämmittää.

Iltapäivällä Anna Liisa sentään pyysi, pienen toivonkipinän hänelle pilkahtaessa:

»Kun olisit tässä vielä kotimiehenä, niin kävisin vielä Hyvärilästä kysymässä, onko se jo ihan lopullisesti mennyt ja vielä kuollut muun hyvän lisäksi.»

Maija Liisa suostui ja Anna Liisa lähti.

* * * * *

Hyvärisessä ei vielä tiedetty Ihalaisen hukkumisesta mitään. Mutta hänen Ameriikkaan menonsa Vatasen matkassa oli myrryttänyt talonväen mielet.

Ukko Hyvärinen pärettä kiskoessaan löi liistakolla vanhinta poikaa kintuille ja ärähti:

»Taasko siinä paljain kintuin juoksentelette, ettekö ole kunnolla!»

Poika älähti, meni nurkkaan ja ryhtyi siellä tappelemaan sen keskimmäisen tytön kanssa. Emäntä siitä ärtyi yhä enemmän ja juonitteli Anna Kaisalle. Tämä viskasi pesemänsä hierimen pankolle ja ähähti:

»Sinä sen Vatasen asian aloitit!»

Emäntä äkämystyi:

»Vieläkö siinä ylpeilet! Ikäänkuin ei Vatanen olisi sinulle välttänyt!»

»Paholaiset!» suutahti Anna Kaisa ja viskoi pyttyjä pesintiinuun pestäväkseen, mutta emäntä jatkoi sitä suuttuneempana:

»Elä yhtään suutu ja visko! Ei saa sinulle tässä miehen kantturaa enää mistään, vaikka on jo etsitty ja koluttu kaikki miehen kahmut.»

Paraana toran ja ärtyisyyden aikana saapui epätoivoinen Anna Liisa Hyvärilään ja tarttui oitis asiaan, kysyen:

»Onko se nyt sen Ihalaisen meno ihan varma, tiedetäänkö täällä, kun sitä puhutaan?»

Mutta talossa kun olivat kaikki äkeissään ja harmissaan, ei tahtonut puhe sujua. Kauvan istuivat kaikki ääneti. Ei kukaan vastannut Anna Liisalle. Koko joukko oli muun hyvän lisäksi hänelle vielä äkeissään siitä, että Ihalainen oli narrannut taloa muka puhemiehenä käydessään.

Anna Liisa hätäytyi ja uudisti kysymyksensä. Silloin kehotti emäntä miestään:

»Sano sinä, Hyvärinen, tuolle, niin heittää siinä vatkuttamisen!»

Tuskainen Anna Liisa ei ennättänyt emännän puheesta pahastua, vaan kysyi vielä:

»Tietääkö se tämä ukko Hyvärinen?»

Ärtyisenä tiuskasi Hyvärinen:

»Johan minä sinulle sanoin, että Ameriikkaanhan ne ovat karanneet! Ja karatkoot, mokomat miehet!...»

Anna Liisa jo vähän riemastui, kun Hyvärinen ei puhunut mitään Antin kuolemasta... Toivorikkaana huudahti hän:

»Onko se päässyt koko asiasta se Ihalainen sillä paljaalla Ameriikkaan menolla?»

Nyt loppui tietysti Hyvärisen kärsivällisyys ja hän tiuskasi tuikeasti:

»Menipä tuo nyt vaikka järveenkin, mokoma mies! Hyvin jouti mennä! Saat tuota vielä sinäkin paremmankin kuin tuon potaattinenän ... jos kerran on semmoinen kipu miehen perään!»

Anna Liisa loukkautui ja pelästyi samalla. Mennyttä oli siis kaikki toivo; hukkunut oli Antti.

Koetti hän siinä vielä jotain kysyä, mutta nyt ei enää vastannut Hyvärinen, vaan sieppasi suutuksissaan päreen, antoi sillä lapsien pohkeille ja kiukutteli:

»Saunaan siitä menkää tappelemaan! On tässä koko talo kuin paras kestikievari. Yksi kun lähtee, niin jo toinen vetäytyy siihen istua könöttämään, jotta ei saa työrauhaa koko talossa.»

Anna Liisa säikähti. Hän tiesi sen olevan hänelle tarkotetun. Hän rykäsi jo merkiksi, että kyllä hän älysi. Lisäksi rupesi emäntäkin juonittelemaan. Kahvipannua uunin koloon pannessaan harmitteli, hän ikäänkuin muka itsekseen:

»Tuotakin kahvia menee, jotta eivät enää riitä maat eivätkä mannut, kun kaikki tähän vetääntyvät särpimään...»

Hän ryhtyi laittamaan lehmän vettä ja jatkoi harmiaan:

»Senkin hotosuut ehtimän takaa vääntäytyvät vuottaa vornottamaan!... Eikö heillä itsellään liene sen vertaa, jotta saisivat vaikka sikurivettä kulkkuunsa!»

Anna Liisa ymmärsi, että sekin oli hänelle tarkotettu. Hän lähti, huokaillen hyvästikseen:

»Hohhoi tätä köyhän elämää, kun ukkokin menee! Kaikki ne vain silloin jo haukkuvat ja luulevat, että sitä on ihminen heidän sikurivetensä vaivainen!»

»Kuka tässä nyt sinua tarkotti!» oikaisi silloin emäntä näön vuoksi. Ja kun Anna Liisa oli jo ovessa menossa, sanoi hän:

»Olisit tuossa nyt istunut, niin olisi tuota pannua varistanut, kun hiilet joutuvat!»

»Onpa tuota sen verran vielä kotonakin papuja!» sanoi siihen loukkautunut Anna Liisa ja lähti. Ovella kumminkin vielä pysähtyi ja sanoi ilkeästi:

»Kävisitte nyt myllymatkalla siinä Ihalaisenkin talossa, niin vaikka hänessä kahvit keittäisi... Sillä mitäpä tällä köyhällä muuta onkaan.»

* * * * *

Surullisena saapui hän kotiinsa, kun jo oli pimeä yö. Vaatteet olivat märät, kengät kurassa. Maija Liisa itki hänen kanssansa eikä raaskinut puhua tulitikuistakaan mitään. Kun tupa oli kylmä, haki Maija Liisa kuvon olkia, ja niillä nukkuivat he yönsä.

Mutta yöllä ei tahtonut tulla uni. Anna Liisan mieltä kaiveli surulliset asiat. Aikaa kuluttaaksensa hän kysyi Maija Liisalta:

»Hyväkö siinä on nukkua?»

»Hyvä».

Vaiettuaan kysyi Anna Liisa taas:

»Koko kuvonko sinä otit olkia tähän alle?»

»Koko.»

»Onkin noita olkia, kun siltä Ihalaiselta jäi otran olkiakin kokonainen närte riihenkin eteen.»

»Vai närtteessä se Ihalainen piti otran olkiakin!»

»Närtteessä.»

Sillä lailla puhelivat he ajan kuluksi. Maija Liisa ryhtyi jo lohduttelemaan Anna Liisaa. Hän alkoi puhelulla haihduttaa pois turhia raskaita ajatuksia. Sitä varten hän kysyi:

»Joko se on monta kertaa tuo punikki poikinut?»

»Neljähän se on», muisti Anna Liisa.

»Vai neljä!»

»Neljä!»

Jonkun ajan kuluttua jatkoi Maija Liisa lohdutustaan kysyen:

»Eikö niitä sinulla ole ollut yhtään pieniä?»

»Eihän niitä ole ollut. Yksi tyttö vain tuli silloin kohta alussa, vaan se näet kuoli vajaan vuoden vanhana», selitti Ihalaisen emäntä ja jonkun aikaa vaiti oltuaan kysyi vuorostaan:

»Eihän niitä sinullakaan ole tainnut olla?»

»Pieniäkö?

»Niin. Lapsia.»

»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:

»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»

»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä. Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.

Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:

»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»

Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:

»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla soimasin!»

Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin siinä alkoi kiukuttaa.

»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»

Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:

»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»

Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi pellavia harjaamaan sanoi hän:

»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan... Ottaisit tähän toisen, joka pysyisi paikoillaan.»

Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo:

»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan halkojakin metsästä vetäessä... Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»

Maija Liisakin huokasi. Hetken kuluttua lisäsi Anna Liisa:

»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»

Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:

»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»

Anna Liisa mietti asiaa. Katkerana myönsi hänkin:

»Tottapa ne sitä varten herrat onkin luotu, jotta joisivat tätä köyhää kansaa hukuksiin... Ei noilla muuta työtä näy olevankaan.»

Mutta pianpa alkoi Maija Liisa taas hyvin ilkeästi yskiä ja katsahteli kahvipannuun. Anna Liisa kävi yhä murheellisemmaksi, ja alkoi jo muistella virttä. Kun nyt Maija Liisa taas rykäsi, ehdotti Ihalaisen emäntä:

»Veisattaisiin tuossa kahvin asemesta vaikka virsi lämpimiksemme!»

Pitkään aikaan ei Maija Liisa vastannut. Suruissaan alkoi Anna Liisa silloin hyräillä virttä. Se vaikutti Maija Liisaan. Hän alkoi taas sulaa, ja kun Anna Liisa nyt muutti rihmaa hangon toiseen hampaaseen, kysyi häneltä jo Maija Liisa:

»Onko sinulla virsikirjaakaan?»

»Onhan se sen tapainen.»

Kauvan tarvitsi vielä Maija Liisa valmistuaksensa. Mutta lopulta hän pehmisi, otti virsikirjan ja silmälasit ja sanoi:

»Lauletaan vaikka tuo 'Pois makea maailma jää'!»

Emännät asettuivat pöydän taa, panivat virsikirjan eteensä ja lauloivat. Maija Liisa näytti sormellaan kirjasta, missä se aina »menee». Kolmannen värsyn lopussa rupesi Maija Liisaa ry'ittämään. Anna Liisa silloin yritti yksinään alottaa neljännen värsyn, mutta toinen keskeytti nuhdellen:

»Elä nyt siinä juokse ja lennä, jotta ennättää toki kulkkunsa kakistella!»

Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin; he alkoivat taas veisata.

Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa. Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle. Hän puheli:

»Olisihan se Malisen Heikki sinulle, vaan kun sillä on se entinen akka elossa... Vaikka eikö tuo jo tänä talvena kuolle, kun Karppisen Susanna on nähnyt semmoisen unen, että Malisesta vietiin ruumiskirstua salmen yli sinne Kirkkoniemeen päin.»

Anna Liisa mietti asiaa ja kysyi:

»Onkohan sillä Heikillä miten paljo sitä ikää?»

»Johan se on Rämeen Miinalaisen ikäinen», muisteli Kanasen emäntä.

»Vai jo se sen!»

NELJÄSTOISTA LUKU

Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:

»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on minun puolellani olemassa.»

»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan ... niinkuin talot ja muut... Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:

»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen... Ja ruuan puolta taas on sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»

»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka... Eikä sillä Kaisalla itselläänkään ole ruuasta puutosta.»

Partanen puisteli tomua housunlahkeistaan ja valitti:

»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on roteva ja vahva rakenteeltaan.»

»Lähteehän se Kaisalta työ», murisi Turtiainen todistukseksi.

He menivät sisään. Jussi Partanen katseli seinille ja kysyi:

»Eikö sitä talossa rukkasnaulaa olekaan?»

Kaisa sieppasi hameen naulasta ja kiirehti:

»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois, että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!... Siinähän se on sen Makkos-vainajan hattunaula.»

Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:

»Mitä sitä tälle Kaisalle nyt oikeastaan kuuluu?»

Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän Turtiaiselle:

»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»

»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi Partanen ylpeili:

»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin joukko kuluttajia.»

»Onhan sitä Partasen talossa nahkaa!» tokaisi puhemieskin.

Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:

»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran niin asioiksi tulisi?»

Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän huudahti:

»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»

Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään varten ja korjasi oitis:

»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa... Olisi tästä jo Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on kaupungin paraimpia... Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja kehuneet.»

Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen edelleen. Turtiainen myönsi:

»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen perheen tarpeeksi.»

Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä huolehtien ja sitä valmistaen:

»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»

»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:

»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat yötä olla.»

Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta:

»Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»

»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on porsastakin!» oli vastaus.

»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:

»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»

Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:

»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»

»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän selitti:

»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut rosvot.»

Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:

»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan ... niin ettei tule mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»

Turtiainen jo lähtikin menemään sinne päin huomauttaen:

»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»

»Se ostaa käteisellä!» ajatteli Kaisa itseksensä ja myönsi:

»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa. Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli... Vielä jäi vähän rahojakin.»

Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain ihmeissään:

»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan kokoon kähvelti?»

Mutta Kaisa jauhoi talonsa hyviä puolia, kehasten:

»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja turhiin mätä.»

Partanen yritti uudestaan, kysyen viekkaasti:

»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä kohvata?»

»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti Kaisa.

Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa. Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis, paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi sen johdosta puhemiehelleen:

»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa kaikki hampaan kulot ja lokerot.»

Kaisa höristeli kummeksuen korviansa.