Part 10

Turtiainen alkoi hiljakseen selittää:

»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että rinnalla kestää.»

»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'» kehasi Partanen lisää.

Kaisa yritti vielä:

»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse lapioi lumetkin kadulta.»

Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja käski puhemiestä:

»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä niistä ketun myrkylläkään.»

Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:

»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta puimassa... Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»

Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:

»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan, Turtiainen!»

Turtiainen hikoili ja lisäsi silloin:

»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen ei yksinään ennätä.»

Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään, sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää puhetta, ihmetellen:

»Vai on se tämä Partanen niin julma työmies!»

»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin sanoi Partanen puhemiehelle:

»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»

Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:

»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon Jussi Partasen kanssa.»

Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:

»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»

Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta, johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia, lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta, kysyi Kaisa hätäpäissään:

»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»

»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää, vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:

»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»

»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja sanoi lisäksi:

»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä työ-ehdoilla ottaa akakseen.»

Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen nurmetkin hän muisti ja kysyi:

»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»

»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita, mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän lieventää asiaa. Hän selitti:

»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä koukussa... Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»

»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:

»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee, niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»

Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:

»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus. Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan voivottelee.»

Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän asiaa viimeisen kerran:

»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi ... kunhan eukko vain pitää leikkuusta huolen.»

Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:

»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa huttua keittää?»

Kaisa hätäytyi. Hän odotti Vatasen tuloa. Turtiainen tiukkasi:

»Vai mitä se Kaisa ajattelee?»

»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa, tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi hän luututa lattialta porsaan jälkiä.

»Vankka talohan se on Partasen talo!» huomautti Turtiainen.

Sitten vaiettiin. Lopulta pani Partanen jo kovalle, ilmottaen:

»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta korjaantuu... Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»

Hän sylkäsi lattialle ja kysyi:

»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä ostaa sipaisemassa?»

Kaisa ryki, kuin olisi jokin mennyt kurkkuun, ja valitti hädissään:

»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja ahdistaa henkeä sillä tavalla...»

Ja sotkeakseen asian muuhun, kysyi hän äkkiä:

»Onko siinä Partasen tuvassa ollenkaan russakoita?»

Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti ylvästellen:

»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»

Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:

»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin rutto lähtö.»

Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:

»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja vahvistaa tämäkin asia.»

Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta. Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:

»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan värjöttelevät porstuassa.»

Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:

»No nyt, Turtiainen, saat sitte lopullisesti vahvistaa asian päättyneeksi.»

Turtiainen niisti nenänsä sormillaan, vei niistokset uunin eteen ja vahvisti:

»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja ottaa tämän Kaisan akakseen.»

Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.

Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen. Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:

»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»

Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta. Hän alkoi rukoilla:

»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet... Ne vain ottivat sen muuten ajaaksensa... Kun Vatasen oma tamma oli näet varastettu.»

Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:

»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä kaupunginasioilla kulkemassa.»

Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi Kaisalle jäähyväisiksi:

»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin, jolla juottaa hevosta... Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain ryskävät koko Mulossa.»

VIIDESTOISTA LUKU

Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen istuivat taas lattialla entisessä putkassaan. Kauvan olivat he ääneti. He tajusivat, että heille oli taas tehty vääryyttä. Viimein katkaisi äänettömyyden Vatanen, sanoen poliisimestarista:

»No kyllä oli nyt aika suupaltto se herra!... Niin siltä tuli sitä sanaa kuin lampaan saparon alta!»

»Oli se! Harvassa on niin avosuisia akkojakaan!» yhtyi Antti. Jussin veri nousi loukkausta ajatellessa. Hän jo kerskasi:

»Mutta kyllä jos minä olisin ilennyt, niin tukkeutua sen olisi pitänyt sen suun! Jos minä olisin vain tuolla porsassäkillä vetäissyt pitkin korvia, niin märkä sija siihen olisi jäänyt!»

Antin mieli myrtyi. Hänkin kehahti:

»Kunhan se tulisi tänne ja me panisimme sen tuohon pehkuille mahalleen, kun ei ole vierasmiehiä, ja siinä kun me voitelisimme sen selkää nyrkillä, niin sittenpähän nähtäisiin, vieläkö hän omilla jaloillaan pasteeraisi.»

Jonkun aikaa murjoteltuansa Jussi vihoissaan alkoi etsiä Tahvanaiselle kiroomis- ja huutamistaidossa kilpailijaa, jonka rinnalla Tahvanaiselle voisi ikäänkuin vahingon-ilolla ilkkua.

»Se luulee, ettei niitä häntä suurempia kiroojia ja kiljujia enää olekaan, mutta kunhan sattuisi oikea suuren maapitäjän vallesmanni ja se kirota räväyttäisi, niin lapsi hän olisi vielä sen rinnalla.»

»Lapsi», murahti Antti tyytyväisenä. Jussi taas virkistyi, kun sai näin kostaa. Riemastuen hän kertoi:

»Esimerkiksi sillä Tohmajärven vallesmannilla kuuluu olevan semmoinen kiroamis-ääni, että koko Tohmajärven seurakunta saa siitä ylpeillä ja vielä Pälkjärvikin aina sinne Ruskealan rajaan asti.»

»Kovahan se kuuluu olevan noitumaan», myönsi Antti.

»Kova!» ylpeili Jussi ja korotti äänensä kerskaten:

»Se Tiilikaisenkin aikamies poika kun joutui sen kanssa tekemisiin irtolaisuudesta, ja se kun oli Tiilikaisen Kallelle silloin kironnut, niin Kalle kehasi, että paikalla häneltä putosivat housut jalasta!»

»Vai kehui se Tiilikainen niin kovaksi kiroojaksi!» ihmetteli Antti.

»Kehui!» myönsi Vatanen. »Eikä se ollut vielä sanonut sen itsensä pimeyden pääruhtinaan nimeä, vaan oli vain maininnut yhtä sen sukulaista.»

Mutta hetkisen mietittyään hän ryhtyi puolustamaan omankin pitäjänsä herroja Tohmajärven vallesmannin rinnalla. Hän arveli:

»Vaikka kyllä sillä tällä Liperin rovastilla olisi semmoinen vallesmannin ääni, että sen kirouksen pitäisi kuulua yli Liperin.»

»Olisi sillä, jos se lukisi itsensä vallesmanniksi», yhtyi Anttikin.

He alkoivat tyyntyä. Jussi huomautti:

»Päästän tuon porsaan säkistä!»

Ovesta sisään työntäessään eivät poliisit olleet huomanneet ottaa porsassäkkiä pois. Porsas alkoi telmää olilla. Antti katseli sitä ja sanoi:

»Kenenkähän porsas se on?»

Jussi ei vastannut. Nyt oli heillä piiputkin matkassa. He alkoivat tupakoida. Mutta siitä huolimatta tuli aika pitkäksi, varsinkin Jussille, joka suri tammansa kohtaloa.

Mutta hänkin rauhoitti itseään lopuksi, huomauttamalla:

»Tottapahan se tamma sieltä entisestä talostaan löytyy. Ne tuntevat sen siellä ja vievät Kettuselle, ja Kettunen tuo sen meille.»

Antti valitti toki vielä ja samalla arvaili:

»Kukahan se oli niin jumalattoman partainen mies, joka tarrautui hevosen rinnuksiin?»

»Eikö tuo liene ollut niitä Rääkkylän rettelö-Jääskeläisiä. Nehän ne kuuluvat rettelöivän ja käräjöivän kaikkien ihmisten kanssa», arveli Jussi.

»Niitä kai se on. Tahi sitten niitä Tolosia sieltä Niittylahden takaa.»

Porsas peuhasi ja miehet ajattelivat asioitaan. Porsaasta johtuivat ajatukset Kaisan taloon. Jussi sanoi:

»Viisas elävä se on tuokin sian porsas. Kun osasi näet nytkin viedä suoraan siihen Makkosen lesken taloon... Ja senkin reiän osasi löytää, josta pääsi pujahtamaan aidan alitse...»

Anttikin ihmetteli sitä. Hän urahti:

»Eihän me olisi ilman porsasta tiettykään, jotta Kaisa elää täällä.»

»Ei... Eikä ainakaan olisi saatu ilman porsaan apua tietää sitä, että se on jo sen Makkos-vainajan leski», painosti Jussi.

Antti näytti nukahtavan. Piippu lerpatti hampaissa ihan tipahtamaisillansa. Mutta Jussi mietti Kaisaa ja Kaisan taloa. Jo sanoi hän Antille:

»On sillä hyvä talo Makkosen leskellä.»

»On se niin Makkosen lesken taloksi», murahti Antti.

Sitten taas ikäänkuin torkuttiin.

»Ja on se vielä roteva akka, se Kaisa itse», heräsi Jussi.

»On se ... niin ikä-ihmiseksi», tarttui Antti.

»On!»

Seuraavalla kerralla heräsi Antti ensimmäisenä, sanoen:

»Vankkaluisen eukonhan siitä saisi...»

»Saisi siitä... Paljoa vankemman siitä saisi kuin Hyvärisen tytöstä», iloitsi Jussi. Antti huomautti:

»Porsas kaivautuu pehkuihin maata... Nukuttaakohan sitä?»

»Vieläköhän ne ovat niitä viime öisiä pehkuja?» kysyi Jussi, katsellen pehkuiksi vanuneita olkia.

»Niitä kai ne ovat... Tottapa ne eivät ennättäneet muuttaa uusia.»

»Kyllä ne eivät ennättäneet, sillä olisivat ne muuten muuttaneet meille puhtaat olet», lohdutteli Vatanen.

Niin jatkoivat he vähin erin. Aamusella heräsivät aikaisin, ja nyt alkoi taas aika pitkäksi virua. Joskus juohtui tamma mieleen, mutta vielä useammin teki mieli kiirehtiä Kaisan kanssa kauppoja päättämään. Jussi kysyi:

»Eikö sinustakin tuntunut siltä, että kyllä se Kaisa itsekin on jo sinne päin hököttämässä?»

»Näkihän sen heti siitä, että pani ylleen pyhähameen, kun kuuli ettei Loviisa-vainaja enää elä», mörisi Antti myönnytystään, ja silloin vahvisti Jussikin:

»Näkihän sen kaikestakin... Päätäänkin jo rupesi kampaamaan.»

»Sille sopivatkin Loviisan hameet ja röijyt levittämättä... Hyvärisen tytön jos olisit ottanut, niin niitä olisi pitänyt kaventaa...»

Sen huomasi Jussikin ja lisäsi:

»Ja hyvässä lykyssä olisi pitänyt vielä lyhentääkin ... jos nyt ei röijyjä, niin ainakin olisi hameita ollut lyhennettävä tai sitte ommeltava ne vekille. Oli se onnen potkaisu.»

Putka oli kylmä. Sitä ei oltu lämmitetty, koska se Rimpisen tekemä uuni oli rikki. Antti jo sanoi:

»Täällä on vilu.»

»Eivät näet ryökäleet ole muistaneet illalla lämmittää, jotta tarkenisi kunnolleen olla!» harmistui Jussi. He istuivat kauvan aikaa lattialla vastatusten, polvet pystyssä, kunnes Jussi jatkoi:

»Vilu minullakin on.»

Antin mieleen muistui Jussin ihana saunalöyly ja hän kysyi:

»Kylvetkö sinä monesti viikossa?»

»En kuin kuusi kertaa.»

»En minäkään kuin kuusi, mutta se Haarajärven ukko se kuuluu lämmityttävän saunan joulupäivänäkin...

»Eiköhän tuolla porsaallakin ole vilu?» kysyi Jussi.

»Eikö tuolla liene, kun kaivautuu pehkuihin.»

Kun siinä tuli yhä kylmempi, ehdotti Antti:

»Vedetäänpäs sormikoukkua, niin tulee lämmin!»

Ja he alkoivat vetää. Jalkapohjat asettivat vastatusten ja vetivät, jotta ikenet irvistyivät. Lopulta sanoi Jussi:

»Sormiin koskee!»

»Ruvetaanpas voittosille!» ehdotti Antti, ja he alkoivat hiljakseen painia. Jussi neuvoi:

»Elä ota housunkauluksesta. Se repeää... Ota siitä remelistä!»

Alkoi ankara jyty. Antti valitti:

»Elä sinä tee koiruutta!»

»Mitä koiruutta minä?»

»Sinä pakkaat ihan ryntäihin, ettei jää hollia.»

»Enpäs pakkaa!» intti Jussi.

»Pakkaatpas!» väitti Antti Jussia valehtelijaksi ja Jussi sanoi siihen:

»Elä valehtele!»

He väänsivät aivan ähisten. Nyt varotti Jussi:

»Elä sinä vain sitä jalkakammia käydä!... Pelin pitää olla rehellinen!»

Antti todisti hengästyneenä:

»Ei sinua saa kaatumaan.»

»Ei sinuakaan.»

»Levätään välillä!» läähätti Antti.

He lepäsivät, vetivät vyönsä tiukemmalle ja alkoivat uudestaan. Pehkut vain pölisivät jaloissa, ja hämmästynyt porsas juoksenteli pakoon nurkasta nurkkaan. Viimein rukoili Jussi:

»Elä enää!... Minulta repesivät housut!»

Mutta Antti ei nyt hellittänyt. Hän aivan julmistui, saadakseen voiton. Oli siinä voimaa liikkeellä. Lattia tömisi jalkojen alla ja Jussi huusi suuttuneena:

»Elä perhana!... Elä revi housuja, tahi kun minä suutun!...»

Mutta kun ottelu oli paraassa menossa, avautui ovi ja ihmettelevä ääni sanoi:

»Nyt ne pakanan eväät jo keskenään tappelevat. No ei ole moisia raatoja vielä tämän kaupungin putkan pehkuilla maannut!»

Hämmästynyt Vatanen koetti selittää asiaa, sanoen:

»Tuohan se Antti...»

Mutta poliisikin oli nyt pahalla tuulella, kun häntä oli poliisimestari haukkunut siitä rasvapilkusta, jonka hän oli saanut ryntäisiinsä Pekurisen lapsen ristiäisissä. Hän äkäili:

»Samanlaisia Antteja te olette koko Liperin miesroikka... No miehet! Nyt tilille siitä Partasen hevosen varkaudesta.»

Miehet korjailivat housujansa. Jussin housujen takapuoleen oli revennyt parin korttelin pituinen reikä, mutta ei ollut aikaa sitä korjailla. Hän pyydysti porsaan säkkiin ja nyt he lähtivät taas tutkinnolle.

* * * * *

Poliisimestarin apulainen, Johan Fredrik Borg, Sortavalan entisen pormestarin poika, jota kansan kesken sanottiin Porkin Jussiksi, oli vasta nuori luutnantti ja tietysti muutenkin tuittupäinen herra. Hän oli nyt joutunut poliisimestarin sijaisena jatkamaan kuulustelua, sillä itsensä Tahvanaisen pää oli kipeä.

Vangitut astuivat sisään, Jussi riiputtaen oikeassa kädessään porsassäkkiä. Sisällä olivat todistajatkin.

Mulon Partanen oli jo illalla käynyt poliisimestarin puheilla, mutta tämä oli ollut kiukuissaan eikä ollut malttanut edes kuulustella Partasta, vaan oli käskenyt tulla varsinaiseen kuulusteluun todistamaan mitä tiesi. Silloin oli Partanen ruvennut selittämään, ettei siinä ollut mitään varsinaista varkautta, vaan että miehet saa laskea vapauteen. Mutta ei hän ollut vielä kunnolleen alkuunkaan päässyt, kun poliisimestari, jota odoteltiin korttipöytään, ärjäsi:

»Mene hornan kattilaan täältä!»

Partanen oli vielä yrittänyt suuttua, mutta silloin oli poliisimestari ollut hänet syödä, huutaen:

»Kaikki te olette samanlaisia rosvoja ja juopporenttuja... Näytän minä teille!»

Tämä ajattelematon käytös vaikutti suuresti asian ratkaisuun. Jussi Partanen oli siitä aivan myrtynyt ja uhannut suorastaan:

»Annahan huominen päivä tulee, niin näyttää se Partanenkin!... Tämä Partanen näyttää sinulle vielä, että sinä olet vanginnut viattomia ihmisiä, ja nähdäänhän, eikö sinusta vielä tule virkaheitto, niin jotta jutkahtaa!»

Toinen oli menettänyt lopunkin malttinsa ja suorastaan potkinut Jussi Partasen ulos. Sen johdosta oli Partanen vannonut puhuvansa Antin ja Jussin puolesta niin, että he voivat syyttää poliisia aiheettomasta vangitsemisesta. Tästä asiasta oli hän jo maininnut Kaisalle ja koko yön oli hän sommitellut juonta.

* * * * *

Nyt seisoi hän pönäkkänä ja odotti vain aikaa, milloin hän saa »näyttää». Kuulustelu alkoi. Borg--tai oikeastaan Porkki--kysyi Kaisalta:

»Oletko sinä vaimo Kaisa Makkonen tästä kaupungista?»

»Ei suinkaan se kuka ole?» vastasi Jussi Kaisan puolesta. »Suu kiinni! Minä kysyn häneltä: Oletko sinä vaimo...»

»No näkeehän tuon kysymättäkin, että vaimohan tuo on, kun kerran hameessa käy», järäytti Partanen keskeyttäen. Kuulustelija löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

»Suu kiinni! Kuka sinä olet?»

Partanen yritti selittää:

»Minähän olen se Mulon Partanen ja minä sanon että...»

»Suu kiinni! Onko tämä vaimo Kaisa Makkonen?»

»No, on, on... Hyvä isä siunatkoon!... Johan tuo on sanottu, että Makkosen leskihän minä olen... Tunteehan minut tämä Vatanenkin!» riensi silloin Kaisa.

»Riittää! Tunteeko vaimo Kaisa Makkonen nämä kaksi miestä?» keskeytti toinen, kasvot punaisina vihasta.

»No kuka näitä nyt ei tuntisi, kun ovat oikeita liperiläisiä ja vielä ollaan läheisiä sukulaisiakin tämän Vatasen kanssa!» iskien samalla Jussille ja Antille silmää ja viittoen sormellaan. Nämä ymmärsivät silmän iskun ja oitis ehätti Jussi:

»Läheisiä sukulaisia ollaankin.»

»Suu kiinni!» huusi Porkki taas.

»Elä ärjy!» tarttui jo uhkaavasti Partanen, jonka luonto nousi. Jussi ja Antti alkoivat joutua ymmälle huomatessaan Partasen olevan tyytymättömän herra Porkkiin. Kaisa teki heille sormimerkkejä, minkä kerkesi.

Vihdoin päästiin niin pitkälle, että herra Porkki voi kysyä:

»Onko tämä toinen mies Jussi Vatanen Liperistä?»

»No kukas se olisi, jos ei Vatanen! Sehän se on sen ukko Vatasen entinen poika, vaikka siitä on jo kasvanut tuommoinen mies... Ja tämä toinen on se Antti Ihalainen, joka nai sen Matikaisen tytön, sen Anna Liisan, jota se Tahvo Kenonen aikoi!» lasketteli Kaisa yhtenä rupeamana. Sitä myöten selvisi asia vähitellen. Nyt jo voi herra Porkki kysyä:

»Mitä muuta vaimo Makkonen tietää tähän asiaan?»

Kaisa hämmästyi ja kysyi:

»Tähänkö asiaan? Mikäs asia tässä on?»

»Niin. Mitä sinä tiedät tähän asiaan», ärjäsi tuskastunut Porkki.

»Eihän tässä mitään asiaa olekaan... Vatanen vain tuli kaupunkiin myömään porsastaan ja sitten kun tapasi tämän Mulon Jussi Partasen ja Partasella oli liinakko valjaissa, niin Jussi sanoi Ihalaiselle: 'Koetellaanpas, onko tuo niin hyvä juoksija kuin se oma tamma'... Ja sitten ne ajaa pyöräyttivät vähäsen katua pitkin ja olivat juuri takaisin tulemassa, kun semmoinen jumalaton miesjoukko tarttui hevoseen kiinni ja kuletti väkisin tänne.»

»Ähäh!... Joko nyt kuulit!» ilkkui jo silloin Jussi Porkille.

»Suu kiinni siellä!» kiljui ärtynyt Porkki.

»Pidä itse turpasi tukossa!» murahti Antti.

»Perr!» sydämistyi Porkki, mutta Jussi varotti:

»Elä kiroile ja noidu oikeassa asiassa!»

Porkki löi nyrkkiä pöytään ja raivosi:

»Jos te ette tottele, niin minä hirtän teidät!»

»Hirtäppäs!» uhitteli Jussi, jota Kaisan sormipuhe ja silmän iskut yhä vain rohkaisivat ja yllyttivät. Porkin kasvot pöhöttivät veripunaisina. Täyttä kurkkuaan huusi hän:

»Te olette varastaneet Partasen hevosen keskellä päivää... Te olette suuria rosvoja...»

»Mutta se vain on turkasen pitkä vale!» jyrähti silloin Partasen tuuheasta parrasta, kuin ukkosen pauhina. Jussi ällistyi, ja ällistyi siinä kuulustelijakin. Hän kysyi:

»Etkö sinä ole se Partanen, joka syyttää hevosen varkaudesta näitä miehiä?»

»En... Minä olen Mulon Partanen», vastasi Partanen viisaan näköisenä.

»No keltä lemmon Partaselta nämä sitten varastivat hevosen?» ällistyi silloin Porkki.

»Eivät keltään», jyräytti taas Partanen.