Part 7

»Se ei tämä Vatanen niillä rikkauksillaan kerskaile... Se on koko Vatasen sukumanni ollut semmoista, että ei se kehu varallisuudellaan niin kuin muut rikkaat.»

* * * * *

Vatasen suvun hyvät ominaisuudet olivat jo tarkastellut aina Jussin isän isästä, ukko Jussista lähtien. Kaisakin myönsi:

»Ahkeria ja kovia työmiehiähän ne ovat kaikki Vataset olleet. Eivätkä ole olleet mitään juoppojakaan! Tokko se tämä Jussikaan maistaakaan?»

Antti selitti nyt tavallista vakavampana:

»Ei tämä ole maistanut aikamiehenä ollessaan yhtään... Silloin yhden kerran sattui, kun se Riikosen tytön isä väkisin juotti, vaan siitä on jo alun kolmattakymmentä vuotta.»

Hän pinnisti ajatuksiansa, sotkeaksensa asian. Pysähdyttyään hän vahvisti vielä:

»Sen erän jälkeen ei ole Vatanenkaan maistanut. Ja mistäpä ne siellä Liperissä ottaisikaan, ja täällä kaupungissa taas jos rupeisi erehtymään, niin eiköhän ne veisi sinne putkaan ... vaikka emmehän me Vatasen kanssa tiedä missä päin se putka onkaan.»

Muisti Kaisakin vielä sen Riikosen asian, sillä hän oli ollut niihin aikoihin Liperissä. Hän ihmetteli:

»Vai ei se Vatanen ole sen koommin viljellyt!»

»Ei.»

»Ei ole tullut viljellyksi!» todisti Jussikin, ja lisäsi:

»Ja mitäpä hyvää siitä sen viljelemisestä lieneekään! Tappelua vain saa aikaan ja pahaa elämää!»

»No voi, voi sitä Vatasta!» ihastui Kaisa, ja Antti huomautti vielä Niirasen asiasta:

»Se oli semmoista nuoruuden hulluutta tältä Vataseltakin silloin, mutta on sitä nyt jo siellä Liperissäkin viisastuttu.»

Kaisakin oli jo alkanut ajatella Liperiä, ja miten ihanaa olisi päästä taas entisille olomaille. Eivätkä Vatasen lehmätkään olisi olleet hyleksittävää tavaraa, varsinkin kun otti huomioon, miten kallista oli maito kaupungissa ja miten kunnon miehiä oli ollut koko Vatasen suku aina ukko Jussista lähtien. Sitä miettiessään ei hän keksinyt muuta miehille sanottavaa kuin huomautuksen:

»Tuo porsas näet ryvetti hameen siinä syöttäessä!»

Sen sanottuaan hoksasi hän jo, että hänellä olikin päällä jokapäiväinen hame. Kiireellä otti hän pyhähameen naulasta, pujotti sen ylleen ja riisui porsaan ryvettämän pois, valittaen samalla:

»Ei tässä tullut uutta hamettakaan pannuksi päälle, kun ei arvannut Liperistä asti vieraita tulevan.»

Hänen puheeseensa tarttui nyt Antti, jatkaen kosimista:

»Jäihän siltä tämän Vatasen Loviisalta hyvä vaatevarasto... Yksistään hameitakin jäi toista tusinaa.»

Jussi oli tyytymätön, kun Antti ei ollut erityisesti huomauttanut mustasta vihturiini- ja musliinihameesta. Kainona hän oikaisi:

»Se taas tämä Ihalainen laskee liiatkin siihen yhteen rytäkkään ja sillä tavalla saa nousemaan toiselle tusinalle. Eihän niitä huokeampia kirkkohameita oikeastaan jäänyt kuin kaksitoista, mutta jos ottaa lukuun sen vihturiini- ja musliinihameen, niin sitten tulee niitä yksitellen lukien neljätoista.»

»Pääkin tässä kiireessä on jäänyt kampaamatta!» valitti silloin Kaisa, joka jo puuhaili asiassa hänkin. Hän alkoi purkaa palmikkoaan, suoriakseen päänsä kuntoon, sillä hän aavisti kosimisen olevan menossa. Antti syleksi ja mietti miten jatkaa kierrosta. Jussi odotti. Viimein löysi Antti taas alun. Hän kysyi:

»Muistaahan se Kaisa sen Kenosen?»

»Senkö Tahvo Kenosen?»

»Niin ... sen räätäli Kenosen.»

»Muistanhan minä Kenosen Tahvon... Vieläköhän sekin elänee.»

»Vielähän se elää... Se rikkaan Hyvärisen tyttö on taas siihen rakastunut», ilmoitti Antti, haihduttaakseen kaikki epäilytkin Jussin ja Hyvärisen tytön asiasta. Samalla iski hän silmää Jussille.

»Vai yhä se on Hyvärisen tyttö naimatta... No omansa olisikin Kenoselle... Ei siitä nyt viisas mies huolisi», huudahti Kaisa tukat silmillä. Antti jatkoi nyt:

»Tälle Vatasellehan ne ovat käyneet sitä tyttöä tarjoomassa, ja ukko on luvannut oriin ja tuhat markkaa rahaa, paitsi muuta tavallista kavetta, joka kuuluu tähän naima-asiaan!»

Kaisa katsahti tukkansa takaa Vataseen, mutta samassa ehätti Antti:

»Vaan eipä se tämä Vatanen sano huolivansa siitä... Ja mikäs hänellä on yksinäänkin semmoisessa talossa eläessä kuin Vatasen talo on!»

Kaisa teki sukkapuikolla jakauksen päähänsä ja palmikoitsi tukkaansa mietteissään. Antti nyt lisäsi:

»Vaikka eipä sillä Vatasella sen puolesta olisi mitään asiaa vastaankaan, jos sattuisi saamaan semmoisen sopivan, joka pystyy suuren talon rikastumista ja muuta porhallusta hoitamaan ja olisi muutenkin laatuun käypä ikänsä ja muun ulkonaisen rustinkinsa puolesta.»

Porsas oli nyt ruvennut lattiaa kastelemaan, ja kun Jussi itsekin siitä huomautti, neuvoi Antti:

»Pujota se säkkiin!»

Jussi totteli. Porsas vinkui taas säkissä. Antti jo aikoi käydä asiaan suorasti käsiksi, sanoen:

»Ja vielähän tämä Kaisakin on naimakunnossa oleva muija!»

»Oo-on!... Onhan tämä vielä!» miellytteli Jussi siihen. Kaisa arvasi asian ja alkoi ujostella:

»Mitä tästä minusta nyt enää haastaa! Onhan niitä nuorempiakin!»

Mutta Antti oli nyt asiassa kiinni, katsahtaa muljautti merkitsevästi Jussiin, ja jatkoi rohkeana:

»Eikä tällä Kaisalla ole nuorempanakaan ollut mitään pahoja kujeita ja ilveitä niin kuin näillä nykyajan tyttö hetaleilla pyrkii olemaan!»

»Ei... Ei tällä ole ollut!» imarteli Jussikin. Kaisa kainosteli palmikkoa tehdessään:

»Mitä se nyt tuo Ihalainen joutavia leikittelee!»

»Ja muutenkin tämä on lujarakenteinen ja vankkaruumiinen ihminen ... varsinkin näin nais-eläjäksi!» murisi Antti kumarruksissaan lattiaan katsoen ja piippuansa imien.

»Onhan tämä!» murahti Vatanenkin. Molemmat puhuivat ikäänkuin itseksensä. Kaisalla oli kampa hampaiden välissä, joten hän ei voinut vastata.

Nyt tuli pitempi vaiti-olo. Kaisa vain ujosteli. Mutta jo huomautti taas Antti:

»Eikä tämä ole nuoruudenkaan hullu niin kuin monet tyttöletukat ovat!»

»Ei!» murahti Jussi ja sylkäisi pitkän tupakkasylen.

* * * * *

Puhetta jatkui. Nyt vasta huomasi Kaisa, että olisihan sitä pitänyt, asiaa edistääkseen, vieraita pyytää yöksikin. Hän kysyi äkkiä:

»Missäs te olitte yötä?»

Se oli kysymys! Nousipa nyt käsi korvalliselle. Se putkassa olo se nyt oli kuin vierinkivi, joka aina vain kolisi jaloissa. Jussi yritti sotkea asiaa, tekeytyen kysymystä kuulemattomaksi ja tiedustaen sen vuoksi Antilta:

»Paljonko teille tuli tänä kesänä liinoja?»

Mutta siitä ei ollut apua. Sillä kun Antti oli vastannut Jussille, uudisti Kaisa taas kysymyksensä. Nyt yritti Antti sotkea, sanoen:

»Näistä kaupungin taloista ei saa selvää, mikä se on mikin talo, kun ei tiedä isännän nimeä. Ei näitä tunne muuta kuin väristä.»

»Olitteko te siellä Neppelän tuvassa?» kiirehti Kaisa. Antti muisti, että poliisikamari on valkea, ja selviytyi nyt sanoen:

»Ei me siellä Neppelässä... Osuttiin yhteen punaiseen taloon ja siinä kun sattui olemaan talli hevoselle ja porsaalle pahna, niin minä sanoin Vataselle, että ollaan tässä yötä.»

Nyt Kaisa hoksasi, sillä kaupungin itäreunassa oli Sutisen lesken punaiseksi maalattu talo ja leski haki itsellensä sulhasta, kuten Kaisalle oli kerrottu. Oitis pyysi hän:

»Olisihan sitä tässäkin tilaa hevoselle ja porsaalle! Menisitte nyt hakemaan hevosen sieltä tänne, niin laitettaisiin vähän ruokaakin ja juttelisi tässä Ihalainen niitä Liperin kuulumisia!»

Hän riepahti pankkoa pyyhkimään ja lisäsi mustasukkaisena:

»Sieltä Sutisen lesken talosta ne vielä varastavat hevosenkin, se kun on semmoinen kaikkien rosvojen pesä.»

Nyt vasta muisti Jussi, että hän oli jättänyt hevosen irti kadulle. Säikähtyneenä huudahti hän:

»Voi vietävä, kun se tamma jäi sinne!»

Silloin tuli kiire lähtö. Hädissään sieppasi Jussi porsassäkin ja kiirehti Anttia:

»Kyllä on parasta, että haetaan hevonen tänne... Varastavat vielä vaivatut sen sieltä punaisen talon pihalta, kun ei ole kuin nahkariimuvarrella kiinni pantu... Perhana!... Kun eivät jo olisi siepanneet.»

Ja rutosti riensivät miehet hevostaan hakemaan. Kaisa kuuli Jussin vain kiroilevan juoksujalassa mennessään:

»Kyllä ne korvennettavan vietävät ovat nyt varastaneet sen tamman!»

* * * * *

Ulkona miehet taivastelivat, mitä katua myöten lähteä. Kiireessä porsaan ajossa ei näet joutanut panemaan tietä muistiin, ja nyt ei tahtonut saada selvää missä päin se tamma odotteli. Maisteri Johan Forsman kulki siitä ohi ja häneltä kysyi hätäytynyt Jussi:

»Missä se on se katu, jolle jäi se tamma?»

»Mikä tamma?» ihmetteli maisteri.

»Ka, tämän Vatasen tamma!» tiuskasi Antti suuttuneena, kun maisteri viivytteli, vaikka hänen olisi pitänyt nähdä, että asia oli kiireellinen. Forsman oli ällistynyt. Jussi selitti edelleen:

»Se minun tammani ... se Kettusen entinen ruunikko.»

Nyt ei maisteri enää puhunut mitään, vaan lähti, joskus vain jälelleen katsahtaen.

Ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa selviytyä omin neuvoin. Antti aprikoitsi ja muisti:

»Tuota katua myöten se tuli porsas. Minä muistan tuosta suuresta rapakosta; siitä roiskui likaa silmille asti, kun juostiin.»

Siten oli löydetty tien alku, ja nyt miehet lähtivät juoksujalassa taivaltamaan. Porsas vinkui säkissä selässä.

Mutta kadunkulmassa siinä Jussi Hirvosen talon luona he sotkeutuivat. Muuan neiti sattui silloin tulemaan vastaan ja Jussi kysyi häneltä:

»Tälle kadullekohan se jäi tamma?»

Mutta ei neiti tiennyt sitä ja koetti vain kiirehtiä pois. Umpimähkään porhalsivat miehet taas eteenpäin. Antti ehdotti:

»Juokse sinä toista puolta katua ja minä toista puolta, ja vilaistaan aina portista, onko siinä se talo, jossa oli se äksy herra, niin saadaan siitä tien osviittaa!»

Niin he tekivätkin. Eräässä portissa Antti tölmäsi kiireessään muutamaa herraa vastaan, kun yritti kurkistaa sisään. Herra kirosi ja Antti kysyi jo silloin:

»Tässä talossako se asuu se äksy herra, joka päivällä haukkui?»

Herra kirosi uudestaan ja puhui poliisista. Antti lähti nyt tavottamaan Jussia, joka juosta vilisti kappaleen matkan päässä.

Torilla sattui olemaan joukko poikia. He olivat joutuneet tappeluun siitä syystä, että Parviaisen Juuse-niminen poika oli sanonut sen Antti Niirasen Väinöä paikkahousuksi. Tappelu oli paraassa vauhdissa, mutta onneksi ei Kotilaisen hölmö poika ollut siihen sekaantunut, vaan katseli rysyä kädet housuntaskuissa, aivan siinä ääressä seisoen. Siitä seikasta johtui, että hän huomasi Jussi Vatasen ja Antti Ihalaisen tulon. Nähtyään heidät huudahti hän riemuissaan:

»Voi, nyt tulevat ne pahannäköiset miehet, jotka porsasta ajoivat!»

Jussi kuuli pojan puheen, turisi pojan ja kysyi:

»Ka siinähän se on Kotilaisen poika!... Minnekä se tamma jäi?»

Pojat lakkasivat tappelemasta ja kokoontuivat hälisten piiriin Jussin ja Antin ympärille.

»Minnekähän se tamma on joutunut?» kyseli nyt Jussi taas hädissään. Silloin Niirasen Väinö hoksasi asian ja vastasi:

»Sekö, joka oli jätetty yksinään kadulle?»

»Ka, se.»

»Se meni», selitti Väinö. Jussi hätäytyi yhä enemmän ja kysyi:

»Minnekä se meni?»

»Se vain käveli ensin katua myöten, mutta sitten se meni Kiihtelysvaaralle päin», selitti jo toinen poika.

»Ettekös te ottaneet kiinni?» kummasteli Antti. Siihen selitti Parviaisen Juuse:

»Emme.»

»Karppisen poika vielä löi sitä, jotta se lähtisi juoksemaan», ilmotti nyt Niirasen Väinö.

»Tule sukkelaan!» kiljasi Jussi Antille.

YHDESTOISTA LUKU

Nuoruudessaan olivat molemmat liperiläiset olleet hyviä juoksumiehiä. Niinpä kerrankin olivat he vedon perästä juosseet talvipakkasella paljain jaloin Kauppalan ja Romppalan välin edes takaisin kahvin keittoaikana. Tämä nuoruudessa saavutettu taito oli heillä nyt apuna, kun lähtivät Kiihtelykseen päin painamaan.

Mutta tamma oli myös hyvä juoksija ja he olivat jo yli keski-ijän. Lisäksi oli heillä raskaat kengät jaloissa, Jussin selässä vielä porsassäkki, ja myös oli porsasjahti ja tämä alkujuoksu jo heitä väsyttänyt.

Mutta siitä huolimatta oli vauhti alussa aika kipakka. He juoksivat keskikatua rinnatusten. Porsaskin keikkuillessaan yltyi huutamaan niin kovasti, että jokaista akkunaa koristivat kohta iloiset kasvot.

Juostessa tuli helle. Antti sanoi:

»Vari tulee!»

Mutta Jussi ei ollut kuulevinaankaan, sillä _hänen_ tammansa se oli nyt menossa ja siksi kiiruhti hän vain eteenpäin. Mutta kun helle alkoi häntäkin tukahduttaa, tuskautui hän ja alkoi riidellä:

»Kun se lähti vielä Kiihtelykseen päin, eikä Liperiin!»

Sitä ihmetteli Anttikin, ettei se ollut lähtenyt kotiin päin. Mutta hetken juostua selvisi sekin asia, sillä nyt muisti Jussi:

»Sehän on sieltä Kiihtelyksestä kotoisin... Kiihtelyksen Mustoseltahan se Kettunen on sen vaihtanut.»

He juoksivat nyt hölkkäjuoksua. Jussi kiukutteli:

»Se on ikävöipää sorttia koko tamma... Kammitsassahan sitä on Kettunen sen tähden syöttänytkin, ettei se pääsisi pakenemaan Kiihtelysvaaraan.»

Ja hän alkoi suuttua Kettuselle, kun se oli hänet pettänyt kaupassa: antanut semmoisen elukan, joka ikävöipi entiseen kotiinsa, eikä ollut sanonut sitä. Juostessaan hän jo noitui:

»Perhanan Kettunen!»

* * * * *

He juoksivat edelleen. Jussi sydämmistyi Kettuselle vieläkin enemmän:

»Eikä se siitäkään hännän viuhauttamisesta sanonut mitään...»

»Paholaisen Kettunen!» sai Antti läähätykseltään sanotuksi. Ja Jussi kiukuitsi lisää:

»Potuuksien allahan se pitikin sitä häntää, ettei se saisi viuhauttaa... Ja kun minä sitä peräsin, niin sanoi vain, että kun potuukset ovat pitkät!»

»Kaho tuota kun valehteli!»

»Valehtelihan se syötävä! Mitkä pitkät ne olivat ... lyhyet potuukset!» yhtyi Jussi ja lisäsi:

»Tuokin porsaan riivattu vinkuu tuossa selässä kuin syötävä... Etkö sinä paholainen pysy siellä vinkumatta, tahi kun lyön sinut seinään, niin ei jää saparoakaan!»

Mutta lopulta ei Antti enää jaksanut juosta. Läähättäen pysähtyi hän kauppias Ahokkaan portin kohdalle ja sanoi Jussille:

»Elä juokse!... Levätään!»

Jussi pysähtyi ja pyyhki nutun hihalla hikeä otsaltaan, huohottaen.

»Ei sitä juoksemalla saa kiinni», läähätti Antti. »Otetaan hevonen.»

»Mistä?» ähki hätäinen Jussi.

»Ka tuosta kartanolta.»

»Jospa se on vieras», epäröi vielä Jussi, mutta Antti sanoi:

»Tuodaan sitten pois, kun tamma saadaan kiinni.»

* * * * *

Kauppias Ahokkaan kartanolla oli oikeastaan useita hevosia valjaissa seisomassa, mutta Mulon Partasen liinakko ruuna oli niistä sittenkin paras ja sentähden Antti ehdotti:

»Otetaan tuo liinakko!»

Siihen suostui Jussi, kiirehtien vielä Ihalaista:

»Nouse väleen kärriin ja katso onko siellä ruoska!»

Kohta ajoivat nyt miehet Partasen liinakolla Kiihtelykseen päin. Jussi siinä tuskitteli ja kiukutteli tammallensa:

»Kun se halvattu juoksisi edes lönkkäjuoksua, niin saisihan sen kiinni, mutta täyttä nelistähän se ottelee syötävä!»

Siitä suuttui hän tammaansa niin julmasti, että kiukuissaan riuhtasi Partasen liinakkoa ohjaksista, löi sitä selkään ja ärjäsi:

»Etkö sinä juokse, senkin pellavaharja, vai nukutko siihen tielle!»

Hän löi uudestaan ohjaksien perillä. Liinakko porhalsi täyttä ravia ja Jussi morkkasi tammaansa, kehumalla liinakkoa:

»Eipäs tämä viuhauta häntäänsä niin kuin se tamma! Ja minä sitä vielä syötin kauroilla ... tammaa!»

Siihen sanoi Antti nyt vain:

»Kenenkähän se on, kun ei viuhauta?»

»En minä tiedä. Kaunis liinakko se on», vastasi Jussi, ja nyt annettiin mennä.

Mulon Jussi Partanen oli oikeastaan kosimismatkallaan hänkin, mutta kun hänellä oli ollut lampaan nahkoja myötävänä, oli hän ajanut Ahokkaan pihaan ja heittänyt hevosensa sinne, itse lähtien käymään sillan takana kysymässä Antti Matikaiselta, paljonko arvoinen on Makkosen lesken talo, jos sen möisi. Hän nimittäin oli leskimies ja tunsi hyvin Kaisan, ja oli ollut asiasta jo sen verran puhettakin, että Kaisa oli käynyt Mulossa katsomassa Partasen taloa. Nyt palasi Partanen tiedustelumatkaltaan ja sattui kohtaamaan Pekka Turtiaisen, jota hän oli pyytänyt puhemieheksi, jos huomaisi kannattavan ruveta Kaisan taloa tavottelemaan. Pekka kysyi Partasen Jussilta:

»Kotonako se Matikainen oli?»

»Kotona.»

»Paljonko tuo sanoi sen Makkosen lesken talon vielä maksavan?»

»Sanoi siitä saavan neljä tuhatta nykykunnossa, vaan jos panee uuden vesikaton ja kengittää, niin sitten viisi», hymyili Partanen.

»No mennäänkös?»

»Ka eipähän se siitään parane. Onhan tämä Kaisa muutenkin reilu akka, eikä sillä ole erityisiä pahoja kujeita, eikä ole lapsiakaan, niin kuin sillä Koposen leskellä on», tuumi Jussi Partanen, ja Turtiaisen Pekka sanoi:

»No mennään vain! Minä ensin pistäännyn ostamassa Pakarisen puodista mahorkkaa.»

Tätä Turtiaisen vastaantuloa saa Partanen kiittää siitä, että vielä joutui näkemään liinakkoaan ennen sen Kiihtelykseen menoa. Turtiainen näet viivytti häntä sen verran, että hän ei ennättänyt kääntyä toiselle kadulle ennen liperiläisten tuloa.

Hän hyvästeli juuri Turtiaista, kun kuului kova kärrin jyrinä ja liinakko hevonen porhalsi katua pitkin. Partanen siristi ensin silmiään, mutta kohta huomasi hän oikein nähneensä ja sanoi:

»Kah! Minun liinakkoni!»

Antilla oli ruoska kohona kädessä ja Jussi huusi:

»Pois tieltä, jotta saa tamman kiinni!»

»Elä jää, mies, hevosen jalkoihin!» huusi vielä Antti varotukseksi Partaselle, joka jo varustautui. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tarrasi tämä liinakkonsa turpaan ja huusi:

»Prtuu!»

»Mene pois, mies, jotta pääsee tamman perästä!» huusi Jussi silloin kärryistä. Hän huusikin ihan uhkaavasti.

»Prtuu! Rosvoja!» ähki Partanen.

»Mene pois, mies, tieltä, tahi saat piiskaa!» komensi Anttikin ja nosti ruoskaa lyöntiin. Mutta Jussi Partanen huusi yhä lujemmin:

»Tulkaa avuksi!... Huuda, Turtiainen, poliisia... Prtuu!... Prtuu, ruuna!... Huuda lujemmin, Turtiainen!»

»Poliisi! Onko täällä poliisia!» huusi Turtiainen.

Mutta poliisi osuikin juuri tulemaan paikalle, kun oli menossa ostamaan housukangasta. Hänellä sattui olemaan kaikki poliisin rustingit mukana, ja lisäksi vielä riiputti hän toisessa kädessään niitä Jussi Kokolta ostamiaan pitkävartisia saappaita. Oitis sekaantui hän Partasen ja liperiläisten väliseen asiaan, ja heti huomasivat liperiläiset, että hän piti Partasen puolta. Hän jo kysyi ajajilta:

»Kenenkä hevonen se on?»

»En minä tiedä!» vastasi Jussi reilusti, ja Partanen sanoi:

»Se on minun liinakkoni.»

Taas kääntyi poliisi liperiläisiin ja kysyi ankarana:

»Mistäs te sen otitte?»

»Kah, yhdeltä pihalta», vastasi nyt Antti.

»Kenenkä pihalta?»

»En minä tiedä», oli nyt Jussin vuoro.

»Ahokkaan pihallehan minä sen heitin. Sieltä ne ovat sen varastaneet», puhkui Mulon Partanen.

»Elä valehtele!» ärjäsi Jussi, jota sana »varastaneet» aivan löi kuin kurikalla, ja Anttikin huusi:

»Ollaanko me rosvon näköisiäkään? Häh?»

»Häh?» matki Partanen äkeissään.

»Elä hähki siinä, lemmon partaturpa!» kiljasi silloin äkäinen Jussi ja tavotti lyödä ohjaksien perillä, mutta ei ylettynyt.

»Elä lyö, kuule, turjake!» huusi Partanen, mutta kiukustunut Jussi vain ärjyi:

»Minkäs teet, jos lyön!»

»So, so!» alkoi poliisi tyynnytellä, mutta hänellekin karjasi Jussi vihoissaan:

»Elä sosota siinä, vaan mene matkaasi!»

Poliisi yritti kyllä tutkia asiaa, mutta siitä ei tahtonut tulla oikeata tolkkua, kun kaikki asianomaiset huusivat ja riitelivät keskenään minkä jaksoivat, ja lisäksi sekaantui siihen vielä Turtiainen sekä neljä koulupoikaa. Sen johdosta lausui poliisi:

»Tämä näkyy olevan niin sekava asia, jotta kyllä on parasta, kun mennään selvittämään.»

Hän tarttui tyynesti hevosen turpaan ja lähti taluttamaan sitä kaupungin poliisikamariin. Partanen käveli kärrin perässä, liperiläiset istuivat kärrissä, porsas vinkui kärrin istuimen alla säkissä ja neljä poikaa sekä Turtiainen seurasivat jälkijoukkona. Liperiläiset vähän jo oudostuivat ja Jussi kysyi poliisilta:

»Minnekä sinä talutat?»

»Tänne vain! Pitele ohjaksista, etteivät sotkeennu jalkoihin!» vastasi poliisi, mutta Jussi tenäsi:

»Onko se Kiihtelysvaara siellä päin?»

»On.»

»Eipähän!»

»On... On!... Istu vain rauhassa!» käski poliisi.

»Elä valehtele! Tuolla sillan takanapas on Kiihtelysvaara», pani Jussi yhä vastaan. Mutta poliisi vain selitti:

»Ei teille sen parempaa Kiihtelystä tarvita kuin se joka täällä on!»

* * * * *

Siihen aikaan oli varsinaisen poliisimestarin virassa Antti Tahvanainen, sen Akkalan entisen kauppias Tahvanaisen vanhin poika. Hän oli yleensä poliisiksi katsoen hyväluontoinen mies, joka osasi hänen kurinsa alle joutuneita kohdella ihmisiksi, sillä hän oli ylioppilasaikoinaan oppinut tuntemaan putkaan joutuneiden kohtalon ja perehtynyt siten täydellisesti ammattiinsa. Olipa hän kerran Viipurissa käydessään vielä äskettäinkin käynyt--siviilipuvussa tosin--tutkimassa maamme poliisioloja.

Mutta vaikka hän olikin hyväsydämiseksi tunnettu, niin loppui häneltäkin kärsivällisyys, kun näki äskeisiä Liperin miehiä taas palautettavan hänen alaiseensa laitokseen. Alustavassa kuulustelussa hän kysyi syytetyiltä kiivaasti:

»Oletteko te taas niitä äskeisiä liperiläisiä?»

»Olemme», myönsi Jussi kieltämättömän tosiasian.

»Mitäs te taas tänne tulitte?» kiivastui Tahvanainen edelleen.

»Ka kun se toi.»

»Toi!... Kuka lempo teidät tänne toi!... Hunsvotit! Itse te tänne tulitte», ärjäsi Tahvanainen. Nyt kiivastui Jussi ja sanoi:

»Jo nyt valehtelet, jotta me itse tulimme. Se toi.»

»Kuka 'se'?»

»Ka, tuo poliisi! Kysy vaikka tuolta partasuulta mieheltä, niin sekin sanoo, jotta se toi väkisin», selitteli Jussi. Tahvanainen vain yhä kiivastui ja kysyi:

»Mitäs te teitte?»

»Emme mitään...»

»Emme mitään... Emme mitään», matki viranomainen, mutta Jussi toisti:

»Emmekä tehneetkään mitään. Istuimme vain kärrissä ja ajoimme.»

»Ajoimme ... me ajoimme ... me vain ajoimme ... horna! Mutta tiedättekö te minne te ajoitte?»

»Ka, Kiihtelysvaaraan... Tiesimmehän me sen ja ihan selviä miehiä olimmekin», puolustautui Jussi topakasti, sillä hän oli varma asiansa oikeudesta. Tahvanainen harppaili hetken aikaa kädet selän takana, vihaisena, ja ärjäsi taas:

»Mutta tiesittekö te kenen hevonen se oli?

»Emme», vastasi Jussi, ja Anttikin lausui hämmästyksensä:

»Mistä hitosta me olisimme tienneet, kenen se on?»

»'Mistä olisimme tienneet'!... Annan minä teille 'mistä olisimme tienneet'!... Kyllä te tiesitte!»

»Emmepäs tienneet!» väitti Antti, ja Jussi lisäsi entistä lujempana:

»Hitoltako sen tietää?... Onko se hevosen hampaassa tai hännän alla sanottuna, kenen hevonen se mikin on!»

»Siis te olette varastaneet sen hevosen!»

»Se on pitkä vale!» kiehahti Antti, ja Jussi lisäsi:

»Se on niin pitkä vale kuin Jauhiaisen lehmän häntä. Viisitoista lypsävää ammua mölisee yöt ja päivät omassa läävässäni ja maitoa on vaikka tule sinäkin juomaan. Ei silloin tarvitse toisen hevosta varastaa.»

Tahvanainen puri hammasta vihasta, mutta malttoi vielä mielensä. Jonkun aikaa harppailtuansa ja niistettyään nenänsä jatkoi hän kuulustelua:

»Minnekä te sillä hevosella ajoitte?»

»Kiihtelykseen.»

»Kiihtelykseen... Istu ja pala!... Senkö asiaa teille sinne Kiihtelykseen oli, kun olette liperiläisiä?... Kiihtelykseen!»

»Kiihtelykseen kyllä! Jos et usko, niin kysy vaikka tältä Ihalaiselta», penäsi Jussi. Tahvanainen varmistui siinä uskossa, että miehet olivat suuria veijareita. Hän koveni:

»Senkö tekemistä teillä olisi siellä Kiihtelyksessä ollut?»

»No kun se tamma meni sinne.»

»Tamma! Mikä lemmon tamma?»

»Se Kettuselta vaihdettu tamma.»

Ei tahtonut päästä kuulustelija nyt asian perille. Hieman tuskastuneena jatkoi hän:

»Miten se sinne meni?... Ja mikä riivatun tamma se on?»

»No kun se Karppisen poika on lyönyt sitä piiskalla, jotta se menisi», koetti Jussi selittää.

Tahvanainen tuskastui lopullisesti. Silloin sattui vielä porsas vinkasemaan säkissä, jota Jussi riiputti kädessään, ja Tahvanainen tiuskasi:

»Mitä sinulla siinä säkissäkin on?»

»Potsi.»

»'Potsi'!... Mikä penteleen 'potsi'?» sotkeutui Tahvanainen.

»Ka, sian potsi ... oikea imisä porsas... Ei suinkaan se mikä muu vingu porsaan äänellä», sai taas Jussi selittää, ja poliisimestari tiedusti:

»Onko se sekin varastettu?»

»Eikä ole. Tietäähän sen Makkosen leskikin, että se on oma potsi... Mene kysymään, jos et usko. Kaisa vielä syöttikin sille kokkelia.»