Part 6

»Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä:

»Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?»

»Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin katsomassa... Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana ihmetellä:

»Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko olemaan päiväinen aika?»

»Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.»

»Vai Suso sen pesi!... Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?» tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta.

»Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti:

»Taitaa se tämmöinen talo olla hyvinkin kallis ostaessa?»

Ei Kaisa olisi arvannut oikein pitää nyt hintoja korkealla, ja sanoi vain:

»Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä kolmeakaan tuhatta enempää... Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.»

»Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta:

»Milloinka se tämä Makkonen kuoli?»

»Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!»

Hän pyyhki pankon ja kysyi:

»Yhäkö se on tämä Vatanen yhtä iloisen luontoinen kuin ennenkin?»

Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden, vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi:

»Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän paraat heinämaatkin ... varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.»

Jussi taas oli sillä aikaa ajatellut toista asiaa ja kysyi nyt:

»Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä haluavat?»

»Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi:

»Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?»

»Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhan Tujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuli Kaisalta, ja nyt vahvisti Antti:

»Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.»

»Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen.

Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että sanoi:

»Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään, kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.»

Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi:

»Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo viime syksynä Mikkelin alusviikolla!»

Kaisa alkoi silloin lasketella:

»Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin... Eikä se meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti... Ja sekin Loviisa, sen Jussi Karhun tyttö... Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta... Se on koko tämä Karhun suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua...»

Omaa vakavuuttaan ajatellen hän pyöräytti asian:

»Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata... Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.»

Jussia miellytti Kaisan vakavuus, jota vielä vahvisti Antti sanoen:

»Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut... Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä haukuttiin Kontioksi.»

Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen vuoksi huomautti:

»Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on, ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin kuudessa vuodessa!»

»Ennättää!» kiirehti Jussikin, ja lisäsi vielä:

»Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin kauvan.»

* * * * *

Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta jättää, ja hän pani vastaan selittäen:

»No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin vuosi, kuin koota se ihan kukkuralleen niinkuin se Rissasenkin akka oli tehnyt ... vaikka hänellä oli omakin mies. Lopulta sitte oma ukko jo sai tietää, ja tietäähän sen mikä loppu semmoisesta elämästä tulee. Mutta tässä Karhun sukukunnassa on aina eletty ihmisiksi.»

Sen todisti Anttikin, murahtaen:

»Niin on eletty. Niin on ollut siinä suvussa sänky aina tasapää kuin ryyhäpuulla pyyhkäisty jyväkappa: ei ole ollut liikoja, jos ei vajaakaan lie ollut.»

Jussiakin miellytti, että koko Karhun suku oli niin vakavamielistä väkeä, ja Kaisakin mielistyi kehumisesta. Tarjosi jo kolmannet kupit kahvia ja kainosteli nyt itseään, puhuen:

»Ka mitäpä häntä ihminen tarvitsee turhaa huikennella ja huvitella. Pääsee tuota vähemmälläkin synnin teolla maan rakoon, niin kuin Makkos-vainajakin pääsi... Ottaisitte siitä nyt kolmannet kupit lämpimiksenne!»

»Olisipa tuo jo entinenkin välttänyt», vastusteli Jussi, ja Antti taas puolestaan jatkoi muuta puhetta, myöntäen:

»Pääseehän sitä maan rakoon, vaikka ei yhtään huikentelisi. Eikä se tämä Kaisa huikennellut nuoruudessaankaan, kun vielä siellä Liperintaipaleella tyttönä oli.»

»Vakavahan tämä Kaisa oli jo silloinkin», kiitteli Jussikin sokeria puraistessaan.

»Ka, ota nyt Ihalainenkin sitä kahvivettä!» kehotti Kaisa hyvillä mielin.

Oli jo puhuttu monet mutkat ja päästy lähelle asian ydintä, kun Kaisa oli tehdä turhaksi kaikki entiset vaivat, kääntäen äkkiä puheen toisaalle. Kysyi näet yht'äkkiä:

»Vartavastenko se Ihalainen ja Vatanen tulivat sitä porsasta kaupalle?»

Jussi pelkäsi, että nyt se Antti lopultakin pilaa asian ja sanoo, että oli sitä muutakin asiaa, ja sillä tavalla antaa ilmi Hyvärisen tytön. Sitä estääkseen, Anttia ja koko asiaa jotenkin hämmentääkseen, alkoi hän niistää turistella nenäänsä, kun ei itsekään keksinyt mitä vastata niin äkkinäiseen kysymykseen.

Mutta Antti osottautuikin oikeaksi puhemieheksi. Hän vastasi varmuudella:

»Sitähän me läksimme tuomaan tarjolle, kun niitä tällä Vatasella on liikenemään asti ja toisiahan ne siat siellä maalla vain porsivat.»

»Vai vartavasten porsasta tuomaan!»

»Vartavasten... Vaikka ajateltiin samalla, että jos sattuu, niin kysytään samalla, asuuko se vielä Joilla se Makkosen leski, niin olisi käyty kysymässä, jotta milloin se Makkonen kuoli, kun ei sen kuolemasta ole sinne Liperiin mitään kuulunut», lisäsi Antti, yrittäen vielä päästä takaisin asiaan kiinni.

Nyt oli Jussi kiitollinen Antille. Tosin molemmat miehet soimailivat sydämissään Kaisaa, se kun noin joutavalla kysymyksellä oli taas saanut aikaan, että kierros oli alettava alusta. Ei tahtonut enää keksiä mistä alkaa. Asian vaikeutta ajatellen otti Antti vertauksen, sanoen ikäänkuin itsekseen:

»Kyllä siinä näkyy olevan työtä ennen kuin saa porsaan kierrokseen ja siitä säkkiin.»

Mutta eihän Kaisa mistä tiennyt, että siinä oli vertaus. Hän käsitti siinä olevan paljaan äskeisen porsaskysymyksen puheena, ja neuvoi:

»Kyllähän siinä on työtä, jos tuhmasti ottaa kiinni... Vaan kun ottaa syöttiä ja osaa viisaasti maanitella ja keplutella, niin kyllä viisaankin porsaan säkkiin saa.»

Siinä tuntui olevan neuvoa ja ennustusta. Molemmat miehet olivat varmat siitä, että Kaisa ylpeilee ja jo tahtoo sanoa, ettei niitä kaupunkitalojen omistajia niin vain väkirynnäköllä viedä. Miettiviksi kävivät miehet. Kaisa heidän mielestään vielä ikäänkuin muka ilkkui, sanoessaan:

»Niinhän minä neuvoin Tikkalanvaaran Holopaistakin, kun siltä pääsi härkä karkuun, että ota kauroja vakkaan ja pyydä sillä ja helisytä jyviä vakassa, niin kyllä se tulee. Ja sillä lailla se Holopainen saikin härkänsä taas nuoraan ja möi sille lihakauppias Kinnuselle, joka osti Simo Tuunaisen talon.»

Silloin luulivat molemmat miehet Kaisan tarkottavan, ettei se kaupunkilainen, varsinkaan oman talon omistaja, lähde yhden Jussi Vatasen taloon, vaikka hänessä olisi kuinka hyvät heinämaat, vaan että parempi jyvävakka siihen tarvitaan, jos mieli houkutella. Asia synkkeni nyt kerrassaan ja Antti jo sanoi:

»Mistäpä sitä aina jokaiselle semmoinen jyvävakka riittää, ja varsinkin näin kaupunkireisulla sattuu käsille!»

Ja toivottomaksi kävi homma, kun Kaisa Antin puheeseen myönsi:

»Eihän sitä aina satu jokaisella jyvävakkaa olemaan... Mutta parempi on antaa silloin porsaan juosta yksinään, kuin ruveta sitä väkivallalla kiinni saamaan. Aikansa se kun juoksee, niin tottapahan väsyy ja menee jonkun taloon.»

Se oli kuin lopullinen neuvo pysyä erillään Kaisasta. Niin tuntui Jussin mielestä. Hän jo käänsikin puheen kokonaan toiseen asiaan, kysyen:

»Paljonkohan sitte Kinnunen maksoi siitä Tikkalan Holopaisen härästä?»

»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi... Ja tulihan siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai ruojuita ja kaustonahkoja.»

Antistakin tuntui, että asia oli toivoton, ja hän yhtyi puheeseen kysyen:

»Oliko se sarvipää härkä?»

»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.

»Olikohan monivuotinen jo?»

»Niinkö se Holopaisen härkä?»

»Niin.»

»Mitenkäs se olikaan?... No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!... Kyllä kai se unohtui kysymättä! Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se tässä istui ja joi kahviakin... Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella, niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»

Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa, katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:

»Olisi tässä aika lähteä jo kotiin päin.»

»Eihän tässä nyt vielä mihin ole kiirettä. Ennättäähän tuonne nyt Liperiin, vaikka myöhemminkin lähtee!» esteli Kaisa.

Mutta Jussista se estely tuntui ivailulta. Mielenkarvaus sen vaikutti. Hän ajatteli: »Se tahtoo tuolla sanoa, että ennättää tuota moiseen lystiin, kuin mikä se Liperikin on, mokomakin likaluoso, koko pitäjäs.» Hän luuli Kaisan siten ylpeilevän kaupunkilaisuudellaan, loukkautui ja alkoi juonitella, sanoen:

»Ka kotiinsapa sen pitää köyhänkin rientää, kun ei kannata näin kaupunkipaikoissa asua ja taloja ostaa.»

Kaisasta se oli viisaasti sanottu. Hän ihastui Vataseen ja myönsi:

»Kotihan se on aina koti köyhälläkin. Sinne se vain vetää, olipahan ihminen sitten ylhäinen tai alhainen. Ei se sillä väliä pidä!»

Jussia sisutti yhä enemmän. Hän sylkäsi, kumartui alemma ja juonitteli vastaan, pistäen:

»Ka pitäähän niitä olla alhaisiakin maailmassa, sillä eivät suinkaan ne muuten ylhäisetkään kaupungissa herrastelisi ja ylpeilisi, ja katsoisi ylen tätä alempaa kansaa.»

Herra isä, miten viisaasti se Vatanen tuntui nyt puhuvan! Kaisa oli hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Hän myönsi:

»Tottapa juuri sen tähden niin on laitettukin alussa, että pitää olla alhaisempiakin, jotta voisivat toiset ihmisiksi elää, jottei heidän tarvitsisi tuolla sateessa ja kylmässä puutosta kärsiä ja nähdä nälkää ja värjötellä.»

»Se pistelee ... se pistelee, että jos hän tulisi minulle akaksi, niin pitäisi sateisellakin ilmalla lähteä esimerkiksi niittämään, tahi pakkasella viemään lehmille vettä», ajatteli Jussi, ja juonitteli yhä katkerampana, pistäen hänkin, jopa kehaisten:

»Tottapa se on niin laitettu... Vaikka eletäänhän sitä Liperissäkin ja omaa leipää syödäänkin, eikä tarvitse maidonkaan kalleuden tautta maidon puutetta kärsiä, kun omat lehmät lypsävät minkä vain nännistä kehtaa vetää. Rainnoittain vain kannetaan rieskamaitoa maitokammariin piimimään.»

Aivan heltyi Kaisan mieli, kun kuuli Liperiä noin kehuttavan. Hän oli nyt kuin muukalainen vieraalla maalla, ja Liperin maitopytyt juohtuivat mieleen. »Onnellisia ne, jotka siellä saavat asua ikänsä!» huokasi hän itsekseen, ja ääneensä hän sanoi:

»Ihmisiähän siellä Liperissäkin elää, ja mikäs siellä on eläessä semmoisessa pitäjässä!»

Se vielä puuttui: Kaisa tahtoi viitata, ettei hän muka liperiläisiäkään niin ylenkatso, ettei pitäisi niitä ihmisinä. Jussin mitta oli täysi. Vanha rakkauskin unohtui. Hän kerskasi pistäen:

»No ei ole meidänkään matkassa, tämän Ihalaisen kanssa, yhtään Liperistä tullutta porsasta, vaan ihmisiä olemme vielä molemmat, vaikka olemmekin ikämme Liperintaipaleella eläneet ja omaa kontua viljelleet. Eikä ole tarvinnut vielä kirnumaitoa tuoreeltaan suoraan kirnusta juoda, vaan on ollut vara hapattaa se niin muikeaksi, että se on kuin paras kalja.»

Hän viskasi jo porsassäkin selkäänsä ja jatkoi kerskaustaan:

»Neljä maitotiinua kun seisoo meidänkin talossa yhdessä rivissä, ja yhdestä kun otetaan, niin toiseen pannaan, jotta on siinä aikaa maidolla muieta... Ja pään kokoistakin kokkelia kun saa sieltä maitokapustalla leukansa alle ammentaa, niin ei siinä tarvitse maidon vähyyttä huutaa.»

Hämmästyi aivan Kaisa Jussin rikkautta ja arveli, ettei ollut ihme, jos jo vähän kehaseekin. Hän ihmetteli:

»No tietäähän tuon nyt, että on sitä Liperissä sitä maidon puolta!»

Mutta Jussi, joka oli hänet taas ihan väärin ymmärtänyt, menetti jo malttinsa. Äänestäkin piti jo huomata hänen olevan äkeissään, kun hän juonitteli ihan jo riitelemällä:

»Niinkö ne nämä kaupunkilaiset sitten luulevat, että Liperissä ei ole muuta kuin vain sitä maidon heraa ja sitä kokkelitörkyä! Kyllä ne liperiläiset vielä akkoja saavat, ja jos niikseen tulee, niin tulevat ne toimeen omankin pitäjänsä akoilla.»

»Onhan siellä akkoja», yritti Kaisa, mutta Jussi, joka luuli sitäkin ivaksi, oli jo niin julmistunut, ettei antanut suun vuoroa, vaan riiteli äkeissään:

»No on kyllä. Ei sinun tarvitse yhtään ylpeillä! Ja jos ei Liperistä tuotaisi Join markkinoille hevosiakin, niin näkisithän, olisiko täällä muuta nelijalkaista kuin se Joonas-mustilaisen kaakki!»

Kaisa ällistyi Jussin kiivastumista. Porsas vinkui säkissä kuin syötävä. Jussi huusi sille kiukuissaan:

»Vieläkö sinä vingut, senkin harjaselkä!... Kun potkasen kerran, niin tukkeat siinä sen kehnon vietävä kärsäsi!»

»Herra isä!» yritti Kaisa. Mutta Jussi oli kuohuksissaan. Hän viskasi porsassäkin olalleen ja sanoi Antille jyrkästi:

»Tule hiiteen täältä!»

He olivat jo menossa, kun asia saikin ihan toisen käänteen. Kaisa oli unohtanut yhden asian. Hätäyksissään kysyi hän, kun miehet olivat jo ovessa menossa:

»Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?»

»Loviisako?» pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet, että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin Antti tointui selittämään:

»Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta, kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.»

»Herra isä tokiinsa siunatkoon», huudahti silloin Kaisa silmät pyöreinä hämmästyksestä, ja lisäsi:

»Mikä sen Loviisan nyt tappoi kesken ikäänsä! Kun ei ole kuulunut mitään koko asiasta, eikä tullut kysytyksikään! Vai siihen Loviisa haudattiin Vanhanpihan Ristiinan viereen!»

»Siihenhän se haudattiin... Koulun kanssa haudattiin, ja se vanha lukkari oli laulamassa», selitti leppynyt Jussi.

Kaisa siunaili kotvasen aikaa, ja miehet odottivat, että Kaisa pyytäisi istumaan... Peläten ettei Kaisa sitä huomaisi tehdä, huomautti Antti jo Jussille:

»Olisi pitänyt Kaisalta pyytää porsaalle maitoa juoda, jottei kuolisi janoon, kun mennään Liperiin.»

Silloin älysi Kaisakin ja pyysi:

»Eihän nyt vielä ole mihin kiire! Istuisitte tuossa vielä, niin minä annan porsaalle tuota illallista maidon tostolia ja saapi tässä kysellä siitä Loviisan kuolemastakin!»

Miehet istuivat, porsas vinkui säkissä. Jussi päästi sen nyt lattialle ja iloisena alkoi se pyörähdellä ja puhahdella, ja Kaisa riemastui siitä, varsinkin kun se oli muka Liperistä kotoisin. Hän toi maitoa ja arveli:

»Jokohan se osaa röhkiä!»

»Jo se röhkii!» myönsivät miehet. Kaisa riemastui. Porsas tuntui hänestä jo ihan läheiseltä. Hän otti sen syliinsä, syyhytti sen selkää ja hyväili:

»No voi herran terttu sentään sinua, pikku potsi! Ihan tämä on kuin läheisiä sukulaisia, kun on Liperissä syntynyt!»

»Vai niin se tuntuu Kaisasta!» pisti jo Ihalainen leikiksi.

KYMMENES LUKU

Nyt alkoivat miehet kierroksensa alusta. Mutta he olivat ottaneet opiksi Kaisan puheet jyvävakasta ja muista maanituskeinoista ja Antti mietti uutta alkua. Kaisa syötteli porsasta. Jo ilmoitti Antti:

»Johan se Loviisa kuoli. On Jussilla se leskensänkykin maattu lailliseen määrään asti.»

»Vai jo se niin kauvan on Loviisa kuolleena ollut! Arvasihan sen jo Loviisan nuorena ollessa, jotta kuolema se hänellekin lopulta osaksi tulee. Se jo pienenä tyttönä ollessaan oli tulirokossa ja muutenkin semmoinen hinterä ruumiiltaan. Voi sitä Loviisa-raukkaakin!»

»Olihan se rokossa. Vaan paranihan se vielä siitä ja terveenähän se sitten eli Loviisa-vainaja kuolemaansa asti, paitsi milloin sattui vähän pienempiä heikkouksia sairastamaan», vakuutti Jussi.

»Vai terveenä se Loviisa eli!... Kun ei näet ole kukaan hisahtanutkaan, että Vatanen on jo leskenä vaimostaan!... Kas tuota porsasta, kun ei syö siivolla, vaan tolaa vain lattian maidolla!» päivitteli Kaisa. Antti taas puolestaan piti puhemiehenä asiaa nyt vireillä, sanoen:

»Leskeksihän se Jussi jäi! Vaikka olisi siinä Vatasen talossa tarvittu vaimonpuolikin!»

»Ka minkäpäs sille kuolemalle tekee, kun se kerran tulee. Ei se kierrä ketään. Veihän se sen Kontiolahden Pirisenkin, vaikka se oli vielä viime markkinoiden aikana niin vahva, jotta poliisit eivät saaneet sitä omin voimin putkaan köijätyksi, vaan piti pyytää Neppelän viinarännin miehiä apuun!»

Miehet vilkasivat nyt toisiinsa, sillä poliisi oli heille kuuma peruna pivossa, varsinkin tämmöisen asian aikana. Hämillään sanoi Antti:

»Vai rännin miehiä piti avuksi hakea ennen kuin Pirisen saivat putkaan!»

Ja hälventääkseen epäluulotkin ihmetteli Jussi:

»Vai on se täällä kaupungissa semmoinen laitos, johon viedään putkaan... Ei siellä Liperissä päin ole sitä kuultu olevan.»

»Mitäs niitä siellä kuulisi; kun siellä päin elävät kaikki ihmisiksi, niin kukas niitä siivoja miehiä putkaan veisi... Vaan kyllä sitä täällä kaupungissa asuja saa nähdä senkin seitsemän sorttista rötköä ja roikaletta... Nyt on kuitenkin herran kiitos ollut vähän aikaa hiljaisempaa, ennen kuin vasta tässä pari päivää sitten kuului kaksi mies-rötkälettä pitäneen semmoista jumalatonta elämää, jotta koko kaupungin olivat olleet panna nurin... Mutta kytkettypä nuo oli nekin roikaleet.»

Se puhe pani miehet ajattelemaan, sillä molemmat tajusivat, että siinä se nyt on pahin loukkauskivi. Olivat jo varmatkin siitä, että Kaisa tietää ketä ne kaksi rötkälettä ovat. Asia näytti entisestäänkin yhä vain pahenevan. Miehet vaikenivat. Varmuuden vuoksi kysäsi kumminkin Antti:

»Mahtoikohan tulla tietoon miesten nimet ja kotipaikka, että tietäisi ketä ne olivat?»

»Eipä tuo Kososen Ville sanonut joutaneensa kysymään nimiä. Mutta arvaamalla pani, että Kiihtelysvaaran miehiä ne ovat... Kaksi metsärosvon näköistä miestä sanoi olleen Ville», selitti Kaisa.

Miehet riemastuivat, ja Jussi vahvisti Villen kertomuksen todeksi, vakuuttaen:

»Tietysti ne ovat olleet kiihtelysvaaralaisia. Siellähän niitä oli ennen aikaankin suuria juoppoja, semmoisia kuin esimerkiksi sekin se Väänäsen Jussi-niminen poika, joka sieltä meni ensin sinne Puhokseen ja sitte eikö tuo liene Ameriikkaan joutunut.»

Kaisa uskoi sen ja valitti vain:

»Tuon viinarännin syyhän se on koko asia!»

»Sen se on... Eiväthän ne kiihtelykseläisetkään olisi ilman ränniä riivautuneet!» todisti Antti.

* * * * *

Asia alkoi siis taas selvetä ja toivorikkaampina vetelivät miehet savuja piipustansa. Sattui sitten vielä niin, että Kaisa itse joudutti asian kulkua, antoi ikäänkuin langan pään Antille, käskien: vedä nyt siitä. Hän näet kysyi:

»Mitenkä se Vatanen nyt jaksaa yksinään semmoisessa talossa työt tehdä ja maidot kirnuta?»

»Onhan sillä siinä vähä piika-apulaista. Vaan vaikeaksihan se hänellekin käy ajan pitkään, kun on talossa semmoinen julma karja lypsäviä ja siihen vielä tarpeellinen määrä pientä karjaa», selitti Antti puhemiehenä, ja Kaisa hämmästyi:

»No on siinä talossa yhdelle naimattomalle miehelle liehumista, jos lie tuossa sitä maitoakin! Johan siinä hovissa menisi ihan oma emäntä!»

»Menisihän se! Tarvittaisiin sitä riihtä puidessakin oma emäntä, joka puisi apuna! Kun on nytkin tällä Vatasella seitsemän suurta kekoa ruista ja siihen sitte vielä otrat ja muut kaurat.»

Jussia jo ujostutti se kehuminen. Hän oikasi:

»Se tämä Ihalainen panee aina omiaankin lisäksi. Eihän niitä varsinaisia ruiskekoja ole oikeastaan kuin kuusi, mutta se tämä Ihalainen ottaa huomioon sen suuren kasattukeon, jota ei viime talvena puitu, kun oli muutenkin salvot täynnä sitä rukiin roskaa. Mutta sen sijaan tämä Ihalainen on jättänyt huomioon ottamatta, että siellä uutispellolla on vielä yksi keko, niin jotta oikeastaan niitä kokoontuu siihen kahdeksan keon korville.»

»No voi, voi sitä Vatasta!» kummeksi Kaisa, ja Antti puolusteli Jussin vaatimattomuutta, selittäen: