Part 14

Äkkiä melu pelästytti heidät. Hiljaiseen laboratoriohuoneeseen syöksähti yhdellä kertaa kauhea huuto ja hälinä. Ennenkuin Henrik ja Alfred täysin tajusivatkaan, mistä se tuli, piiritti heidät kiihoittunut miesjoukko, joka oli tunkeutunut sisään avoimista riippuovista. He huusivat kaikki, mutta ylinnä kaikui... Gustajon ääni...

Vanhus huomasi hänet ensiksi.

Mutta ennenkuin hän ehti edes kysyä, mitä tällainen hänen taloonsa tunkeutuminen oikein merkitsi, syöksyi hänen kimppuunsa pari miestä kiskoen hänet virkamiehen eteen.

Alfred oli temmattu syrjään... eikä oppinut enää nähnyt, että hänen oppilaansa onnistui pääsemään irti ja että tämä heittäytyi puolipimeässä nukkuvan Ainen yli koettaen peittää häntä ruumiillaan.

Kaikki olivat kokoontuneet Gustajon ympärille. Hän oli melkein tuntemattoman näköinen. Hänen partansa roikkui hajallaan ja pukunsa riippui aivan repaleisena. Pöhöttyneellä naamalla oli ruma ruskea väri. Hän tempoi villisti käsiään ja viittoi Henrikkiä. —

"Te... Lurjus! Sivistyksen pettäjä!" Hänen äänensä oli vain käheää rähinää. "Viimeinkin meillä on käsissämme ihmiskunnan tuhooja! Katsokaa tuonne!" Hän osoitti tulisielua. "Siinä näette kuinka hän harjoittaa rikostaan! Hän yksin on luonut nämä olennot! Ensin on hän kokeillut muissa kaupungeissa... nyt täällä! Kurja hirviö! Lyökää hänet kuoliaaksi! Kastakaa hänet omaan vereensä!"

Kuului huutoja ja läähätystä. Mielettömät, vihan vääristämät, hävittämisraivoiset silmät tuijottivat Henrikin kasvoja. Hänen takanaan puristettiin nyrkkejä.

Hänelle ei annettu aikaa puhua, selittää.

Gustajo raivosi kuin riivattu.

Häntä sysittiin ja kiroiltiin.

Henrik koetti suuremmilla ruumiinvoimillaan päästä heidän käsistään ja hän pyöräyttikin hyökkääjänsä takaisin kuin pallot.

Silloin heittäytyi Gustajo taisteluun.

"Tänne!" ärjyi hän. "Käykää tänne hänen kimppuunsa!"

Vaahto juoksi hänen huuliltaan. Viime yönä oli pelko tehnyt hänet mielettömäksi.

Hän tempasi eräästä rattaasta aluminiumremmin heiluttaen sitä ilmassa.

Äkkiä alkoi hän nauraa kaameasti, räikeästi ja osotti säiliötä.

"Tuo tuolla... tuo peto! Antaa pedon syödä hänet!"

Hänen seuralaisensa ilmaisivat hyväksymisensä huutaen ja ulvoen: "Päästäköön hän sen irti!"

Henrik sysättiin säiliön viereen.

Hän ponnisteli vastaan... puhui... vannoi...

Häntä ei kuunneltu.

Silloin kuuli hän vihellyksen päänsä päällä. Valkea aluminiumkieruma suhahti ilmassa ja sattui piiteräkseen päästäen kimeän sävelen.

Räsähtäen, paukahtaen murtui hehkuva seinä. Säröt singahtivat rätisten ylös.

Ilmanvedon tunkeutuessa säiliöön leimahti vangittu tulisielu kipinäsateena ylös särkyneestä säiliöstä.

Kerralla täytti koko huoneen ruusunpunainen valo. Lasit särkyivät ja helähtivät alas. Kaikkialle tunkeutuivat liekit.

Harppauksella sysäsi Henrik Gustajon syrjään... sitten toisen... taas toisen...

Jostain hehkuvan lieskan keskeltä syöksi häntä vastaan olento.

"Se olen minä, Alfred!..." kuului läähättävä ääni.

Silmät sokaistuna tarttui hän pehmeään lihaan, laahasi sitä pois...

Sitten vaipui hän lattiaan... se tuntui liikkuvan... vierivän jonnekin...

Vihdoin pääsi hän taas pystyyn.

Nyt vasta tuli vanhus tajuihinsa. Hän silmäsi sekavasti ympärilleen.

Silloin hän huomasi olevansa hissihytissä, polvillaan poikittain nuori nainen, silmissä kauhea tuijotus ja sormet suonenvedontapaisesti nytkyen. Ovella seisoi hänen oppilaansa Alfred koettaen saada naista hereille.

Vaivaloisesti nousi hän.

Nyt muisti hän kaiken... hyökkäyksen... tuliolennon irtipääsyn...

Kauhu sai hänet vapisemaan.

Yhdessä kantoivat he Ainen ulos.

Talonsa edustalla katsahti Henrik ylös laboratorionsa ikkuniin. Valohehkua kiemurteli niistä ulos... höyryä ja tulista sumua.

Mutta mitään huutoa ei enää kuulunut...

Taivas oli yhä synkkä. Ainen käsivarressa oleva kello näytti viidettä aamutuntia.

Mihin nyt?

Alfredko oli niin kysynyt? Vai oliko hän sen äännähtänyt?

Tänne eivät he voineet jäädä. Hänen tuhoutuneissa huoneissaan asui tulisieluja.

Ehkä jo muuallakin kaupungissa!

Silloin virkahti Alfred äkkiä, kuin toisen ajatuksia seuraten:

"Arachnio... mestari... arachnio!"

Vanha mies viivytteli hetken.

Minne he pakenisivat?

Pakoon kuolemaa, jonka hän juuri oli nähnyt lähestyvän! Häntä väsytti.

Mutta nuori mies ojensi kätensä pyytäen häntä kohti.

"Ellette haluakaan tehdä sitä omasta puolestanne, niin ajatelkaa Ainea... pelastakaa ainakin hänet, mestari!" Hänen epätoivoinen katseensa pyysi, sillä hän ei kyennyt enempää puhumaan.

Vanhus hengitti raskaasti.

"Tule siis! Että edes kaksi ihmistä tulee onnelliseksi... ennenkuin kaikki menee perikatoon..."

Alfred nouti alahuoneesta, joka muuten näytti aivan tyhjältä, pari autinoa ja sitoi ne toistensa viereen magneettiköydellä. Siten saivat he asetetuksi tytön keskelle ja tukivat häntä molemmin puolin.

Varhaisen talviaamun pimeyteen lähti kone. Siellä täällä riippui parvekkeilta vielä jokunen valaiseva aurinkoverkko osoittaen heille tietä.

Sade pieksi heitä kasvoihin ja kasteli silmäripset, niin että heidän oli vaikeata nähdä mitään.

Kuului valituksia... huutoja... tuskaista voihkinaa...

Joku lyönti. Jossain putosi ruumis...

He näkivät vain kamppailevia haamuja.

Ja itsekin kuin haamut liitivät he ohi.

Jossain huuteli pari lasta äänekkäästi äitiään. Heillä oli nälkä, sillä eilisaamusta alkaen ei kaupungissa enää annettu leipää eikä lihaa, koska elintarvetehtaat eivät käyneet eikä ollut enää ketään, joka olisi jakanut varastoista.

Pieniä, kalpeita kasvoja vilahti ohi...

Sitten ei pitkään aikaan näkynyt yhtään elävää olentoa.

Tuuli oli kääntynyt. Sade löi nyt heidän selkäänsä, ikäänkuin tahtoisi ajaa heitä eteenpäin.

Kylmä, kova ilmaveto herätti Ainen. Kuumeinen suu äänsi muutaman sekavan sanan. Hän vapisi kylmästä.

Alfred veti hänet lähemmäksi itseään ja koetti suojella häntä virtaavaa sadetta ja kylmänkosteata myrskyä vastaan niin hyvin kuin taisi.

Yhä riitti katuja...

Eikö tällä kuolemankaupungilla ollutkaan ääriä?

Tiellä lepäsi tumma möhkäle. Ohikiitäessään näkivät he surulliset, itkun pöhöttämät, kelmeät ja veriset kasvot...

Vihdoinkin... tuolla oli käytävä kuormaradalle!

He kiitivät useita lyhyitä kiemuroita. Aine huojui raskaasti heidän käsivarsillaan.

Käytävä oli sortunut!

Heidän täytyi jättää autinonsa.

Alhaalta hohti valoa. Mutta koneet seisoivat. Täälläkään ei kuulunut mitään ääniä, ei mitään elollista.

Jos arachniokin oli poissa... tai vahingoittunut... mitä sitten?

Heidän takanaan heilui jotain punaista ja kirkasta, kuin jättiläissuuri lintu, joka lensi ylös ja taas laskeutui. Kuumuus tunki virtana heidän keuhkoihinsa.

Mustan rautatangoston ympärillä, joka oli monesta kohtaa sulanut, tippuen alas metalliseksi lammikoksi, kiemurteli ja leikki tulisieluja... kuin lapsellisia, huolettomia olentoja.

Niin pian kuin vain pääsivät kiirehtivät nuo kolme eteenpäin.

Suojamuurit sulkivat tien sivulla olevaan käytävään, jossa arachnion paikka oli.

Sortuvat muurit murenivat hehkussa. Höyryävinä putoili ylhäältä kiviä ja rakennusjätteitä.

He vetivät läähättäen tyttöä mukanaan.

Nyt näkyivät kauheat, punaisina kiemuroivat lieskat jo edessäpäinkin.

Mutta tuolla olivat ovet!

Ja siellä seisoi myös arachnio!

Ylös!

Jo vyöryivät katon lohkareet heidän ylitseen. Koko kaareva katto ratisi ja rysähteli kuumana.

Vihdoin saivat he valoa.

Valonheittäjät loivat säteensä lukemattomiin rakoihin ja repeytymiin hehkuvassa seinässä..

Ristikko taittui.

Lasiseen kattoon putosivat jo ensimäiset sadepisarat.

Myrskyisästi laukkasi arachnio eteenpäin.

Ohjaajanpaikalla vanhus käänsi päätään. Kuoleva kaupunki heidän takanaan oli musta. Pimeä maaäiti näytti valmistautuvan nielemään sen... vihollisensa... murhaajansa! Mutta venehytissä istui Alfred; hän lämmitti hengityksellään Ainen pieniä, kylmiä käsiä ja vilvoitti kostealla liinalla hänen polttavaa otsaansa.

Sade häipyi vähitellen.

Taivaanrannalla näytti vihamielinen pimeys katoavan, lyijynharmaaseen, lohduttomaan valohämyyn.

Esineitten ääriviivat erottuivat vain hyvin heikosti.

Nyt putosi enää muutamia pisaroita.

Maa ritisi kuivuuttaan heidän ajaessaan yli suon laidan. Sumusta kohosi puunrunkoja... matalina, tummuneina kuin palaneet soihdut. Maa oli kauttaaltaan ruosteenruskea, kuin rautalakalla sivelty. Mutta vähitellen se tuli punaisemmaksi. Vastaan virtasi lämpöaaltoja. Tasanko alkoi vajottaa, ja arachnion pieniin jalanjälkiin muodostui vaahtoavia, verenkarvaisia pyörteitä, joista nousi valkeata kuohua.

Juoksijakone laukkasi kuin sumupilvessä. Henrik näki ainoastaan usvaa ja höyryjä edessään. Hän pani koneen mahdollisimman kovaan käytiin. Metallituoksu huumasi häntä jo myrkkykaasujen lailla.

Minne hän suuntasikin, kaikkialla hohti sumun seasta ruskea, verinen puna. Sihisten porisi jo räme.

Jospa arachnio vajoaisikin... jos sen jalat sulaisivat... entä sitten?...

Tämä ajatus palellutti häntä.

Hän halusi huutaa Alfredille... varoittaa häntä...

Mutta hän ei tehnyt sitä.

Jos niin kävisi... olisihan aikaa vielä sittenkin. Miksi huolestuttaa?

Silloin äkkiä jäivätkin höyrypilvet jälkeen. Joitakin usvaharsoja nousi vielä ylpeästi maasta. Mutta tasanko oli nyt taas lujaa. Henrik tähtäsi katseensa edelleen.

Hän näki arachnion jaloissa paksuja sulaneita rautamöhkäleitä.

Jos sitä olisi jatkunut vielä pitemmälle...

Mutta pois se ajatuksista!

Vaahtopäisenä vieri hehkuva kuolema jo taakse! Pyökit seisoivat kuin harmaat luurangot. Ei yhtään lehteä puissa eikä pensaissa. Ei yhtään vihreätä suokasvia. Ilma seisoi paksuna, sumuisena.

Oliko tämä joku uusi suo?

Mutta kuollut metsä vilahteli edelleen, aamuauringon sitä hieman kellatessa...

Aine oli herännyt kokonaan. Sydän ihastuksesta lyöden näki Alfred hänen avaavan silmänsä ja vielä horroksessa katselevan ympärilleen. Hänen jäsenensä olivat lakanneet vapisemasta. Rauhallisesti lepäsivät kädet lämpimällä peitteellä. Hänen kapeat, kalpeat huulensakin saivat jo vähän veren punaa.

Hän yritti nyt katsoa tarkemmin.

Niin huomasi hän Alfredin.

"Missä... minä olen?"

Alfred kaatoi hänelle hiukan alkonia, jonka hän tottelevasti siemaisi.

"Te olette pelastettu! Aine... rakas Aine. Te elätte..." Hänen äänensä oli onnesta käheä.

"Missä... minä olen...?"

"Eräässä arachniossa... Katsokaa vain ympärillenne!" Hän naurahti peitetyllä äänellä. Hänen täytyi nauraa, muuten hän olisi itkenyt. "Tuo, mikä lyö sadekattoon, on puunoksia... tunnetteko te niitä? Ja tuolla ylhäällä on kultainen taivas!"

"Missä... on A 15?"

"A 15... Te olette nähneet unta, että on jotain sellaista kuin A 15. Se on ainoastaan harhakuva, uskokaa minua! Aamulla otan minä teidät käsivarsilleni ja vien kävelylle mitä kauneimmalle nurmikolle... jossa kasvaa oikeita puita... Ja siellä on järvi... vihreänkeltainen jalokivi..."

Aine oli kuunnellut tarkkaavaisesti hänen kauniita, leikitteleviä sanojaan. Mutta hänen katseensa uneksiva tuijotus ei kadonnut. Posket tulivat taas kalpeammiksi.

"Minua paleltaa..." valitti hän. "Kaikki on niin laajaa ja heleää. Ilma tekee minulle pahaa... Minä tahdon takaisin A 15:een!"

"Olkaa rauhallinen, Aine. Se ei käy päinsä. A 15 ei ole enää ihmisten asuttavissa!"

"Mitä teen minä täällä? Minua peloittaa. Minä en tunne tätä kaikkea."

Alfred tarttui hänen käteensä, joka oli taas tullut jääkylmäksi.

"Teidän pitää elää, Aine! Elää... ainoastaan elää, ei mitään muuta!"

"Täälläkö?... Täällä en voi elää. Minun kävisi kuin Marianin kukkien... ne myös..."

Kyyneleet virtasivat hänen vapiseville käsilleen.

Alfred melkein vihastui.

"Jättäkää jo toki Marian mielestänne! Hän ei ole tehnyt mitään pelastaakseen teidät. Hän on paennut ilman teitä... hän on jättänyt teidät pelkurimaisesti!"

Aine hymyili ihmeellisesti hänen ohitseen.

"Niin... hän on paennut ilman minua", sanoi hän kuin itsekseen. "Ei ole hyvä, että hän on lähtenyt siten.... ilman minua... Hänen olisi pitänyt... ottaa minut mukaansa!"

"Niin, siinä nyt näette! Älkää siis ajatelko sitä sen enempää! Muutama hetki vielä ja kaikki ympärillämme viheriöi ja kukoistaa!"

"Kukatkin olivat niin kauniit... ja nyt niitä ei enää ole... Eikä ole enää Mariania... eikä A 15:tä..."

Hän värisi.

Sitten aloitti hän uudestaan, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat juuri palanneet jostain kaukaisesta kotimaasta.

"Te ette olisi saanut ottaa minua mukaanne, jos A 15 ei enää ole olemassa... Mitä minusta enää?!"

"Pian tämä tulee teitä miellyttämään!" Alfred oli täynnä luottamusta. Hän katsahti innoissaan sadekatosta, näkyisikö jo yhtään vihreätä, jolla voisi yllättää tytön.

Tämä pudisti päätään.

"Minä kuolen... olen tietänyt sen jo kauvan... Olisin nyt mielelläni kotona, niin mielelläni... Oi, isäni!"

"Teidän isänne on pelastunut!" valehteli Alfred nopeasti.

Aine näki, että Alfred katsoi punastuneena sivulle.

"He kaikki ovat kuolleet... He ovat kuolleet kaupungin keralla. Ainoastaan minun yksin... täytyy kuolla ilman heitä... Minä kuulun heihin... Me kaikki olemme kadotetut..."

"Teidän on rohkaistava mielenne, Aine... vaikka vähänkin! Luonto on ihmeellinen... tuhansin kerroin kauniimpi kuin A 15!"

"Minulla ei ole rohkeutta... A 15:ssä en sitä tarvinnut. Olen heikko. Ilman kaupunkia en voi elää!"

"Aine!", Alfred veti hänet lähelleen. "Minä rakastan teitä. Minä tahdon tehdä puolestanne kaiken... mutta A 15:een... en voi teitä milloinkaan viedä! Aine nyyhkytti... oli vaiti.

"Ajatteletteko te Mariania?" kuiskasi Alfred.

"Hän... ajattelee minua!"

"Hän ei ole teitä _milloinkaan_ ajatellut... Minä tiedän sen!"

Aine loi häneen kirkkaanvihreät silmänsä:

"Miksi tahdotte te jotain, jota minulla ei ole? Miksi kiusaatte minua? Minun täytyy teille sanoa... etten minä ole enempää... koko elämäni on kaupungissa... ja että minä en edes... kiitä Teitä..."

Hän katsoi haaveksien, johonkin kauvas ja taipui sitten hiukan Alfredin puoleen, ikäänkuin tahtoisi uskoa hänelle salaisuuden.

"Minun... _täytyy_ kuolla!" kuiskasi hän. "Kuten Marianin... ja isäni... ja kukkien...! Me kaikki olemme samallaisia... kaikki yhdessä... emme voi elää... väsyneitä ja heikkoja... vailla rohkeutta! Luontoa... emme enää kestä..."

Kuiskaus häipyi niin hiljaiseksi, ettei Alfred enää ymmärtänyt sanoja. Hitaasti painuivat tytön silmäluomet kiinni. Ja hänen ruumiinsa tuntui raukenevan.

Alfred asetti tytön pään takaisin tyynylle.

Hän tunsi ääretöntä surua, joka peitti kaiken verhoonsa. Hänellä ei ollut enää voimaa. Hän tunsi jotain tarttuvan itseensä, eikä hän tiennyt, oliko se huumausta vai tuskaa. Hiljaa taipui hänen päänsä tytön kättä vasten.

Muutaman sekunnin ajan eroitti hän vielä oksien lyönnin ikkunaan. Sitten vajosi kaikki raskaaseen uneen...

Myöskin Henrikin oli äkkiä vallannut tämä ihmeellinen uneliaisuus. Se tuli niin nopeasti ettei hän ehtinyt itsekkään varoa maasta nousevia kaasuja.

Metsä oli muuttunut tiheäksi aivan kuivuneeksi vesakoksi jonka läpi juoksijakone vaivaloisesti pääsi etenemään.

Joka askeleella oli vastassa suuria monivärisiä sienikasveja jotka kiemursivat ylös myrkyllisessä ilmassa käsittämättömän korkealle.

Henrikin huumauksesta rauennut käsi oli liukunut pois ohjauspyörältä. Kasvot kalpeina ja pää rinnalle vaipuneena hengitti hän epäsäännöllisesti.

Venehytissä aukaisi Aine vielä kerran silmänsä, joissa oli omituinen lasinen loiste. Hän liikahutti oikeaa kättään kuin tahtoisi työntää pois Alfredin otsan. Mutta pian oli hän taas aivan hiljaa... Arachnio juoksi umpimähkään, tajuttomia matkustajiaan kuljettaen. —

Ohjaajana istuva vanha mies heräsi viimein pitkän ajan kuluttua jalkoihinsa tuntuvasta kylmyydestä. Hän suoristautui.

Nouseva aurinko heijasti jo vihreätä hämyvaloa joka näytti yhä lähenevän. Henrik tarttui ohjauspyörään ja väänsi sitä voimakkaasti vasemmalle jossa hän näki ruskeitten korsien huojuvan.

Häntä huimasi.

Tuolla jo kaartui Vihreäjärvi kylpien aamuauringossa.

Mitä olikaan tapahtunut?

Hänen sydämmensä löi yhä tuskaisasti ja aivoja pakotti raskaasti. Hän arvasi sen olleen jonkun myrkyn vaikutusta.

Hitaasti askel askeleelta polkuili arachnio järven rantaan. Vanhus väänsi vipua pysähdyttäen koneen ja katsahti Aineen ja oppilaaseensa.

Veneen juhlallisessa hiljaisuudessa näki hän Alfredin hengittävän rauhallisesti nojaten päätään pientä veretöntä kättä vasten. Tytön marmorivalkean otsan alta katsoi kaksi puoliavointa silmää elämän ikuisuutta kohti. Kapea, liikkumaton suu oli hymytön, kysymyksetön...

Suhisten huojutti järvituuli viheriää ruohikkoa.

Voimakas luonto ojensi hänelle sylinsä, ijäisen, kuninkaallisen sylinsä...

XI. ELÄMÄ.

Sinervä kuu nousi vuorten takaa.

Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli pukeutunut tummiin silkkipilviin.

Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia, ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.

Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina niittyjen keskellä.

Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja äreästi.

Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.

Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon. Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen...

Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen elämänsä, muistojensa viimeinen säie.

Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.

Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi, ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja. Daniel... ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa, poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo... kuin kallisarvoinen hedelmä...

Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita...

Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin käsille kuin sydämellekin.

Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan...

Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät ehtyneen joen.

Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.

Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs. Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan... suojasi vuoristoväkeä...

Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.

Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.

Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla... Mutta Henrikin sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä oli ollut... Ja mikä ei enää koskaan palaisi.

Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa, hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä...

Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa maahan.

Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa kaltaiseksi.

Nyt oli hän juureton... Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja eilistä hän ei voinut unohtaa...

Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.

Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole elämiseen voimaa, häviää.

Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.

Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —

Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne... Nekin olivat vain osa tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä kuolemaan.

Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.

Sitä hän ajatteli nyt usein...

Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait... ihmeellisen yhtenäisinä...

Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi hopea...

Kaivo oli nyt täysin valaistu.

Se kylpi tähtien välkkeessä... Taloista kuului naisten naurua.

Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.

Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.

Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.

Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten virkahti Alfred:

"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?" Daniel ei kääntänyt päätään.

"Siihenhän on niin totuttu... en tiedä, sillä viimeaikoina en minä ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei todellakaan ole aikaa sellaiseen!"

"Niin on minunkin laitani..." Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa kuunnellen puiden välissä.

Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen...

"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä ajatus kiusaa minua usein?"

"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten... Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja lopultakin... meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada sinut järkiinsä... Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen iloisesti.

"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti... niin todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä milloinkaan ollutkaan muualla... Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."

Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.

Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.