Part 13
Poistuiko tai jäikö hän tänne — mikään ei kuitenkaan pidättänyt kukkien nopeata kuolemaa. Asiaa ei voinut enää millään auttaa, kun kerran keinotekoinen munanvalkuaisaine, josta ne oli tehty, jo hajosi ammoniakkiin ja salpietarihappoon. Vaikkapa happipumput saataisiinkin taas toimimaan, olisi pelastus liian myöhäistä!
Hiljaa liukui hän sarkoja pitkin.
Hänen oli otettava jäähyväiset siltä, mikä oli ollut hänen elämänsä toivo, onni ja ylpeys.
Yhä valjummiksi kävivät kukat. Ruusut luhistuivat punertavaksi kasaksi, liljakelloista oli jälellä vain tutisevia korsia. Hyansithien tuhannet siniset tähdet hajosivat. Ruskeina kuin vanhat rypistyneet paperipalaset riippuivat krysantheemit. Vain unikkojen silkkistä punaa oli vielä hieman näkyvissä.
Marian seisoi paikallaan. Naurahtaen sanomattoman katkerasti ojensi hän kätensä kukkia kohti.
Mutta niinpian kuin hän kosketti niitä, muodostuivat ne ilkeänhajuiseksi, kellanruskeaksi hyytelöksi, joka valui sormista pisaroina lattialle.
Tuoksu oli väkevää ja pistävää.
Aine tuli samassa sulhasensa viereen.
Hänen silmänsä olivat nyt täysin valveilla.
"Sinun täytyy lähteä pois!" sanoi hän hiljaa, mutta varmasti. "Minä tunnen, että kuolema vaanii täällä. Tule!?"
Marian tuijotti häneen kuin vieraaseen.
Sitten työnsi hän morsiamensa luotaan, räikeästi naurahtaen, silmät palaen pahaaennustavasti.
"Mene minun puolestani!" läähätti hän, yskien. "Kuka sinua täällä pidättää? En ainakaan minä... mene! Minä tahdon, että menet!"
"Ja sinä... jäät tänne... kuolemaan?"
"Jätä se minun huolekseni! Tahdon olla yksin! Etkö sinä siis huomaa, etten minä voi enää elää ilman kukkiani... että sinun täytyy antaa minun käydä turmiooni niiden, tuhoutuvien keralla!"
"Mutta jossain muualla..."
"Ei ole mitään: jossain muualla. Koko 'muualla' murtuu, katoaa... Älä häiritse minua! Noissa ulommaisissa tulililjoissa on vielä hiukan loistoa. Minun täytyy katsoa niitä... Ne ovat viimeiset..."
Äkkiä kääntyi hän Ainea kohti.
"Mene!" huusi hän kaikuvalla äänellä. "Mene. Jos et nyt mene, tukehdut sinä..."
Ja hän kohotti kätensä.
Ainesta katosi viimeinenkin rohkeuden hiven. Hän tarttui autinonsa ohjaustankoon ja pelosta mielettömänä kiiti pois. Takanaan tunsi hän myrkyllisen tuoksun, joka leijaili pieninä, valkeina huntuina.
Marian jäi sinne...
Häntä pyörrytti, ja vihdoin yritti hänkin syöksyä pois. Hän ryki yhtämittaa, lyhyesti yskien. Hyytelöä virtasi nyt jo leveinä puroina yli lattian. Hänen autionansa ei tahtonut lähteä.
Hän huumautui... mutta pääsi taas tuntoihinsa. Höyryt salpasivat häneltä hengityksen.
Hän tempoi käsillään tarttuakseen johonkin... ei saanut kiinnekohtaa... vaipui polvilleen.
Vielä nosti hän päänsä... yskähteli, suu jo täynnä verta.
Suurentuvilla silmillään eroitti hän vielä tuskin huomattavaa punaa yksinäisissä tulililjoissa, jotka eivät vielä olleet täysin sulaneet.
Nyt häipyivät nekin... ensin muuksi... mustanruskeiksi... myrkkyä levittäen...
Marian, niiden herra ja orja, ei nähnyt niitä enää.
Hänen keuhkojensa kirkas veri juoksi lattiaa peittävän myrkkyhyytelön sekaan.
Värittömät silmät tuijottivat puoliksi avoimina harmaansekaiseen ilmaan, ikäänkuin syyttäen jotain tärkeätä... jotain olentoa... Jumalaa...
Tiedottomana, kaihoisana aukeni tahrainen suu...
Mutta alhaalla hississä oli Aine, happohöyryjen tunkiessa sieramiin, ja hänen kauhistunut sielunsa hoiperteli kuin elämästä pois, raskaaseen, rajattomaan pimeyteen...
* * * * *
Ulkona kaduilla jatkui pakokauhu kasvaen minuutti minuutilta.
Julkisen Viraston katolta, jonne nousua varten oli pystytetty erikoinen laite, lensi ilmalaivoja, sullottuina aivan liian täyteen matkustajia.
Mutta kaupunki oli suuri, tiheään asuttu; sen kuljetusvälineet eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Siitä syystä jatkui täälläkin yhtämittainen hirveä kamppailu, jossa naisia ja lapsia poljettiin niin, että heitä putoili yli kaiteiden.
Pakolaisjono kaduilla ei myöskään näyttänyt pienentyvän, mutta se kehittyi nyt enemmän pääkaduille. Sensijaan jäivät sivukadut hiljaisiksi ja kuolleiksi. Kaikkialla ammottivat ovet avoimina. Ikkunat heiluivat sateessa, joka juuri keskipäivän alettua oli pantu virtaamaan. Joissakin kattopuutarhoissa liehui unohdettuja vaatteita ja roikkuvat aurinkoverkot huojuivat harmaina ja valottomina parvekkeilta ja päädyiltä.
Mutta yhä vielä hehkui kuumuus yli katujen. Sadepisarat, joita tippui sileille käytäville, haihtuivat pian nousten usvana kuumiin rakennuksiin. Raskaita, sumuisia pilvijonoja kierteli yläpuolella.
Huolimatta kaikista hälyytystiedoista ei Henrik ollut ryhtynyt mihinkään pakovalmisteluihin. Hän teki työtä herkeämättä, vaikka Helios poika oli paennut jo yöllä ja Alfrediakaan ei ollut näkynyt enää muutamiin tunteihin.
Nyt ei hän kestänyt enää pitemmälti laboratorionsa hiljaisuutta ja bakteerien ilkeän imelää tuoksua. Hän ei voinut enää myöskään salata itseltään sitä, että hänen kaikki vaivannäkönsä oli nyt hyödytöntä ja että hän tähän asti oli lakkaamatta työskennellyt vain pitääkseen ahdistavat ajatuksensa loitolla.
Turhaan oli hän koettanut päästä yhteyteen Yleisen Viraston, lihatehtaiden ja muiden paikkojen kanssa. Hän ei saanut vastauksia, tai jos sai, olivat ne epävarmoja, sekavia.
Hänen oli ollut mahdotonta saada tietää, olivatko maja-asukkaat vielä työssä.
Niin lähti hän viimein itse ottamaan asioista selkoa.
Hiljaisille kaduille, jotka hän valitsi suunnakseen, kuuli hän jostain jyrähtelyjä.
Monasti tuntui hänestä, kuin maa autinon alla vajoaisi ja järähtelisi.
Toisinaan kuuli hän ilmasta kirkuvia valitushuutoja... kuin haavoitettujen lintujen kirkunaa.
Levollisesti kiiti vanha mies eteenpäin. Hän oli jo niin kauvan tottunut yksinäisyyteen, että hän kiersi kuolemaan tuomitun kaupungin katuja kuin omana varjonaan... tunteettomana... ilman toivoa, mutta myös ilman pelkoa...
Pisaroivassa sateessa kohtasi hän pienen joukon. Naiset olivat hunnutetut aina silmiin asti... eräällä oli lyijynharmaat, laihat kasvot, ja silmäluomet melkein suljetut.
He eivät näyttäneet huomaavankaan häntä.
Mutta jonkun matkaa hänestä he pysähtyivät ja katsahtivat odottavasti mukanaan olevaan mieheen. He levittivät, kuin käskystä, kätensä ylös, sormet ojennettuina.
"Sisareni..." sanoi mies.
"Veljemme..." vastasivat naiset.
"Te tahdotte, sisareni..."
"Me tahdomme, veljemme..."
Henrik jäi ihmetellen paikalleen talon suojaan, ettei häiritsisi heitä. Hän hieman hymyili, ei heille, vaan itselleen, ettei hän tällaisena vaarankaan hetkenä voinut olla havaintopäiväkirjaansa muistiin merkitsemättä tapahtumia ja ihmisten tekoja...
Laulavalla äänellä aloitti mies jälleen:
"Te tiedätte, että tahto on kaikki kaikessa!"
"Me tiedämme sen!"...
"Jos te tahdotte, tullaan kaupunki säästämään!"
"... säästämään..." vastasi kaiku kalpeilta huulilta.
"Hengen voima on vahvempi kuin me aavistamme, vahvempi kuin koko maailman voima...
"Se on vahvempi..."
Ylös ojennetut kädet tuskin vavahtivatkaan. Sade virtasi vienona heidän ylitseen kastaen posket, olkapäät, koko vaatetuksen.
He seisoivat kuin paleltuneet, silmät kiinni, huulet yhteenpuristettuina. Heistä hohti yli-inhimillisen tahdonponnistuksen hurmio.
"Kaupunki jää elämään!" julisti vihdoin mies.
Huokauksia... autuaiksi kirkastuneita katseita... käsivarret vaipuivat raskaasti alas kuin kivet, vahankalpeat sormet vääntyivät kuin tuskasta. Sitten lähtivät he taas, hiipien toinen toistensa vieressä, kasvot loistaen ja ylös kohotettuina.
He peittyivät sateeseen kuin valoisaan pilveen, he jotka uskoivat, että he salaista tahtoaan ponnistamalla voisivat estää tai muuttaa tapahtumain kulun.
Henrik katsoi ihmeellisen joukon jälkeen.
Jälleen kuului harmaalta taivaalta ahdistavaa kirkunaa. He eivät sitä kuulleet.
He uskoivat...
Taas olivat kadut peloittavan hiljaiset, kuolleet. Kaukana näki Henrik jonkun, varmasti pakoon päässeen haaveksijan; hän puheli hiljaa talolle, ja hän syleili ja syvin kumarruksin tervehti... Kunnes mielipuolisuus yhtäkkiä pani hänet kiitämään pois... tietämättä itsekkään, minne...
Unohdettuina olivat ylemmän kiertoradan raiteet. Kirkkaat korkeat kiskot loistivat märkinä. Myöhemmin tapasi hän radan keskivaiheilla sentään erään vaunun, joka ei ollut päässyt päämääräänsä asti.
Näytti siltä kuin sen kohdalla olisi ollut katutaistelu. Suuri ozoninpuhalluslaite riippui rikkirepeytyneenä katosta. Sen alla oli särkyneen autinon jäännökset tummanruskeassa verilammikossa, johon silloin tällöin putosi sadepisara särkyneen katon läpi.
Mutta mitään muuta ei näkynyt... ei yhtään ihmistä... ei elon merkkiäkään...
Mutta maja-asukkaitten neliössä oli touhua.
Muutamat nuoret juoksivat myttyineen kadun poikki. Liinoista pisti esiin päitä, jotka epäluuloisin katsein tarkastelivat tulijaa. Keskenkasvuinen poika veti nuorasta karitsaa jälessään. Talonsa edessä seisoi Aldrans 16 ja hänen luokseen ohjasi Henrik.
Talonpoika katsahti häneen ja virkkoi sitten painavasti:
"Onpa hyvä, että edes joku teistä kaupunkilaisista tulee tänne, jotta saamme sen sanoa teille. Esimiehistä ei enää ketään ole täällä."
"Mitä haluatte sanoa?"
"No niin... meistä se onkin yhdentekevää. Parin tunnin kuluttua ovat viimeiset meistäkin menneet menojaan. Tekisimme kyllä herroille mieliksi jäämällä tänne kuolemaan..." Hän keskeytti, jatkaen sitten hiukan mietittyään: "Minä olen kaivatuttanut ison kaivon kaupungin tuolla puolen, koska karjamme ei voi käyttää tätä keinotekoista vettä. Mutta siitäkään emme saaneet vettä esille... ainoastaan höyryjä ja savua nousi... ja siellä on kuuma, niin ette, voi sitä enää mennä lähelle. Kuumuus tulee punaisesta savusta..."
Henrik katsoi puhujaa niin jännittyneenä, että maja-asukaskin sitä kummasteli.
"Eikö ollut teiltä väärin kuljettaa meidät tänne, missä meidän tämän hirveän kuumuuden tähden on jo täytynyt lopettaa suuri osa karjaamme? Se oli vääryyttä!" Hän kumartui sivuun ja sylkäisi halveksivasti suoraan toisen autinon eteen.
Henrikin täytyi ihan naurahtaa.
"No, rauhoittukaahan!" pisti hän väliin. "Tällä hetkellä ei sille voida mitään. Mutta missä on tuo teidän kaivauksenne?"
"Jos herra haluaa tulla mukaamme... viimeiset valmistelut näyttävätkin jo olevan tehdyt... muut ovat menneet jo ennen..."
Siihen ilmestyi nyt muutamia naisia, lapsineen ja tavaroineen. Kovasti määkivää karitsaa vedettiin nuorasta.
Kiireesti lähti pieni jono nyt matkalle.
Edellä kulkivat molemmat miehet, vaiteliaina, luoden toisiinsa sivusilmäyksiä. Henrik ajatteli, miten oli mahdollista, ettei ihmisillä näin vaaran hetkenäkään ollut toisilleen mitään sanottavaa ja että he tunsivat nytkin vain tuon kuilun, jonka vuosisatojen kehitys oli repeyttänyt eri ihmisrotujen välille... Aina vain sama ristiriita!
He pääsivät jo kadun päähän asti.
Heidän edessään aukeni märkä, tumma tasanko.
Aldrans nosti kätensä.
"Tuolla toisella laidalla... herrahan näkee höyrypilvet, jotka nousevat maasta... siellä on kaivanto!"
Mies ei antanut hänelle, kättä hyvästiksi. Välinpitämättömästi kuin tiepylvään jätti hän Henrikin seisomaan paikalleen. Muuan vaimo otti hänen paikkansa.
Henrik katsoi heidän jälkeensä vielä hetken.
Siinä palasi vanha maailma takaisin kotoiseen luontoonsa... aavistamatta mitään... varmana päämäärästään...
Kumpi näistä kahdesta ihmisrodusta jäisi elämään?
— Mutta tarvitsiko sitä edes kysyä!
Hän mietti vähän. Nyt täytyy toimia nopeasti, päättäväisesti. Tutkimus voisi kyllä olla hänen viimeisensä, mutta ellei se voisikaan pelastaa enää nykyisyyttä, niin ehkä kuitenkin tulevaisuuden!
Hän lähti valoa hohtavaa höyrypilveä kohti...
Pian alkoikin tuntua kuumuutta ilmassa.
Hiki pusertui hänen otsaltaan. Hän hengitti jo raskaasti.
Kaiken varalta oli hän ottanut laboratoriosta mukaansa pienen ilmapainepumpun, jossa oli sulaa hiilihappoa. Hän irroitti kojeen, joka oli kiinni autinossa erikoisessa kiinnityslaitteessa. Sitten astui hän pois koneestaan. Lyhyin, varovaisin askelin lähestyi hän valkoista pilveä.
Heikko tuuli leyhytti savua toiselle puolelle, joten hänen onnistui päästä lähemmäksi kuin oli toivonutkaan.
Silloin... valkea höyry tihentyi... punertui... näytti syöksevän maanalaisia lieskoja...
Henrik kohotti pumpun, suuntasi sen keskelle yhä kasvavaa lieskaa ja painoi.
Sähisten kuin eläin painui höyrypilvi kaivannon syvyyteen. Muutaman kerran nousi vielä usvannäköistä, mutta senkin painoi sade maahan.
Samassa hetkessä katosi myöskin kuumuus.
Henrik harppasi kuilun reunalle.
Hän laskeutui polvilleen tirkistäen rosoisen reunan yli. Ohuita liekkejä löi sieltä häntä kohti.
Syvällä pimeydessä luuli hän näkevänsä kaukaista, sinoberinpunaista valoa. Muuten vallitsi alhaalla synkkä pimeys... läpinäkymätön... pahaaennustava pimeys...
Vielä kerran lähetti hän sinne hiilihapposuihkeen.
Jälleen sähähti... kihisi... sitten vallitsi taas mykkä hiljaisuus.
Elämä, hehku kuilussa oli kokonaan sammunut.
Hiljalleen nousi hän ja ojensi kätensä, jolla oli suojannut kasvojaan. Hän tunsi hyvin voimakasta pyörrytystä. Ohimoilla kiilsi kylmiä pisaroita.
Silloin huomasi hän aivan oikealla puolellaan, ihan vieressään jotain, joka ei ollut kiveä eikä maata, mutta jotain lämmintä. Se oli harmaata, litistynyttä hyytelömäistä ainetta ja sen pinta loisti äärettömän pieninä, teräksenvärisinä kiteinä.
Oppinut katsoi sitä tarkemmin ja hän aavisti, mitä se oli.
Sen täytyi olla... kuollut tulisielu!
Hän tohti koskettaa sitä.
Se oli jäykkä... liikkumaton.
Päättävästi veti hän puvustaan piiteräksisen, hiotun, läpinäkyvän rasian, jossa tavallisesti säilytettiin puristettua alkonia.
Hän otti päähineensä ja sen varassa työnsi tuon aineen rasiaan. Ja hän luuli hetkisen huomanneensa sen liikahtelevan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi hän kuitenkin erehtynyt.
Hyytelö oli jo aivan kylmentynyt, ja sade oli lisäksi painanut sen ruttuun.
Mutta kun se oli ollut vähän aikaa rasiassa, se leveni täyttäen rasian tilan kokonaan.
Vanha mies ei viivytellyt enää sitä tarkastaakseen. Se oli nyt tutkittava aivan perinpohjin, ei täällä!
Sillä jokaisella ihmisen löydöllä oli myös vihollisensa, hävittäjänsä!
Kotiin! Kotiin laboratorioon!
Hän heittäytyi autinolleen ja kiiti kaupunkia kohti.
Mutta hänen takanaan alkoi jo uusia höyrypilviä nousta kaivoskuilusta... arasti... hitaasti... taistellen voimakkain ottein sadetta vastaan.
Ja maja-asukkaat olivat jo häipyneet kauas harmaaseen, läpitunkemattomaan sumuseinään...
X. PAKO.
Henrikin laboratoriossa pyöri musta rautapyörä vimmatusti kuin ajaen aavemaista varjoaan takaa.
Suristen pyörivät kirkkaat aluminiumremmit, jotka yhdistyivät pienempiin rattaisiin.
Oppinut ei huomannut, että puoliyö oli jo ohitse. Hänen koevälineittensä keskipisteenä oli tuo pieni ihmeolento, jonka hän oli löytänyt kaivoksen reunalta.
Hän oli jo tehnyt kaikellaisia yrityksiä saadakseen sen vastaamaan edes pienellä värähtelyllä, mutta turhaan. Ainoastaan uutta hiilihappoannosta hän oli välttänyt käyttämästä.
Hän istui, nyt kädet nyrkkiin puristettuina, koska hänen ei ollut onnistunut saada tätä ihmeellistä olentoa jälleen henkiin. Mitä hyödytti häntä tämä kuollut, tunnoton rautalima?
Voidakseen tutkia sitä piti sen hengittää... liikkua... näyttää merkillistä valoaan. Olisi kyllä sitten aikaa paloittaa se kemiallisia ja fysikaalisia tutkimuksia varten. Mutta sillä tavoin ei kukaan voisi päästä selville sen elämäntoiminnasta.
Vihdoin, vaivaloisen ja hedelmättömän puuhailun jälkeen oli vanhus päättänyt laskea tulisielun läpi heikon sähkövirran. Ellei sekään auttaisi, olisi hänen viisautensa lopussa. Silloin ei auttaisi muuta kuin rikkoa tuo lopullisesti kuollut olento aineosiinsa.
Varovaisesti nosti hän sen lasilevyltä, jolla se oli tähän asti ollut kuin mikäkin harmaa, kimalteleva kakku, ja asetti sen suureen piiteräksiseen säiliöön, jossa vallitsi 6000 asteen lämpö, kuitenkaan säiliötä sulattamatta. Sitten sulki hän säiliön ilmanpitäväksi ja yhdisti sen sähköjohtoon.
Hän sammutti lamput lukuunottamatta yhtä, joka riippui suoraan säiliön yläpuolella, ja istui nojaten käsivarsillaan säiliön suojatankoon. Pitkään aikaan ei hän huomannut muuta kuin virtaa synnyttävän vauhtipyörän surinan.
Hyytelö ei muuttunut miksikään.
Vanha mies ei tuntenut lainkaan väsymystä. Hänellä oli tunne, että hän oli vapautunut kaikesta ruumiinheikkoudesta ja että hän oli vain yksi älyn salaisista voimista...
Taivaalla vilkkuivat viimeiset, pilvien varjostamat tähdet. Hän ei niitä nähnyt... hän oli kaukana niistä... koko maailmasta.
Hänen maailmanaan oli vain tämä laboratorio, tämä outo, ennentuntematon ja käsittämätön olento, joka äkkiä oli katkaissut munavalkuaisaineiden vuosimiljoonaisen ketjun. Tuo hänen edessään lepäävä olento kuuluisi kerran uuden, metallisen elämänsuvun unohdettuihin kantaisiin — samaten kuin kerran amobit olivat olleet ihmissuvun perustajia...
Kaksi maailmaa matkallaan uusiin kohtaloihin!
Kaksi maailmaa kohtasivat toisensa... toinen kestämättä toisen edessä, toinen hävittäen toisen...
Mutta kenties onnistuisi hänen, tietojensa avulla, katkaista tuo metalliolentojen tuskin liikkumaan lähtenyt rivi ja palauttaa se takaisin syntymättömien elimettömään valtakuntaan... Mutta ellei se onnistuisi, silloin olisivat nuo valtijoita... nuo alkeelliset varjomaisten vaistojensa varassa liikehtivät olennot. Ja kuitenkin näistäkin olennoista kerran nousisi henki luomaan jälleen uutta, tekemään työtä, rakentamaan maailmoita...
Sillä ei ole mitään Elämää ikuisempaa.
Koko elämä on kuin taipuisa savi, jonka keskellä vallitsee Henki vastaten maailmankaikkeuden liikuntoihin ja viesteihin. Lakkaamatta, väsymättä luo se muotoja, särkee niitä, sovittaa niitä uudestaan ikuisesti vaeltavaan maailmaan voidakseen ylläpitää olemassaoloaan.
Sillä mikään ei ole niin voimakas kuin tahto olla... se on Jumalasta...
Niin istui ja mietiskeli vanha mies...
Hänestä tuntui kuin hän kasvaisi yli oman kiertokulkunsa, johonkin tuntemattomaan kiertokulkuun.
Maa muuttui hänestä korkeaksi tähdeksi, uudeksi, arvoitukselliseksi, täynnä loppumattomia elinvoimia...
Hänen pieni inhimillisyytensä vain palellutti häntä...
Silloin hän äkkiä hätkähti.
Tulisielu oli liikahtanut.
Hän lisäsi virtaa parilla voltilla. Jälleen oli hän ainoastaan harkitseva, kylmästi laskeva tiedemies.
Hyytelön rutussa oleva pinta sijoittui hiljalleen, koko aine näytti tulevan täyteläisemmäksi, joustavaksi. Kiteet välkkyivät entistä kirkkaampina.
Hiljalleen, tuskin huomattavasti, alkoi se nyt punertua.
Ja värittymistä seurasi myös ensimäinen liikunto.
Muodoton hyytelö vetäytyi kokoon, kuin näkymättömäin lihasten supistamana. Sitten venyi se jälleen, ja eräältä sivulta pisti esiin osa, kuin käsivarren tapaisena, lipuen pitkin sileätä seinää.
Tulisielu oli herännyt tajuttomuudestaan.
Henrik tempasi tuolin aivan vesikirkkaan säiliön ääreen. Hän pani merkille nyt monenlaatuisia, uusia huomioita.
Olennon yhä vilkkaammalle liikkumiselle oli esteenä seinä, jonka läpi se ei voinut päästä. Avuttomana oli se siten säiliön pohjalla, värin vaihtuessa pian sinertävästä helakkuudesta hohtavaksi sinoberinpunaksi. Sen pinta nousi ja laski hiljalleen, se ikäänkuin hengitti. Ja sen sisään muodostui pieniä välähtelevän kirkkaita jyväsiä, jotka rupesivat pyörimään toistensa ympäri... yhä rajummin ja rajummin, niin ettei vanhus kyennyt lopuksi enää paljaalla silmällä erottamaan.
Oppinut teki merkintöjään.
Hän oli niin kiihtynyt, että kaikki jäsenensä vapisivat kuin kuumeessa. Silmiä aivan pakotti tuon tulenvärisen ilmiön tarkastelu.
Varovaisesti liikahutti hän seinää.
Olento näytti pelästyvän, veti liekkivartensa takaisin ja oli hetken aivan hiljaa.
Se siis tunsi!
Mutta mitään enempää, alkeellisintakaan ilmaisua, ei voinut havaita.
Mutta vanhusta miltei kammotti, hän tunsi selkäpiitään karmivan.
Tulisielu oli nyt kasvanut kaksinkertaiseksi... Se täytti jo lähes neljäsosan suuresta säiliöstä.
Yhä surisi hiljaa sähkövirta, joka oli saanut sen henkiin.
Tai eikö se ehkä voisi lainkaan kuollakaan?
Henrikin aivoissa risteili lukemattomia kysymyksiä, joista hän ei kuitenkaan voinut yhteenkään vastata.
Nyt, yhdellä kertaa kohosi olento pohjalta. Erikoisesti liikkumatta leijaili se ilmassa, nousten säiliön ylempään reunaan. Säikähtyneenä sileästä levystä laskeutui se hieman alas leijailemaan, yhtämittaa muuttaen muotoaan, milloin litteäksi kuin levy, milloin kaarevaksi.
Sen värivaihtelukin oli niin voimakasta, että sen pinta oli kipenöitsevänä pyörteenä. Tämä yhtämittainen pyörre sai aikaan tuon hyytelöolennon kasvamisenkin ja kevyesti ilmassa pysymisen.
Säiliö huokui jo nyt sietämätöntä kuumuutta.
Vanhus sulki virran.
Mutta tuliolento tanssi edelleen vimmatusti.
Äkkiä häiritsi tätä miltei juhlallista hiljaisuutta ulkoapäin kuuluva kalistelu ja läähätys. Suljetun oven kuvailmoittajassa näkyivät Alfredin kalpeat, väsyneet kasvot, odottaen sisäänpääsyä.
Vanhus tarvitsi hetken käsittääkseen tilanteen. Vieläkö oli ihmisiä... vieläkö aikaa... vaara?
Hän oli ollut jo ulkopuolella maailmaa...
Hän antoi oven aueta.
Alfred syöksähti sisään, mutta hänen autinollaan oli vielä joku, jota hän piti sylissään... laboratorion hämärässä ei ensin saanut oikein selvää, kuka... mutta tuliolennon punaisen valon langetessa sinne näkyi, että se oli nainen... tajuton nainen!
"Pyydän anteeksi, mestari!" huudahti Alfred hengästyneenä... "Teidän täytyy auttaa minua! En usko, että hän on kuollut! Olen ajanut luoksenne niin nopeaan kuin vaan olen voinut... Pyydän, että autatte... Hän on varmaan vain pyörtynyt!"
Ja hän nosti naisen koneesta ja laahasi hänet seinän vieressä olevalle leposohvalle. Nuori mies ei kuitenkaan jaksanut yksinään kantaa velttoa ruumista, vaan täytyi vanhuksenkin tarttua avuksi vahvoin käsivarsin.
Henrik sytytti lamput.
Valkeat säteet valaisivat suloiset marmorikasvot.
Alfred seisoi naisen vierellä.
"Aine!"
Hän tahtoi heittäytyä hänen ylitseen.
Nyt tunsi myös Henrik tytön.
Hän viittasi epätoivoisen nuorukaisen pois.
"Mene ja pidä silmällä piiterässäiliötä! Muutoin en voi tehdä mitään ystävättäresi hyväksi!"
"Mitä, onko tämä... tulisielu?!..."
"Kyllä... älä päästä silmiäsi siitä."
Alfred vaipui tuolille, jossa opettaja tähän asti oli istunut.
Kaikki pyöri hänen silmissään. Hänen valtimonsa löivät hurjasti niin, että hän tuskin kykeni hengittämään. Käsivarsilihaksia pakotti ja vapisutti.
Hänen silmänsä tuijottivat tarkasti säiliöseinään, mutta kuitenkaan ei hän nähnyt muuta kuin yhtenäisen liekinvärisen valon...
Mutta mitä kaikkea hän oli saanutkaan kokea. Hän oli tuntikausia harhaillut kaupungilla, kunnes muuan ystävä oli kiireessä ilmoittanut hänelle, ettei Numero 50000 ollutkaan paennut kuten varma huhu kertoi.
Alfred oli kuitenkin löytänyt hänen talonsa tyhjänä, Ainen huoneen koskemattomana... häntä itseään mistään löytämättä... Kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Taas alkoi mieletön ajo kaupungissa. Ainen ystävättäret olivat paenneet jo kauan sitten, hänen isänsä virkamiehet jossain vieraassa ilmalaivassa syöksyneet alas, kuolleet.
Marianin luokse!
Ja siellä... elottomana ruumiina hissin pohjalta oli hän löytänyt Ainen.
Miten hän oli kyennyt tuomaan hänet tänne ilman vierasta apua, sitä hän ei tiennyt. —
Hän kuuli Henrikin liikkuvan ja koetti päästä tasapainoon.
Kuului heikkoa ähkimistä...
Hän huudahti... ja samassa virtasivat kyyneleet yli hänen kasvojensa. Hän ei tohtinut lähestyä Ainea, ettei säikähdyttäisi häntä.
Hän eli!
Vanhus astui Alfredin luo.
"Älä huoli surra! Hän nukkuu."
Alfred puristi kiitollisena vanhuksen kättä. Hän ei saanut ääntä kurkustaan.
Sitten katsoivat molemmat tuliolentoa, jonka hohto nyt valaisi koko laboratorion.
Se oli nyt yhtenä punaisena pilvenä ja oli levinnyt edelleen täyttäen jo puolet säiliöstä ja jättäen vain pienen tilan liikkumiselle.
Piiterässeinät räiskyivät yhtämittaa kovassa kuumuudessa hehkuen aivan valkoisina.