Part 3
Suzanne punastui taaskin; hän oli unohtanut paikan ja ajan seistessään valkean edessä ja salliessaan kauniin nuoren englantilaisen silmäillä suloisia kasvojaan ja aivan kuin huomaamatta pidellä häntä kädestä. Äidin ääni herätti hänet.
»Kyllä äiti», sanoi hän nöyrästi istuutuen illallispöytään.
IV LUKU.
Salaliitto
He näyttivät kaikki iloisilta, jopa onnellisiltakin istuessaan pöydässä; sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurst, kaksi tyypillistä, hyvänluontoista ja hyvin kasvatettua englantilaista aatelisherraa armon vuonna 1792 ja ylhäinen ranskalainen kreivitär kahden lapsensa kanssa, jotka juuri olivat pelastuneet hirveästä vaarasta ja vihdoinkin löytäneet suojapaikan turvallisen Englannin rannikolla.
Nurkassa istuvat vieraat olivat nähtävästi lopettaneet pelinsä. Toinen heistä nousi ja seisten selin pöydässä istuvaan iloiseen seurueeseen, asetteli isoa, kolmikauluksista viittaa hartioilleen. Sitä tehdessään hän vilkaisi ympärilleen. Kaikki naureskelivat jutellen ja hän mutisi: »Ei hätää!» Sillä hetkellä hänen toverinsa, jonka pitkällinen harjoitus oli tehnyt vikkeläksi, laskeutuen polvilleen pujahti hiljaa tammipenkin alle. Toinen vieras asteli verkalleen kahvilasta lausuen mennessään kovalla äänellä: »Hyvää yötä!»
Kukaan pöydässä ei ollut huomannut omituista, hiljaisuudessa tehtyä temppua, mutta kun vieras oli sulkenut oven perässään, päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.
»Vihdoinkin rauhassa!» sanoi lordi Antony iloissaan.
Sitten nuori kreivi nousi ja ajan tavan mukaan kohautti teeskennellen lasinsa ilmaan sanoen murteellisella englanninkielellä:
»Hänen majesteetilleen Yrjö III:lle! Jumala siunatkoon häntä meille pakolaisraukoille osoittamastaan vierasvaraisuudesta!»
»Hänen majesteetilleen kuninkaalle!» kaikuivat lordi Antonyn ja sir Andrew'n äänet uskollisuusmaljoja juodessa.
Kaikki nousivat yhtyen äänettöminä juomaan kuninkaan kunniaksi. Ranskan onnettoman kuninkaan, sittemmin kansansa vangin, kohtalo näytti painavan synkän leiman myöskin herra Jellybandin iloisille kasvoille.
»Ja herra kreivi de Tournay de Basserivelle», sanoi lordi Antony riemuissaan. »Toivottakaamme hänet tervetulleeksi Englantiin muutamien päivien perästä!» — —
»Voi, arvoisa lordi», sanoi kreivitär, kun hän vapisevin käsin nosti lasin huulilleen, »minä tuskin uskallan sitä toivoa.»
Mutta lordi Antony oli jo ehtinyt jaella liemen ja keskustelu lakkasi hetkeksi, jolloin Jellyband ja Sally kuljettivat lautaset kullekin, ja kaikki ryhtyivät aterioimaan.
»Arvoisa kreivitär», sanoi lordi Antony jonkun ajan kuluttua, »esittämäni malja ei ollut turhanpäiväinen; nähdessäni nyt teidät itsenne kreivitär, Suzannen ja ystäväni kreivin onnellisesti Englannissa, luulen että olette varma herra kreivinkin kohtalosta.»
»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan Jumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»
»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan kaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin ystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli, niinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»
»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja teidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt yli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta hirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän ystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»
»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»
»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt kyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa — en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — — velvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan vaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja teidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on hyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän keskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen häntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — — sellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — — ei olisi pitänyt jättää häntä! — —»
Naisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat voittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne kiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia kyyneliä.
Lordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he eivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän tuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina ja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat englantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan. Ja sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin peitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.
»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta ruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja _tiedän_ teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin meidätkin toitte tänään.»
Ne sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa ilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja läsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.
»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew; »vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton väline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen teidänkin pakonne.»
Hän oli puhunut niin lämpimästi ja innostuneesti, että Suzanne katseli häntä kummastustaan peittelemättä.
»Johtajanneko?» kysyi kreivitär kiihkeästi. »Tietystihän teillä täytyy olla johtajia. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksikaan. Mutta missä hän on? Minun täytyy mennä heti hänen luokseen ja lasteni kanssa heittäytyen hänen taikoihinsa kiittää häntä kaikesta, mitä hän on meille tehnyt.»
»Voi, rouva kreivitär!» sanoi lordi Antony, »se on mahdotonta.»
»Mahdotonta? — Minkätähden?»
»Sillä Tulipunainen neilikka toimii näkymättömänä ja ainoastaan hänen lähimmät seuralaisensa tietävät, kuka hän on. He ovat pyhästi vannoneet pitävänsä hänen nimensä salassa.»
»Tulipunainen neilikkako?» kysyi Suzanne iloisesti naurahdellen. »Miten hullunkurinen nimi! Lordi, mitä Tulipunainen neilikka merkitsee?»
Hyvin uteliaasti hän katseli sir Andrewta. Nuoren miehen kasvot olivat kuin muuttuneet. Innostuksen tuli loisti hänen silmissään; johtajansa herättämä sankari-ihailu ja rakkaus kirjaimellisesti sanoen loistivat hänen kasvoiltaan.
»Kreivitär, tulipunainen neilikka», sanoi hän vihdoinkin, »on vähäpätöisen kasvin nimi, joka kasvaa tienvarsilla Englannissa; mutta se on myöskin nimi, valittu kätkemään maailman parhaimman ja uljaimman miehen persoonaa, jotta hän saisi rauhassa toimittaa jaloa tehtäväänsä.»
»Aivan niin», lausui nuori kreivi, »olen kuullut puhuttavan Tulipunaisesta neilikasta. Pieni, punainen kukkanenko? — niin! Pariisissa kerrotaan, että joka kerran, kun rojalisteja pakenee Englantiin, kirottu Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, saa vastaanottaa kirjelappusen, johon on merkitty tuo punainen kukkanen... Eikö niin?»
»Niin on laita», myönsi lordi Antony.
»Hän on siis tänäänkin saanut sellaisen kirjeen?»
»Epäilemättä.»
»Oi, tahtoisinpa mielelläni tietää mitä hän sanoo!» lausui Suzanne iloisesti. »Kerrotaan tuon pienen, punaisen kukan olevan ainoan, joka saa hänet pelkäämään.»
»Totta tosiaankin», sanoi sir Andrew, »hänellä on vielä kyllin tilaisuutta tutkia pientä tulipunaista kukkaa.»
»Voi», huokaisi kreivitär, »kaikki on satumaista enkä voi sitä ollenkaan käsittää.»
»Rouva kreivitär, miksi yritättekään?»
»Mutta sanokaahan, miksi johtajanne — miksi kaikki te kulutatte rahoja ja panette henkenne alttiiksi — sillä henkennehän panette alttiiksi noustessanne Ranskassa maihin — ja kaikki vain meidän ranskalaisten tähden, jotka emme ole teille minkäänarvoisia.»
»Urheilua, rouva kreivitär, urheilua», vakuutti lordi Antony hyvin iloisesti miellyttävällä äänellään; »me olemme urheilijakansaa, onhan se tunnettua ja nykyään on muodissa saada jänis riistetyksi koiran suusta.»
»Voi, ei, ei, ei ainoastaan urheilua, lordi — olen varma että teillä on jalommat syyt hyviin töihinne.»
»Rouva kreivitär, toivoisin teidän saavan ne selville. Mitä minuun tulee vakuutan rakastavani sitä urheilua sillä se on paras tähän asti harjoittamistani leikeistä — päästä pakoon viime tingassa, se on kuin paholaisen uskallusta! — hei koirani! — ja niin me poistumme!»
Mutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti nurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka kaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat vaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän alituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä Ranskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen ja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen, olipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset olivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista tuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä tuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan puistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa kätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien joukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa läntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»
Kaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä olivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien luetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien tutkimusta ja kuolemaa.
Sitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka allekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät ohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen kanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha henki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.
Kreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista majataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja hän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli saanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se peräytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.
Vankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että hänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret englantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat panneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen olivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.
Ja ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi Suzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan lähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja jalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.
»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne arastellen.
»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista tottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat meitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»
»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär lämpimästi.
»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»
»On niin ihmeellistä, ihmeellistä! — Te olette kaikki niin uljaita, rakastatte lähimäisiänne — mutta tehän olettekin englantilaisia! — ja Ranskassa toistensa pettäminen on aivan yleistä — kaikki vain vapauden ja veljeyden nimessä!»
»Ja Ranskan naiset ovat katkerampia meille ylimyksille kuin miehet», sanoi kreivi huokaisten.
»Niinpä kylläkin », lisäsi kreivitär ynseän halveksimisen ja katkeruuden ilme surullisissa silmissään. »Esimerkiksi eräs nainen, Marguerite S:t Just Ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin ja koko hänen perheensä kauhealle hirmutuomioistuimelle.»
»Marguerite S:t Justkö?» kysyi lordi Antony vilkaisten merkitsevästi sir Andrew'n. »Marguerite S:t Justkö?»
»Aivan varmasti — —»
»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie Françaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman englantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»
»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn — Lontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? Lady Blakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»
»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme yhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta enkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»
»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että hän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt? Eiköhän se ole erehdys?»
»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin veli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni markiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat aivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita. Vakuutan, ettei se ole erehdys... Te ette kaiketi ole ennen kuullut tätä juttua?»
»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta Englannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen miehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema ja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää sekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»
»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista elämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi tavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»
Yleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne vaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli haarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena ylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana pystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän levottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli yhtä levottomannäköinen kuin hänkin.
»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän huomaamatta kuiskata isännälle.
»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.
Mutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden räminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa. Hevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa tallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.
»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla äänellä, »ovat juuri tulossa.»
Ja huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien kopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät »Kalastajalepolan» eteen.
V LUKU
Marguerite.
Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä.
»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady Blakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat. Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta onnetonta on!»
»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.
Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»
Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus kohosi korkeimmilleen.
»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady! Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa — »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme hyväntahtoisuuteenne!»
Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,
»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun kustannuksellani.»
Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.
Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin. Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.
Sitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli voivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli ilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja pilkallisen hämmästyneesti.
»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei varmaankaan ole koskaan ennen ollut!»
»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi kreivitär käskevästi.
»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.
»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin suusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.
»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten seisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa minun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»
Ja sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.
Vieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady Blakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä esitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista pitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse kreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.
Marguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta täyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti heiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa, jota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä ollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora, niinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula — kauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku mukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota hän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin aikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.
Silmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa tarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir Andrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.
»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»
Vastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen kasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.
Tunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen käytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä. Lordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti. Vaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa ja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat Ranskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran vihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet heidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand S:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja sovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan S:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä sivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa S:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa riemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä kaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli riistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään seisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten, jotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka sukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.
Siinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja tarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen vuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.
»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär tuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.
Hän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet, niinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen. Sally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady Blakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen ja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.
Lordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä lyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi varoitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät ovea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.
Marguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat, jotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja uhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella, oli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin tarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla koristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin puristettuna.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti hiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat siniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen harteitaan hän lausui iloisesti:
»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän kysyä?»
»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä vieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta teille ystävän kättä. Tule Suzanne!»
Hän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite Blakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille vanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.
Hiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden kahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite tarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä vartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen pikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja järkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän, melkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.
Pikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä paljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen tottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän kääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän seurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle miellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.
Suzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän jännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se oli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady Blakeneyn silmät.
Somasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän poistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen hymyyn.
»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir Andrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain halua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»
Nostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä takan luo.
»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua puhumasta tuon naisen kanssa!»