Part 2
Herra Hempseed istui tuolilla takan lähellä, sillä hän oli arvokas ja tärkeä henkilö ei ainoastaan »Kalastajalepolassa», jossa herra Jellyband erikoisesti valitsi hänet valtiollisten mielipiteittensä vastustajaksi, mutta koko ympäristössäänkin, jossa tunnettiin hänen oppinsa ja erittäinkin hänen raamatulliset tietonsa. Häntä sekä pelättiin että kunnioitettiin. Toinen käsi housun taskussa kirjaillun ja kuluneen takinliepeen alla ja toisella pidellen pitkää savipiippuaan istui herra Hempseed siinä alakuloisesti katsellen, miten hiki valui pitkin toisessa seinässä olevia ikkunoita.
»Enpä muista herra 'Empseed, vaikka olenkin asunut näillä seuduin yli kuusikymmentä vuotta», vastasi herra Jellyband miettivästi.
»Niinkö, eikä mieleenne juolahda kolme ensimäistä niistä kuudestakymmenestä?» sanoa tokaisi herra Hempseed. »En muista minäkään sellaista säätä sen paremmin kuin pikku lastakaan ilman ennustajana, en ainakaan näillä seuduin, ja herra Jellyband, minä olen asunut täällä lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta.»
Sellaista viisautta vastaan oli mahdoton väittää, joten herra Jellybandin tavallinen puhetulva taukosi hetkeksi »Nythän onkin paremmin huhti- kuin syyskuu», jatkoi herra Hempseed surullisesti, sadepisaroiden sihisten tippuessa palavaan takkavalkeaan.
»Niinpä tosiaankin», myönsi arvoisa isäntä, »mutta mitäpä muuta voi toivoakaan meikäläiseltä hallituksella.»
Herra Hempseed pudisti päätään äärettömän viisaannäköisenä, jota viisautta syvälle juurtunut epäluulo brittiläiseen hallitukseen ja brittiläiseen ilmastoon hallitsi.
»Minä en toivo mitään, herra Jellyband», sanoi hän. »Köyhistä ihmisistä niinkuin meistäkin, ei Lontoossa välitetä yhtään mitään, minä tiedän sen enkä minä usein valita. Mutta kun syyskuu on sateinen ja kaikki minun hedelmäni märkänevät ja pilaantuvat kuin Egyptin äitien esikoiset ja ovat yhtä hyödyttömiä kuin hekin lapsi parat, paitsi muutamia juutalaisia kaupustelijoita ja sellaisia, jotka myyvät appelsiineja ja muita jumalattomia ulkolaisia hedelmiä ja joita ei kukaan ostaisi, jos vain englantilaiset omenat ja päärynät olisivat hyvin paisuneita, niinkuin sanassa sanotaan —»
»Se on totta, herra 'Empseed», vastasi Jellyband, »ja niinkuin jo sanoin, mitä muuta voi toivoakaan. Tuolla kanalin toisella puolella kaikki ranskalaisheittiöt surmaavat kuninkaansa ja ylimystönsä, ja herra Pitt ja herra Fox ja herra Burke taistelevat ja kiistelevät keskenään siitä, sallimmeko me englantilaiset heidän jatkaa jumalatonta menettelyään. 'Surmatkoot!' sanoo herra Pitt. 'Estäkää heitä!' sanoo herra Burke.»
»Tappakoot, senkin kirotut, sanon minä», lausui herra Hempseed pontevasti, sillä hän ei pakoakaan välittänyt ystävänsä herra Jellybandin valtiollisista keskusteluista, jotka aina paljastivat herra Hempseedin antaen tälle hyvin vähän tilaisuutta näyttämään älynsä aarteita. Niistä hän oli kumminkin tullut kuuluisaksi ympäristössään ja oli niillä ansainnut monet oluttuopit »Kalastajalepolassa.»
»Tappakoot», toisti hän, »mutta älköön syyskuu olko nain sateinen, sillä se on vastoin lakia ja sanaa, joka sanoo —»
»Varjelkoon! herra 'Arry, kuinka pelästytittekään minut!»
Onnettomuudeksi Sallylle itselleen ja hänen kuhertelulleen sattui hän huudahtamaan juuri sillä hetkellä, jolloin herra Hempseed pidätti hengitystään lausuakseen kuuluisan mietelmänsä. Ja Sally sai osakseen tulvimalla isän vihanpurkauksia.
»Seis, Sally, tyttäreni, seis!» sanoi hän yrittäen rypistää hyväntahtoista otsaansa. »Heitä jo tuo hulluttelusi noiden töllistelijäin kanssa ja jatka työtäsi.»
»Isä, työ sujuu erinomaisesti.»
Mutta herra Jellyband oli päättäväinen. Hän oli suunnitellut parempaa reippaalle tyttärelleen, ainokaiselleen, josta kerran oli tuleva »Kalastajalepolan» omistaja. Hän ei halunnut nähdä tytärtään naimisissa sellaisen nuoren miehen kanssa, jonka verkolla hankitut ansiot olivat sangen epävarmat.
»Kuulitko, tyttäreni, mitä sanoin?» kysyi hän hiljaisella äänellä, jota ei kukaan ravintolassa uskaltanut olla tottelematta. »Valmista lordi Tonyn illallinen, sillä jos siitä ei tule mitä parasta voimme saada aikaan ja hän ei ole tyytyväinen, saat nähdä mitä osaksesi koituu, siinä se.»
Sally totteli vastenmielisesti.
»Odotatteko erikoisia vieraita tänään, herra Jellyband?» kysyi Jimmi Pitkin koettaen niinkuin alamainen ainakin saada isännän huomion suunnatuksi seikoista, jotka karkoittivat Sallyn huoneesta.
»Niinpä odotankin», vastasi Jellyband, »itse lordi Tonyn ystäviä kanaalin tuolta puolen, herttuoita ja herttuattaria, jotka nuori lordi ja hänen ystävänsä sir Andrew Ffoulkes sekä muut nuoret aatelisherrat ovat auttaneet noiden murhaajaheittiöiden kynsistä.»
Mutta se oli liikaa herra Hempseedistä, tyytymättömästä filosoofista.
»Jumaliste», sanoi hän, »minkä ihmeen tähden he niin tekevät? Toisten asioihin sekaantuminen ei ole mieleeni. Niinkuin sanassa sanotaan —»
»Saattaa olla, herra 'Empseed», keskeytti Jellyband purevan ivallisesti, »tehän olette herra Pittin personallinen ystävä ja sanotte herra Foxin tavoin: 'Tappakoot!' niinkuin sanottekin.»
»Anteeksi, herra Jellyband», vastusteli herra Hempseed epäröiden, »siitä minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband oli vihdoin päässyt mieleiseensä keppihevoseen käsiksi, jonka selästä ei aikonut tuota pikaa laskeutua.
»Tahi ehkäpä lienette jonkun ranskalaisenkin ystävä. Sanotaan heidän tulleen tänne houkuttelemaan meitä englantilaisia hirmutöittensä kannattajiksi.»
»Herra Jellyband, en ymmärrä mitä sanotte», lausui herra Hempseed, »kaikki mitä tiedän on —»
»Kaikki mitä _minä_ tiedän on», vakuutti isäntä kovalla äänellä, »että ystäväni Peppercorn, joka omistaa 'Sinisian' ravintolan ja on yhtä vakava ja uskollinen englantilainen kuin muutkin tässä maassa. Ja mitäs nyt miehestä nähdään! Hän hieroi muutamien sammakonsyöjien ystävyyttä, killisteli maljoja heidän kanssaan, niinkuin he olisivat olleet englantilaisia eivätkä vain siveettömiä jumalankieltäjiä ja ulkolaisia vakoojia. Niin! ja mitä tapahtuikaan! Peppercorn esiintyy puhuen vallankumouksista ja vapaudesta ja huutaa ylimyksiä alas niinkuin herra 'Empseedkin tuossa noin!»
»Herra Jellyband, anteeksi!» keskeytti herra Hempseed taaskin, »siitä minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband vetosi kaikkiin läsnäoleviin, jotka kuuntelivat suut auki ja kauhuissaan herra Peppercornin kavallusjuttua. Toisen pöydän ääressä kaksi miestä — vaatteista päättäen herrasmiehiä — oli työntänyt syrjään puoleksi lopettamansa dominopelin. Hyvin huvitettuina he olivat kuunnelleet herra Jellybandin kansainvälisiä mielipiteitä. Toinen heistä pilkallinen hymy huulillaan kääntyi huoneen keskellä seisovaan herra Jellybandiin päin.
»Hyvä ystävä, te näytte uskovan», sanoi hän hiljaisella äänellä, »että ranskalaiset — vakoilijoiksi taisitte kutsua heitä — ovat mahtavia ja viisaita miehiä, jotka ovat valmistaneet n.s. höystelihaa ystävänne herra Peppercornin mielipiteistä. Miten arvelette heidän panneen sen täytäntöön?»
»Jumaliste! Luulen heidän houkutelleen hänet puheillaan. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset ovat liukaskielisiä — ja herra 'Empseed tuossa on valmis kertomaan, miten he kietoivat muutamia pauloihinsa kuin pikkusormensa ympärille.»
»Herra Hempseed, niinkö todellakin?» kysyi vieras kohteliaasti.
»Ei, herra!» vastasi herra Hempseed hyvin ärtyisenä, »siitä minä en vain mitään tiedä enkä saata vastata kysymykseenne.»
»Toivokaamme, arvoisa isäntä, etteivät nuo taitavat vakoojat onnistu muuttamaan teidän uskollisia mielipiteitänne.»
Mutta se oli liikaa tyynelle herra Jellybandylle, Hän purskahti äänekkääseen naurunhohotukseen saaden siihen yhtymään ne vieraat, jotka sattuivat olemaan hänelle velkaa.
»Hahahaa! hohohoo! hihihii!» nauroi arvoisa isäntä kaikissa sävelkorkeuksissa niin kauan, että sivuja alkoi pakottaa ja silmät vettä vuotaa. »Minun! Kuulkaahan tuota! Kuulitteko hänen sanovan, että he saavat minun mielipiteeni muutetuiksi? Oh! — Jumaliste, sir, mutta tehän puhutte merkillisiä asioita.»
»Niin, herra Jellyband», sanoi herra Hempseed pontevasti, »niinkuin tiedätte, sanassa sanotaan: 'joka luulee seisovansa, katsokoon ettei lankea!'»
»Mutta kuulkaahan, herra 'Empseed», vastasi Jellyband yhä vieläkin lanteitaan hytkytellen, »eihän raamattu minua tunne. Minä sitten en juo olutlasiakaan noiden ranskalaismurhaajien kanssa, eikä mikään saa mielipidettäni muuttumaan. Niin! Olen kuullut mainittavan, etteivät ne sammakonsyöjät osaa edes oikeata englantiakaan, siis, jos yksikään heistä koettaisi puhua minulle jumalatonta kieltään, niin totisesti minä sylkäisisin suoraan hänen silmilleen! — ja 'varoitettu on asestettu', niinkuin sananlasku sanoo.»
»Niinpä onkin, vilpitön ystävämme», lisäsi vieras iloisesti, »tepä vasta olettekin viisas ja sopiva kilpailemaan kahdenkymmenen ranskalaisen kanssa, ja tässä teidän terveydeksenne, arvoisa isäntä, jos tahdotte kunnioittaa minua juomalla tämän pullon pohjiin kanssani.»
»Sir, te olette tosiaankin hyvin kohtelias», sanoi herra Jellyband pyyhkien silmiään, jotka vieläkin vuotivat ylenpalttisesta naurusta, »eihän sillä väliä vaikka joisinkin.»
Vieras kaasi kaksi täyttä tuopillista viiniä ja tarjottuaan toisen tuopin arvoisalle isännälle tarttui hän itse toiseen, »vaikka kaikki olemmekin uskollisia englantilaisia, niin», lausui hän leikillinen hymy huulillaan, »täytyy meidän, vaikka olemmekin uskollisia, kumminkin myöntää näiden olevan niitä hyviä tavaroita, joita saamme Ranskasta.»
»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.
»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband», lausui vieras äänekkäästi.
»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja tuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra Jellybandin sopertamia huudahduksia.
»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi _minun_ mielipiteeni! — Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»
Vieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan luonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra Jellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan kansojen ehdottomasta arvottomuudesta.
III LUKU.
Pakolaiset.
Siihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten hirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa lailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka saattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin herättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan he vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja kuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat koko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.
Prinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän mestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa. Joka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän ylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta Europaa kostoon.
Kuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt kaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen taisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra Pitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että Englanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan oli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin vain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko oli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox — ei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten mielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.
Vaikka herra Jellyband ja muut John Bullit kohtelevatkin kaikkia ulkolaisia hyvin ylenkatseellisesti, rojalisteina he kuitenkin vastustivat vallankumousta yksimielisesti. He olivat vihoissaan Pittille hänen varovaisuutensa ja maltillisuutensa tähden, vaikkeivät luonnollisestikaan ymmärtäneet ollenkaan niitä valtioviisaita syitä, jotka johtivat tämän suurmiehen toimintaa.
Sally palasi juosten kahvilaan hyvin kiihdyksissään ja innoissaan. Siellä iloitseva seurue ei kuullut melua ulkoa, mutta Sally huomasi märän hevosen ja ratsastajan, joka pysähtyi »Kalastajalepolan» ovelle. Tallipojan rientäessä hevosta vastaanottamaan kiiruhti Sally-neiti pääovelle vierasta tervehtimään.
»Isä, luulen nähneeni lordi Antonyn hevosen pihassa», sanoi hän juosten kahvilan läpi.
Mutta ovi avattiin ulkoapäin. Rääsyinen märkä käsivarsi kiertyi soman Sallyn vyötäröille lempeän äänen kaikuessa orsia myöten puhdistetussa kahvilassa.
»Kaunis Sally, siunatkoon miten tuikeat ovatkaan ruskeat silmänne tänään», sanoi vasta saapunut mies, jollaikaa arvoisa Jellyband kiiruhti siihen innoissaan ja touhuten niinkuin sopikin suositun vieraan saapuessa majataloon.
»Jumaliste, Sally, sanon sen», lisäsi lordi Antony suudellessaan Sally-neidin pulleita poskia, »mutta tehän aina vain kaunistutte, ja vilpittömällä ystävälläni Jellybandilla on varmaankin täysi työ pidättää vierasten käsiä teidän vyötäisiltänne. Herra Waite, mitä teillä on siihen sanottavaa?»
Herra Waite oli sangen hämillään, sillä hän ei pitänyt pilasta. Kunnioittaen lordia vastasi hän kumminkin siihen vain epäilyttävästi rykäisten.
Lordi Antony Dewhurst, Exeterin herttuan poika, oli senaikuisen englantilaisen _gentlemannin_ täydellinen tyyppi — pitkä, vankkaruumiinen, leveäharteinen ja iloinen; hänen naurunsa kaikui missä hän vain liikkui. Hyvä urheilija, hauska toveri, kohtelias, hyvin kasvatettu maailmanmies, eikä häntä pilannut liiallinen älykkäisyyskään. Lontoon salongeissa ja maalaiskahviloissa oli hän suosittu vieras. »Kalastajalepolassa» tunsivat kaikki hänet, sillä tuon tuostakin hän pistäytyi kanalin poikki Ranskaan. Matkoillaan tullen mennen vietti hän yönsä arvoisan herra Jellybandin katon alla.
Hän nyökkäsi Waitelle, Piltkinille ja muille vieraille sekä irroitettuaan käsivartensa Sallyn vyötäisiltä asteli tulen ääreen lämmittelemään ja kuivaamaan vaatteitaan samalla epäilevästi katsellen kahta vierasta, jotka olivat jälleen äänettöminä ryhtyneet dominopeliinsä. Totinen, jopa tuskallinenkin oli ilme hetken hänen iloisilla nuorilla kasvoillaan.
Mutta ainoastaan hetken; sitten hän kääntyi herra Hempseedin puoleen, joka arvokkain elein liikutteli otsakiharataan.
»Kas niin, herra Hempseed, ja miten hedelmien laita on?»
»Huonosti, lordi, huonosti», vastasi herra Hempseed surullisella äänellä, »mutta mitä sopii odottaakaan tältä meikäläiseltä hallitukselta, jonka suosikkeja ovat nuo ranskalaisheittiöt, kuninkaansa ja koko aatelistonsa murhaajat.»
»Senkin vietävät!» lausui lordi Antony. »Niinhän he ovat, vilpitön Hempseed, — murhaavat ainakin ne, jotka he valitettavasti käsiinsä saavat. Mutta tänä iltana tänne tulevat ystävämme ovat kuitenkin päässeet heidän kynsistään.»
Nuori herra näytti puhuessaan heittelevän uhkaavia silmäyksiä nurkassa istuviin äänettömiin vieraisiin.
»Teidän ja teidän ystävienne ansiohan se on, niin olen kuullut kerrottavan», lausui herra Jellyband.
Samassa lordi Antony laski varoittavasti kätensä isäntänsä käsivarrelle.
»Sh!» sanoi hän käskien ja katsahti vaistomaisesti taaskin vieraisiin päin.
»Jumaliste, lordi, eivät ole vaarallisia», sanoi Jellyband; »älkää pelätkö. En olisi puhunut, ellen olisi tiennyt olevani ystävien parissa. Tuo herra tuolla on kuningas Yrjön uskollinen alamainen yhtä hyvin kuin tekin siinä. Hän saapui äskettäin Doveriin asettuakseen tänne liikemieheksi.»
»Liikemieheksikö? Sitten hän varmaankin perustaa hautajaistoimiston, sillä en ole ikinäni nähnyt sen synkempää muotoa.»
»Eipä suinkaan, lordi, hän on kaiketikin leskimies, ja sentähden synkännäköinen, — mutta hän on puoluelaisiamme, menen siitä vaikka valalle — ja lordi, teidänkin täytyy myöntää, ettei kukaan kykene arvostelemaan ihmistä kasvoista sen paremmin kuin yleisesti suositun majatalon isäntä —»
»Niinpä niin, jos olemme ystävien parissa», sanoi lordi Antony, joka nähtävästi ei välittänyt keskustella sen enempää asiasta isännän kanssa. »Mutta onko ketään muita vieraita täällä tällä hetkellä?»
»Ei ketään, lordi, ei edes tulossakaan ketään —»
»Eikö?»
»Ei kerrassaan ketään, joka tietääkseni on teille vastenmielinen.»
»Ketä tarkoitatte?»
»Lordi, sir Percy Blakeney ja lady Blakeney tulevat piakkoin tänne, mutta he eivät aio viipyä —»
»Lady Blakeneykö» kysäisi lordi Antony jotensakin hämmästyksissään.
»Aivan niin, lordi. Sir Percyn laivuri kävi juuri täällä. Hän sanoi, että lady Blakeneyn veli purjehtii tänään kanalin poikki Ranskaan _Untolalla_, joka on sir Percyn huvipursi, ja sir Percy ja hänen vaimonsa tulevat häntä tänne asti saattamaan. Eivät suinkaan he karkoita teitä luotani, vai kuinka?»
»Eihän toki, ystäväni, he eivät karkoita minua; mikään ei karkoita minua, jos Sally vain valmistaa oikein hyvän illallisen, niin hyvän, ettei sellaista ennen ole tarjottu 'Kalastajalepolassa'.»
»Lordi, sitä teidän ei tarvitse epäillä», sanoi Sally, joka jo kotvan aikaa oli ollut illallispöytää kattamassa. Hauskalta ja miellyttävältä se näyttikin; iso kimppu loistavanvärisiä kukkia keskellä pöytää ja kirkkaat tinatuopit ja sininen porsliinikalusto sen ympärillä.
»Lordi, kuinka monelle on katettava?»
»Viidelle, Sally kaunokainen, mutta ruokaa tulee olla varattuna ainakin kymmenelle — ystävämme ovat väsyneitä ja toivottavasti heillä on nälkä. Mitä minuun tulee, vakuutan voivani syödä kaksi häränpaistia tänä iltana.»
»Kas, siinä he taitavat ollakin», sanoi Sally innostuksissaan, kun kaukaista hevoskavioiden kopsetta ja pyörien rätinää alkoi kuulua yhä selvemmin.
Kahvilassa syntyi yleinen hälinä. Kaikki olivat uteliaita näkemään lordi Antonyn ylhäisiä ystäviä kanaalin takaa. Sally-neiti kurkisti kerran pari pieneen, seinällä riippuvaan peilipahaseen ja arvoisa herra Jellyband mennä hääri ulos saadakseen itse ensimäisenä toivottaa arvoisat vieraat tervetulleiksi. Kaikki muut paitsi kaksi nurkassa istuvaa viereistä touhusivat kovasti Tyynesti he lopettivat peliänsä eivätkä edes katsahtaneetkaan oveen päin.
»Kreivitär, suoraan eteenpäin oikeanpuoleisesta ovesta», lausuttiin miellyttävällä äänellä ulkona.
»Kas, siinähän he ovatkin», sanoi lordi Antony iloisesti; »Sally kaunokainen, joutukaa, niin saamme nähdä, kuinka pian saatte liemen pöytään.»
Ovi avattiin selälleen ja nelihenkinen seurue — kaksi miestä ja kaksi naista — astui ravintolaan herra Jellybandin tietä näyttäessä.
»Tervetuloa! tervetuloa rakkaaseen Englantiimme!» sanoi lordi Antony liikutettuna astuen heitä vastaan ja ojentaen saapuville molemmat kätensä.
»Vai niin, te olette luullakseni lordi Antony Dewhurst», sanoi eräs naisista sangen murteellisella englanninkielellä.
»Kreivitär, teidän palvelijanne», vastasi hän tavanmukaisesti suudellen naisia kädelle ja kääntyen miesten puoleen sydämellisesti tervehti heitä kättä lyöden.
Sally oli jo ehtinyt auttamaan naisia heidän riisuessa matkatakkejaan, ja vavisten vilusta naiset lähestyivät kirkkaasti loimuavaa takkavalkeaa.
Kahvilassa syntyi kova touhu. Sally oli pyörähtänyt keittiöön. Jellyband vieläkin tuhlaten kunnioittavia tervehdyksiään asetti kaksi tuolia valkean ääreen. Herra Hempseed koskettaen kiharoitaan nousi hiljalleen valkean edessä olevalta tuolilta. Kaikki katselivat vierailta kunnioittavan uteliaina.
»Voi, herrat mitä sanoisinkaan!» huusi vanhempi naisista ojennellessaan hienoja käsiään takkavalkeata kohden ja katsoessaan sanomattoman kiitollisesti ensiksi lordi Antonyyn, sitten toiseen nuoreen mieheen, joka oli heitä seurannut ja joka juuri riisuutui raskaasta viitastaan.
»Sen vain, kreivitär, että olette iloinen päästyänne Englantiin», vastasi lordi Antony, »ja ettei vaivalloinen matkanne ole tuottanut teille liikarasitusta.»
»Niinpä todellakin, olemme iloisia saadessamme olla Englannissa», sanoi hän silmiensä kyyneltyessä, »ja me olemme jo unohtaneet kaiken rasituksen.»
Hän puhui matalalla, soinnukkaalla äänellä, ja tyynen arvokkaisuuden ja jalosti kestettyjen kärsimysten jälkiä oli hänen kauniilla, ylhäisillä kasvoillaan; lumivalkoinen tukkansa oli vedetty korkealle otsalleen ajan muodin mukaisesti.
»Toivoakseni ystäväni sir Andrew Ffoulkes oli hauska matkatoveri, vai kuinka, kreivitär?»
»Kyllä, sir Andrew oli itse ystävällisyys. Hyvät herrat, miten lapseni ja minä voimmekaan osoittaa kiitollisuuttamme teille kaikille?»
Kreivittären hento, lapsellisen näköinen toveri, jonka kasvoille väsymys ja suru olivat painaneet juhlallisen leiman, ei ollut vielä sanonut sanaakaan. Hänen suuret, ruskeat, kyynelten täyttämät silmänsä kääntyivät valkeasta etsimään sir Andrew Ffoulkesin katsetta tämän lähestyessä takkaa. Tyttö punastui kovasti katsahtaessaan sir Andrew'n, joka avomielisesti ihaili edessään seisovaa, sulotarta.
»Ja tämä on sitten Englanti», sanoi hän lapsellisen uteliaasti katsellessaan takkaa, tammisia orsia ja brittiläisten maalaistollukoiden sangen kirjailtuja tikkejä ja iloisia, punaisen pullakoita naamoja.
»Arvoisa kreivitär, ainoastaan osa», vastasi sir Andrew hymyillen, »mutta kokonaisuudessaan teidän käytettävissänne.»
Nuori tyttö punehtui taaskin, mutta sillä keralla iloinen ja suloinen hymy kirkasti hetkeksi hänen sievät kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan eikä myöskään sir Andrew, kuitenkin nämä molemmat nuoret ymmärsivät toisensa, niinkuin nuoret kaikkialla maailmassa ymmärtävät ja ovat ymmärtäneet aina maailman aluista asti.
»Mutta entä illallinen!» kuului lordi Antonyn iloinen! ääni, »illallinen, vilpitön Jellyband. Missä teidän nuori, kaunis tyttärenne on ja liemi? Tuhat tulimmaista, mies, teidän siinä töllistellessänne naisia he aivan nääntyvät nälästä.»
»Silmänräpäyksessä, silmänräpäyksessä, lordi», sanoi Jellyband heittäessään keittiön oven auki, ja huutaessaan: »Sally! Hei, Sally siellä, tyttöseni, oletko valmis?»
Sally oli valmis ja aivan heti hän ilmestyi ovelle kantaen hyvin suurta liemimaljaa, josta kohoava höyry tuoksui sangen hyvältä.
»Kas niin, vihdoinkin illallinen!» huudahti lordi Antony iloissaan kohteliaasti tarjoten käsivartensa kreivittärelle.
»Saanko pyytää?» lisäsi hän luontevasti taluttaessaan kreivitärtä illallispöytään.
Kahvilassa touhuttiin kovasti: herra Hempseed sekä muut maalaismoukat ja kalastajat olivat väistyneet »valtojen» tieltä ja menneet toisaanne piippuaan polttamaan. Mutta nurkassa istuvat vieraat olivat jääneet sinne äänettöminä ja välinpitämättömän näköisinä jatkamaan dominopeliänsä viinilasiensa ääressä. Toisen pöydän veressä Harry Waite suuttumuksesta pakahtumaisillaan tarkasteli somaa Sallyä, joka hääri pöydän ympärillä.
Sally oli viehättävän englantilaisen maalaistytön perikuva; eipä siis ihme, että herkkätunteinen, nuori ranskalainen tuskin saattoi kääntää katsettaan tytön kauniista kasvoista. Kreivi de Tournay ei ollut vielä yhdeksäätoista täyttänyt ja oli siis aivan parraton poikanen, johon kotimaansa murhenäytelmät olivat hyvin vähän vaikuttaneet. Hän oli hienosti, ehkäpä turhamaisestikin puettu, ja onnellisesti Englantiin päästyään oli hän valmis unohtamaan vallankumouksen hirmut Englannin kodikkaissa oloissa.
»Anteeks', jos tämä on Englanti», sanoi hän yhä silmäillen Sallyä huomattavan ihailevasti, »minä sangen tyytyväinen.»
Olisi mahdotonta kuvata sitä huudahdusta, joka pääsi herra Harry Waiten yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Ainoastaan »valtojen» ja erittäinkin lordi Antonyn kunnioittaminen piti hänet aisoissa.
»Kelvoton nuorukainen, tietysti tämä on Englanti», huomautti lordi Antony, »ja pyydän ettette tuo vapaita ulkolaisia tapojanne tähän siveelliseen maahan.»
Lordi Antony oli jo istuutunut pöydän päähän ja kreivitär hänen oikealle puolelleen. Jellyband hyöri täytellen laseja ja asetellen tuoleja paikoilleen ja Sally oli valmis tarjoamaan lientä. Herra Harry Waiten ystävät olivat vihdoinkin saaneet hänet huoneesta, sillä kiukustuneena oli hän käynyt yhä raivoisammaksi kreivin Sallyä ihaillessa.
»Suzanne!» lausui jäykkä kreivitär tylyllä, komentavalla äänellä.