Part 3

Koko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen, milloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat katselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten he ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa ja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen punalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää välitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi ja virkkaa:

Viipuri!

Ja se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha ja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin

työtty kirjat kiirehesti, paperit pakon perästä...

Viipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan pääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan toiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä kaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna lähtee.

— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain.

Ja niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan.

Heillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys, kauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo alituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää.

Tulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta, kammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia...

— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä, Matti Omosun pojalta:

Oisko voita volmarissa, linnassa sian lihoa?

sanoi Shemeikan Petri.

Katselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten eteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut.

Sepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria ja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he kerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä!

He seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo.

— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne?

— Kun ei olisi Väinämöinen...

— Sehän se onkin.

— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat tarkastelemaan kuvaa kaikin puolin.

— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana.

— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin pitkä, että yltää kosketella kannelta.

Kauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa muodossa —, ja aatoksissa astuvat pois.

— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin Iivana, mutta muut eivät siihen mitään virka.

* * * * *

Nyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat Helsinkiin päin.

Se Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se on Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat varmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki. Torneja, torneja, linnoja — —

He odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika vielä pitempi. He nukahtavat.

Kerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki tulee.

Vihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki!

Sekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa!

Ei torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja yksi linna! Ihmekaupunki!

Helsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin monimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä.

He seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi hänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt joutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä herra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin he heittävät hänet hyvästi.

Ylioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä vastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan juhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla rientävät.

— Terve, terve, täällähän tekin.

— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte alun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea...

— Ihanahan juhlissa kulkea...

Mutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat ihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —, tulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää ylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta.

— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut, ajattelevat ukot aivoissansa.

Siitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua kotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä sanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä ja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän tiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin kulkea.

Sitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat taivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään.

Neljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu olevan heidän emäntänsä.

Kohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet toiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat.

— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat vieraat.

Heti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee kaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä, minkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan.

Sitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä. Saavat käydä nukkumaankin, jos haluavat.

Heittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät pitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime vuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi uskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä! — Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan kattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee Shemeikan Petri seuraavan näyn:

He ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä joessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita: tuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset rannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan. Ihmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel polvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee kansaan ja Väinämöiseen...

Herättyään kertoo hän sen tovereilleen.

— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana näyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen.

Illan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran ikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa. Se heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se heitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta kaukaa Karjalan rajoilta...

Huomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä hakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi ihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä: ne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä.

Kansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä, hatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat, kansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan, — ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. —

Juhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse kukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee. Ihmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset.

Siellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan, soitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää kuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa ylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa itseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain kysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa.

Mutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat ylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa näiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain; mutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy!

Kello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa esiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen vetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla kantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne viedään, tekevät mitä käsketään.

Saapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä, odottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan luo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. —

Se on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin musiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta.

Ensinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat paikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat:

Yks oli vanha Väinämöinen, toinen nuori Joukamoinen, ajettihin vastakkahe, valjahukset vastakkahe —

Huoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä, yksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi, vaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat kiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja heidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he lopettavat, on huoneessa hiljaisuus.

He ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen, ja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta. He ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa muinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus.

Sitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön istuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa:

Lemminkäin' on piilopoika menee maammonsa etehen: tuo tänne pelervo paita, kanna kaatiot kapoiset — lähen Päivölän pitoihin, Jumaliston juominkihin.

Hän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä pitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy se voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen innostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat haltioissaan.

He ovat nähneet Lemminkäisen.

Sitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa noita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata muotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen tila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka kauniita kuvia ja vertauksia!

Kuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman itkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta sydämestään, kyyneleitä omista silmistään...

Kun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön innostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa ääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!

Heillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He ovat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet...

* * * * *

He viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun. Jokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla. Juhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä, ja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja puhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan, orkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa oli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat, hopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he muistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä...

Heille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa — kansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli aivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä kaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla, ylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja Ilmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat he nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla, y.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös saatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja Uudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman.

Lähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta kotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat käsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät mataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja valkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä, mutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita! Herra heitä muistakoon!

Ja jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne opastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista:

— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret ylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä tuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset, kun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa kunnioissanne kuljetitte...!

Ja hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun, kiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun.

Hyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine ihmisinesi! Hyvästi — — —!

* * * * *

Se oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli nyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta, elämän kauniinta, ihaninta!

JEHKIN IIVANAN LUOKSI.

Hänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [= rukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä vielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä suuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa kantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi kasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli koettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta ei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei ollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.

Iivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei Iivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan ylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan tultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, — siellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin uros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli. Tein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja naurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.

— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä liikkuu —.

Vastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään ja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui uuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin salo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan Helsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.

Lopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari, kun veneenkin tekee.

— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen se taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut, kenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni, eikä kukaan päältä kiskonut — —.

Ja tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn, vieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa toiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä, eikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.

Kiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin menemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja tulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin päivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas työhön.

Minä katselen sen sujumista ihmetellen.

Jo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä pois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy, joten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta taloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin ihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä kaunista, surunvoittoista laulua:

Mitä lapsesta tulevi, maanko vain meren menijä, vai on suurien salojen —? —?

Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona, ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin, — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä! Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua kuulemassa... Työ seisattuu.

Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.

Lopuksi sanoo Iivana:

— A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja työlle työnnytys...

SALOILLA.

I.

Kun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee siitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa. Näköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla...

Katsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea, käy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja riuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin ja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata! Siellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat... Siellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia hopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja karjuisi siellä vielä maankamala karhu...!

Mutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin esi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa, iloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan viskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat, itkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten nousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien pyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii...

Minun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja koulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon linnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, — samalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet...

Tästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne syvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä alhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin vapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa, jäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa kuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys, korpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan elvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet laihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn voimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen avoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä salonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että tännekin tahdotaan jotain tietoa...

Mutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli aallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä...

Tshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken saloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo kuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain vertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys, joka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!

Tästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä ja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten jokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä kulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden ja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja kapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo. Harjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa. — Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset korkealle Rokkarin vaaralle. —

Tässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.

— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?

— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia vieritämme, niiden,

joiden turva on turpehessa, alla mullan armahainen.

Näin koivut. Ja jatkavat:

Tässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi keväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina oksiltamme kirpoilevat... — —

Koilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri Shemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen sinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin, mutta hänkin muualle muutti.

Salo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen. Hevonen astuu, mies torkkuu.

Vihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen päälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven ihanat seudut.

Kaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä Ristisalmelle.

Siinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä; sitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän kaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän salmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin kaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.

Sillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka alkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie, ja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin on kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan kulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi maatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!

Pienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi tervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat lahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan ja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat harjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden puolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet...

Ihania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!

Sitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä kolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää hyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.

II.