Part 2

Ensin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja peikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran ympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen, kuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän kiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli sen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä oli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen säveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli nuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli sitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu niitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja ihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa, minkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän ruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä

maot heinissä matavat, sisiliskot siuottavat.

Kalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat vastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi kaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa ääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja kuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut.

Kerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi saloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut joka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon. Ei vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö läheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän päätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan enemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta pääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon puhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan!

Huuuu-uu-uu!

Palakia höristi korviaan.

Huuuu-u!

Palakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen huudoista synkkinä öinä.

Huuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä huuto.

Samassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin kynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin kotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta kohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja kun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin sammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli, mutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat sytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä iloa ja kiitollisuutta.

* * * * *

Palakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se on tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä, talvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet tuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja voilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia, liian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset Palakiassa kävi.

Eikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias.

Kulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut yötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi.

On eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna aikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä.

— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana.

— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli meillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään, juuri tätä Palakiaa, ristimään.

— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen. Sittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen — jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö.

— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti.

Ja tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta parin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa kosimaan.

Lytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan pari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli talossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla kulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken ristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen.

Tulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä vyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen.

— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi.

Niin Niemen Ontro.

— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka hädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki vielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle. Naiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat keitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä jumalanvilja pölisi.

Palakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja tultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat sinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä ja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan rupesi.

— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja tuntematon? puheli Palakia punastuen.

— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran meillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin tallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren yli — —.

Palakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä tullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä ympäri.

Tuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi hiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa.

Ontro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi häikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas, kun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin yllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa tervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea.

Kertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin väkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan kanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea.

Syötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä lähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat. Otettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat. Iivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda takaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten jälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo toivomus.

Niin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — —

Jo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja odotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan. Nämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa antilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt tämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu eväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita. Kaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten ilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla, laulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa paimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan sanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu! — Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — —

Läksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten usvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset.

Astuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti:

Oisko riistoja riassa, kaunopyitä kartanossa?

Vastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro:

Kyll' on ristoja riiassa, kaunopyitä kartanossa; onko vain orusha ottajilla, rihva riistan etsijöillä?

[orusha, rihva = pyssyjä]

Työnnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia punaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä pirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu, käy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten pannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan juomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän takana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa, pannen pienen rahan lautaselle lahjaksi.

Sitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia isonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä pyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen eteen ja itkee heille:

Tule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä minun kaunis kasvinaikani on kulunut;

tule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä minun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet;

tule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun lähtöaikani lähenee...

Sitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei voi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on heitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee ja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo ovensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee myötäjäisväeksi.

Vihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja tekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja... Voi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja ihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla seisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa jalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja jälelle jää rakas Lytsy...

Siellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä seisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin päälle.

Terve kuu, terve kuningas, terve nuori naimakansa! Miero vuotti uutta kuuta, vesi tervasta venettä, mie vain nuorta naimamiestä nuoren naisensa keralla. Miksis viivyit viikkokauen? Vanhoilt' oli valua silmät ikkunoissa istuessa, nuorilta jalat kulua portahilla seisoessa...

Näin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen vieläkin jotain suunsa sisässä.

Häitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä puhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut leipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta...

Ja häät ne onkin hääntapaiset!

Siinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan läheinen, kaukainen...

Läpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka nurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla on tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä lattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket. Siinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret surut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa!

Ontrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa, leiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä laulaakin:

Kesät kengitin hevosta talvet syötin tallikkoa — lähin koskelle kosille kosken nuorinta tytärtä — tules tänne tarvitessa nuoren neion naittaessa — työnnäs tuo tulinen hursti, tahikka tulinen miekka — min hiiret kivestä saapi, sen noiat minusta saapi...

Hän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan — utuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut.

Palakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten hän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä halusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo sulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_

Hänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän iloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien kaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun valkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän vihkivuodettansa.

Nyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista punaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten lähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista, perheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä mukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli _työtä_.

Työn lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli lipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän kuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen ja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet. Ja sitte he laulelivat yhdessä.

Työ keveni, ilo eneni. — —

Kaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja ilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin.

PAJASSA

Paja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — —

Seison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni sysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen uunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä. Pajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria hikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla, mutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä otsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee —, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten:

— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on kovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren maidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa. Siinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja kärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset ja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne piloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi ne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet, jotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta päiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä mitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä. Kärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset voimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen alkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu miksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta maailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa enimmän aikaansaadaan!

Hän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta siitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen, taputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis.

— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman uskoni uhrasin.

Näin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule tuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta uskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu!

Sitten hän muutti puheenainetta.

Täällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin onhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei täällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa liioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on hauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia, valtava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka muutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on isäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua? Se laulaa näin:

Työtä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos tahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä eteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan ankarana ja kovana!

Jos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja tai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti on heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle!

Se on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa.

Jos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on pelastus!

Näin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä kouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa uutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis.

Minä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää katto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa, tulena, elämän, ilon tulena.

Paja on työn temppeli, elämän ahjo!

RUNOLAULAJAN UNI.

— Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä aikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan.

— Miksikä niin? kysyi joku talonväestä.

— Ka kun näin niin ihmeellisen unen.

— Minkä?

— Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle näkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia, ja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja Muuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan laulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme... ja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme keskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet käyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin taivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut...

— Onpa tuo ollut kumma uni.

— Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan, sanoo joku.

— Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —.

Päivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita, Iivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa [= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja.

Ihmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia iloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari kolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt ja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi toki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin kutsuneet!

Mutta ettäkö taas? Eikö mitä!

Ja hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä soudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu kainalossa, pihaan kökkimään.

Pojanpoika oli siellä vastassa.

— Sinulle on kirje, isoisä.

— Mikä kirje?

— Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille.

— _Mitäh?_

Heti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan.

Hyvä Iivana!

Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia. Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan.

Lopuksi lämpimät terveiset.

Ystävyydellä

— — —

— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —.

Siitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta tulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin takana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan. Sortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen.

Tuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko se, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova huopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä linjaalikärryissä.

* * * * *

Matkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo Muuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille kohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi:

— Sinnekös sitä Helsinkiin?

— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie?

— Ka sinne...

— Hehehe!

Sortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri, tuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo, joka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut.

— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun sankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään!

Se oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät.

— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet naurusuin.

— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin!

Siellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät istumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja kuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat he siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan. Ja saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven Iivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi pikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin pantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli taloon tultava.

He kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he askeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli ollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa. Tultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon keskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen ympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit laulut, jotka silloin siitä kajahtelivat.

He nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen kiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa kaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä imehtisivät... Oi, ihania paikkoja!

He kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin Kuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala! Kaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja, lakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja, siintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa.

He näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! —

Illalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä mistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa nukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla ihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki heitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja ylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...!

Aamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin heräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä aikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa kolkutella ennenkuin kahvi tuodaan.

Maassa maan tavalla.

Huomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra oppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki uutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat huoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa liput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan, mutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle ja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie heidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui, ihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä hiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai... Paljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat uuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää esimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää suuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa... — — —