Part 10

— Tunsin itseni niin kiihtyneeksi, niin rasittuneeksi, niin levottomaksi ja väsyneeksi, että minun täytyi lähteä kotiin levähtämään puolituntiseksi. Mutta niin väsyneeksi kuin tunsinkin itseni, elvytti minut ilmestys, minkä täällä sain nähtäväkseni... Nukkuuko pikkunen niin hyvin, että uskallan puhua täällä sisällä, levätessäni tässä sohvalla? Luulen melkein, että olen ottanut liikaa työtä suoritettavakseni; hanki minulle lasi viiniä, rakkaani, ja tule istumaan tähän minun luokseni, siten tunnen oloni parhaimmaksi.

Vaivaamatta miestään kysymyksillä kiirehti Hermine noutamaan, mitä mies oli pyytänyt, ja istuutui sitten tuolille sohvan viereen viileällä kädellään sivellen miehensä kuumaa otsaa ja puhaltaen sille muutaman pisaran hajuvettä.

— Hermine, miten virkistävää onkaan olo täällä sinun luonasi! Sinä olet minulle kalliina ystävänä, jota aina ikävöin... No, mitä arvelet nyt? Kaikki on tosin parhaalla tavalla suunniteltu niin pitkälle kuin mahdollista, loistavan tuloksen saavuttamiseksi. Mutta tuulenpuuska voi kääntää kaikki äkkiä... Huomenna! — Miten käy huomenna? Voitko luoda profeetallisen silmäyksen äänestysuurnaan?

— Sitä en voi, se olisi röyhkeyttä. Minä vain _uskon_ että kaikki käy hyvin. Mutta voin sen sijaan luoda katseen sinun olemukseesi ja sanoa, miten _sen_ käy, jos sinua ja ystäviäsi kohtaa vaikea vastoinkäyminen.

— No, olen utelias kuulemaan, millaista mielentilaa odotat siinä tapauksessa.

— Sellaista, joka kovin hämmästyttäisi sinua... Tavattoman jännityksen, uskomattoman sekä tulevaisuutta että menneisyyttä tarkkaavan ajattelun, innokkaitten, kiduttavien, myöhään yöhön kestäneitten kokousten ja keskustelujen jälkeen, tulet sinä, kun taistelu on suoritettu ja äänestyksen tulos on tullut tunnetuksi, jos se on vastakkainen toiveillesi, tuntemaan itsesi aivan täysin levolliseksi. Vastavaikutus saa tämän aikaan, ja sinun on aina tiedettävä, että joskin ratkaisu vielä jäisi vuoden viipymään, niin kysymys kuitenkin enää on vain ajasta. Myrskyinen aika on takana, ja nämä viimeiset tuskalliset tunnit enää ovat vaarallisia. Tuli ratkaisu millainen tahansa, sinussa on se tapaava miehen.

— Hermine, oma rakas vaimoni... Miten uskosi, ennustuksesi, syvä luottamuksesi tekeekään minulle hyvää. Tulin ulos, keskustelusta aivan kiihtyneenä, mutta sen sijaan että monien muitten tavoin olisin maksavista paikoista etsinyt lepoani, riensin kotiin sinun luoksesi. Niin, _sellainen_ tulee vaimon olla, jos mieli hänen saavuttaa miehensä kunnioitusta ja hellää tunnustusta — aivan toisenlaisia vaikutelmia kuin liekistä, joka leimahtaa, valaisee hetkisen ja sammuu! Luuletko, että Amalia ja hänen miehensä voisivat saada tällaisen hetken nautittavakseen?

— En, sitä en usko, koska heidän välillään ei ole sitä sympatian sidettä, mikä pitää meidät niin lähellä toisiamme. Hartaitten toiveitteni mukaisesti olen vihdoinkin oppinut käsittämään, mitä sinun ylevä luontosi rakkaudesta pelkäsi ja rakkaudesta aavisti.

— Kiitos, kiitos, nyt on mieleni rohkaistunut! Olet vihdoinkin osannut löytää todellisen olemukseni, mutta ellet siihen olisi kyennyt, olisi avioliittomme tullut onnettomaksi, sillä jos kerran olisin tullut vakuutetuksi siitä, että sinä olit onnesi löytänyt vain tietäessäsi kauneuttasi ihailtavan ja tuntiessasi sen voiman, mihin seikkoihin _minä_ viimeksi kiinnitän huomiota, olisin tullut kylmäksi ja lopulta kovaksi. Mutta nyt jätän sinut. Voi, jospa jo oltaisiin ylihuomenessa!

— Entä ensimäinen korehtuuri teoksestasi?...

— Se saa odottaa, kunnes ehdin sen tarkastamaan. Lähetä sinä anteeksipyytävä kirjelappunen.

* * * * *

Sen päivän yli, jolloin tärkeä uudistuskysymys ratkaistiin, on parasta hypätä. Sinä päivänä kaikkien suonet kuumeisina sykkivät — kuumeisina, tuskaisina ja riemuitsevina.

Loistavan tuloksen saavuttamista seuranneena aamuna Konny selitti, että hän ei mitenkään voinut päästä kotiin päivälliseksi, sillä oli suuret päivälliset Phoenixissa. Mutta illalla tulisi hän kotiinsa, mukanaan muutamia erikoisen läheisiä tovereita.

— Riemu-illallisille siis? — kysyi vaimo hymyillen.

— Niin, tietystikin, ja sinun on päivän kunniaksi pukeuduttava pukuun, joka parhaiten on omiaan miellyttämään. Niin, sallin sekä tebtailijoitten, pormestarien, kauppiaitten, pappien että talonpoikien hurmaantua, sillä tänään nautin todella onnesta ja siitä iloisesta luottamuksesta, että mikään sisäinen tyytymättömyys ei sitä pian taas karkoita. Onhan poika terve?

— Täysin. Mutta etkö kirjoita isällesi?

— Kyllä, aion juuri kirjoittaa, ennenkuin lähden. Millainen voitto se olikaan! Mutta se minua huolestuttaa, että rakas isäni, Herra siunatkoon hänen jaloa vanhaa ritarisydäntään, ei ehkä katsele voittoa kovin tyytyväisenä.

— Kyllä, sen hän tekee sinun tähtesi... Mutta mitä asiaa on palvelijattarella? Sähkösanoma? Luultavasti onnentoivotus, ystäväni.

Aavistelun kolkkoutta sekaantui miehen iloon... hänen äsken ilmaisemansa toiveen kauniiseen luottavaisuuteen!

— Onnentoivotus, — toisti hän äänellä, jossa ei ollut hiukkaakaan sen tavallista varmuutta, nähtyään että sähkösanoma oli Sigesbergistä. Heti kun hän oli paperin lukenut, putosi se hänen kädestään, ja hän syöksyi sellaista vauhtia ovelle, että oli melkein juosta nurin hoitajattaren, joka poika mukanaan juuri tuli sisään.

— Rientäkää, joku sieltä, pika-ajuria hakemaan! Vaunut muutaman minuutin kuluttua! Rientäkää!

— Voi, mikä hirvittävä sanoma! Anna minun tulla mukaan!

— Sinä tulet perässä, lapsi mukanasi. Minun ei auta sekuntiakaan viivytellä. Isäni, isäni!

Sähkösanoma oli Konnyn äidiltä ja siinä ilmoitettiin, että parooni Sigesmund aamulla oli saanut halvauksen, mutta että hän vielä oli tajullaan.

Ja hän oli täysin tajullaan, kun poika, ajettuaan tulista vauhtia neljä penikulmaa, tuli hänen vuoteensa ääreen. Konny oli niin liikutettuna, ettei hän milloinkaan ollut ollut sellaisessa mielentilassa, sillä väkinäisesti tukahutettua tuskaa oli sekä siinä hellässä kysymyksessä että siinä hartaassa rukouksessa, jotka hän kuiskasi isänsä korvaan.

Sairas pudisti lempeästi kunnianarvoisaa päätään. — Rauhoitu, rauhoitu... — sanoi hän selvästi. — Sekä _poikana_ että _miehenä_ olet käyttäytynyt arvokkaasti. Sigesberg on oleva sinulle pyhä minun tähteni ja sinun äiti-raukkasi tähden.

— Mutta _koska_ voin rauhoittua sen tietäen, että olen täyttänyt ne oikeutetut toiveet, mitä isällä on ollut ainoan poikansa suhteen! Enkö aina ole noudattanut vain omaa mielipidettäni?

— Jos olisit toisin menetellyt, olisi se ollut pelkkää heikkoutta, jolle en olisi antanut arvoa, vaan olisin sellaista pahoitellut. Täysikasvuinen poika, vaikkapa hänen aatteensa paljonkin eroavat isänsä aatteista, tuottaa tälle parhaimman kunnian, jos johdonmukaisesti pyrkii päämääräänsä, mikäli se vaan muuten on arvokas. Sinun urasi on nyt selvä. Mutta enkö saa nähdä tytärtäni ja pikku Siggeä?

Vain tuntia myöhemmin, kuin hänen miehensä, saapui Hermine. Mutta vasta illalla pääsi hän sisään, sillä keskustelu oli niin rasittanut isää, että hänen täytyi jäädä kahden kesken vaimonsa ja lääkärin kanssa...

Samoissa huoneissa, missä nuori pari oli asunut häämatkallaan, käveli Konny nyt kiivaasti edes takaisin.

— Tämä Sigesberg, tämä onneton Sigesberg!... Voi, Hermine, minun sieluni janoo rauhaa, miten arvelet minun _nyt_ koskaan saavuttavan sen? Vain kerran elämässäni tein isälleni mieliksi, ja silloinkin petin häntä.

— Sinä, rakas Konny? Epätoivo hämärtää arvostelukykysi, _sinäkö_ olisit pettänyt isääsi!

— Niin, — vastasi Konny hurjasti, — ja sen tein _sinun_ tähtesi!

— Konny, Konny, tuska varmaan polttaa sinua sietämättömästi, kun sinä...

— ... voin tunnustaa suoran totuuden. Muistatko ehkä keskustelua, jossa olimme keskenämme eräänä päivänä, kun tapasimme metsämäellä, missä sinä... sinä _tiedät_, mitä tapahtui... ja olet ehkä _aavistanut_ sen vaikutuksia. Neljänä pitkänä päivänä sen jälkeen en voinut päästä siitä kiduttavasta varmuudesta, että olin menetellyt kuin mielipuoli, enkä ensinkään voinut käsittää, _miten_ voisin isälle ja äidille, jotka tunsivat aikeeni, selittää lopputuloksen. Olisin mieluummin antanut raastaa ruumiini kappaleiksi kuin ilmaista, mitä mielessäni liikkui. Silloin tuli isältäni sydämellinen kirje, missä viitattiin sopivaan tilaisuuteen päästä lähetystöön jäseneksi. Ja hän kertoi samalla kuulleensa puhuttavan sinun kihlauksestasi. No niin, enkö ollut jalo poika, antaessani armollisen suostumukseni, kun en tietänyt, mitä minun oli yritettävä, vaan olin siinä asemassa, että minun oli pidettävä erikoisena onnena, että niin mukava tie oli minulle avoinna...? Annoin vanhusten iloita poikansa myöntyväisyydestä, enkä heille kummallekaan uskonut sitä, mihin kunniantunnon olisi pitänyt velvoittaa. Jalomielisyys on ollut kokonaan heidän tahollaan, sillä joskin he sittemmin lienevät jotakin aavistaneet, eivät he milloinkaan ole koskeneet haavaan, jonka tähän asti olen salannut sekä sinulta että heiltä... Voit väittää (näen sen kyllin katseestasi), että vain ylpeyteni oli kärsinyt. Mutta olipa se mitä tahansa, niin tiedä, että en koskaan unohda noita neljää päivää enkä niitä epäluuloja ja pettymyksiä, jotka niitten kuluessa imivät verta sydämestäni... No, miksi et sano mitään, onko minun aina kärsittävä yksin, onko minun yksin kaduttava? Onko minun yksin kannettava taakka?

— Konny, jos voisin ottaa kaiken kärsimyksesi sinulta, niin vakuutan, että tekisin sen ilomielin. Mutta sinun kiihtymyksesi johtuu siitä, että hermosi ovat joutuneet tavallisesta tilastaan. En tahdo eikä minun pidäkään puhua tuosta hetkestä, joka sinun muistissasi on niin kipeänä kohtana, se on sinun suotava minulle anteeksi. Mutta omalta osaltani sanon, että minä...

— Ei, älä sano; mikään _sinun_ tekosi ei loukannut minua, se oli onnettomuuteni... Mutta vaietkaamme, tuossa tulee tohtori...

Lääkäri ilmoitti, että sairas ensin tahtoi nähdä miniänsä ja sitten pienen pojanpoikansa; siksi aikaa jäisi tohtori herra paroonin luo.

Kun Hermine, lapsi käsivarrellaan, oli mennyt alas, sanoi Konny, katsoen lääkäriin silmät täynnä kyyneleitä:

— Ymmärrän... On vain vähän toiveen sijaa?

— Voi, paha kyllä, vähän...

— Ehkä... vähemmänkin kuin vähän?

— Sitä pelkään, sillä ennen huomispäivää tullee uusi kohtaus, ja siitä on vaikea seuraus.

Konny jatkoi kävelemistään edes takaisin. Milloinkaan ei hänen mielessään ollut ollut sellaista kapinaa. Hän ei voinut kauemmaksi jäädä sisään. Hän riensi ulos. Mutta ulkonakaan hän ei voinut viipyä, sillä rauha pakeni häntä kaikkialla, aina siihen asti kuin äiti, hänen palatessaan, hoiperteli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen päänsä, kuten hänen ollessaan vielä pikku poikana, olkaansa vasten. Silloin tuntui hyvältä. Nyt tuli Hermine ja ojensi hänelle pojan.

— Katso, — sanoi Hermine sydämellisen osaaottavaisena, — isäsi siunaus on lapsen otsalla. _Hänhän_ on viaton... — Hermine silmäsi rukoilevasti puolisoonsa. — Mene sinä nyt sisään! Isäsi toivoo, että istuisit hänen luonaan. Mutta minä saan silloin tällöin pistäytyä sisällä ja auttaa äitiä hänen hoitamisessaan.

— Hermine, — vastasi Konny vältellen, — minä «n ole nyt oma itseni.

XXII.

Menneisyys ja mitä tuleva oli.

Oli ollut suuri pimeys! Jos kerran oli tuleva täysi ja kirkas päivä, ei siitä vielä ollut kajastustakaan toivoa ylläpitämässä.

Viimeiset sanat, jotka Konnyn kuulimme lausuvan, olivat _ne_, jotka hän sanoi vaimolleen: "Minä en ole nyt oma itseni".

Siitä hetkestä oli kulunut raskaita tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vihdoin vuosiakin, eikä hän kuitenkaan ollut päässyt olemaan omaa itseään. Ennenkuin kerrottu suuri järkytys tuli, oli tämä kunnian ja rehtiyden mies aina, niin pitkälti kuin muisti, potenut sairaaloista tyytymättömyyttä koko elämäänsä ja kaikkiin tekoihinsa, niin kovin kuin hän koettikin työskennellä lähimäistensä parhaaksi, niin liberaalisia kuin hänen mielipiteensä olivat olleetkin ja niin paljon kuin hän olikin koettanut vastustaa kaikkea ahdasmielisyyttä.

Hänen avioliittoelämänsä toinen jakso ja vuosien 1865—1866 valtiopäivien alku, odotettuine tuloksineen, olivat olleet hänen elämänsä loistokohtia; silloin hän tunsi olevansa jännityksessä, joka ei häntä väsyttänyt, ja asemassa, joka ei kahlehtinut häntä muulla tavoin kuin hän itse vapaaehtoisesti ja ilomielin halusi. Ja jos silloin tällöin tuli vieras ääni kuiskaamaan hänen korvaansa, että mihinkään, mikä kuuluu tähän maailmaan, ei ole liiaksi kiinnitettävä mieltänsä, niin koetti hän sittenkin tukahuttaa sitä tarpeettomana ennusteluna.

Mutta kun sitten surusanoma tuli, avautuivat kaikki sisäiset sulut ja niistä tulvi hillitön katumus, ahdistus ja epätoivo. Konnyn koko sielunelämä oli aivan kuin omiaan joutuakseen vakavaan koettelemukseen. Hän tarvitsi koettelemusta oppiakseen tuntemaan itsensä sellaisena kuin oli. Eikä häntä kukaan voinut voittaa, mitä tuli kykyyn kiduttaa itseään, kykyyn vastustelematta antautua luulotaudin valtaan.

Vanha parooni Sigesmund eli kuitenkin useita kuukausia, ja Konny riensi sanoutumaan, kokonaan vasten isänsä tahtoa, irti edusmiestehtävistään, kokonaan omistautuakseen isälle ja perehtyäkseen hänen ajatuksiinsa Sigesbergin hoidossa ynnä paljoon muuhun. Mutta isä, joka ymmärsi pojan verta ahdistavan salaisen kuumeen, antoi kaikki ohjeensa siten, että ne olivat tarkoitettuja tuottamaan sopusointua heidän mielipiteisiinsä. Hän puhui yhtä mittaa, mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella, myöskin Herminelle ja Herminestä.

Ja sitten kun Konny avoimesti oli tunnustanut syyn osoittamaansa taipuvaisuuteen diplomaattiselle uralle antautuessaan, vastasi parooni Sigesmund jo kauan aavistaneensa tätä, mutta että ei koskaan ollut johtunut hänen mieleensäkään pitää Konnyn menettelyä vikana, vaan ansiona. Ellei Konny silloin ollut tahtonut oleskella Kronebyssä, niin olihan hänellä vapaa valta lähteä uusille matkoille, sitoutumatta sen vuoksi mihinkään erikoisiin velvollisuuksiin. Isä selitti, että Konny oli kokonaan väärinymmärtänyt itsensä, kun oli pakottautunut uskomaan, ettei päätöksensä pohjana ollut harras halu noudattaa isän toivetta. Viisaimpana askeleena pojan elämässä piti hän sitä, mitä poika olisi saattanut vähimmin aavistaa, sitä nimittäin, että Konny oli voittanut kohtuuttomasti loukkautuneen ylpeytensä ja tullut takaisin Herminen luo, josta oli onnistunut saamaan sellaisen vaimon, mistä vilpitön ja rakastava mies ei koskaan voisi kyllin kiittää kohtaloaan.

Mutta mitä tahansa tuo arvon mies puhuikin, onnistui hänen vain vähässä määrin estää pojan itsekidutusta.

Nyt tuli uusi suuri onnettomuus lisäksi, onnettomuus, joka parooni Sigesmundille merkitsi pikaisempaa loppua kuin viimeksi lääkäritkään olivat odottaneet. Vapaaherratar Louise, joka vain muutaman kerran oli saatu taivutettua lähtemään lepäämään puolisonsa sairasvuoteelta, sairastui itse vuorostaan. Herminestä, joka jakoi rakkautensa ja hoitonsa molempien kesken, mutta kuitenkin omisti sanomatonta osanottoa myöskin miehensä mykälle kärsimykselle, tuli nyt kaiken, sekä sairaanhoidon että koko talon hallinnon keskus. Ja kaikki häntä jumaloivat. Vain _yksi_ melkein vetäytyi syrjään, se ainoa, jolle hän olisi tahtonut merkitä niin paljon.

Emme puhu pitemmälti siitä synkeästä pilvestä, joka oli laskeutumassa Sigesbergin ja sen nuorten sydämien yli. Äiti antoi lämpimän kehoituksen ja rohkaisun sanoja pojalleen. Olipa hänellä vielä rohkeutta sanoa: — Niin paljon, rakas poikani, kuin rakkautesi vakavasta tahdosta olet löytänyt voimaa, et kuitenkaan milloinkaan ole löytänyt kykyä olla näinä pyhinä päivinä meille, isällesi ja minulle, mitä Hermine on ollut... Rakasta senvuoksi häntä kaksin kerroin! — Hän kuoli onnellisena siinä uskossa, että häntä oli seuraava se, jota hän niin hellästi oli rakastanut sekä elämässä että kuolemassa.

Kun kaikki oli lopussa ja vanhan vapaaherrattaren elämän valo oli sammunut, pani hänen vanha puolisonsa, katse kirkkaana, kätensä ristiin. — Nyt, rakas poikani, — sanoi hän, — kuolen minä kaksin verroin rauhallisena, kun tiedän _hänen_ olevan minua vastaanottamassa.

Levolliset olivatkin sitte hänen viimeiset päivänsä, ja siunattuna jätti hän elämänsä.

Koko ensimäiseksi vuodeksi jäivät nuoret Sigesbergiin.

Hermine ehdotti usein ainakin muutamien viikkojen matkaa pieneen, rakkaaseen Kronebyhyn. — Älä puhu siitä, — vastasi hänen miehensä, — sinähän tiedät, että minun velvollisuutenani on nyt olla täällä ja, mikäli siihen kykenen, olla vainajan edustajana hänen ystävilleen ja alaisilleen.

— Mutta minä uskallan luulla, että sinä paremmin palvelisit sekä heitä että itseäsi, ellet niin itsepintaisesti pysyisi tässä ajatuksessa. Sinun terveytesi, rakas mieheni, kärsii täällä näissä suurissa, tyhjissä huoneissa, jotka nyt ovat niin autioina.

— Voi niin olla, mutta kun suruvuosi on lopussa, avaamme ovet vieraille. Silloin sinun on huolehdittava siitä, että taulugalleriaa ja kokoelmahuoneita usein näytetään. Täällä on silloin elettävä niinkuin ennenkin.

— Rakas Konny, — vastasi Hermine kerran sellaiseen ehdotukseen, — voitko sinä, jonka luonne nykyisin on niin synkkänä, olla isäsi kaltainen, joka oli niin iloinen, niin miellyttävä, niin seuraa ja auringonpaisteista elämää rakastava?

— En tiedä, olen koettava. Sinä sitä paremmin sovit sentapaiseen edustavaan asemaan, ja pikku Sigesmundista kyllä tulee isoisänsä kaltainen, niin että voimme toivoa isoisän vastaisuudessa taas nousevan ylös keskuudessamme. Isäni oli liian heikko minua kohtaan; minä aion olla ankarampi poikaani kohtaan.

— Kallis ystävä, älä ota sellaista periaatteeksesi! Sinä olet jo pari kertaa tavalla, jossa ei ole ollut paljonkaan isällistä levollisuutta, pauhannut pojallemme, kun hän on aikonut ottaa joitakin isoisänsä esineitä.

— Mutta millä tavalla on hän vastannut sellaiseen mielenosoitukseen? Niin, tuo nuori herra on nauranut vasten silmiäni ja näyttänyt niin urhokkaalta, kuin olisi hän jo tahtonut minulle sanoa: "Ole vaiti sinä, _minä_ täällä tulen isoisää edustamaan!"

— Voi, tämä on kovin surullista, pikku poikasi rakastaa sinua niin suuresti. Hän ei osaa muulla tavoin kuin iloisen rohkeana vastata sinun nuhteisiisi. Älä tee hänen lapsuuttaan raskaaksi! Sinun oma lapsuutesi oli niin onnellinen.

— _Minun_ — minä en ole koskaan ollut onnellinen. Minua ei ole luotu onnea varten.

— Tällainen puhe, rakas Konny, on kokonaan arvotonta sinun suustasi! Ajattele vain, miten monta kirjettä ja tiedonantoa olet saanut ja joka päivä saat edessä olevia vaaleja koskevissa asioissa. Etkö _sinä_ ole astuva toiseen kamariin, sinä, joka niin innokkaasti toimit eduskunta-uudistuksen aikaansaamiseksi?

— Minä en suostu mihinkään kehoituksiin. Minun aikani on ohi, älä puhu valtiopäivätouhuista.

Hermine-raukka ei kohta voinut käsittää, mistä oikein puhuisi.

— Kuulehan, — sanoi Amalia, kun hän tyttärineen kesällä oli käymässä vieraisilla Sigesbergissä, — annan sinulle viisaan neuvon. Jätä hänet omiin oloihinsa joksikin aikaa; usko minua, sinä huolehdit liiaksi hänestä.

— Et kai tarkota, että väsyttäisin hänet rakkaudellani?

— En, silloin väittäisin sellaista, mikä varmastikaan ei ole totta. Sinun — voimme suoraan sanoa — sinun _loukatun_ rakkautesi kätket sinä viisaana ja jalona naisena, jollainen olet. Mutta en vain minä, vaan myöskin minun mieheni, kun hän saattoi minut tänne, sai sen käsityksen, että sinä, katsoen Konnyn synkkään, sairaaseen mielialaan, kohdistit häneen liian paljon huomiotasi.

— Niin, mahdollista kyllä, mutta kun hän alituisesti katsoo minua, jotta minä ymmärtäisin että hänellä puuttuu milloin sitä, milloin tätä, niin on vaikeata olla olevinaan käsittämättä tätä mykkää kieltä.

— Älä salaa, että sen käsität. Anna hänen vaan hoitaa itse itseänsä.

— Amalia! Tunnustan sinulle, että jo olen koettanut sitäkin. Mutta tiedätkö, mitä tapahtui?

— Luulen sen käsittäväni, hän loukkaantui ja kävi kylmäksi.

— Pahempaa! Hänen katseensa kävi uhkaavaksi, oli kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle: "Varo saattamasta minua äärimmilleni!" Minä kävin peloksi, enkä yritä enää tukahuttaa halua palvella häntä lempeän kärsivällisesti.

— No, ehkäpä sinä olet oikeassa. Mutta etkö milloinkaan, kun hän on niin muuttunut, tunne itseäsi loukatuksi ja ärtyisäksi?

— En koskaan!

Mutta kerran Hermine kuitenkin, ei käynyt ärtyisäksi, vaan päinvastoin tunsi itsensä mitä syvimmin loukkaantuneeksi sekä puolisona että naisena. Sen hetken katkera muisto eli kauan, ehkä liiankin kauan hänen sydämessään.

Ensimäinen vuosi oli vihdoinkin lopussa.

Hermine oli koko ajan käyttänyt surupukua, mutta lopetti nyt _ulkonaisen_ surun ja pukeutui, lähemmin ajattelematta asiaa, erääseen harmaista puvuistaan — mutta hän _tuli_ kyllä ajattelemaan asiaa.

— Millaiseen pukuun sinä nyt olet pukeutunut? — sanoi hänen miehensä katsahtaen häneen aivan kuvaamattoman ivallisesti.

— Niin, kun surupukua ei enää ollut pidettävä, otin puvun, jonka värisestä ennen paljon pidit.

— Niin, muistan tuon naurettavan jutun, jollaisia minulle siihen aikaan usein sattui, mutta nyt saattaisit minut kiitolliseksi, jos pääsisin näkemästä noita pukuja, jotka muistuttavat vanhoja mielettömyyksiä.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Hermine epävarmana.

— Tarkoitan sitä, että tästä lähtien voit olla rauhassa siitä, että _minä_ en sekaannu sinun pukuasioihisi; käytä mitä värejä tahdot ja anna neuloa vaatteesi sellaisten mallien ja muotien mukaisiksi, jotka sinulle parhaiten sopivat, en enää pelkää naisen kaikkivaltaa, olipa hän sitte pukeutuneena häveliääseen villavaatteeseen tai pöyhistelevään silkkiin. Aistimeni ovat kuolleita sellaisille vaikutteille.

— Konny, _olisiko_ sinun pitänyt sanoa tämä minulle?

-- Miksi ei? Ei ole milloinkaan liian myöhäistä sovittaa naurettavuutta. Voit kernaasti, jos sinua haluttaa, pukeutua keltaiseen päivällispukuun, joka minut kerran saattoi niin mustasukkaiseksi!

Hermine lähti miehensä luota sanaakaan virkkamatta. Oudot tunteet pyrkivät tukahuttamaan hänet.

XXIII.

Yksinäisellä saarella.

On useampi kuin _yksi_ saari synkän, mutta epäilemättä myöskin juhlallisen suuremmoisen länsirannikon edustalla, missä milloin matala valkea vaahto hiljaisin soinnukkain harpunäänin soittaa kaunista tuudittelevaa kehtolauluaan rannikon paljaille kallioille ja milloin korkeat, vihreät kuohut pauhaten lyövät yli niitten ja pesevät ne niin puhtaiksi, että ne sitten auringonpaisteessa loistavat ikäänkuin harmaa graniitti olisi verhottu himmeällä lehtikullalla.

Eräille näistä saarista, joka oli kyllin autio ja tyhjä tyydyttääkseen suurimpiakin eristymisen vaatimuksia, oli tämän kertomuksen sankari perheineen tullut, saadakseen virkistystä yksinäisyydestä ja suolaisista terveellisistä kylvyistä. Sillä täytyihän olla virkistykseksi sen, että pääsi (päinvastoin kuin muitten ihmisten käyttämillä kylpypaikoilla) näkemästä ja vastaanottamasta vieraita.

Oli päästy vuoteen 1868, kesäkuun loppupuolelle. Parooni Sigesmund oli kuollut tammikuussa 1866, siis kaksi ja puoli vuotta sitten. Mutta Konnyn raskas mieliala ei ollut vähintäkään parantunut. Lisäksi oli hän tullut niin salamieliseksi vaimoaan kohtaan, että hän ei enää koskaan puhunut tälle vaikutelmistaan. Ja heidän avioliitollinen elämänsä olisi vajonnut aina jäätymäpisteeseen asti, ellei Hermine, osoittaen ihailtavaa, koskaan väsymätöntä huolenpitoa, olisi kyennyt ylläpitämään sen liehahtelevaa liekkiä.

Koskaan ei Hermine sanallakaan viitannut tapahtuneeseen muutokseen. Olematta itsepintaisen hellä, mutta sen sijaan sydämellinen, lempeä ja aina lämmittävä olemukseltaan, osasi hän pitää yllä keskustelua, missä Konnyn oli pakko vastailla ja siten vapautua ajatustensa harhakäytävistä.