Part 4

Plantaasinomistajat ovat velvolliset tekemään kunkin työhön ottamansa alkuasukkaan kanssa kirjallisen sopimuksen hallitusviranomaisen läsnäollessa. Sopimus tehdään tavallisesti ja korkeintaan kolmeksi vuodeksi, ja hallitus valvoo mahdollisimman tarkoin alkuasukkaiden etuja. Paitsi rahapalkkaa, 6 shillingiä kuukaudessa, on työnantaja velvollinen suorittamaan kanakille täyden elatuksen ja vaatetuksen, johon kuuluu 10 naulaa riisiä, 2 naulaa säilykelihaa tai -kalaa ja kaksi pytkyä, n. 25 gr, tupakkaa viikossa, yksi vyötäisvaate kuukaudessa sekä yksi huopapeite vuodessa. Rahapalkasta maksetaan tavallisesti vain 2 shillingiä kuukausittain ja loput sopimusajan päättyessä.

Jos sopimuksen tehnyt kanakki niskoittelee eikä täytä velvollisuuksiaan, seuraa siitä lain mukaan rangaistus. Mutta ennen vanhaan käytännössä ollut paikalla toimitettu ruumiillinen rangaistus on nykyjään laissa ankarasti kielletty. Työnantajan on ilmoitettava rikkomus lähimmälle hallintoviranomaiselle, joka tavallisesti tuomitsee rikkojan jonkin kuukauden vankeuteen. Työnantaja menettää tietysti työmiehensä siksi ajaksi.

Myönnettävä on, että ruumiillinen rangaistus on raakaa meidän vuosisadallamme, mutta eittämätön tosiasia on, että se on ainoa rangaistusmuoto, jota sivistymätön alkuasukas pelkää. Vankeusrangaistus, jossa vankien työnä Uudessa Britanniassa muuten on asutuskeskuksien puhtaanapitolaitosten päivittäinen tyhjentäminen, ei herätä mustassa samaa vaikutusta kuin sivistyneen yhteiskunnan jäsenessä. Kanakkien maine ei huonone muutaman kuukauden vankilassa istumisesta!

Saksalaiset ymmärsivät, kuinka tärkeätä hallitukselle oli suojella eristettyjen plantaasien isäntiä ja työnjohtajia alkuasukkaiden röyhkeydeltä. Eurooppalaisille myönnettiin oikeus kurittaa rikkomuksen tehneitä työmiehiään. Tällaiset rangaistukset tilanomistajan oli kuitenkin merkittävä kirjaan. Pari kertaa vuodessa tarkastusviranomaiset kävivät sitten kuulustelemassa molempia asiapuolia ja hyväksyivät tai hylkäsivät tuomion. Alkuasukkaat tiesivät silloin, että hallitus oli valkoisen miehen puolella, ja kunnioittivat häntä.

Nykyjään, Australian mandaattihallituksen humaanisten periaatteiden vallitessa Uudessa Guineassa, mustan sana on oikeudenkäynnissä yhtä hyvä kuin valkoisenkin. Epäilemättä kaunis periaate, mutta vaikea käytännössä toteuttaa. Jos kanakki kantaa kaunaa isäntäänsä kohtaan, on hänen verraten helppo kostaa tuomioistuimen avulla: houkutuksilla tai uhkauksilla hän saa maanmiehensä todistamaan eurooppalaista vastaan.

Kuvaava esimerkki: Eräässä kanakkien välisessä tappelussa oli eräs musta saanut pahoja ruhjevammoja selkäänsä. Mies käveli lähimmän poliisiviranomaisen luokse ja ilmiantoi eurooppalaisen isäntänsä rääkkäämisestä. Kun kanakin toverit vannoivat asian todeksi, määräsi tuomari eurooppalaiselle kymmenen puntaa sakkoa varoituksella, että samanlaisen rikkomuksen uusiintuessa häneltä poistettaisiin oikeus käyttää alkuasukastyömiehiä palveluksessaan. Myöhemmin alkoi selkäsaunan varsinainen toimeenpanija kuitenkin kerskua voitostaan, jolloin asian todellinen laita tuli ilmi ja eurooppalainen vapautettiin sakostaan.

On sattunut tapauksia, että alkuasukasnainen on syyttänyt valkoihoista miestä väkisinmakaamisesta. Tämäntapaisista rikkomuksista on laki hyvin ankara mandaattialueella. Ellei valkoihoinen silloin voi todistaa viattomuuttaan, on hänellä odotettavissa vankeusrangaistus yhdestä vuodesta aina seitsemään vuoteen saakka.

On totta, että saksalaisten kurinpito näillä saarilla oli useissa suhteissa liian ankaraa. Mutta alkuasukkaat sekä pelkäsivät että kunnioittivat saksalaisia herrojaan. Vielä nykyjäänkin kuulee heidän nimittävän saksalaista lujaksi isännäksi (strong boss). Heidän tunteensa nykyisiä herrojaan kohtaan voidaan tulkita nimityksellä, jota Amerikan intiaanit käyttivät kehnoista vastustajistaan — »Arkajalka».

* * * * *

Tätä kirjoitettaessa kertovat sähkösanomatiedot kanakkien Uudessa Britanniassa toimeenpanemasta eurooppalaisten joukkomurhasta: »Talasean piiriin kuuluvan Nakanain kylän alueella Uuden Britannian pohjoisrannikolla ovat alkuasukkaat yöllä salakavalasti murhanneet neljä eurooppalaista kullanetsijää. Mandaattihallitus on lähettänyt seudulle 30 valkoihoista ja 70 alkuasukaspoliisia käsittävän, kivääreillä ja konekivääreillä aseistetun rankaisuretkikunnan.»

Mainittu Talasean piiri on vasta joitakin vuosia ollut mandaattihallituksen valvonnan alaisena, ja sen vuoristolaisasukkaat ovat aina olleet tunnettuja vihamielisiksi ja taistelunhaluisiksi.

* * * * *

Vaikka melanesialaisten vahvimmat luonteenominaisuudet voidaankin yhdellä sanalla tulkittuina määritellä huonoiksi, on heissä sentään hyviäkin puolia ja joukossa harvinaisia esimerkiksi kelpaaviakin poikkeuksia. Heidän ja eurooppalaisten välillä vallitseviin huonoihin suhteisiin ovat eurooppalaiset itse useissa tapauksissa antaneet aihetta huonolla kohtelulla.

Kirjoittajalla oli oikein mallikelpoinen »poika», joka hoiti taloustehtävät säntillisemmin, kuin mitä paraskaan palkattu palvelija Euroopassa olisi voinut tehdä. Herätti aina aamuisin täsmällisesti koskettaen kädellään varovasti jalkaan moskiittoverkon lävitse ja ilmoitti, että kylpy oli valmis. Suolattoman veden niukkuuden vuoksi kylpy rajoittui suihkuun, joka kattoon ripustetusta astiasta nuorasta vetäisemällä syöksähti miellyttävän vilpoisena ruiskeena. Suihkusta päästyä odottivat suklaa ja leipä ja paistetut banaanit pöydällä. Lounasta ei liioin tarvinnut koskaan odottaa, ja ruoka ja hedelmät vaihtelivat joka päivä, sikäli kuin se pienessä taloudessa oli mahdollista. Iltapäivällä olivat pestyt ja tärkätyt vaatteet, maalatut kengät ja hattu, kaikki hohtavan valkoisina, ja muut pikkuesineet nenäliinasta kalvosinnappeihin saakka valmiina mahdollisen vierailukäynnin varalta. Tämän »pojan» olisivat monet mielellään ottaneet palvelukseensa.

To-Wautu olikin poikkeuksellisen mallikelpoinen poika, lomaakaan ei pyytänyt muulloin kuin sunnuntai-iltapäivisin, jolloin hän tahtoi käydä katsomassa lähetysasemalla hoidettavana olevaa äiditöntä lastaan. Hänen iästään minulla ei ollut likimääräistäkään aavistusta: hän saattoi olla yhtähyvin viidenkolmatta kuin neljänkymmenen. Kanakit eivät yleensä tiedä ikäänsä. Mikäli he koettavat pitää niistä lukua, tapahtuu se joulujen avulla, vuosi on heille tuntematon käsite. Iän tullessa oikeudellisesti kysymykseen luotetaan lääkärin arviointiin.

Juro hän oli mutta hyväsydäminen. Oli ikävä erota hänestä, kun poikaparan, saatuaan ilkeänluontoisia kas-kas-märkäpaiseita jalkoihinsa ja käsiinsä, oli pakko muuttaa sairaalaan.

To-Wautu oli myöskin älykäs ja vaarinottavainen. Hän ei olisi koskaan aiheuttanut semmoista skandaalia, minkä sai aikaan ylimmän käskynhaltijan pöytäpalvelija, jolla arvonsa merkkinä oli punaompeleinen kruunu vyötäisvaatteessa:

Ylhäällä Namanulassa, ylimmän käskynhaltijan bungalowissa oli lounaskutsut parillekymmenelle valitulle vieraalle. Talon paras kanakkipalvelija tarjoili pöydässä. Jäässä tarjottu parsa oli onnellisesti kiertänyt pitkän pöydän ja seurasi kala, jota oli varattu yksi kutakin vierasta kohden. Kuinka ollakaan, tarjotin oli tyhjä, kun palvelija oli tarjonnut vieraille ja lähestyi isännän tuolia. Isäntä, kokenut maailmanmies, huomasi tilanteen ja viittasi poikaa poistumaan. Mutta kanakki tahtoi välttämättä selittää, mistä se johtui, ettei isännälle kalaa riittänyt, ja tokasi lujalla äänellä:

»One fella master he take two.» (Yksi herra otti kaksi.)

Sanomattakin selvä, että kaksikymmentä silmäparia alkoi hienotunteisen varovasti kurkistellen etsiä syyllistä.

* * * * *

Vaikka mandaattihallitus Kansainliittoa miellyttääkseen harjoittaakin kovin lempeätä politiikkaa alkuasukkaita kohtaan, ei samaa voida läheskään aina sanoa yksityisten australialaisten mustia työmiehiään ja palvelijoitaan kohtaan osoittamasta kohtelusta. Keskinkertaiset australialaiset — tropiikkiin muuttavat australialaiset eivät yleensä ole yhteiskuntakerrosten »kermaa» — viljelevät kirosanoja ja rivoa kieltä viljalti keskinäisessä kanssakäymisessäänkin, mutta mustille räyhätessään on heidän puheensa usein pelkkää tolkutonta voimasanojen latelua. Eipä siis ihme, jos kanakit käyvätkin vuosi vuodelta yhä haluttomammiksi tekemään kolmen vuoden palvelussopimuksia.

Orjakauppaa harjoitetaan Etelämeren saarilla yllä vielä meidänkin päivinämme, vaikka tosin toisessa muodossa kuin viisikymmentä vuotta sitten. Silloin käytettiin sekä väkivaltaa että viekkautta mustien orjien hankkimisessa. Nykyjään on tyydyttävä pelkkään viekkauteen. Tavallisimmin käytetty temppu ennen oli, että työvoiman hakijat lähestyessään kuunareineen jotakin yksinäistä saarta pukeutuivat lähetyssaarnaajiksi ja houkuttelivat yksinkertaisia alkuasukkaita kokoontumaan laivalleen — sitten ankkuri ylös ja merelle...

»Orjakauppaa» saadaan nykyjään harjoittaa vain hallituksen luvalla ja nimitetään sitä pestaamiseksi (recruiting). Testaajan (recruiter) on haettava hallitukselta lupa värvätä alkuasukkaita työmiehiksi plantaaseille, ja on pestattavien piirrettävä puumerkkinsä pestaussopimukseen vapaasta tahdostaan. Testaaja luovuttaa sitten saaliinsa halukkaalle plantaasinomistajalle kymmenen punnan hinnasta päätä kohden. Mutta, kuten sanottu, kanakit eivät ole kovin kärkkäitä tarttumaan ansaan, joten pestaajan on keksittävä aina uusia houkutteluja, luvattava paljon rasvaisia ruokia ja vähän työtä.

Uuden Britannian ammattipestaajien oveluuksista kerrotaan paljon hupaisia juttuja. Ovelimpana heistä pidetään erästä tyypillistä irlantilaista — punakkaa ja punatukkaista, josta lieneekin saanut liikanimekseen »Blue» (sininen). Retkeiltyään kerran viikkokausia kuunareineen rannikolla ja Sepikjoella onnistumatta saamaan ainoatakaan kanakkia listoihinsa, »Blue» keksi uuden keinon. Hän laitatti isohkon umpinaisen, pyörien päällä kuljetettavan laatikon, jonka sisään hänen eurooppalainen toverinsa ryömi. Mustat laivamiehet vetivät laatikon kylän aukeamalle, jonne »Blue» pian haali kaikki kylän miehet. Sitten »Blue» piti leimuavan puheen työn siunauksesta mustille, vedoten lopulta itse valkoisten miesten suurmestariin, jonka nimenomaisesta pyynnöstä hän oli tullut tähän kylään. Mutta koska mustan miehen ei sopinut nähdä valkoisen miehen suurmestaria, oli Jeesus Kristus sulkeutunut umpinaiseen laatikkoon. — Nyt oli pakkilaatikon vuoro esiintyä. Ääni laatikosta moitti ensin kylän miehiä laiskuudesta, mutta lupasi sitten paljon maallista hyvää koko kylälle, jos hyvin monta kylän miehistä lähtisi hänen ystävänsä »Bluen» mukana työhön valkoisen miehen plantaasille. Työhön lähteville lupasi ääni sitäpaitsi ensiluokkaisen istumapaikan taivaassa. Vaikutus oli ollut suurenmoinen: peloissaan ja ihmetellen olivat kylän kaikki vapaana olevat nuoret miehet lähteneet »Bluen» mukana lähimmän alue virkamiehen luokse tekemään palvelussopimusta.

Lähetyssaarnaajien taholla on aina vastustettu alkuasukkaiden pestaamista plantaaseille työsopimuksilla. Ylläkerrotunlaisten juttujen tullessa heidän korviinsa on sanomattakin selvä, että heidän vastustuksensa vain yltyy. Rabaulin sanomalehdessä käydään kiivasta polemiikkia lähetyssaarnaajien ja plantaasinomistajien kesken, viimeksi mainittujen syyttäessä lähetysasemia siitä, että nämä houkuttelevat yksinkertaisilta alkuasukkailta kymmeniä tuhansia puntia (koprassa) vuosittain taloutensa ja teollisuuslaitostensa ylläpitämiseksi (lähetysasemilla on omat saha- y.m. laitoksensa).

Oli lähetyssaarnaajien vilpittömyyden laita nyt miten hyvänsä, varmaa on ainakin, ettei alkuasukastyövoiman käyttämistä noilla seuduilla niiden nykyisellä kehitysasteella voida järjestää millään muulla keinoin kuin pitkäaikaisilla työsopimuksilla. Kanakit ovat siinä määrin luonnonlapsia, ettei heidän työnhalunsa ilman pakottavaa velvollisuutta voida luottaa. Plantaasinomistaja, jonka mustana työvoimana olisi vapaita päiväpalkkalaisia, voisi hyvinkin jonakin kiireisenä päivänä löytää itsensä yksin ihmettelemässä tiluksillaan.

Lähetyssaarnaajista puheen ollen voinemme sopivasti lopettaa tämän luvun asiaa valaisevalla ja muihinkin mustien maanosiin soveltuvalla ajatelmalla:

_Kun valkoinen mies tuli, oli hänellä raamattu, ja mustalla oli maa... Aika vieri... maa siirtyi valkoiselle miehelle, ja hänen mustalle veljelleen jäi raamattu._

RAKKAUTTA PÄIVÄNTASAAJALLA.

Monet matkakirjailijat kuvailevat tropiikin luontoa ja ilmastoa eksoottisin värein, nimittäen sitä sekä aistilliseksi että eroottiseksi. Ja kuitenkaan eivät inhimilliset intohimot lauhdu missään muualla niin helposti kuin juuri tropiikissa.

Siellä ilmasto lamauttaa halun kaikkiin tarpeettomiin aistinponnistuksiin, pyyteet ja palot, jotka muualla raatelevat ihmisrintaa, vaimenevat siellä merkityksettömiksi. On kuin flegmaattiset alkuasukkaat hengittäisivät tiivistettyä stoalaisuutta itse ilmakehään. Ihmiset kadottavat tropiikissa paljon luontaisesta kiivaudestaan ja ärtyisyydestään ja käyvät rauhallisiksi ja rakastettaviksi.

Jotkut lääkärit väittävät, että samalla kuin tropiikki jossakin määrin kiihdyttää naisten eroottisten tunteiden herkkyyttä, se vaikuttaa miehiin päinvastoin hillitsevästi, tehden heidät pidättyväisiksi.

Ensiksi mainitun väitteen paikkansapitäväisyydestä en voi omasta puolestani sanoa mitään, mutta jälkimmäinen puoli tuntuu hyvin uskottavalta, ja se selittää samalla, miksi Etelämeren saarilla on verraten vähän eurooppalaisverisiä sekarotuisia — vähän, ottaen huomioon ne poikkeukselliset olot, joissa tuhannet terveet ja naimattomat eurooppalaiset miehet siellä elelevät vuosikausia alkuasukasten keskuudessa.

Sekarotuisissa sen sijaan näyttävät molempien alkuperäisrotujen niin älylliset kuin tunnevaistotkin ilmenevän voimakkaampina taipumuksina tahdon ja moraalisten ominaisuuksien kustannuksella. Sekarotuiset ovat yleensä eroottisia sekä tahdoltaan ja luonteeltaan heikkoja. Eleissäkin on tietysti poikkeuksia. Seuraavassa suppeasti kerrottuna erään sekarotuisen naisen, kenties koko laajan Tyynenmeren kuuluisimman henkilön, elämä:

Vielä viisitoista vuotta sitten olisi kuka tahansa Etelämeren saarilla liikkunut kauppamies tai matkailijakin saattanut kertoa yhtä ja toista »Kuningatar Emmasta». Mutta aika on himmentänyt hänenkin muistoaan.

Hänen äitinsä oli kaunis samoalainen neitonen ja isänsä Amerikan Samoan-konsuli. Emma syntyi Samoassa kunniallisesta avioliitosta. Sanotaan hänen jo lapsena olleen koko Samoan kaunein ja älykkäin tyttö.

Saatuaan kasvatuksensa San Franciskossa Emma palasi takaisin Samoaan ja meni kohta senjälkeen naimisiin brittiläisen Mr. Forsaythin kanssa. Avioliitto ei ollut kuitenkaan onnellinen, ja nuori vaimo lyöttäytyi pian yhteen erään uusseelantilaisen Mr. Farrelin kanssa.

Saadakseen täysin nauttia onnestaan rakastuneet varustivat itselleen kuunarin ja lähtivät seikkailulle avaraan maailmaan. He sivuuttivat Salomonin-saaret ja nousivat maihin kuvankauniille Duke of York-saariryhmälle, missä he ryhtyivät kaupankäyntiin alkuasukkaiden kanssa. Sieltä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Uuteen Britanniaan, jonka asukkaat olivat siihen aikaan vihamielisiä villejä. Emman seuralaisineen onnistui kuitenkin nousta maihin paikalle, mihin myöhemmin kasvoi Herbertshöhen kaupunki, lähellä nykyistä Rabaulin kaupunkia.

Emmalla oli merkillinen kyky saada villit alistumaan tahtonsa alle. Mitättömällä rihkamalla hän osti kanakkipäälliköiltä laajan alueen maata parhaalta rannikkoseudulta ja rekisteröi maansa Amerikan konsulaatissa Sydneyssä. Siitä kehittyi myöhemmin entisen Saksan Uuden Guinean ensimmäinen kookosplantaasi.

Ystävänsä, Mr. Farrelin joitakin vuosia myöhemmin kuoltua Emma nouti luoksensa veljensä ja sisarensa Samoasta. Yksi sisarista meni naimisiin tunnetun Etelämeren-kuvaajan R. Parkinsonin kanssa, ja toiset kaksi joutuivat naimisiin Emman palveluksessa olevien skandinaavien kanssa.

Herbertshöhe oli tällä välin kasvanut ripeän saksalaisen edistyksen merkeissä pieneksi kaupungiksi.

Vaikka Emma, jota nyt jo nimitettiin »Kuningatar Emmaksi», yhä laajensi tiluksiaan uusilla edullisilla kaupoilla ja keräsi rikkauksia harvinaisen taitavasti ja päättäväisesti, ehti hän kuitenkin ottaa aivonsa mukaisesti osaa seudun seuraelämään, joka siihen aikaan oli pääasiallisesti — samppanjaa ja rakkautta...

Emman aikaansaamien saavutusten merkitykseen taloudellisen elämän elvyttämisessä oli jo ruvettu kiinnittämään huomiota itse hallituksenkin taholla emämaassa. Niinpä olikin saksalaisen Tyynenmeren laivaston amiraalille annettu määräys käydä henkilökohtaisesti esittämässä »Kuningatar Emmalle» hallituksen tunnustus hänen uutterasta työstään seudun sivistykselle valtaamisessa.

Emma sai tiedon aiotusta kunniavierailusta vasta samana päivänä, joten minkään erikoispuvun tilaaminen Sydneystä ei voinut tulla kysymykseen. Mutta siitä tämä omaperäinen nainen ei ollut millänsäkään. Hän otti tyynesti amiraalin vastaan salongissaan parhaassa puvussaan — alasti... Emma ei ollut kuningatar ainoastaan rikkaudessa, vaan myöskin kauneudessa — eikä amiraali pannut pahakseen pientä poikkeamista sovinnaisista seuratavoista...

Ollessaan jo keski-ikäinen nainen Emma osti itselleen kolmannen aviomiehen, nuoren ja kauniin, mutta korviaan myöten velkaantuneen saksalaisen upseerin. Emma maksoi sulhasensa velat ja testamenttasi hänelle puolet omaisuuttaan. Kohta tämän jälkeen, vähän ennen maailmansodan alkua, hän myi kaikki Uudessa Britanniassa ja muilla saarilla olevat tiluksensa eräälle hampurilaiselle yhtymälle 175 000 Sterling-punnan (lähes 35 milj. Suomen nykymarkan) kauppahinnasta. Kun Emma sitten lähti miehensä kanssa matkalle Eurooppaan, järjestivät seudun asukkaat hänelle melkein kuninkaallisen hyvästijättöjuhlan. Kuningattaren arvonimi, joka alkujaan oli annettu pilkkatarkoituksessa, tulkitsi nyt kunnioitusta.

Kuukausi tämän jälkeen kertoi Monte Carlosta saapuva viesti, että sekä Emma että hänen miehensä olivat molemmat kuolleet. Heidän äkillistä kuolemaansa verhoavaa salaperäisyyttä ei saatu koskaan paljastetuksi. Kaikki, mitä tiedetään, on, että eräs saksalainen nainen, joka väitti itsellään olevan aikaisemmat oikeudet Emman mieheen, oli saapunut Monte Carloon ja että Emma eli päivää kauemmin kuin miehensä. — Erikoinen elämänjuoksu vaati kaltaisensa lopun.

Emman ruumis poltettiin ja tuhka haudattiin sille paikalle Uudessa Britanniassa, missä hän nuorena ja kauniina naisena kolmekymmentäkolme vuotta aikaisemmin oli astunut maihin.

* * * * *

Niinin aikoihin, jolloin »Kuningatar Emma» vaikutti, oli elämä Etelämeren saarilla vielä verraten vapaata. Syrjäisillä seuduilla asustavilla eurooppalaisilla oli sallittuna tapana valita itselleen »mary» alkuasukkaiden keskuudesta. Ja alkuasukasnaiset suostuivat kernaasti valkoisen miehen jalkavaimoksi, sillä kohtelivathan eurooppalaiset heitä sentään monin verroin inhimillisemmin kuin heidän omat murjaaninsa.

Mutta, kuten sanottu, moiset etuoikeudet on nyt poistettu eurooppalaisilta. On annettava »maryn» olla rauhassa, tai mentävä hänen kanssaan rehellisesti naimisiin.

On luonnollista, että ne harvat eurooppalaiset naiset, jotka tropiikkiin uskaltautuvat, ovat siellä suuresti palvottuja. Rabaulissa, Australian Uuden Guinean ainoassa kaupungissa ja tärkeimmässä keskuksessa, on lähes 400 valkoihoista miestä ja ainoastaan 60 valkoista naista, viimeksimainituista vain ani harva on naimaton. Pienemmissä keskuksissa on naisten vähemmyys miehiin verrattuna vielä suurempi.

Rabaulin ja Kokopon hotelleissa ja joskus kirkossakin toimeenpantavissa juhlissa ja tanssiaisissa on naisista aina kova kysyntä. Miehiltä kannetaan huomattavan korkea pääsymaksu, mutta, naisille lähetetään kaikille kutsukortti. Brittiläiseen tapaan tarjotaan tanssiaisissa myöskin illallinen. Juhlapukuiset kavaljeerit hyörivät juhlan alkaessa naisten ympärillä tanssiohjelmineen ja lyijykynineen koettaen kukin saada edes jonkun naisen listalleen. Harvoin sallitaan naisten »istua» yhtään tanssia. Miesparat sensijaan kaipaavatkin vähän jäähdytystä tanssin lomassa, sillä heidän on tanssiaisiin pukeuduttava yhtä lämpimästi kuin muuallakin maailmassa. Juhlapukuun kuuluu nimittäin: tanssikengät, mustat housut, lyhyt ja tiukka hännystakin malliin leikattu ja kovaksi silitetty valkoinen takki, ilman lievettä, leveä musta kangasvyö, tärkkipaita ja kova kaulus — viimeksimainittua otetaan tavallisesti mukaan pari ylimääräistä kappaletta.

Kun yksinäisillä saarilla tai kaukaisilla plantaaseilla vuoden, kaksi, jopa kolmekin yhtäjaksoisesti työskennelleet päivänpaahtamat miehet saapuvat Rabauliin vaihtelun virkistystä etsimään, ovat he tullessaan kosketuksiin eurooppalaisten naisten kanssa aluksi aivan kuin ihmisarkoja, vaikka ovatkin komentaneet satalukuista mustaa työmiesarmeijaa. Punastuvat ja tulevat hämilleen kuin rakastuneet koulupojat, kun naiset heitä silmäilevät, eivätkä tiedä, kuinka saattaisivat olla tarpeeksi kohteliaita ja ritarillisia. Naisen ulkomuoto ja ikä eivät silloin merkitse suuriakaan.

Australialaiset neitoset eivät olekaan jättäneet käyttämättä hyväkseen näin edullista tilaisuutta. Jokaisella postilaivalla heitä sinne saapuu kuukauden, parin lomalle veljiänsä ja sukulaisiansa tervehtimään. Tavallisesti nämä vierailut johtavat appelsiinipuunkukkien poimintaan. [Vanha englantilainen tapa, jota ainakin Australiassa ja Etelämeren saarilla vielä käytetään, on kukittaa morsian vihille vietäessä appelsiinipuun valkoisilla kukilla].

Mutta vielä suurempi on ero miesten ja naisten lukumäärässä alkuasukasten keskuudessa Rabaulissa. Kaupungissa lasketaan olevan kanakkeja yli kaksituhatta ja kanakkinaisia vain kolmisenkymmentä. Asia ei ole sentään niin vakava, kuin miltä se tilastotietona ehkä näyttää, sillä kaupungin läheisyydessä sijaitsee useita tiheäänasuttuja alkuasukaskyliä, joissa monilla kaupungissa toimessaolevilla kanakeilla on palmulehvämajansa ja perheensä. Mutta joka tapauksessa on naisten puutetta huomattavissa heidänkin joukossaan. Ei ole siis helppoa mustankaan naimisiinmeno. Vikkelyyttä ja varoja siinä kysytään heiltäkin.

Annamme seuraavassa yhden näistä murjaaneista omin sanoin kertoa lemmenseikkailuistaan ja perhesuhteistaan:

»Olen nykyjään keski-ikäinen mies, mutta olin kerran pulskannäköinen nuorimies. Ei silti, että aikani vielä olisi ohi pitkään toviin.

Minulla on ollut pieniä seikkailuja — totta puhuen useitakin. Kuten tiedätte, on meillä tapana naida nuorena tässä maassa, enkä luule olleeni muuta kuin viidentoista, kun rakkaus alkoi ailahdella mielessäni. Mutta meidän kylässä ei ollut ketään paremmanpuoleista saatavissa alle kahdenkymmenen tambosylen (näkinkenkärahaa). Tiesin, etten voisi pitkään aikaan saada moista summaa kokoon. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin mennä ja »tehdä paperi» jonkun plantaasinomistajan kanssa. Sanottu ja tehty. Työskentelin kolme vuotta eräällä saksalaisella plantaasilla, lähellä Tomaa. Kun sanon »työskentelin», tarkoitan tietysti, että olin tekevinäni jotakin, silloin kuin isäntäni oli näkyvissä. Palvelusaikani mentyä umpeen palasin takaisin ja maksoin Yipaloonin isälle etumaksuna »lik-lik»-porsaan ja kymmenen syltä tamboa. Kuukautta myöhemmin, kun olin poissa eräässä suuressa sing-sing-juhlassa, tulivat Bainingrannikon kanakit vierailulle ja veivät mennessään hyvän joukon nuoria tyttäriämme. Yipaloon oli ryöstettyjen joukossa. Myöhemmin sain kuulla, että ne pakanat olivat syöneet hänet. Hän olikin parhaassa iässä pöydälle pantavaksi — noin kahdeksan vuoden vanha. Kirotun huono onni minulla, sillä menetin tietysti koko etumaksun.