Part 22

»Niin», sanoi Nestor, »se oli kerrassaan merkillinen tapaus, kun muistaa millainen mies Agamemnon oli ja kuinka mitätön taas Aigisthos oli. Minun ymmärtääkseni suunnitteli Aigisthos koko jutun ja aikoi tappaa Menelaoksenkin, jos tämä olisi lähtenyt Mykenaihin. Klytaimnestra ei ollut niin huono. Hän vastusti kauan tuota ehdotusta, eikä Aigisthos olisi mitenkään saanut häntä suostutetuksi, jollei olisi ensin toimittanut runolaulajaa pois tieltään. Olethan kuullut siitä runolaulajasta? Agamemnon jätti hänet vaimonsa nimenomaiseksi suojelijaksi. Lieneekö nyt sitten johtunut hänen soittonsa vaikutuksesta — hän soitti ja lauloi joka ilta — tai hänen henkevästä luonteestaan, mutta Aigisthos ei vain saanut Klytaimnestraa taivutetuksi niin kauan kuin runolaulaja oli talossa. Niinpä Aigisthos sitten pyysi hänet eräänä iltana mukaansa kalastamaan, ja runolaulaja lähtikin pitääkseen häntä silmällä, ja silloin Aigisthos laski hänet maihin sellaiselle kalliolle, joka joutuu veden alle nousuveden aikana. Klytaimnestra antautui paikalla. Syntiensä peloittamana turvautui Aigisthos uhraamiseen. Hän suoritti näitä uskonnollisia toimituksia lakkaamatta, kunnes Klytaimnestra alkoi valitella kotieläinten vähenemistä. Aigisthos oli parast'aikaa uhraamassa, kun Orestes tapasi hänet. Menelaos pysyi kotona jumalten opastamana ja pelastui sillä tavoin veljensä kohtalosta. Nyt hän on Spartassa Helenan kanssa, niinkuin kai tiedätkin. Helena kuuluu nyt olevan entistäkin kauniimpi.»

Telemakhos sanoi lähtevänsä nyt suoraa päätä Spartaan. Kenties Menelaos tietäisi jotakin hänen isästään. Nestor epäili sitä, mutta eihän siitä mitään haittaa ollut, vaikka kysyisikin. Niin jatkoi nuori mies matkaansa toivoen saavansa uutisia eikä ollut suinkaan kylmäkiskoinen ajatellessaan, että saisi nähdä Helenan, jota nyt väitettiin entistäkin kauniimmaksi.

Kun hän saapui sille kuuluisalle portille, jolle Paris oli kerran kolkuttanut, pidätti Eteoneus hänet jollakin vähäisellä tekosyyllä ja riensi Menelaoksen luokse.

»Nyt on taas kaunis nuori mies portin takana», sanoi hän. »Päästämmekö hänet sisään?»

»Eteoneus», sanoi Menelaos, »elämässäsi on ollut sellaisiakin vaiheita, jolloin et ole toiminut hupsun tavoin. Soisinpa nytkin, että olisi sellainen hetki. En ymmärrä sinun kysymystäsi. Tietysti me päästämme hänet sisään! Kun minä entisaikaan matkustelin, otettiin minut aina vieraanvaraisesti vastaan, ja varmasti on sinua kohdeltu samoin. Meidän on vuorostamme meneteltävä samoin matkamiehen saapuessa.»

»Kas vain, mitähän tuo merkitsee!» sanoi Eteoneus, mutta ei aivan ääneen.

Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot, mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset ponnistelut olivatkin vähentyneet.

»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»

Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin tyydyttävä. Nimittäin rakennus.

»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla. Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä, näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani — nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan. Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»

Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa, kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti. Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi. Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi. Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään osannut surra.

Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet helmassa.

»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»

Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi itsensä hupsuksi.

»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»

»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.

»Mutta totta kai näit sen silloin heti kun hän astui sisään!»

»Ehkäpä minun olisi pitänyt, mutta en kuitenkaan huomannut», sanoi Menelaos.

»Minun on siis sanottava se sinulle — hänhän on ilmetty Odysseus», sanoi Helena.

»Totta totisesti, nyt näen sen!» sanoi Menelaos. »Ja minä puhuin hänelle hänen isästään juuri ennen kuin sinä tulit sisään. Huomasin hänen tuntevan mielenkiintoa sanojani kohtaan. Kautta kunniani! Asia on varmasti niin, eikö olekin?»

Menelaos katseli nuorukaista ja tämä Menelaosta, jolloin hän huomasi vanhemman miehen kasvoilla sellaisen ilmeen, jota ei siinä ollut näkynyt ennen kuin hänen vaimonsa tuli sisään. Se oli jonkinlaista ylevää tyyneyttä tai ehkä tyytyväisyyttä. Telemakhoksen mielestä oli Menelaos täysin tunteittensa herra, mutta hän itse ei oikein voinut hillitä levottomuuttaan. He puhelivat tuntikausia tai täsmällisemmin sanoen Menelaos puhui, ja koska hänen isäänsä ei mainittu sanallakaan, kuunteli hän vain kohteliaasti ja katseli Helenaa ja hänen kehrääviä käsiään, ja hänen sielunsa kohosi kuin yläilmoihin. Sitten Helena sanoi, että nyt sopi lopettaa puhelu toistaiseksi. Menelaos näytti vähän moittivalta, mutta tuntui kyllä tottuneen tällaiseen, ja kysyi Helenalta tarjoiltaisiinko pian illallista.

Helena tuli nuorukaisen luokse kädessään viinipikari ja sanoi:

»Väitetään, että se, joka juo tätä viiniä, unohtaa ikipäiviksi kaikki surunsa. Se on peräisin Egyptistä, jossa tunnetaan yrttien ja rohdoksien ja loihtujen salaisuudet, ja tässä juomassa on taikavoima!»

Telemakhos otti sen häneltä. Hänen kätensä sipaisi Helenan kättä, ja Helena hymyili hänelle. Kävi niinkuin hän oli väittänytkin: Telemakhos unohti kaikki surunsa — niinkuin näytti, ikipäiviksi.

Mutta hän tiesi, ettei taikavoima ollut viinissä.

Menelaos puuhaili syöntihommissa pöydän toisessa päässä.