Part 21

»Hermione ja Orestes», sanoi Eteoneus. »Emme ole vielä selvinneet heistä. He luulevat, että heidän on nyt tarpeellista matkustella loppumattomasti, mutta mitä on loppumattomuus? Menelaos antoi Oresteelle anteeksi ennen heidän lähtöään ja on kovasti kiintynyt tyttäreensä —»

»Niinhän hänen täytyykin olla», sanoi Helena.

»No niin, no niin», sanoi Eteoneus, »mutta sehän tässä jutussa on hulluinta, että he tulevat takaisin. Kun Menelaos antoi anteeksi Oresteelle, tapahtui se sillä edellytyksellä, että he lausuivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Ensin minun täytyi sulloa ruokavarat ja muut tavarat laukkuihin Hermionen varalle, sitten minun täytyi purkaa ne, koska Hermione oli liian ylpeä ottaakseen ne vastaan. Sitten minun oli seuraavana päivänä otettava taas kaikki esille, vieläpä kaksinkertaisesti, Oresteen varalle. Hän ei ollut liian ylpeä, sen voin ilmoittaa sinulle. Ja Menelaos sai hänet ilman suurtakaan vaikeutta lupaamaan, että he ilmoittavat meille, jos Hermione koskaan joutuu pulaan. Meidän on elätettävä heitä vielä matkan päähän, kunnes he huomaavat mukavammaksi tulla tänne elätettäviksi.»

»Orestes ottaa jonkin ajan kuluttua isänsä omaisuuden haltuunsa», sanoi Helena. »Ei ole epäilystäkään siitä, etteivät ne samat ihmiset, jotka ovat nyt niin ankaria Orestesta kohtaan, kaipaa häntä myöhemmin päämiehekseen. Silloin hän voi tarjota vaimolleen mitä parhaan kodin.»

»Luuletko sinä Oresteen viitsivän asettua paikalleen ja rupeavan hoitamaan omia asioitaan?» sanoi Eteoneus. »Muista että hän on koko kasvu-ikänsä viettänyt jonkinlaista piilosilla leikkimistä. Ensin hän piileskeli peläten äitiään, sitten hän vaani Aigisthosta ja lopulta asettui väijyksiin odottamaan Pyrrhosta. Minun luullakseni hän on liiaksi tottunut tällaiseen ruvetakseen enää elämään muulla tavalla. Jos hän vain voisi kostaa itselleen Pyrrhoksen murhan, olisi hän oikein innoissaan. Mutta minun on mahdoton kuvitella hänen asettuvan paikalleen. Hänessä ei ole mitään oikein tanakkaa piirrettä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka puhuvat aina järjestyneistä oloista, mutta eivät koskaan kokeile niitä itse.»

»Hänhän oli niin säädyllinen, että meni naimisiin tyttäreni kanssa, kun tämä olisi muuten joutunut panettelunesineeksi.»

»Kuinka sinä sen tiedät, että he ovat naimisissa? Sanoiko Orestes sen sinulle? Riittääkö se todistukseksi?»

»Eihän se ole minkäänlainen todistus, mutta minä uskon häntä», sanoi Helena. »En pidä hänestä, mutta varmasti hän puhuu totta.»

»No niin, mutta heidän lastensa vuoksi olen kyllä suruissani», sanoi Eteoneus. »Heistä tulee kaikkein itsepintaisimmat maailmanparantajat, joista on koskaan kuultu.»

»Pidän nyt sovittuna asiana, että sinä jäät», sanoi Helena, »ja olen sitä ajatellessani onnellisempi kuin pitkään aikaan muuten».

»En minä sanonut jääväni», virkkoi Eteoneus.

»Mutta jääthän sinä, eikö niin?» kysyi Helena.

»Enkö minä ole sinun mielestäsi liian vanha?»

»Et hiventäkään! Pian tulet portinvartijan parhaaseen miehuusikään — tiedät miehistä kaikki ja naisista hämmästyttävän paljon, ja nyt voit käyttää tietojasi meidän kaikkien suureksi hyödyksi. Ja oletpa sitten vanha tai et, toivomme Menelaos ja minä sinun jäävän joka tapauksessa luoksemme. Ystäviämme rakastamme kaiken ikäisinä.»

»Kun sinä käsität asian tuolla tavalla», sanoi Eteoneus, »ei ole paljonkaan järkeä siinä, että lähtisin. Mutta ennakkoluuloistani en tietenkään luovu.»

»Ethän toki», sanoi Helena. »Mitä mies olisi ilman ennakkoluulojaan?»

»Troijaan lähtösi ei ollut niinkään paha», sanoi Eteoneus — »kuin paluuni», sanoi Helena. »Me ymmärrämme toinen toisemme, Eteoneus. Olen kiitollinen sinulle siitä, että jäät, ja kiitollinen tästä keskustelusta. Joka kerta kun huomaat jotakin sellaista, mitä, minun olisi hyödyllistä kuulla, tule puhumaan kanssani.»

»Sen teen», sanoi Eteoneus. »Tämä keskustelu on miellyttänyt minua kovasti. Menelaos ja minä olemme aina eri mieltä. Ilmoitanko minä hänelle jääväni taloon, vai sinäkö sen kerrot?»

»Emme kumpikaan», sanoi Helena. »Jää vain aivan yksinkertaisesti. Jos sanot hänelle aikovasi jäädä, kysyy hän miksi sen teet, etkä voi esittää oikein kunnollista syytä, ellet sano, että minä pyysin sinua jäämään, ja silloin hän mahdollisesti erottaa sinut. Jää luoksemme selityksittä, Eteoneus, niin silloin luulen meidän kaikkien tuntevan olomme turvalliseksi.»

V

»Yhtä hyvä on pysähtyä tähän kuin jonnekin muuallekin», sanoi Orestes. »Näköala on hyvin kaunis tästä tien mutkasta, ja tuon yksinäisen puun varjo on kovin tervetullut meille. Olen pitänyt sitä silmällä jo koko viime taipaleen ajan. Jos olisin tietänyt kuinka raskailta isäsi antamat kantamukset tuntuivat, olisin jättänyt ainakin puolet niistä ottamatta.»

»Meidän ei tarvitse tänään kävelläkään paljon kauemmaksi», sanoi Hermione. »Mitä hyötyä siitä on, että riennämme eteenpäin ikäänkuin pelkäisimme myöhästyvämme jostakin? Emmehän me mene mihinkään määräpaikkaan, eikä sillä ole väliä mihin aikaan saavumme perille. Olen kerrassaan uuvuksissa.»

»Älä nyt menetä rohkeuttasi», sanoi Orestes. »Tärkeimpänä syynä, miksi yhä vaellamme eteenpäin, on se, ettei kukaan näytä toivovan meidän pysähtymistämme. Tuo eilisiltainen talo soi meille hädin tuskin katon päämme päälle; minä jo pelkäsin, että he horjahtaisivat rikkomaan vieraanvaraisuuden vaatimuksia ja kehoittaisivat meitä pyrkimään johonkin toiseen paikkaan.»

»Siitähän koko surkeus johtuu, että he ovat kuulleet sinusta», sanoi Hermione. »Sinulla on yhtä laajalle levinnyt maine kuin minun äidilläni. Ihmiset pelkäävät, että sinä surmaat heidät heidän nukkuessaan. Orestes parka!»

»Tuo on osittain totta», sanoi Orestes, »mutta kun he näkevät naisen seurassani, päättelevät he heti, ettet sinä ole laillisesti vaimoni. Minun ymmärtääkseni he ovat sitä mieltä, ettei kukaan voisi mennä kanssani naimisiin pysyvästi. He eivät halua päästää taloonsa naisia, jotka eivät ole kunnollisesti naimisissa tai naimattomia.»

»Eikö ole kummallista kuinka ihmiset käsittävät asiat pintapuolisesti», sanoi Hermione, »ja kiinnittävät huomionsa pelkkiin muodollisuuksiin! Jos olisin tuonut mukanani naimatodistukseni, olisivat he sydämellisiä, mutta ilman sitä he ovat tylyjä. Ja kuitenkaan en voisi olla vaimosi enempää kuin olen, vaikkapa ei olisi noudatettukaan minkäänlaisia muodollisuuksia.»

»Minä tunnen olevani perinpohjin naimisissa», sanoi Orestes. »Koditon, mutta kesyttynyt. Kukahan nyt tähän aikaan on käymässä äitisi luona?»

»Kuinka sinä tulit sitä ajatelleeksi?»

»Muuten vain», sanoi Orestes. »Se johtui mieleeni itsestään. Kun nousimme ylös tuota mäen rinnettä ja sinä olit liian hengästynyt voidaksesi keskustella, muistelin itsekseni muutamia äitisi lausumia mielipiteitä ja palautin mieleeni, mitä itse aioin sanoa hänelle, jos olisimme tavanneet toisemme. Hermione, minä hyväksyin isäsi sovinnon tarjouksen niin kiukkuisessa mielentilassa, etten tuntenut vähääkään leppyneeni häntä kohtaan. Vain sinun vuoksesi taivuin siihen!»

»Koko kohtaushan päättyi peräti ikävästi», sanoi Hermione. »Sinä tahdoit omistaa nuo viimeiset hetket äidille. Varmasti oli äitikin pahoillaan. Hänhän saa niin harvoin tilaisuutta keskustella sillä tavoin kuin haluaisi.»

»Miltä tuntuukaan viettää tunti Menelaoksen seurassa, kun tietää, että olisi voinut sen ajan puhella Helenan kanssa!» sanoi Orestes. »Helenalla on niin kaunis mutta kuriin tottumaton ajatustapa. Hän tekee hyvin tarkkoja huomioita, mutta mikäli ymmärsin, ei hän kehitä niitä johdonmukaiseen lopputulokseen. Hän on pääasiassa oikeassa selitellessään mikä ero on erehdyksen ja rikoksen välillä sekä väittäessään, että ihmisen on kaduttava tekojaan etukäteen, mutta hän ei rupea soveltamaan noita aatteitaan yhteiskunnallisesti.»

»Kuinka viisas sinä oletkaan», sanoi Hermione. »Mitä oikein tarkoitat?»

»Helena nimittäin puhuu ikäänkuin yhteiskunta olisi vain jonkin ihmisryhmän nimitys ja ikäänkuin jokainen inhimillinen olento olisi tärkeintä kaikesta, jota vastoin me muut tunnemme 'ihmisen' vain yhteiskunnallisen atomin nimenä. Ennen tuota keskusteluani Helenan kanssa en mitenkään voinut ymmärtää, mitä kerroit hänen elämänrakkauden julistamisestaan, mutta nyt se on minulle täysin selvä. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu yksilön onnellisuuteen, eikä olekaan mitään pätevää syytä, jonka vuoksi ei yksilö voisi olla onnellinen. Hänen täytyisi alkaa huolehtia yhteiskunnan onnesta. On kummallista, että hän ja minä jouduimme yhteen, sillä mehän olemme työskennelleet aivan vastakkaisilla suunnilla. On mahdotonta pysytellä erossa toisista ihmisistä ja pysyä yksilönä niinkuin hän koettaa. Jokaisen on pyrittävä asettumaan paikalleen yhteiskunnassa, niinkuin minä pyrin. Itsekkään ihmisen sopii kyllä katua etukäteen, mutta yhteiskuntaa harrastavalle se on mahdotonta. Rikos on rangaistava ja hyve palkittava, jos jonkinkaan verran harrastaa maailman pystyssä pitämistä. Minä en luule Helenan paljonkaan huomaavan sellaisia asioita, ja Menelaoskin on siinä suhteessa vähän sokea.»

»Avaisitko tuon pienemmän repun?» sanoi Hermione. »Ei, isä ei ole yhteiskunnallinen mielenlaadultaan, mutta hänen yksilölliset korppunsa ovat hyvin käyttökelpoisia.»

»Se herättää minussa toivoa», sanoi Orestes, »että Helenan ajatukset ovat kokonaan kiintyneet siveellisten asiain mietiskelemiseen. Se on lupaava merkki, joskin hän näkee kaikki nuo asiat hyvin rajoitetulta ja henkilökohtaiselta kannalta. Huomasit varmaankin, että kaikki hänen teoriansa valaisevat hänen omaa käytöstään. Väittäisin sitä hyvin laihaksi tulokseksi. On mahdotonta päästä pitkällekään nykyajan siveysopissa, jollei pohdi sitä yhteiskunnallisena pulmana. Autiolla saarella elävä yksinäinen mies ei voi olla hyvä eikä paha.»

»Voi, sinä et ymmärrä äitiä laisinkaan!» sanoi Hermione. »Oma selostuksesi siitä, mitä hän sanoi, paljastaa minulle tuon kaiken paremmin kuin ilmeisesti itsekään ymmärrät. Aivan varmasti äiti huomauttaisi tuollaisen vertauksen johdosta, että yksi ainoa omenakin autiolla saarella olisi joko hyvä tai huono ja että samoin olisi yksinäisen miehenkin laita. Ja jollei yhteiskunta olisi saapuvilla antaakseen arvoa tuolle omenalle tai jos yhteiskunta olisi saapuvilla eikä antaisi arvoa tuolle miehelle, niin sitä pahempi yhteiskunnalle.»

»Sehän on selvä, että tuollainen vastaus johtuu kehittymättömän mieleen», sanoi Orestes. »Jollei yhteiskuntaa olisi säädöksineen ja mittapuineen, niin kuinka voisi tietää mikä on hyvä ja mikä huono omena? Toiset pitävät vihertävistä, toiset hyvin pehmeistä.»

»Et suinkaan tarkoita, että oikea ja väärä ovat vain makuasioita!» sanoi Hermione. »Minä olen tässä asiassa äidin kannalla. Uskon, että on olemassa tosiaankin hyviä omenoita. Jospa meillä nyt olisi edes yksi tässä... Orestes! Jos oikea ja väärä ovat vain makuasioita, niin sitten et ollut ehdottomasti oikeassa — siinä, mitä teit. Sinä vain luulit olevasi!»

»Luulin olevani ja yhä vieläkin luulen niin», sanoi Orestes, »ja tärkeimpänä tukena on minulla tässä käsityksessäni se, että noudatin yhteiskunnan parhaimmiston käsitystä kostosta».

»Mutta et pojan velvollisuuksista», sanoi Hermione.

»Sinulla ei ole äitisi hyvää aistia eikä hänen käytöstaitoaan», sanoi Orestes. »Minun oli valittava kahden yhteiskunnallisen velvollisuuden välillä sellaisessa tapauksessa, jossa kumpikin vaihtoehto oli väärä. Siinä oli, niinkuin mainitsin, kysymys makuasiasta.»

»Jos molemmat menettelytavat olivat vääriä, niin eikö sinun mielestäsi noissa yhteiskunnallisissa velvollisuuksissa ole jotakin kieroa?»

»Hermione, mikä on tehty, se on tehty, ja sinä vain lisäät onnettomuuttani tuollaisilla kysymyksillä. Sinun olisi pitänyt puhella tällaisista asioista etukäteen tai pysyä aivan vaiti!»

»Tuo on äidin mielipide», sanoi Hermione. »Se auttaa, eikö autakin?»

»En luule sitä aivan samanlaiseksi ajatukseksi», sanoi Orestes. »Tarkoitukseni ei ollut toistaa äitisi sanoja.»

»Maistappas yhtä näistä isän korpuista», sanoi Hermione.

»Palatakseni äskeiseen keskustelunaiheeseemme», sanoi Orestes, »on kauneuden laita aivan samoin. Jotkut ihmiset väittävät, että kauneus on jotakin todellista, jonkinlaista omaisuutta. Olet kai kuullut joistakin naisista huomautettavan, että he ovat erittäin kauniita. Sehän on tietysti väärin. Kauneus on yksinomaan vaikutelma — ehdottoman hyväksymisen vaikutelma — vain makuasia. Kun olemme viisaampia, sanomme, että sellaiset naiset ovat kauniita, emme, että heillä on kauneutta, tai vielä onnistuneemmin voimme sanoa, että he tekevät edullisen vaikutelman, jota sanotaan kauneudeksi.»

»Äidin suhteen tuo ei pidä paikkaansa», sanoi Hermione. »Niin kauan kun hän joka hetki saa aikaan saman vaikutelman, on tuo lahja hänen mielestään ehdottomasti riittävä.»

»Mutta näyttääkö hän aina yhtä kauniilta?» sanoi Orestes.

»Minähän olen tavannut hänet vain kerran.»

»Varmasti», sanoi Hermione. »Mutta mitä useammin häntä katselee, sitä selvemmin huomaa asian olevan niin.»

»Haluaisinpa itse nähdä sen», sanoi Orestes.

»Mutta eikö ole rakennuksia ja maisemia ja esineitä, jotka herättävät ihmisissä aina saman käsityksen tai melkein aina, niin että tuntuu siltä kuin olisi jotakin merkillistä sellaisissa olennoissa, jotka eivät pidä niistä?»

»Entä sitten?»

»No niin, minä väittäisin, että jos ne tosiaankin joka kerta herättävät saman vaikutelman, on niissä varmasti jotakin pysyvää, ehkäpä mittasuhteissa tai väreissä jotakin, mitä sanomme kauneudeksi. Soisinpa, että minulla olisi äidin ihonväri.»

»Aivan yhtä hyvin voisit väittää, että inhimillisessä luonteessa on jotakin yleispätevää. Äidilläsi on ollut omat elämänvaiheensa siksi, että hänessä on erinäisiä ulkonaisia mittasuhteita, joita sinä sanot kauneudeksi, tai siksi, että —»

»Tai siksi, että miehet ovat kaikki samanlaisia!» sanoi Hermione. »Nyt ymmärrän sinun katsantokantasi. Alammeko kävellä eteenpäin? En näe taloa millään ilmansuunnalla.»

»Runsaan penikulman päässä on yksi, jos tuo mies osasi arvioida etäisyyksiä», sanoi Orestes. »Pääsemme sinne yöksi.»

»Minä en voi kävellä niin kauas, vaikka siinä henki olisi kysymyksessä», sanoi Hermione. »Emmekö voi nukkua tätä yötä ulkona, jossakin luolassa tai vajassa tai muussa sellaisessa? Olen kuullut sellaisissakin vietettävän öitä.»

»Oletko kuullut jostakin lähistöllä olevasta luolasta?» sanoi Orestes. »Se tässä on tärkeintä. Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy vain aivan matalia kallioita ja päivänpaistetta. Kävelkäämme niin pitkälle kuin jaksat ja päättäkäämme sitten mitä on tehtävä.»

»Orestes, tällaista ei voi jatkua päivät pääksytysten. Me joudumme tuhon omiksi. Minä koetan pysyä reippaana, mutta alan lannistua.»

»Olet aivan oikeassa, Hermione», sanoi Orestes. »Olet vähän liian rasittunut ja ehkäpä sinuun on koskenut tuon eilisiltaisen vastaanoton sävy. Ulkoilmassa vietetty yö on meille varmasti hyvin hyödyllinen. Voimmehan ainakin päästä eroon ihmisistä. Sinä ja minä voisimme olla täysin onnelliset, jollei meidän täytyisi joutua tekemisiin ihmisten kanssa.»

»No niin, minä koetan jaksaa vähän kauemmaksi.»

Orestes nosti kantamukset hartioilleen ja lähti kävelemään. Hermione asteli hitaasti jäljessä. Kun he olivat vaeltaneet vähän matkaa, kääntyi Orestes katsomaan taakseen Hermioneen päin.

»Äidissäsi on vielä eräs merkittävä piirre», sanoi hän. »Oletko huomannut, että aina kun hän puhuttelee toista henkilöä —»

VI

»Menelaos», sanoi Eteoneus, »luulen tehneeni vaimollesi vääryyttä ja tahtoisin peruuttaa muutamia hänestä lausumiani väitteitä — tarpeetontahan niitä on toistella. Olen keskustellut hänen kanssaan.»

»Tarkoitat siis, että olet katsellut häntä», sanoi Menelaos. »Ymmärrän täydellisesti ja hyväksyn anteeksipyyntösi. Helenalla on sellainen ulkomuoto, joka saa toisen luopumaan mielipiteestään. Et sinä ole ensimmäinen.»

VII

Troijaan lähteneistä sankareista palasi Odysseus viimeisenä kotiin. Hänen vaimonsa odotteli häntä turhaan, ja hänen nuori poikansa Telemakhos, joka näki perheen omaisuuden kutistuvan kokoon, aprikoi mielessään oliko hän kenties itse perheen päämies ja pitäisikö hänen ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin. Kosijat ahdistivat Penelopea menemään naimisiin heidän kanssaan. He olettivat, että Odysseus oli kuollut tai että hänen ainakin pitäisi olla kuollut, ja he antoivat kosinnalleen tukea saattamalla Penelopen taloudelliseen ahdinkoon, sillä he elivät hänen kustannuksellaan, kunnes hän valitsisi jonkun heistä. Helenalla oli kosijoita elämänsä alkupuolella, Penelopella loppupuolella, jolloin hän ei enää ollut kaunis, eikä oikeastaan ollut koskaan ollut muuten kuin ehkä Odysseuksen mielestä. Tämä seikka on saanut muutamat viisaat miehet otaksumaan, että Penelopen tarina, sellaisena kuin me sen tunnemme, on jonkin erehdyksen vuoksi kerrottu takaperin. Kuinka sen asian laita lieneekin, on yhä vielä selittämättä miksi kosijat tahtoivat mennä naimisiin hänen kanssaan. Telemakhos otaksui sen johtuvan äitinsä omaisuudesta, sillä hänen kokemattomissa silmissään he olivat suunnattoman rikkaita. Mutta Ithaka oli kallioista ja karua seutua. Ensimmäisen kerran matkustettuaan pois kotiseudulta alkoi hän katsella asioita oikeammassa valaistuksessa. Mutta olisihan noiden kiusallisten kosijain pitänyt ymmärtää asiat paremmin, koska he tulivat kaukaa. Voimme vain arvata mitä heidän mielessään liikkui, mutta siitä ei ole epäilystäkään, että he ahdistivat Penelope parkaa, sillä kun Odysseus vihdoin palasi, jännitti hän jousensa ja surmasi heidät kaikki.

Eräässä vaiheessa Telemakhoksen ja hänen kaukana olevan isänsä tarina sivuaa Helenan tarinaa ja valaisee aika lailla hänen kotoista elämäänsä.

Juuri ennen Odysseuksen dramaattista kotiinpaluuta oli Telemakhos menettänyt lopullisesti kärsivällisyytensä. Hän päätti pujahtaa yöllä pois pienellä veneellä muutamain luotettavain miesten kanssa ja lähteä Pylokseen, jossa Nestor asui, ja sieltä mahdollisesti vielä Spartaan Menelaoksen kotiin. Jos jompikumpi hänen isänsä ystävä ei voisi antaa lohdullisia tietoja kadoksissa olevasta, lähtisi hän takaisin kotiinsa ja odottaisi vielä vuoden. Mutta jos he antaisivat hänelle pätevän syyn ajatella, että Odysseus oli kuollut, esiintyisi hän Ithakaan palattuaan karskinnäköisenä miehenä, juhlisi isänsä muistoa, naittaisi äitinsä jollekin kosijalle, yhdentekevää kenelle, ajaisi toiset kosijat tiehensä ja ottaisi talon haltuunsa.

Hän ei ollut koskaan ennen ollut poissa isänsä saarelta. Hänen tullessaan Pylokseen oli Nestor juuri istuutunut juhlapöydän ääreen koko talonväkineen. Telemakhoksen teki mieli lähteä kotiin. Hänellä ei ollut isänsä kaunopuheisuuden lahjaa, ja häntä ujostutti kävellä Nestorin luokse ja ilmoittaa asiansa kaikkien katsellessa häntä. Mutta hän palautti mieleensä minkä tärkeän asian vuoksi oli tullut, ja onneksi Nestor vaati häntä välttämättä syömään ennen kuin puhuisi. Aterian jälkeen pani vanhempi mies itse keskustelun alulle. Hän kuului samaan karkeatapaiseen entiseen aikaan kuin Eteoneuskin. Hän kysyi nuorukaiselta oliko tämä lähtenyt liikkeelle kunniallisissa kauppa-asioissa vai liikuskeliko hän merirosvona. Telemakhos pelästyi vähän tästä kysymyksestä, mutta hän käytti esitettyä ajatusta hyväkseen ja antoi Nestorin jäädä siihen uskoon, että merirosvoileminen oli hänen mieliurheiluaan tai ainakin olisi sitten, kun hän ennättäisi harjaantua siihen kunnolla.

»Mutta nyt olen tullut kysymään oletko kuullut mitään isästäni. Me emme ole kotona kuulleet mitään vuosikausiin ja olemme nyt tulleet sille asteelle, jolloin huonotkin uutiset ovat parempia kuin tällainen pahaenteinen hiljaisuus. Tiedämme sen, että Menelaos on jälleen turvallisesti kotonaan; samoin Agamemnon saapui kotiin, joskaan ei turvallisesti. Sen olemme myös kuulleet, että Aias on kuollut, ja isän muistakin ystävistä tiedämme joitakin seikkoja, mutta sanaakaan emme ole kuulleet isästä, vaikka hän oli kuuluisa mies, joka kyllä osasi antaa puheenaihetta itsestään. Jos hänet olisi surmattu, niin luulisin jonkun kertoneen siitä meille. Missä ihmeessä hän on? Kertoisitko minulle millaisena ja koska näit hänet viimeksi ja kaikki, mitä olet hänestä sittemmin kuullut? Jos uutisesi ovat huonot, niin älä koeta lievennellä niitä. Minä rakastan totuutta.»

Nestor antautui muistojensa valtaan. Odysseus oli hänen paras ystävänsä. Hän ei väsyisi koskaan palauttamasta mieleensä heidän yhteisiä urotöitään Troijan kentillä. Telemakhos pelkäsi, ettei hän osaisi laisinkaan lopettaa.

»Mutta sitten kun oli palattava», sanoi Nestor, »ei kukaan meistä ollut järkevä. Se alkoi kaupungin kukistumisen jälkeisenä päivänä. Kuinka me juhlimmekaan tuota tapausta! Sitten, huomaappa tarkoin, Agamemnon kutsui sotajoukon koolle uhraamaan! Totta puhuen olimme enimmäkseen aika lailla päihdyksissä. Sitten Menelaos ilmoitti lähtevänsä heti kotiin — koska sota oli lopussa eikä enää ollut mitään syytä pitkittää Troijassa oleskelua. Agamemnon vaati välttämättä uhrausta jatkettavaksi, jotta Athene leppyisi. Se täytyy sanoa, että se oli jokseenkin ajattelematonta, sillä jos jumalatar on vihainen, on hän vihainen, ja uhraaminen on ajanhukkaa muun muassa. He puhelivat yhdessä, mutta en voinut kuulla mitä he sanoivat. Heidän väitellessään kiihdyimme me toisetkin, ja niin syntyi aikamoinen rähinä, jonka vertaisesta ei usein kuulekaan. Me jakaannuimme kahteen melkein yhtä suureen ryhmään — toiset tahtoivat purjehtia pois, toiset jatkaa uhraamista. Minä olin Menelaoksen kannalla, ja kun seuraavana päivänä lähdimme rannasta, oli meitä oikea laivasto. Mutta aamuilma haihdutti humalan taas päästämme, ja purjehtiessamme loitommaksi merelle heräsi mielessämme monenlaisia mietteitä. Se oli varmaankin vastavaikutusta. Kun olimme päässeet Tenedokseen asti, pysähtyivät useimmat muutamiksi tunneiksi uhraamaan varmuuden vuoksi, mutta Menelaos jatkoi matkaansa tai oli muuten eksynyt laivueesta. Emme enää tavanneet häntä. Isäsi piti meille oikean puheen. Hän väitti, että jos uhraaminen oli tärkeintä tässä, ei hän kannattanut mitään puolittaisia toimenpiteitä, ja niin hän kääntyi takaisin palatakseen Agamemnonin luokse. Silloin näin hänet viimeisen kerran. Sen koommin en ole kuullut hänestä sanaakaan. Toiset kaikki pääsivät enimmäkseen kotiin. Lesboksessa minä taas pysähdyin uhraamaan ollakseni varma matkani onnistumisesta, ja se minun on sanottava, että meillä oli voimakas myötätuuli aina satamaan asti. Idomeneus — oletko koskaan kuullut hänestä? Hän oli se Helenan kosija, joka sai ensimmäiseksi rukkaset — hänellä oli tasaisin paluumatka, eikä hän menettänyt yhtäkään miestä ja on nyt jälleen Kretassa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Aigisthospa vasta teki ruman kepposen Agamemnonille! Olet tietysti kuullut, millä tavoin Orestes kosti? Sellainen hyöty siitä on, kun miehellä on poika, joka huolehtii siitä, että murhaaja saa ansaitun rangaistuksensa. Ja ilokseni huomaan, että Odysseuskin on hyvin onnellinen, koska hänen poikansa näyttää noin yritteliäältä. Hän palaa kotiin, ellei häntä ole tapettu. Ja jos hänet on tapettu, lähdet sinä ajamaan takaa sitä miestä, joka sen teki. Jollei se nimittäin ollut kohtalon työtä.»

Telemakhos tunsi pettymystä. Ei mitään uutisia isästä, eikä ilmeisesti minkäänlaista mahdollisuuttakaan saada niitä edes Menelaokselta. Mutta hänen uteliaisuutensa ulottui muihinkin asioihin, sillä hän oli nuori. »Olemme kuulleet, mitä Aigisthos teki Agamemnonille, mutta vain aivan ylimalkaisesti», sanoi hän. »Emme tiedä mitään yksityiskohdista.»