Part 14

»Niin, ja Kharitas lähettää poikansa pois, jotta hän ei voisi naida tyttöä eikä edes sattumalta nähdä omaa lastaan», sanoi Eteoneus. »Sitä sanon tarpeettoman halpamaiseksi.»

»Minun täytyy ottaa selvä mitä asiassa voi tehdä», sanoi Menelaos.

»Nyt ei voi tehdä muuta kuin odottaa», sanoi Eteoneus.

»Kyllä varmasti!» sanoi Menelaos. »Lapsi voi syntyä jossakin muualla. Minun taloni tulee mainiosti toimeen jonkin aikaa ilman uutta häväistysjuttua, ja minusta on vastenmielistä ajatella millä tavoin sellainen tapaus vaikuttaisi tyttäreeni. Mutta palatkaamme nyt sinuun, Eteoneus. Sinua vastaan on tehty toinenkin valitus, ja vapaat mielipiteesi Adrasten suhteen tukevat sitä pilkulleen. Jouduit hiljattain keskustelemaan Hermionen kanssa. En voi uskoa sinun sanoneen kaikkea mitä hän väittää, mutta luotan häneen ehdottomasti, kun hän sanoo, että se on totta. Puhuit hänelle miesten ja naisten suhteesta, — oli sekin aihe! Kerroit hänelle kuinka sopimattomasti miehet kohtelevat naisia sekä millä tavoin naiset suhtautuvat miesten lähentelyihin ja ehdotuksiin, ja todistaaksesi, että tunsit asian, josta puhuit, kerroit hänelle omista nuoruudenhullutuksistasi. Hermione sanoi, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan niin ajatuksia herättävistä seikoista, ja hän on hyvin järkytetty.»

»Minä kerroin hänelle kuinka me tavallisesti kohtelimme naisia sodassa», sanoi Eteoneus, »ja vihjasin hyvin hienotunteisesti, että naiset olivat siihen hyvin tyytyväisiä. En lausunut hänelle sanaakaan, joka ei olisi ollut täysin sopiva, enkä tavuakaan, joka ei olisi totta.»

»Mutta nykyäänhän ei nuorille tytöille kerrota tuon tapaisia tosiasioita, Eteoneus. Hermione on elänyt suojatuissa oloissa, ja minä toivon hänen säilyttävän nuoruuden viattomuuden mahdollisimman kauan.»

»Mutta, Menelaos, tuohan on aivan liian ankaraa! Enkö minä sanonut sinulle Troijasta palatessasi, että Hermionen pää oli täynnä uusia aatteita, ja etkö muka itsekin ollut kannattavinasi uusia aatteita? Silloin oli Hermionella viimeinen mahdollisuus viettää suojattua elämää, ja luultavasti oli jo silloinkin liian myöhäistä pitää häntä tietämättömyydessä. Sinun käsityksesi hänen ajatustavastaan on yhtä sukupolvea liian vanha. Minä olen kasvanut niinä karkeatapaisina aikoina, jotka sinäkin voit muistaa, jos vain koetat. Luulet Hermionen kuuluvan siihen seuraavaan aikakauteen, jolloin lapset löydettiin kaalinkuvusta. Mutta hän ei kuulu. Hänen sukupolvensa alkaa taas lähestyä sekä älyllisessä että siveellisessä suhteessa jonkinlaista karkeampaa katsantotapaa ja herätä jonkinlaiseen velvollisuudentuntoon. Se ei ole terveellistä, enkä minä pidä siitä. Terve ihminenhän ymmärtää missä tarkoituksessa eri sukupuolet on luotu. Ei siinä ole mitään mietiskelemisen syytä. Pääsitkö selville, kuinka minä johduin keskustelemaan sellaisista asioista suojatun tyttäresi kanssa? Hän antoi itse aiheen siihen puhelemalla Pyrrhoksesta — hän sanoi, että Pyrrhos on täydellinen raakalainen naisasioissa, ja todisti sen sanomalla, että Pyrrhos elää Andromakhen kanssa. Niinkuin näet, oli tyttäresi tuntenut asiaa kohtaan niin suurta mielenkiintoa, että oli ottanut tuon jutun selville. Hermione oli vakuutettu siitä, että miehet ovat tavallisesti sydämestään turmeltuneita ja viettelevät naisia. Kaikesta päättäen hän oli pohtinut tuota asiaa aika paljon ja uskoi kaikki uudenaikaiset harhakuvittelut tosiksi. Mistä hän ne lieneekin saanut, minä ainakin olen syytön. Olisin voinut kertoa hänelle paljon enemmän kuin todella kerroin. Ihailen nyt oikein vähäpuheisuuttani, enkä tunne vähimmässäkään määrin puhuneeni sopimattomia. Juttelin vain raakamaisuudesta, niinkuin hän sitä nimitti miesten sotaseikkailuissa, Aiaksen ja Kassandran juttujen tapaisista asioista, joita et itsekään pitänyt niin pahana. En sanallakaan maininnut millä tavoin naiset käyttäytyvät rauhan aikoina. En edes kaukaa vihjannut siihen, että jos keskinkertaisen miellyttävä mies hyväksyisi kaikki naisilta saamansa houkutukset, jäisi hänelle hyvin vähän aikaa itseään varten. Sanoin vain, että ainoat henkilöt, jotka voisivat todistaa Pyrrhoksen raakuudesta, ovat asianomaiset naiset sekä että jollei ihmisluonto ole pohjia myöten muuttunut, ovat nuo naiset olleet kiintyneitä häneen. Siinä on suunnilleen kaikki mitä sanoin — vetoamalla sanaini todistukseksi omiin kokemuksiini.»

»Tämä on peräti merkillistä», sanoi Menelaos. »Helena kertoi hänelle samanlaisia juttuja eräänä päivänä, kun satuin keskeyttämään heidän puhelunsa. Onkohan vaimoni pannut tällaisia ajatuksia lapsen päähän!»

»En luule vaimosi sanoneen hänelle, että Pyrrhos on raakalainen», sanoi Eteoneus. »Jos hän puhui Hermionelle samaa kuin minä nyt juuri sinulle, on hän luultavasti ensimmäinen nainen, jonka olen koskaan kuullut lausuneen rehellisesti mielipiteensä tästä asiasta. Mutta Hermione ja minä juttelimme silloin tällöin Oresteesta, niinkuin muistat, ennen sinun kotiinpaluutasi, ja silloin hän alkoi tuoda julki tämäntapaisia mielipiteitä. Nyt on jo liian myöhäistä toivoa tapaavansa maailmassa enää sellaista viattomuutta kuin sinä toivoit, Menelaos. Jokainen haluaa tietää kaikki — ja ainakin puhella kaikesta. Ja muuten, ellei Hermionella itsellään olisi taipumusta tällaiseen käsityskantaan, oppisi hän sen Oresteelta. Minähän sanoin sinulle, että tuolla nuorukaisella on huono vaikutus häneen.»

»Huomaan erään aukkopaikan todisteluissasi», sanoi Menelaos. »Jos siinä ei ole mitään moitittavaa, vaikka sinä puhelet peittelemättä nuoren tytön kanssa, niin miksei Oresteen sitten sopisi olla yhtä suorasanainen samoista asioista puhellessaan? Sinunhan täytyisi pitää Oresteesta — hänhän on sinun kaltaisesi mies.»

»En pidä hänestä laisinkaan», sanoi Eteoneus. »Kun puhelen Hermionen tai kenen muun kanssa tahansa, koetan puhua vain sellaista, mitä olen kokemuksesta oppinut. Siinä on toivoakseni todellisen elämän tuntua. Se juuri järkytti Hermionea. Jos puhelen naisista, koska olen ollut jokseenkin tuttavallisissa väleissä monen naisen kanssa, pitää Hermione minua turmeltuneena. Mutta jos Orestes, jolla ei ole mitään kokemusta asioista, käsittelee samaa aihetta, pitää Hermione häntä viisaana. Hölynpölyä! Muista minun sanani. Menelaos, Oresteella on likainen mielikuvitus ja vaarallinen luonne. Myönnän, että hän on erikoisen täsmällinen ja tarkka käytösasioissa, mutta sehän merkitseekin oikeastaan samaa. Hänen tapaisensa henkilöt tahtovat keskustella kaikesta, mutta eivät kuitenkaan tiedä mitään. Jos mies elää kuin pyhimys ja ajattelee kuin pyhimys, suostun sanomaan häntä pyhimykseksi. Mutta jos hän hautoo asioita, joilla ei ole mitään yhteyttä hänen elämänsä kanssa, en usko hänen elämäntapojensa kauankaan pysyvän moitteettomina. Tärkeintä on, että ihminen menettelee johdonmukaisesti. Minä epäilen Orestesta ja Kharitasta ja — suoraan sanoen tytärtäsikin.»

»Jollei äänessä ja kasvonpiirteissä voisi huomata muutamia eroavaisuuksia», sanoi Menelaos, »voisin luulla Helenan nyt puhelevan minulle. En uneksinutkaan ennen, että sinulla oli elämästä samanlaiset mielipiteet kuin hänellä.»

»Toivottavasti minulla ei sentään ole», sanoi Eteoneus. »Vaimosi ei ole vähimmässäkään määrin minun ihanteeni. Hänen syytään on suurimmaksi osaksi kaikki se onnettomuus, joka on kohdannut meitä.»

»Yhdentekevää pidätkö hänestä vai et», sanoi Menelaos, »mutta joka tapauksessa puhut hyvin samoin kuin hän. Tarkoitan nimittäin, että sanasi tuntuvat olevan katkelma hänen selityksistään. Sinähän tiedät, että hän pitää vilpittömyyttä tärkeimpänä ominaisuutena, ja hänen elämänsä on ollut aivan täynnä lemmenseikkailuja. Sinäkin näytät lämpimästi puolustavan vilpittömyyttä, ja tyttäreni on aivan masentunut kuultuaan sinun paljastavan monien rakkausjuttujen elävöittämää entisyyttäsi. Nyt alan ymmärtää minkä arvoista tuo vilpittömyys on.»

»Tuo voi kaikki pitää paikkansa minun suhteeni», sanoi Eteoneus, »mutta sinä et ymmärrä vaimoasi. Ikäväkseni täytyy minun väittää, että hän on liian taitava sinun rinnallasi. En ole nähnyt sen etevämpää juonittelua kuin hänen sanansa koettaessaan estää sinua lähtemästä Oresteen avuksi. Vain pari vihjausta Klytaimnestrasta ja siitä hankaluudesta, jonka avioliiton järjestäminen aiheuttaisi, jos sinä sekaantuisit Aigisthoksen murhaan, ja niin sinä tosiaankin tukahdutit vaistomaisesti heränneen päätöksesi lähteä kostamaan veljesi kuolemaa! Sitten vain pari vihjausta siitä, että veljesi murhaaja tulisi tyttäresi häihin, ja niin sinä päätit vastustaa koko avioliittoa. Tuo nainen saa aikaan mitä vain haluaa. Niin kauan kuin te kumpikin elätte, kiertää hän sinut pikku sormensa ympäri. Eniten moittisin hänessä sitä kykyä, jonka avulla hän saa ihmiset tuntemaan, että he ovat väärässä ja hän oikeassa. Useimmilla naisilla on se kyky, mutta hänellä se on oikein taidetta. Varmaan hän sai Priamoksenkin uskomaan, että hän oli Troijaan tullessaan tehnyt melkoisen henkilökohtaisen uhrauksen sekä että kaupunki oli hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle hän ei selitä mitään — luultavasti hän aavistaa, etten pidä hänestä, mutta kun hän luo minuun tuon ihmeellisen katseensa, olen varma siitä, että hän on valmis antamaan minulle anteeksi heti kun vain pyydän.»

»Antamaan anteeksi mitä? sanoi Menelaos.

»Siinäpä se juuri on! Mitä?» sanoi Eteoneus. »Minä en ole tietääkseni tehnyt mitään pahaa. Mutta vaimollasi on nyt tuollainen tapa. Me muut olemme aina väärässä, eikä siinä ole mitään järjestelmää. Hän on hyvin vihainen Klytaimnestralle, joka ei ole ollut tarpeeksi säädyllinen, ja Kharitasta hän taas ei hyväksy sen vuoksi, että se nainen on liian sovinnainen!»

»Niin», sanoi Menelaos, »eikä hän pidä Oresteesta hänen sukunsa vuoksi, mutta tuo Adraste on aina ollut Helenan lähettyvillä, ja nyt on Adraste saattanut itsensä häpeään».

»Minun on myönnettävä olevani Helenan kanssa samaa mieltä kahdessa viimeksimainitussa kohdassa», sanoi Eteoneus. »En pidä itsekään Oresteesta, ja Adraste on kerrassaan oivallinen tyttö — miellyttävimpiä naisia, mitä voi koskaan tavata.»

»Minä en häntä todennäköisesti tapaakaan», sanoi Menelaos. »Olen tietänyt hänen olevan talossa, mutta en koskaan kiinnitä paljonkaan huomiota naispalvelijoihin. Nyt ajan hänet pois talosta ja puolustan kotiani mahdollisimman pontevasti tältä viimeiseltä häväistysjutulta. Minne minun olisi paras lähettää hänet, Eteoneus?»

»Jättäisin sen asian Helenan huolehdittavaksi», sanoi Eteoneus; »hän varmasti keksii parhaan mahdollisen paikan».

»Mutta Helenahan ei tahdo lähettää häntä pois», sanoi Menelaos. »Olisi oikein hänen kaltaistaan pitää tyttö täällä ja tehdä hänestä oikea sankaritar!»

»Se on hyvin luultavaa», sanoi Eteoneus. »Minun nuoruudessani kohtelivat miehet naisia, etenkin vaimojaan, ankarasti. He vain määräsivät mitä heidän oli tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä, ja tottelemattomuus merkitsi selkäsaunaa. Jos Hermione on sinun puolellasi, voisit koettaa tuon menetelmän tehoa Helenaan. Mutta en neuvoisi sinua ryhtymään mihinkään Adrasten jutussa ilman vaimosi lupaa, jollet tosiaankin ole valmis ottamaan käytäntöön tuota vanhanaikuista todistelutapaa.»

»Puhun asiasta Helenan kanssa ja lähetän tytön pois», sanoi Menelaos. »Kiitän sinua huolenpidostasi, Eteoneus, mutta saan kyllä vielä itsekin pidetyksi järjestyksen talossani. En tarvitse sinun neuvojasi vaimoni ojentamiseksi. Saat nähdä, että Adraste lähtee.»

»En luule sinun ylimalkaankaan enää tarvitsevan minua», sanoi Eteoneus. »Tahtoisin luopua toimestani niin pian kuin suinkin voit saada toisen portinvartijan.»

»Tarkoitatko sitä oikein vakavasti?» sanoi Menelaos.

»Tarkoitan.»

»En voi päästää sinua pois ennen kuin tämä Oresteen juttu on kunnolla selvinnyt», sanoi Menelaos. »Älä tee kovin äkkinäistä päätöstä. Sanon Kharitaksen miehelle, että sinä olet esittänyt minulle tyydyttävän selityksen käytöksestäsi ja takaan, että tästä lähin esiinnyt kohteliaasti. Koeta huolehtia siitä, ettei Hermione joudu kanssasi kahdenkeskisiin puheiuihin. Kun Orestes palaa, niin ilmoita minulle lopullinen kantasi portinvartijakysymyksessä. Olisin iloinen, jos jäisit. Kaipaisin varmasti meidän kesken silloin tällöin ilmeneviä mielipiteitten eroavaisuuksia — niitähän on jatkunut jo monta vuotta. Olet melkein ainoa henkilö, jonka kanssa enää voin — no niin, yhdentekevää!»

II

Menelaos näytti huolestuneelta. Mahdollisesti se johtui kotisurujen kasaantumisesta tai ehkä oli syynä se, että hän aikoi nyt näyttää kykyään pakottaa Helenan tottelemaan, mutta mikä lieneekin syynä, joka tapauksessa hän näytti riutuneelta ja äkkiä vanhentuneelta. Hän käveli muutamia kertoja edestakaisin saavuttamatta kuitenkaan itseluottamusta. Helena näytti odottavan jotakin. Hänen ilmeestään saattoi huomata hänen olevan epämääräisesti huvitettu. Hän näytti entistäkin kauniimmalta.

»Haluaisin puhella kanssasi parista asiasta», sanoi Menelaos. »Toinen niistä on sinulle luultavasti hyvin mieluinen. Pyrrhos on hyväksynyt sinun kutsusi.»

»Sinun kutsusi», sanoi Helena.

»No niin, hän ottaa kutsun vastaan ja saapuu tänne pian. Luultavasti hän on nyt jo matkalla. Toivottavasti olet tyytyväinen!»

»Minkä vuoksi?»

»Saathan nyt tahtosi läpi. On nyt tosiaankin otollinen aika ottaa vieras vastaan, kun koko talomme on näin sekaisin!»

»Tuskinpa juuri voisi sen sopimattomampaa aikaa olla», sanoi Helena.

Menelaos käveli taas jonkin aikaa edestakasin. Välistä hän pysähtyi Helenan eteen ikäänkuin sanoakseen hänelle jotakin, mutta muuttikin sitten aikomustaan ja jatkoi taas kävelyään. Helena näytti olevan vähän pahoillaan hänen vuokseen.

»Menelaos, muistathan, että kutsuit Pyrrhoksen tänne omasta päätöksestäsi — suorastaan vastoin minun toivomustani. Minä tosin ensiksi mainitsin tuosta vierailusta, toivoinpa Hermionen ja Pyrrhoksen mieltyvän toisiinsa. Kun sinä et hyväksynyt sitä suunnitelmaa, tyydyin toivomaan vain, että Hermione edes suostuisi tapaamaan hänet, vaikkapa sitten valitsisikin miehekseen Oresteen. Mutta kun näin kuinka mahdotonta olisi ottaa hänet vieraanvaraisesti vastaan, pyysin sinua lykkäämään tuon vierailun tuonnemmaksi. Et tahtonut kuunnella minua, ja nyt olet masentunut, kun hän tulee. Mutta minä yritän parhaani huvittaakseni häntä, ja luultavasti hän ei viivykään kauan.»

»Päinvastoin», sanoi Menelaos, »jos sinä yrität parhaasi häntä huvittaaksesi, ei hän luultavasti lähde koskaan pois. Sitähän minä olen koko ajan pelännytkin. Minun luullakseni on sinun paras pysytellä mahdollisimman paljon taustalla, ja ehkäpä Hermionenkin. Minä pidän huolen vieraan huvittamisesta. Mitä enemmän saan kuulla nuoremman polven miehistä, sitä vähemmän haluan päästää tytärtäni heidän pariinsa. Minä seurustelen vieraan kanssa ja huolehdin siitä, että hän lähtee pian pois. Hiljattain esitetty murhenäytelmä, jossa sisaresi näytteli omaa osaansa, on sopivana selityksenä sinun syrjäänvetäytymisellesi.»

Helena hymyili hänelle, ja Menelaos alkoi taas kävellä edestakaisin.

»Sen kyllä ymmärrän, että minun on pysyttävä syrjässä, mutta miksi täytyy Hermionen tehdä samoin? Hän on jo muutenkin viettänyt liian eristettyä elämää. Tämän vierailun, joka näyttää niin hermostuttavan sinua, päätarkoituksenahan juuri oli antaa hänelle toinen käsitys maailmasta ja avartaa hänen näköpiiriään tämän ahtaan kehän ulkopuolelle. Luotan täydellisesti siihen, että sinä voit minun poissaollessanikin suojella häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita mahdollisesti piilee muutamissa keskusteluissa Pyrrhoksen kanssa.»

»Se on aivan totta», sanoi Menelaos, »mutta minä aavistan epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Jos Hermione nyt sattuisi rakastumaan Pyrrhokseen, voisi Orestes luulla minun kutsuneen Pyrrhoksen tänne juuri sitä varten.»

»Voithan työntää syyn minun niskoilleni», sanoi Helena.

»Mutta Orestes suuttuu joka tapauksessa, kun sanon, ettei hän voi mennä naimisiin Hermionen kanssa», sanoi Menelaos, »ja minä tahdon pitää väittelyn korkealla tasolla — jopa periaatteellisistakin syistä. Tyttäreni ei voi mennä naimisiin sen naisen pojan kanssa, joka surmasi veljeni. Jos Orestes kuulee, että minä koetan naittaa Hermionen Pyrrhokselle, väittää hän varmasti, että ilmaisen paheksuvani murhaa vain siitä syystä, että saisin kihlauksen puretuksi ja hankkisin itselleni kuuluisamman vävyn.»

»En ymmärrä miksi sinä välittäisit siitä, mitä Orestes ajattelee», sanoi Helena. »Eihän Hermione sittenkään kuulu hänelle. Orestes ei ole tehnyt mitään turvatakseen Hermionen varmasti itselleen, jos hän todella edes haluaakaan ottaa hänet vaimokseen. Oletko ajatellut sitä? Hermione haluaa kyllä hänet, mutta sinulla ja minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Orestes vastaa hänen tunteisiinsa. Kohtele Pyrrhosta sillä tavoin kuin kohtelisit häntä, ellei Orestesta olisi olemassakaan. Se on kohtelias tapa ja ainoa, joka herättää itsekunnioitusta.»

»Soisinpa, että en olisi kutsunut Pyrrhosta!» sanoi Menelaos. »Luuletko nyt olevan liian myöhäistä lykätä vierailua tuonnemmaksi?»

»Voikohan sanansaattaja tavoittaa hänet ennen hänen lähtöään — tai vähän sen jälkeen?» sanoi Helena. »Ei mitenkään sopisi palauttaa häntä takaisin aivan sinun oveltasi. Jos voisit toimittaa sanan hänelle, että veljesi on kuollut ja että minun sisareni on surmannut hänet, ei Pyrrhos varmaankaan ole innostunut tulemaan; hän ymmärtää kyllä varmasti, miksi emme voi ottaa häntä nyt vastaan.»

»Minä teen sen», sanoi Menelaos. »En ole koskaan toivonut häntä tänne, eikä varmaankaan ole liian myöhäistä lähettää hänelle peruutusta, jos sanansaattaja pitää kiirettä... Sitten on vielä eräs toinen asia, Helena. Olen kuullut, että eräs palvelijattaresi on käyttäytynyt sopimattomasti.»

»Ei yksikään minun tietääkseni», sanoi Helena.

»Varmasti, Adrasten — se kai hänen nimensä oli — on käynyt hullusti.»

»Sellainenko sinun mielestäsi on sopimatonta käytöstä?» sanoi Helena. »Onnettomuus on kai tässä tapauksessa täsmällisempi määritelmä. Eräs peräti kunnioitettava naapurinuorukainen on hakkaillut häntä.»

»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta jutusta.»

»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».

»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»

»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet. Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»

»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»

»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»

»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»

»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.

»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»

Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.

»Sinä kysyit minulta tiesinkö mitä talossa oli tekeillä», aloitti Helena. »Tiesin heidän olevan rakastuneita toisiinsa ja, niinkuin muistanet, sanoin sinullekin pelkääväni, että juttu päättyisi huonosti. Neuvoin Adrastea varomaan, ettei kiintyisi liiaksi Damastoriin, jos suinkin voi olla kiintymättä. Mutta hän ei voinut. Poika ei olisi karannut, ellei hän äitinsä olisi pakottanut. Minun mielestäni on juuri Kharitas tässä jutussa se, joka saa hävetä. Jos hän olisi pysynyt poissa pelistä, olisi kaikki vain päättynyt harkitsemattomaan avioliittoon. Mutta hänen sekaantumisensa vuoksi onkin meillä nyt salainen lemmenseikkailu ja avioton lapsi.»

»Suuret jumalat, onko lapsi jo täällä?» sanoi Menelaos.

»Ei vielä», sanoi Helena.

»Siinä tapauksessa lähetämme tytön, ennen kuin on liian myöhäistä, johonkin paikkaan, jossa lapsi voi syntyä sekoittamatta meitä asiaan. Sen jälkeen huolehdin lapsen elatuksesta niin kauan kuin he ovat poissa. Onko sinulla sopivaa paikkaa tiedossasi?»

»Ei ole», sanoi Helena. »Eikä se ole tarpeenkaan. Täällä on tosiaankin sopivin paikka mitä tiedän.»

»Nähtävästi et ymmärrä minua», sanoi Menelaos.

»Ehkäpä en», sanoi Helena. »Luulin sinun kysyneen minulta osasinko ehdottaa mitään paikkaa, jossa lapsi voisi syntyä sekoittamatta meitä juttuun. Sellaista paikkaa ei ole. Minä olen vastuussa Adrastesta ja hän on riippuvainen minusta, koska on lohdutuksen tarpeessa, sillä hän on suorastaan epätoivoinen nyt, kun Damastor on hyljännyt hänet. Yleisten soveliaisuuskäsitteitten mukaan olen minä tavallani sekaantunut juttuun. Ja minun mielestäni sinäkin.»

»Et ole koskaan ennen elämässäsi niin erehtynyt», sanoi Menelaos. »Minä en ole millään tavoin vastuussa tästä ja tiedän mitä teen sanoessani, että se lapsi ei saa syntyä tässä talossa. Ei ole Hermionelle hyväksi, että hän tottuu sellaisiin tapauksiin niin sanotussa hyvässä kodissa. Hänen päänsä on jo ennestäänkin hyvin täynnä uudenaikuisia mielipiteitä, ja hänen ympäristönsä saisi mieluumminkin olla liian sovinnainen kuin liian vähän.»

»Jos Hermione nyt keskustelisi Adrasten kanssa», sanoi Helena, »ei hän huomaisi tyttö raukassa mitään, mikä yllyttäisi paheeseen, eikä minkäänlaista houkutusta kevytmieliseen käytökseen. Voisipa hän suorastaan oppia Adrastelta hänen nykyisessä masentuneessa mielentilassaan välttämään rakkautta kokonaan ja epäilemään kaikkia miehiä.»

»Ajattelet ensi sijassa Adrastea», sanoi Menelaos. »Minä taas ajattelen Hermionea. Tyttärellämme on oikeus rauhalliseen ja kunnialliseen kotiin —»

»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi Helena.

»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»

»Peräti!» sanoi Helena.

Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin», sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt tyytyväinen, että et vastustanut minua».

Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»

»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»

»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».

»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»

»Oletko?» sanoi Helena.

»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.

»Se on siis selvä, enkä enää epäile sitä», sanoi hänen vaimonsa.

»Olen iloinen siitä, että ymmärrät asian minun kannaltani», sanoi Menelaos. »Odotinkin sitä.»

»Menelaos, et odottanut sitä laisinkaan!» sanoi Helena. »Tiesit, etten missään tapauksessa suostuisi lähettämään tyttöä pois. Enkä suostukaan. Adraste jää tähän taloon yhtä pitkäksi ajaksi kuin minäkin.»

Menelaos ei tahtonut uskoa korviaan. Helena nauroi hänelle.

»Jos suututat minut», sanoi Menelaos, »niin käsken kantaa sen tytön ulos ja heittää hänet kadulle!»

»En tahdo suututtaa sinua», sanoi Helena, »mutta epäilen, saatko ketään tottelemaan herttaisia käskyjäsi. Palvelijat ovat kaikki jokseenkin hyväsydämisiä, ja Adraste on hyvin suuressa suosiossa heidän parissaan.»

»Valitse nyt», sanoi Menelaos. »Joko sinä autat minua toimittamaan tytön pois johonkin paikkaan, josta sovimme yhteisesti, tai minä ajan hänet ulos talosta!»