Part 12

»Tarkemmin selostettuna tapahtui kaikki seuraavalla tavalla», sanoi Eteoneus. »Sanansaattaja kertoi, että Agamemnon meni sisään taloon, niinkuin kulkukauppiaskin oli maininnut, ja vähän ajan kuluttua lähti kansa pois, koska ei mitään huvituksia ollut odotettavissa. Sitten Klytaimnestra kutsutti heidät kaikki takaisin, tuli itse ulos ja piti heille puheen. Hän sanoi olleensa naapureitten kanssa niin erinomaisen hyvissä väleissä, ettei mikään estänyt häntä paljastamasta heille kaikkea peittelemättä. Hän sanoi juuri surmanneensa miehensä. He tiesivät luultavasti, että Aigisthos ja hän olivat eläneet yhdessä ja pitäneet itseään avioparina jumalain silmissä, jos jumalat olivat sitä huomanneet. Hän oli epäillyt, että Agamemnon palaisi — oikeastaan toivonutkin, että hän palaisi, sillä Agamemnon oli surmannut heidän tyttärensä, ja hänen, Klytaimnestran, pyhä velvollisuus oli — kuten varmasti kaikki läsnä olevatkin ymmärsivät — surmata lapsensa murhaaja. Hän toivoi kaikkien käsittävän, että hän oli tappanut Agamemnonin kostaakseen Iphigeneian puolesta eikä suojellakseen rakkaussuhdettaan Aigisthoksen kanssa. Tuo rakkaus oli itse asiassa saanut alkunsa epäsuorana seurauksena siitä, mitä Agamemnon oli tehnyt. Hän tunnusti, että lapsen puolesta kostaminen oli siitä syystä muuttunut hänelle vaikeammaksi, kun Agamemnon oli hänen laillinen puolisonsa, jota hän oli kerran rakastanut. Hän tunnusti myöskin täydellisesti vapautuneensa tunnonvaivoista sen tavan vuoksi, jolla Agamemnon oli palannut. Hän oli suorastaan tuonut Kassandran kotiinsa jalkavaimonaan. Klytaimnestra oli sen vuoksi opastanut Agamemnonin erääseen talon loukkoon, kehoittanut häntä lepäämään, ja kun hän oli riisunut aseensa, surmannut hänet. Mustasukkaisuuden puuskassa, jota hän nyt myönsi katuvansa, hän oli myöskin surmannut Kassandran. Nyt hän sanoi selvästi ymmärtävänsä, että tuo toinen murha oli tarpeeton, mutta silmänräpäyksessä oli vaikea harkita kaikkea. Hän toivoi ensiksikin heidän kaikkien tietävän, että hän oli tehnyt kaikki yksin ilman kenenkään apua, ja toiseksi, että hän oli ylpeä siitä ja ettei hänen tarvinnut millään puolustella itseään. Nyt hän aikoi ottaa Aigisthoksen lailliseksi puolisokseen. Hän ei ollut Agamemnonia surmatessaan ollenkaan turvautunut Aigisthoksen apuun, sillä riitahan ei suoraan sanoen koskenut hänen rakkausasioitaan, vaan hänen tytärtään. Aigisthos oli täysin syytön. Jos joku oli rikollinen, niin vain hän, Klytaimnestra, mutta hän oli taipuvainen uskomaan, että tämä viimeinen vaihe pyyhki rikollisuuden pois sen sijaan, että se itse olisi merkinnyt rikosta. Sanansaattajan mielestä se oli hyvä puhe», sanoi Eteoneus, »ja ensin se otettiinkin hyvin vastaan, mutta ihmiset alkoivat sitten lähemmin ajatellessaan huomata, että Klytaimnestran todellisena tarkoituksena oli suojella Aigisthosta ja suunnata rikoksen varjo sille taholle, jossa ei kosto ollut mahdollinen. Sanansaattajan tietämän mukaan saa Orestes ihmiset puolelleen, jos hänen onnistuu surmata Aigisthos, mutta jos hän epäonnistuu, asettuvat kaikki luultavasti Klytaimnestran puolelle — hän on nyt siellä lujasti tilanteen valtiaana.»

»Tietysti hän on», sanoi Helena. »Hän on epäilemättä suunnitellut sen kokonaan jo aikoja sitten, puheenkin. Hän ei jätä mitään sattuman varaan. Hän murhasi Agamemnonin. Minua ilahduttaa, että hän edes tunnusti tekonsa.»

»En voi sitä uskoa vieläkään», sanoi Menelaos. »Sehän on paljoa kauheampaa kuin olisin voinut kuvitellakaan!»

»Toivoisinpa voivani sanoa samaa», sanoi Helena, »mutta Klytaimnestralta voi sentään odottaa mitä tahansa. Minua surettaa, Menelaos, sekä sinun että itseni vuoksi. Minusta tuntuu siltä kuin minun sukuni pahaintekojen varjon pitäisi langeta minuun... Jos Klytaimnestra vain halusi elää Aigisthoksen kanssa, niin olisihan hän voinut karata hänen kerallaan ja jättää Agamemnonin rauhaan. Mutta istua kotona, syödä Agamemnonin ruokaa ja kuluttaa hänen omaisuuttaan tuon mihinkään kelpaamattoman Aigisthoksen kanssa — ja sitten kun Agamemnon palaa takaisin teeskennellä hellää tervetuliaistoivotusta, saada hänet turvalliselle mielelle ja sitten pistää hänet kuoliaaksi — kas se on juuri Klytaimnestran kaltaista.»

»Minua hämmästyttää, että voit olla noin kova sisartasi kohtaan», sanoi Menelaos. »Minä olen tietenkin samaa mieltä, mutta olisin odottanut sinun puolustavan häntä.

»Minulla on omat syyni», sanoi Helena.

»Eteoneus», sanoi Hermione, »luuletko, että Orestes selviää yksin Aigisthoksesta?»

»Kysyin samaa sanansaattajalta», sanoi Eteoneus, »mutta hänellä ei ollut asiasta minkäänlaista mielipidettä. Aigisthoksesta ei tiedetä paljonkaan. Hän voi olla heikko mies, niinkuin näyttää, Klytaimnestran nöyrä varjo, tai sitten hän voi olla koko jutun alkusyy ja aiheuttaja. Sitä on hyvin vaikea sanoa.»

»Eikö sinun pitäisi mielestäsi lähteä häntä auttamaan, isä?» sanoi Hermione.

»Lähden paikalla — päätin sen tässä meidän puhellessamme», sanoi Menelaos.

»Minne sinä lähdet?» sanoi Helena.

»Menen auttamaan Orestesta, kun hän kostaa Aigisthokselle.»

»Ja Klytaimnestralle?»

»Varjelkoon! En!» sanoi Menelaos. »Klytaimnestran jätämme tunnonvaivojen rangaistavaksi. Mutta Aigisthos on minun käsitykseni mukaan pahan aiheuttaja sitäkin varmemmin, koska Klytaimnestra puolusti häntä niin pontevasti. Meidän on huolehdittava siitä, että hän saa vastata yllytyksestään. Tulen heti takaisin, niin että olen ajoissa vastaanottamassa Pyrrhosta.»

»Tuo Orestes tullessasi», sanoi Helena, »niin voidaan häät viettää viipymättä. Avioliitto sinun tyttäresi kanssa kohottaa taas alennustilasta tuon suvunhaaran, yhteiskunnallisesti nimittäin, ja haihduttaa tuon nuorukaisraukan mielestä hänen kauheat surunsa.»

»Sillä avioliitolla ei ole kiirettä», sanoi Menelaos.

»Ei tietenkään», sanoi Helena. »Mutta mitä aiot tehdä, jos nyt satut tapaamaan Klytaimnestran? Eiköhän se vain tunnu jokseenkin epämiellyttävältä, kun mielessäsi suunnittelet hänen rakastajansa surmaamista? Ja eiköhän tilanne ole vieläkin hankalampi sitten, kun olet toteuttanut aikeesi? Sinun pitäisi harkita asiaa joka puolelta, Menelaos. Tällä kerralla en pyydä sinua välttämään vaaraa tai naurunalaisuutta. Ajattelen vain sitä, että koska Agamemnon on poissa, täytyy sinun järjestäessäsi Hermionen avioliiton yksityiskohtia neuvotella asioista Klytaimnestran kanssa, joka nyt edustaa perhettä, ja sen vuoksi olisi ehkä viisainta pysytellä syrjässä koko jutusta — varsinkin koska Orestes näyttää voivan sietää äitinsä raivon.»

»Sitä minä en laisinkaan ymmärrä», sanoi Hermione. »Isä ei voi pysyä syrjässä tästä jutusta, äiti. Hän ei voi puhua Klytaimnestralle minusta tai mistään muustakaan muistamatta kuka surmasi Agamemnonin. Hän voi aivan hyvin lähteä nyt auttamaan Orestesta, ja minä voin mennä naimisiin ilman Klytaimnestran hyväksymistä — mitään ei tarvitse hänen kanssaan järjestää. Minä suorastaan en haluakaan hänen hyväksymistään. En aio ruveta hänen kanssaan minkäänlaiseen suhteeseen.»

»Et voi jättää anoppiasi huomioon ottamatta», sanoi Menelaos. »Iloitsen siitä, että ajattelet hänestä tuolla tavoin, mutta sinun on varmasti vaikea pysyä kannallasi sitten kun olet mennyt naimisiin hänen poikansa kanssa. Tiedätkö, Hermione, varmaankin olisi viisainta harkita vielä tilannetta. Pidän Oresteesta entistä enemmän ja niin edespäin, mutta avioliitossa on otettava sukulaisetkin huomioon. Avioliitto on peloittavan yhteiskunnallinen järjestelmä. Minä en tunne suorastaan minkäänlaista yhteiskunnallista vetovoimaa Klytaimnestraa kohtaan.»

»Isä, etkö sinä enää olekaan Oresteen ja minun puolellani?» sanoi Hermione.

»En tietenkään», sanoi Menelaos, »mutta voithan sinä itsekin nähdä millä kannalla asiat ovat. Olisin voinut neuvotella avioliittoasi koskevista asioista Agamemnonin kanssa ja salata vastenmielisyyteni hänen vaimoaan kohtaan, mutta nyt on vaimo perheen päämies. Se muuttaa aika lailla asiaa. En voi ryhtyä neuvotteluihin naittaakseni tyttäreni veljeni murhaajan pojalle!»

»Veljesi pojalle!» sanoi Hermione.

»Kaikki tuo on aivan oikein», sanoi Menelaos, »mutta minä näen asian toiseltakin puolen. Mitähän jos antaisimme asian levätä jonkin aikaa. Oresteella on nyt joka tapauksissa muuta tekemistä, eikä asialla ole kiirettä.»

»Minä en voi hylätä Orestesta, jos se on tarkoituksesi», sanoi Hermione. »Minä olen sidottu häneen — olen vapaaehtoisesti lupautunut hänelle. En ole missään suhteessa muuttanut mieltäni. Kun hän on valmis ottamaan minut, olen hänen. Luulin sinun ymmärtävän sen, isä. Mieluummin menisin naimisiin, jos sinä antaisit siunauksesi, mutta joka tapauksessa menen naimisiin Oresteen kanssa. Soisin sinun auttavan häntä Aigisthosta vastaan — mutta luultavasti hän kyllä selviää yksinkin.»

»Tuo ei ole mielestäni oikein sopivaa tyttären puhetta isälle», sanoi Menelaos. »Sinun pitäisi kuunnella vanhempaisi neuvoa. Mekin olemme aikanamme totelleet vanhempiamme.»

»Minäkin kunnioitan sinun vanhempiasi», sanoi Hermione, »mutta sinä rikot minulle antamasi sanan vain siitä syystä, että Klytaimnestra surmasi Agamemnonin. Äiti on saanut sinut puolelleen, vaikka et itsekään sitä ymmärrä. Hän ja hänen sukunsa turmelisivat kyllä minun elämäni, jos vain sallisin.»

»Hermione», sanoi Helena, »tuo ei ole sopiva keskustelun sävy isäsi kanssa puhellessasi. Hän on aivan oikeassa — sinun pitäisi kunnioittaa vanhempiasi. Kysymys ei ole siitä, ansaitsevatko he sen huomaavaisuuden — kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta arvostella sellaista asiaa. Siitä vain on kysymys, onko oma luonteesi kyllin hieno, jotta mieluummin puhut kohteliaalla tavalla... Ja minun tekee mieleni muistuttaa sinulle, että olen antanut täyden suostumukseni sinulle mennä avioliittoon Oresteen kanssa. Enhän pyytänyt sinulta muuta kuin että taipuisit vain näkemään Pyrrhoksen. Sekin on minusta nyt yhdentekevää. Mene vain naimisiin Oresteen kanssa, jos haluat, en minä siitä välitä. Sinä ja isäsi saatte järjestää sen asian.»

»Ainoa toimenpide, johon minä ryhdyn tässä jutussa», sanoi Menelaos, »on se, että lykkään kaikki tuonnemmaksi. Nyt lähden tekemään mitä voin auttaakseni poikaa. Katsokaamme sitten mitä voimme tehdä.»

»Voimme odottaa, niinkuin sanoit», virkkoi Hermione, »mutta minun täytyy toistaa, etten minä hyödy mitään odottamisesta. Olen tehnyt lopullisen päätökseni ja tunnen kuuluvani Oresteelle yhä varmemmin hänen onnettomuuksiensa vuoksi.»

»Voi, Hermione, miksi et voi suhtautua asiaan järkevästi?» sanoi Helena. »Isäsi auttaa nyt Orestesta, ja sen jälkeen, juuri tuon avun vuoksi, seuraa avioliitto aivan itsestään. Jos vain odotat, saat nähdä.»

»Hän ei saa nähdä mitään sen tapaista!» sanoi Menelaos, »ei ainakaan varmasti. Noilla kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Jos luulisin niillä olevan, niin antaisin Oresteen hoitaa koko asian yksin! Hänen on parasta olla siinä käsityksessä, etten pidä itseäni ikipäiviksi häneen sidottuna, niinkuin Hermione väittää, vain siitä syystä, että autan häntä nyt kostamaan veljeni murhan!»

IV

»Etkö sinä siis luule hänen tekevän sitä?» sanoi Hermione. »Olen varma siitä, ettei hän tee sitä», sanoi Eteoneus. »Minusta on ikävä ajatella, että isäni on pelkuri», sanoi Hermione, »mutta vaikea on selittää miksi hän nyt jää kotiin. Eihän ainoastaan hänen veljenpoikansa tarvitse häntä. Murhattu mieshän on hänen oma veljensä, ja soveliaisuus jo vaatii häntä huolehtimaan siitä, että rikos kostetaan.»

»Ei hän ole pelkuri sanan tavallisessa merkityksessä», sanoi Eteoneus. »Äitisi neuvoi häntä luopumaan alkuperäisestä aikomuksestaan. Kuulithan heidän keskustelunsa. Kun Helena alkoi kehoittaa häntä lähtemään Oresteen avuksi, jotta hän voisi sitä pikemmin järjestää sinun avioliittosi, ja kun hän muistutti Menelaokselle, että tämän oli neuvoteltava Klytaimnestran kanssa yksityiskohtaisemmin asioista, ymmärsin, ettei Oresteen auttamisesta tulisi mitään eikä avioliitosta. Minä en kuulu äitisi sokeisiin ihailijoihin — ensi ja viime sijassa olen isäsi palvelija — mutta myöntää täytyy, että äitisi on aika taitava.»

»Se ei ole mikään riittävä syy isälle. Hän tietää, että voin järjestää avioliiton ilman hänen apuaankin.»

»Epäilen tokko hän voi jättää Klytaimnestran kokonaan huomioon ottamatta kostokysymyksessä», sanoi Eteoneus. »Eivätkö isäsi ja äitisi sinun mielestäsi väitelleet sitä puolta asiaa? He mainitsivat sen ohimennen, mutta eivät jatkaneet sen pitemmälle. Oikeuden mukaan pitäisi Klytaimnestran saada rangaistus miehensä murhaamisesta. Äitisi ei tahdo puolustaa sisartaan tai edes näyttää puolustavan, mutta sehän on selvä, ettei hän toivo miehensä tappavan hänen sisartaan. Se on kerrassaan hankala pulma. Orestes ei varmastikaan surmaa omaa äitiänsä, niin että jos jonkun on kostettava, joutuu se tehtävä Menelaoksen osalle. Millainen sekaannus siitä syntyisikään, jos hän palaisi kotiin ja kertoisi meille, että Agamemnonin haamu on asiaankuuluvalla tavalla rauhoitettu hänen murhaajainsa Klytaimnestran ja Aigisthoksen verellä? Luulisitko hänen ja Helenan voivan istuutua sen jälkeen rauhallisesti päivällispöytään ja ruveta keskustelemaan siitä, mitä talossa on tapahtunut isäsi poissa ollessa? Helena arvostelee sisartaan ankarasti, mutta Menelaos tietää kyllä, että hänen on paras olla kohottamatta kättään Klytaimnestraa vastaan.»

»Eteoneus, luuletko sinä, että Orestes on tarpeeksi vahva pitääkseen puoliaan Aigisthosta vastaan?»

»Yksin Aigisthosta vastaan kyllä, mutta jos Klytaimnestra auttaa rakastajaansa, saa Orestes olla varuillaan. Se yhdistelmä vei voiton Agamemnonistakin. Sitten on luullakseni toinen syy, jonka vuoksi Menelaos jää tänne kotiin. Vaikkapa he antaisivat Klytaimnestran olla aivan rauhassa, ei hän todennäköisesti palkitsisi sitä pysyttelemällä syrjässä tappelusta. Epäilemättä hän ilomielin pistäisi veitsen isäsi rintaan, jos tämä saapuisi epäystävällisissä aikeissa Aigisthoksen luokse. Heidän pitäisi ensin katkaista Klytaimnestran kaula ja sitten vasta alkaa käsitellä Aigisthosta.»

»Kuinka verenhimoinen sinä oletkaan, Eteoneus!» sanoi Hermione. »Sinä olisit voinut olla toinen Pyrrhos, jos vain olisit tahtonut.»

»Epäilen, että et tarkoita tuota kohteliaisuudeksi», sanoi Eteoneus. »Mikä vika Pyrrhoksessa on?»

»Hän on raakalainen», sanoi Hermione. »Hän ei tunne pienintäkään tunnonvaivaa surmatessaan naisia. Olen suoraan sanoen sitä mieltä, että jos hän olisi Oresteen sijassa, tappaisi hän mieluummin Klytaimnestran ja antaisi Aigisthoksen jäädä vapaaksi.»

»Tuollaista käsityskantaa voi kyllä puolustaa», sanoi Eteoneus. »Klytaimnestra on syyllinen ja nainen.»

»Senhän vuoksi hänet juuri pitäisikin säästää», sanoi Hermione.

»Tiedän kyllä, että tuo on hienoa uusimpain hyväin tapain mukaan», sanoi Eteoneus, »mutta minä en siihen usko. Naiset saavat aikaan eniten kommelluksia maailmassa, ja on totisesti heikkoutta säästää heidät rangaistuksesta. Muutenhan he tekevät aina mitä vain mieleen juolahtaa.»

»Sinä puhut tyhmyyksiä, Eteoneus, vaikka ymmärrät kyllä asian paremmin. Naisen elämähän on täynnä huolia ja suruja. On jo tarpeeksi kova kohtalo joutua naiseksi, mutta miehet tekevät heidän kohtalonsa vielä paljon kurjemmaksi.»

»Sitä minä en ollenkaan ymmärrä», sanoi Eteoneus. »Mikäli minä olen voinut tehdä huomioita, pitävät naiset miehistä ja kaikista heidän tavoistaan. Heitä miellyttää se, mikä miehissä on eläimellistä, ja he koettavat vielä yllyttääkin sitä puolta heissä. Kun joku nainen väittää minulle, että heidän kohtalonsa on kova, sanon minä vain: 'Vai niin', tai jotakin muuta sen tapaista, ja me olemme kumpikin tyytyväisiä. Se on kaikki vain keksittyä.»

»Et suinkaan väitä senkin olevan keksittyä, että Pyrrhos kohteli Polyksenaa huonosti uhratessaan hänet isänsä haudalla?»

»Ei sen huonommin kuin niitä miehiä, jotka hän tappoi Troijan hävityksessä.»

»Mutta hehän voivat puolustautua!»

»Niinhän Polyksenakin voi.»

»Naiset eivät voi puolustautua miehiä vastaan», sanoi Hermione.

»Eivätkö!» sanoi Eteoneus. »Entä Klytaimnestra?»

»Se on erikoistapaus, enkä minä puhu sellaisista», sanoi Hermione.

»Se on kaikkein viimeisin tapaus», sanoi Eteoneus, »eikä se ole ainoa laatuaan. Kaikki naiset saavat aikaan huolta ja vaivaa ja sekaannusta.»

»En oikein usko Andromakhen olevan yhtä mieltä kanssasi», sanoi Hermione. »Pyrrhos vei hänet sotasaaliina kotiinsa, orjanaan, ja sen naisen, joka oli ollut Hektorin vaimo, oli pakko mukautua tuon murhaajan raakoihin hyväilyihin. Andromakhe kuuluu saavan lapsen.»

»Onko Andromakhe väittänyt hänen hyväilyitään raaoiksi?» kysyi Eteoneus. »Jos tuo asia on sinusta tärkeä, niin sinun pitäisi kysyä häneltä. Sinun ei pitäisi tosiaankaan puhua Pyrrhoksesta ennen kuin olet ottanut hänestä paremmin selvää. Kuinka sinä tiedät, ettei Andromakhe pidä hänestä? Sinä sanot, ettet tahdo mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa, koska hän on kohdellut Andromakhea huonosti. Sinä et näytä tietävän naisista paljonkaan, Hermione, ja varmastikin tiedät yhtä vähän miehistä. Todellinen syy siihen, minkä vuoksi sinun ei pitäisi mennä naimisiin Pyrrhoksen kanssa, on se, että Andromakhe olisi mustasukkainen sinulle. Hän kohtelisi sinua varmasti samalla lailla kuin Klytaimnestra Kassandraa.»

»Sinä et tiedä Andromakhesta sen enempää kuin minäkään», sanoi Hermione, »mutta vaikka olettaisimme sinun olevan oikeassakin, toistan vielä mitä olen sanonut, että naisilla ylimalkaan on hyvin kova kohtalo ja että miehet käyttäytyvät meitä kohtaan niin huonosti, että me menetämme kunnioituksemme heitä kohtaan.»

»Se on mahdotonta», sanoi Eteoneus. »Naista ei voi kohdella niin huonosti, että menettäisi hänen kunnioituksensa — jos nimittäin yhä osoittaa häntä kohtaan jonkinlaista mielenkiintoa.»

»Minusta näyttää siltä kuin sinä siis otaksuisit, että nainen on onnellinen, ehkäpä erittäin imarreltukin, jos joku sinun oivallisesta sukupuolestasi hakkailee häntä, pettää häntä ja hylkää hänet. Tuollaisista asioista kertyy monen naisen traagillinen historia, yhdentekevää, vaikka te miehet miten koetatte sulkea silmänne niiltä.»

»Minun ymmärtääkseni he eivät tavallisesti mielellään joudu hyljätyiksi», sanoi Eteoneus, »nimittäin niin kauan kun he pitävät miehestä. Kun he väsyvät häneen, ei hän voi hyljätä heitä liian nopeasti. Mutta tavallisesti, niinkuin sanoin, miellyttää teitä naisia huomaavaisuus. Mitä tulee sinun hahmottelemasi murhenäytelmän toisiin kohtiin, on se pelkkää harhakuvittelua. Naisia ei vietellä. Minä tiedän, mistä puhun. He kaipaavat miehiä, ja miehet kaipaavat heitä. Molemmat saavat mitä haluavat, ja minun ymmärtääkseni joutuvat miehet huonommalle puolelle.»

»Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että sinä olet tuollainen naisvihaaja», sanoi Hermione. »Olet niin kiihkeätunteinen! Olisin luullut kokemuksen kasvattavan lempeyttä.»

»En minä ole naisvihaaja», sanoi Eteoneus. »Minulla on vain sattumalta jonkin verran kokemusta siitä asiasta, josta puhut. Et voi kertoa minulle paljonkaan uutta naisista.»

»Minun tietääkseni et ole koskaan ollut naimisissa», sanoi Hermione.

»Tarkoitatko sillä, että minä en muka tiedä mitään naisista?» sanoi Eteoneus. »Se vain todistaa minun viisauttani.»

»Pilaksi tuo kaikki sopii oikein hyvin, Eteoneus, mutta se tosiasia, että sinä olet välttänyt minun sukupuoltani, ei todista sitä, että ymmärtäisit meidän tunteitamme ja niitä kärsimyksiä, joita kohtelu miesten taholta meille aiheuttaa.»

»Nähtävästi minun on puhuttava peittelemättä, jotta tässä keskustelussa päästäisiin johonkin tulokseen», sanoi Eteoneus, »enkä juuri usko sinun rupeavan pitämään minusta enemmän senjälkeen kun olen puhunut, mutta niin on asia, Hermione, että minä kuulun siihen vanhempaan ja karskimpaan sukupolveen, jota sinä halveksit. Ennenkuin ikä pakotti minut rupeamaan portinvartijaksi, oli minun käytökseni aikamme käsityskannan mukaan täysin moitteetonta, mutta sinusta se varmaankin tuntuisi — mitä sanaa nyt taas käytitkään sellaisesta — raakamaiselta. En ole välttänyt naisia. Ymmärsit minut väärin. Vältin vain avioliittoa.»

»Voi!» sanoi Hermione... »Minun täytyy valitettavasti myöntää, että monet miehet vieläkin viettävät sellaista elämää.»

»Niin, monet miehet», sanoi Eteoneus, »ja jotkut sinun sukuusi kuuluvat naisetkin».

»Eikö se ole sinun mielestäsi väärin?» sanoi Hermione. »Minulla on aina ollut se käsitys, että sinä et ole hyväksynyt äitini käytöstä.»

»En tosiaankaan ole», sanoi Eteoneus. »Kaikki syrjähypyt ansaitsevat rangaistuksen, jos yhteiskunnan on pysyttävä pystyssä, mutta ne ovat joka tapauksessa kuitenkin aivan luonnollisia. Usko minua, Hermione, en hämmästynyt vähääkään, kun äitisi karkasi. Naisilta voi odottaa mitä tahansa. Se minua vain ihmetytti, että isäsi antoi hänelle anteeksi.»

»Ajattelitko samoin hurjina nuoruudenpäivinäsi?» sanoi Hermione. »Silloin kun opetit tyttöjä tekemään väärin?»

»Lorupuhetta», sanoi Eteoneus, »naisille ei voi opettaa mitään. Niin, aina olen ollut samalla kannalla. Väärä on väärää, mutta osa siitä on luonnollista. Minua olisi tietysti pitänyt rangaista, mutta minua ei rangaistu. Sen olisin kyllä ansainnut.»

»Minun ei sopisi kuunnella tuollaista puhetta», sanoi Hermione. »Olen kyllä tietänyt, että on olemassa miehiä, jotka ajattelevat tuolla tavoin, mutta en ole koskaan ennen tavannut niitä. Kylmät väreet käyvät pitkin ruumistani. Olen tuntenut sinut täällä syntymästäni alkaen, ja sinä olet huolehtinut niin hyvin meistä kaikista, ja kuitenkin sinulla on noin epäsiveellinen ajatustapa! En osannut aavistaakaan sitä.»

»Kun olen tarkannut tämän perheen elämää viime vuosina, olen tullut ajatelleeksi aika paljon siveellisyysasioita», sanoi Eteoneus. »Aikaisemmin suhtauduin maailmaan sellaisena kuin se oli ja tein mitä muutkin miehet tekivät — nimittäin ne, joita ihailin. Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä uudenaikaisten tapain poikkeavan paljonkaan entisistä tai johtavan tyydyttävämpiin tuloksiin. Pysyn siinä käsityksessäni, että naiset ovat samanlaisia nyt kuin minunkin aikanani — ja miehet myöskin. Minua surettaa, että ihmiset koettavat ymmärtää heitä uusien periaatteitten mukaan. Sinä väität nyt, että minä olen epäsiveellinen, ja tunnet kylmänväreitä koko ruumiissasi. Ehkäpä. Mutta oikeastaan luulen sinun tuntevan suurta mielenkiintoa asiaa kohtaan, sillä muuten et olisi jäänyt kuuntelemaan. Sellaisia juuri olivat naiset ennenkin. Tiedätkö mitä me aina teimme taistelun jälkeen vallattuamme jonkin kaupungin? Sinun sukupolvesi pitää sellaista sivistymättömänä, mutta se oli täysin moitteetonta minun nuoruudessani, eikä kukaan valittanut. Me surmasimme miehet ja otimme naiset itsellemme. Useimmat tuntemistani naisista olen tavannut sellaisissa tilanteissa. Sinun mielestäsi tuonlaatuiset seikkailut ovat julmia naisille, vai kuinka? Mutta minä en joutunut koskaan tuollaisessa tilanteessa tapaamaan ainoaakaan tyttöä, joka olisi näyttänyt mainittavasti loukkaantuvan. Vastarinta oli aivan muodollista. Tavallisesti he juoksivat pakoon ja joutuivat uudelleen kiinni, jolloin heidät vietiin johonkin syrjäiseen paikkaan, ja — no niin, siinä kaikki. Minun mielestäni ei avioliitto poikkea sellaisesta paljonkaan muuten kuin hakkailun pitkäaikaisuudessa. Ja se oli täysin sallittua sodassa, sellaisena kuin sitä minun nuoruudessani käytiin. Naiset tiesivät etukäteen mitä heille tapahtuisi, jos heidän puolensa joutuisi tappiolle — he joutuisivat naimisiin vieraitten kanssa, mutta nämä olisivat voimakkaampia miehiä kuin entiset. Minulle on kerrottu, että Akhilleus ja jotkut nuorukaiset käyttäytyvät eri tavalla. Khryseis joutui vangiksi, mutta Akhilleus ei lähestynytkään häntä. Hänellä oli tietysti oikeus menetellä kuinka tahtoi, mutta minä en ymmärrä tuollaista käytöstä suinkaan entistä paremmaksi. Pyrrhoksella ja Agamemnonilla on vanhanaikuinen käsitys asiasta. Agamemnon oli suuri mies. Hän teki vain yhden erehdyksen.»

»Siis sinun mielestäsi, Eteoneus, oli Pariskin oikeassa?»

»En tahdo väittää hänen olleen väärässä», sanoi Eteoneus, »jos hän kerran halusi antautua niin suureen vaaraan. Muistathan, että he tappoivat hänet. Koko juttu olisi järjestynyt minun aikanani muuten samoin, paitsi että äitisi ei olisi palannut.»

»Et suinkaan tarkoita, että isän olisi pitänyt surmata hänet?»