Part 9

Sitten tulivat ne Petuksen perän suuret ristijäiset, joissa Alarikki Aitamurto oli sanonut Urpaanus Urolan akkaa trulliksi. Käsittelyn aikana panin merkille Suomen kansan verrattoman uudenaikaisuuden, kun ei todistajista kukaan ollut tietävinään, mikä trulli on. Ei edes talon vaari siitä tiennyt, ei ollut kuulemma koskaan nähnyt. Lautakunta hymyili mielevästi: eihän siitä ole kuin pari vuotta, kun tässä pitäjässä vielä paastonaikaisena yönä käytiin jonkun talon navetassa lampaitten päitä keritsemässä. Asiasta tuli kumminkin selko ja Alarikki sai sakkonsa ja kulunsa ja tämän kaksiosaisen rikosdraaman toinen näytös pääsi alkamaan. Sillä nyt huusi konstaapeli korkealla äänellä esiin seuraavan jutun: Aitamurto vastaan Urola, jolloin asiallisina tulivat saapuville äskeinen kantaja nyt vastaajana ja vastaaja kantajana ja Kihlakunnanoikeus katsoi selville käyneen, että tämä nykyinen vastaaja oli usein mainituissa ristiäisissä nimittänyt tuota toista vastaaja-kantajaa kuolasuuksi ynnä vielä joksikin muuksi, jonka hänen asiamiehensä kuiskaten saneli pöytäkirjaan, arvatenkin senkin vuoksi, että käräjiä seuraamassa oli myös muuan nuori ja hehkeä naisauskultantti; ja harkitsi K.O. oikeaksi julistaa saman tuomion kuin äsken, vain asiallisten nimiä vaihtaen. Ne olivat ne ristiäiset.

Näiden roskajuttujen jälkeen tuli esille asia, jossa minun iäkäs virkaveljeni esiintyi arvonsa mukaisella eleganssilla. Sama isäntä, joka ahdisti naapuriaan niistä heinäseipäistä, oli toimittanut runoilijalle yhden hehdon ruisjauhoja, jotka tämä oli unohtanut maksaa (sellaiset unohtamiset eivät valitettavasti liene harvinaisia laulajain säädyssä). Runoilija tuli esiin paljaspäisenä ja silmissä vihainen ja ovela koirankuri, myönsi nimensä ja ilmoitti urhoollisesti ammattinsa ja onnistui hänen pitkässä ja sujuvassa, paikoitellen runomuotoisessa puolustuspuheessaan aukoa näköaloja vähän joka suuntaan. Tuli siinä mainittua, että hän oli poliisille myöntänyt jauhot tilanneensa, johon runoilija vastasi, että se on sillä tavalla, että jos saan sanoa, että kun osansa ovat ottaneet tuomari ja papit, niin tahdon vielä kirkastella kantoherran napit, että kun —

— Tukkikaa nyt se runosuoni, tai tässä tulee toinen peli, huudahti tuomari. Kahvitunnilla sitten kuuntelemme runoutta.

Runoilija sai maksaa rukiit ja käräjäkulut, minkä kuultuaan hän lausui: »Se on oikein, minä halusinkin vaan, että asiaa täällä suuremmalla joukolla vähän katseltiin.» Minkä jälkeen hän maksoi käteisellä kaikki ja oikeus nousi kahville unohtamatta kutsua vieraikseen meitä molempia runoilijoita ja saaden vastalahjaksi kuulla muutamia metrejä vanhemman virkaveljen lyriikkaa.

PIIAT JA RENGIT.

Muuan vanha ja kuihtumassa oleva maalaiselämän muoto tuulahti tänään vastaani kaikessa lämmössään ja tärkeydessään. Oikea aika sen muistelemiseen olisi kylläkin vasta kuukauden päästä, runtuviikolla, mutta kun se ei kumminkaan enää pääse silloinkaan oikeaan loistoonsa, niin on yhtä sopivaa puuttua sen oireisiin, jotka muodostavat asian jännityspuolen. Tai ovat muodostaneet — nykyään niillä on enää vain kehitysopillinen mielenkiinto. Inhimillinen elämä on elimistön kaltainen, jonka mitään osaa ei voida yhtäkkiä hävittää. Siitä jää pitemmäksi aikaa jonkinlainen surkastuma eli nidimentti.

Niinpä nytkin nämä ämmät, joiden ynnä heidän kahvipannunsa pariin äsken jouduin, olivat täydessä hohteessaan tästä paikallissosiaalisesta kysymyksestä. Vanha pestausaika alkaa olla kiivaimmillaan. Mihin muuttaa Fanni? Onko Iita kotona, vai meneekö Keskiselle? Iivari on lähettänyt Alasen pestin takaisin. Sitä ja sitä on kysytty sinne ja sinne. Vanhatkin piikain välittäjät, jotka eivät enää pääse kunnolla liikkumaan, elpyvät ainakin tarkasti seuraamaan tuota puolisalaista hommaa, joka ennen tuotti heille monet uutiskakot ja lihakäpälät. Vaikka nykyajan palvelijat useimmiten ovatkin tulona ja menona, kuukausikauppoineen, eivätkä tällä koneellistumisen aikakaudella yritäkään ylläpitää säätynsä vanhaa mahtavuutta, tuntuu se kumminkin vielä ilmassa tässä syys- ja marraskuitten vaiheessa. Isännät ja emännät tulevat jonkun verran levottomiksi ja piikatytöt samassa suhteessa itsetietoisiksi, sillä monet kuukausipalkkalaisetkin noudattavat jonkinlaista vuosijärjestystä.

Kehityksen kiihtynyttä tempoa kuvaa hyvin se seikka, että minun ikäiseni mies jo vallan hyvin voi esiintyä entisten maalaisolojen muistelijana. Noin kolmekymmentä vuotia sitten olivat asiat riittävästi toisin kuin nyt. Elämällä oli eri puolensa ja suuntansa, mutta ne kävivät suorissa ja selvissä linjoissa. Meidän pitäjässä oli kolmenlaisia ihmisiä: oli herroja, talonpoikia ja trasuelikansaa (trasu = ryysy). Herrat edustivat hengellistä valtaa (provasti) ja maallista valta (vallesmanni) — lisäksi joukko nappiherroja. Talonpojat ja trasuelikansa muodostivat yhdessä yhteisen kansan, sen materiaalin, jossa herrat enemmän tai vähemmän rehellisesti opereerasivat. Trasuelikansan valiojoukkoa olivat oivallisesti rengit ja piiat, joita tuotti vankka ja vakiintunut torpparikunta. Huligaani, hummeri, humu, sälli j.n.e. olivat tuiki tuntemattomia nimityksiä.

Meidän vanha palkollissäätymme, jonka oikeudet ja etenkin velvollisuudet 1865 vuoden palkollissääntö tarkemmin määritteli, ehti parhaana aikanaan luoda varmat perintätapansa. Lain mukaanhan palkolliset olivat jokseenkin täydellisiä orjia (isännällä oli valta antaa ruumiillisia kuritusta piialle 14:n ja rengille 18:n vuoden ikään asti) ja niinpä kävi tarpeelliseksi löytää sellainen ote, joka suojeli luontaista itsetietoisuutta pahemmilta kolhuilta. Vankka renki, joka »teki työnsä ja puri suitsensa», osasi olla herrana talossa, jos juopotteleva isäntä yöllä kotiin tullessaan alkoi märistä ja kiusata hyväluontoista emäntää. Jos palveluspaikka oli onneton, ruoka ja kohtelu huonoa, niin oli ohjeena lause: »mies on vuoden vaikka aitavitsana». Keskenvuotinen lähtö oli harvinaista, monivuotinen palvelus tavallista. Oivallinen kuvaus tuollaisesta klassillisesta palkollissuhteesta on Kyösti Vilkunan novelli »Rovasti ja renki». Sen tapaukset on toistettu monta kertaa ja rovastin osaa ovat näytelleet lukemattomat rehdit isäntämiehet.

Mutta kun palkollinen kerran muutti, oli siinä paljon tunnelmallista juhlallisuutta. Asiaan kuului, että uusi palveluspaikka pidettiin salassa niin pitkälle kuin mahdollista. Kauppaa välittävillä akoilla oli omastakin puolestaan täysi syy salaperäisyyteen: heidän ei kannattanut rikkoa välejään sen isäntäväen kanssa, jonka palvelijan he viettelivät muuttamaan. Ollakseen varma asiastaan, vaati uusi isäntä pestin antaessaan muuttokirjan vanhasta paikasta, ja sen pyytäminen teki välit hiukan juhlallisiksi. Jos salaperäisyyden verho tällöin kesti läpäisemättä muuttopäivän iltaan asti, jolloin uuden paikan isäntä ajoi pihaan parhailla kirkkorattaillaan, joille nopeasti sälytettiin lähtijän kirstu tai kaappi, niin silloin oli palkollisen korkein hetki. Uteleville lapsille hän mielenlaatunsa mukaan vastaili joko tylysti viisastellen tai hentomielisesti vetistellen: yhdenkin vuoden elämä perheen kiinteässä yhteydessä, sen töissä, huolissa ja iloissa, pyhänä ja arkena, luo jo siteitä, joiden katkominen aiheuttaa jonkinlaisen sielullisen vastavaikutuksen. Karjapiika tuntee ainakin lehmät, niiden nimet ja tavat, renki samoin hevoset, ja kun uudessa paikassa vuoden mittaan tulee puhe eläimistä, vetoaa hän mielellään noihin edellisvuosien tuttavuuksiin, joiden erinomaisuuksia hän huomaamattaan suurentelee.

Vanha runtuviikko tuntui aikoinaan kautta maaseudun, varsinkin sen pieneläjäpuolella. Muistan hyvästi nuo päivät lapsuuteni kotimökistä, kuinka me töllikulman tenavatkin koetimme eläytyä samaan tunnelmaan. Meitä auttoivat siihen juhlavaatteissaan kuljeskelevat palkolliset, joilla oli vahvasti rahaa ja vehnästä. Kun sellainen vieras poikkesi mökkiin, pani hän äidin keittämään kahvia ja siihen kestiin hän auliisti kutsui myös laukkuhousuisen pikkupojan, joka puolestaan tuossa uljaassa rengissä näki oman tulevaisuutensa, lapsellisen romantiikan värittämänä.

Palvelijasuhde on sen jälkeen höltynyt ja laimentunut sekä maalla että varsinkin — aikakauslehtien novellistiikasta päättäen — kaupungeissa. Maalla alkoi rappeutunut talolliskulttuuri ensin suosia maantieltä poikkeilevia nälkiintyneitä jätkiä, joita sai melkein mahakaupalla pitää siksi kunnes ruokaantuivat ja taas lähtivät. Hyvät rengit katosivat maailmasta. Maaseudullakin alkoi kehittyä sällisääty, joka sitten vuonna tuhat yhdeksänsataa kahdeksantoista poikkesi taloihin muillekin asioille kuin työn hakuun.

JOULU.

Taas — taaskin lausutaan lukemattomia kertoja ja mitä erilaisimpien seikkojen yhteydessä tuo soma pikku sana, joka lapsissa herättää riemua, keski-ikäisissä salattua vakavuutta ja vanhoissa leppeätä resignatsionia.

Joulu — joulu on lähellä, tuo salaperäinen, jossa kuten kaikissa inhimillisissä juhlahetkissä, sen toivominen ja sen muisteleminen ovat olennaisempia kuin itse sen nykyhetkinen esilläolo. Juhla on aatosta korkein — se sana tarkoittanee etupäässä joulujuhlaa. Jouluaaton iltahämyn laskiessa, touhukkaimman aren ja korkeimman juhlan rajamailla, siinä joulun henki sanoo ihmisen hengelle parhaat sanottavansa. Hetkistä myöhemmin eletään jo joulun pyhiä, hyvin syöneinä, lämpöisissä huoneissa ja yrittäen peleillä ja leikeillä tehdä juhlan kirpoamista luontevammaksi. Samoin sisäisin oirein vaelletaan aikaiseen joulukirkkoon, johon matkaan liittyy iloisia, joskus vaarallisiakin traditsioneja.

Olen hiukan päässyt näkemään erilaisia jouluja, ja käsitykseni on, että joulu oikeastaan on mökkien juhla — mikä kyllä osaksi voi johtua siitä, että olen parhaat jouluni viettänyt mökissä. Herrasväen joululla on hyvin onnistuakseen melkoisia vaikeuksia voitettavana. Jos mökin mies, vaimo tai lapsi joskus sattumalta pääsee oikein leveästi näkemään herrasväen huoneet ja heidän ruokapöytänsä, niin tulee hän helposti tulkinneeksi näkemänsä sanomalla, että niin siellä oli kuin jouluna. Huoneet ovat aina siistit ja kiiltävät ja päivälliseen kuuluu kaksi lämmintä ruokalajia, jotka nautitaan eri asein. Eihän siihen saa joulua muualle kuin joulukuuseen ja lahjakoriin, jonka senkin sisältö »tilauslistojen» nojalla usein on ennakolta tuttu. Jouluvirren veisaaminenkin lienee meikäläisissä valistuneissa herrasväissä harvinainen; korkeintaan voi sattua, että mamma laulaa jonkun kauniin laulun itse pianolla säestäen.

Kuinka paljon tehokkaampia ovatkaan joulutunnelman tekijät mökissä, jossa asuu ukko ja akka ja kuusivuotias kunnanhoidokki, Mari-vainaan tyttö, josta he saavat sata markkaa kuussa. Pirtin laattia on pesty, seinistä on viety kaikki arkiset ryysyt ja runsut pois, lamppu kiilloitettu ja täytetty öljyllä, pahnat tuotu levitetty keskilaattialle. Vaikkei pärettä enää käytetä muuksi kuin sytykkeeksi, on Mikolla kumminkin tapana 'joulun edellä tehdä niitä koko talvea varten ja asetella ne pirtin orsille kauniisiin ristikkoihin nokisen katon peitoksi. Himmeli on pöydän päällä ja pesän suusta lehahtaa likokalan tuoksu saunasta palaajia vastaan. Maija, Marin tyttö, saa yllensä sen esiliinan, jonka koulun rouva hänelle lahjoitti, ja niin on joulu astunut Mikon majaan ja täyttänyt sen hengellänsä. Syödään, Mikko ja Miina niiltä kahdelta ruskettuneelta posliinilautaselta, jotka asumuksessa ovat ja joita vain jouluna käytetään, pikku Maija kahvitassilla. Kun saunassa vastoin tavallisuutta nyt on käyty ennen ateriaa, on heidän kasvoillaan verevä juhlakiilto ja hiljaisessa puhelussa ovat sanat suopeita. Niitä osoitetaan Maijallekin, joka siinä unohtaa kaikki vuoden mittaan saamansa tukistukset ja muut kolhut ja luulee nyt olevansa vallan varma siitä, ettei hänen tammikuussa tarvitse muuttaa toiseen paikkaan, vaan että Mikko hänet edelleenkin pitää. Varmaankin kunnan miehet lisäävät kuukausirahaan sen viisikolmatta markkaa, minkä Mikko sanoo vaativansa.

Aterian jälkeen Maija saa lukea kertomuksen siitä joululehdestä, joka hänellekin kansakoulun kuusijuhlassa annettiin, kun opettajalle oli tullut yksi kappale yli tilauksen. Kello tulee kahdeksan, käy jo yhdeksättä, mutta makuulle ei kiirehditä. Maija ehtii lukea lehdestänsä vielä runonkin, kunnes Mikko alkaa itsekseen veisailla, jolloin lasta rupeaa nukuttamaan. Hän oikenee pahnoille puolipukeissaan ja huomaa juuri unen tullessa muistavansa äitivainaataan, jolla ei ollut oikeata kotia. Mikko ja Miina ovat tavattoman paljon suurempia ja voimallisempia kuin äiti-vainaa...

Aamulla herää Maijakin ylen aikaisin Mikon ja Miinan jutteluun. Silmät aukenevat ja katse kohdistuu lamppuun, jossa öljyn pinta on yön tietämiin kovasti laskenut. Ulkoa tieltä kuuluu kellojen kilinää. Maija kavahtaa istualleen, jolloin Mikko ja Miina vasta huomaavat hänen heräämisensä ja sanovat: — Kattos vauvaa — mikä sinunkin jo hereille tyrkkäsi.

Joulukirkkoon ei mennä — sinne jäätymään ja ihmisten hevosten jalkoihin. Ikäänkuin tämän perusteluiksi juttelee Mikko pesää virittäessään taas saman jutun kuin viime jouluaamunakin; muutamasta ovelasta akasta, joka jo pari kolme kertaa on laittautunut niin, että joulukirkosta palaajat hullumaisissa kilpa-ajoissaan ovat ajaneet hänet kumoon ja sitten perinyt ajajilta nätit hyvitykset. Mahtoiko viis’kymmentä markkaa piisata Ojanperälläkään toissa jouluna.

Niin siinä sitten laimea joulupäivän aamu valkenee. Maijaa alkaa uudestaan unettaa ja kun hän toistamiseen herää, on suuri päivä ja lamppu sammutettu. Siinä jo palataan kirkosta. Maija vetää tallukkaat jalkaansa ja livahtaa pihalle töllistelemään talvista aamupäivää. Sitten pirttiin syömään — sitä on nyt syömistä vaikka miten paljon, ja vasta Tapanina saattaa hän pikku rikkomuksestaan kuulla uhkauksen, ettei enää saa toista joulua täällä olla. Silloin puhellaan kylään tulleelle naapurille, että tuskin ne sitä viittäkolmatta markkaa lisäävätkään eikä tuommoista hounapirjoa viitsi muutenkaan pitää.

Lapsi osaa siihen hymyillä ja nauttien kauniista esiliinastaan aprikoi mielessään, että hän ainakin sen saa viedä mukanaan uuteen paikkaan. Pyhien, pikkupyhien, uudenvuoden, loppiaisen ja Nuutin kautta joulu soluu pois, mutia voimakkaasti koettu joulutunnelma jää pysyvänä jälkenä köyhän lapsen mieleen.

LUKUSIJAT.

Kun on mennyt loppiainen, sen jälkeinen Nuuti ja vielä Nuutin nuppi, jolloin sahtitynnyrien viimeisetkin hiivat ja kanahkat nuristellaan — silloin alkavat härkäviikot ja läpileivät. Elämä saa tuon tukevan ja hiukan samean sydäntalvisen sävyn, jota luonnehtivat parkkumivaatteet, tallukkaat, lannan ja puitten ajot. Saattaa mennä viikkoja niin, ettei talossa tapahdu mitään mainittavaa. Mökkiläisillä on puuhuolensa, muutamilla hiukan elatushuoliakin, sillä sivukulmilla tyrehtyy noina hiljaisina viikkoina myös päiväläisten kysyntä, ellei satu paikkakunnalle isompaa tukinhakkuuta. Pikkutalollinen ei tällöin juuri tarvitse muuta kuin alaikäisen »pehtoorin» omaksi avukseen. No, ainahan sentään kelpaa äijän kakkuli hakotukin viereen näreitä naputtelemaan. Se työ ei runno miehen luita eikä rasita isännän kukkaroa.

Noina viikkoina loppiaisesta Maarianpäivään on kyläläisillä oikeastaan vain yksi kunnollinen juhla, sen nimi on tällä kulmakunnalla lukusijat eli tukkajuhlat. Viimemainittu nimitys avaa näköaloja vuosisatojen kulttuurihistoriaan ja kelpaisi alkujohteeksi kahdellekin mainiolle kynämiehelle: Gunnar Suolahdelle ja Sakari Pälsille. Tiesi vaikka olisivat käyttäneetkin. Joka tapauksessa ovat lukusijat mitä tyypillisintä »vanhaa ja katoavaa», ainakin minun näköpiirissäni. Olin tässä pari vuotta sitten kutsuttuna päivällisvieraana naapurilahkon lukusijoilla. Varsinainen kuulustelu oli jo päättynyt kun tulin pirttiin: oltiin »kysymyksissä». Rovasti käveli hiljalleen edestakaisin avoimella keskilaattialla kehitellen jotain luterilaisen uskonopin alaa ja silloin tällöin esittäen jonkin kysymyksen, johon luontevasti sopi vastata pitkän katkismuksen sanoilla. Panin merkille, että kaikki vastaukset tulivat kolmelta neljältä naisihmiseltä. Kunnollista miehistä vastaajaa ei pirtissä olisi ollutkaan — minä sivistyneenä herrana pidin tietysti suuni kiinni. Enkä missään tapauksessa olisi kyennytkään siihen, mihin nuo viisaspäiset tytön pallukat. Siitä on nyt kaksikymmentä neljä aastaikaa, kun viimeksi olin näistä asioista piukalla paikalla.

Kaikki kävi ikivanhassa järjestyksessä, vaikka lukusijaväki oli huvennut kouralliseen vaimoja ja lapsia. Ei aivan ainoata talon eikä töllin isäntää ollut saapuvilla; ei edes siitä talosta, jonka olisi ollut vuoro ottaa lukusijat ja kiertokoulu seuraavana vuotena. Omin päinsä ja naisten kainosti säestäessä rovasti hoiti yksin koko tuon jälkikeskustelun, joka ennen maailmassa saattoi sukeutua hyvinkin vilkkaaksi, jopa kiivaaksi. Papit ovat koettaneet seurakuntalaisille vihjailla, ettei heitä lukusijoilla pahoin kohdeltaisi, mutta poissa pysyvät äijät. Mikä sitten lienee syynä, sillä kun rovasti teki tuon polvesta polveen kuullun lukusijakysymyksen: onko kristillisen elämän kannalta mitään muistuttamista tässä lukulahkossa? niin ei siihenkään mitään vastausta kuulunut. Pidettyään lyhyen päättäjäispuheen ja lukkarin veisattua lähtivät kirkonmiehet kahville salin puolelle, jonne muitakin kutsuttuja vieraita vähitellen alkoi saapua. Akat lapsineen hiiviskelivät kotiin päin: mitään yleistä lukuväen trahteerausta ei ollut. Minä oleskelin vielä tyhjässä pirtissä, jonka tunnelman pyydystäminen on minulla intohimona. Kunnes renkipojat parin naapurikaverinsa kanssa tulivat ja ottivat puheillaan, paperosseillaan ja ruumiinliikunnoillaan takaisin ne pirttioikeutensa, jotka tuon vanhan maalaisjuhlan varjo oli heiltä hetkeksi riistänyt.

Toista olivat toki ennen lukusijatkin. Kun ne tulivat taloon yhtä monen vuoden päästä kuin kylässä oli savuja, kannatti ne pitää kunniallisesti; ylhäiset ja alhaiset syötettiin ja juotettiin yllin kyllin. Talo humisi silloin täynnä väkeä ja Utterin pastori oli silmät killellään väkevästä viinasta ja sahdista, kun hän luetti kahta Ruotsin vallan aikuisia vaaria, joiden iästä ei kukaan tiennyt, mutta arveltiin, että he selkäpuolelta olivat sadan vanhoja ja kummaltakin kyljellä vähintäin kuudenkymmenen. Toinen oli talon eläkevaari, toinen ruotivaari. Kuulustelussa ei vanhuksilta mitään heltinyt, ei sisältä eikä ulkoa. Vihdoin sanoi Utteri:

— Preistataast Herran rukoust. Lue sää talon kantataar ensist.

Pienet silmät räpyttivät kiihkeästi kahden puolen kopiintinutta nenänsankaa, mutta ääntä ei kuulunut.

— No koit sää ruotivaivane ny onneas, kehoitti Utteri toista vaaria.

Ruotivaari teki jättiläisponnistuksia ja ilmoille tulikin hiljaista mutinaa: »Herran rukous on aivan tarpeellinen... Herran rukous on aivan tarpeellinen...»

— Tiätä toi toinen eres, ett se on tarpellinen, mut sää et tiär jos stä tarvitaankan, sanoi Utteri ja lähetti äijät nurkkaan.

Suomen kansan on auttavasta lukutaidostaan kiittäminen kaiketi yksinomaan luterilaista kirkkoaan. Laajoille piireille on aikojen kuluessa hyvä lukutaito merkinnyt samaa kuin hyvä kristillisyys: hyvä lukutaito edellytti näet ahkeraa lukemista, toisin sanoen Jumalan sanan viljelemistä. Minusta sopisi niiden, jotka nyt menevät pappilaan ilmoittamaan kirkosta eroamistaan, omasta ja monien esi-isäpolviensa puolesta lausua kirkolle kiitos tuosta taidosta, jota vailla he tuskin olisivat tätäkään askeltaan ottaneet. Kirkkoherroilla voisi omasta puolestaan kenties myös olla yhtä ja toista sekä kiitettävää että anteeksi pyydettävää tuossa tilaisuudessa. Pienet molemminpuoliset kohteliaisuudet eivät mielestäni olisi liikaa silloin, kun seitsemän-, kahdeksansataa vuotia kestäneet suhteet katkaistaan. Kummallakaan asiapuolella ei liene perusteltua syytä mihinkään kopeiluun. Viat ja ansiot voidaan nähdäkseni vallan hyvin molemminpuolisesti kuitata.

VÄRSY SAUNAN YLISTYSVIRTEEN.

Onpa kerrankin taas oikein semmoinen talvinen sunnuntaipäivä, jommoisten luulin jo maailmasta loppuneen oman lapsuuteni mukana. Mielen täyttää jo aamusta alkaen tuo ihana epähistoriallinen tunne, ettei aika pidä kiirettä. Kuinka kauan lie jo kestänyt talvea ja edessä on toinen mokoma. Talvi on hyvä ja mukava semmoisena kuin on: pirttinsä akkunapielestä katseleva maalaisäijä tuntee tällaisena pitkänjoutilaana pyhäpäivänä uppoavansa turvalliseen ajattomuuteen, jossa ilma, maa ja taivas ovat yksinkertaisesti hänen tovereitaan eivätkä aseta mitään turhanpäiväisiä kysymyksiä. Hänellä on ruokaa itselleen ja eläimilleen, lapset ja muu talon väki ovat terveinä. Muori korkeintaan on hiukan huonovointinen, mutta sekin on pikemmin luontevaa kuin erikoista.

Ulkona vallitsee hiljainen leuto lumisade, joka oivallisesti tehostaa sunnuntain tunnelmaa. Nuorimmat lapset nukahtavat päiväuneen isojen sängyille ja vanhin hakee omasta alotteestaan aapisensa. Kun aurinko ei ollenkaan näyttäydy, on koko päivä olevinaan yhtä aamua, vaikka kirkonaika jo on ohi.

Otan kalossit sukkieni päälle, naapukan päähäni ja lähden takkisillani pihalle tölläilemään. Samanlainen on talvinen sunnuntai täältä kuin lasin läpikin. Yritän kuulla lumihiutaleen putoamista hihalleni. Mutta minä vain näen sen hienon hataran kiderakenteen, kun se siinä luhistuu ja lopulta sulaa. Siinä kehittyy sama miete kuin suvellisella pientarella: niitä putoo näkyvissäni lukemattomia, mutta tämän yhden minä havaitsen. On kuin olisi tapahtumassa samanlainen äänetön käyminen pääluuni sisäpuolella kuin sen ulkopuolella.

Sauna saa huomioni vuoron. Muistan, että se eilen ehtoolla oli tavallista kuumempi ja on varmaan vielä nytkin varsin lämmin. Seisoskelen edelleen, kunnes — meidän isännän nähdään menevän saunallensa päin. Salaperäisiä ja arvaamattomia ovat isäntien retket.

Oikeastaan on tuo harvojen huomaama ja aivan erikoinen nautinnon laji — saunan jälkilämmin — nautittava yöllä pyhää vastaan, muutamia tunteja varsinaisen vihdonnan jälkeen. Koko talo on jo mennyt makuulle, kaikki nuo terveet ja huolettomat ihmiset, jotka elävät isännän huoltavan valtikan alla. Isäntä itse ei jostain syystä ole saanut unta; se on olevinaan jotain särkyä, mitä lie mojotusta rintaluissa, mutta hän aavistaa kumminkin itse, etteivät siihen auta kaappirohdot. Hän tarkkaa vielä varmemmaksi, että kaikki nukkuvat, ettei ole mihinkään jäänyt tulen vaaraa, korjaa hiukan lasten peitteitä ja liukuu sitten äänen kuulumatta kyökin ovesta ulos pakkasöiseen kuutamoon.

Nyt on lääkintä alullaan. Hän, neljänkymmenen vuotias isäntämies ja kunnanvaltuuston jäsen, on yksin kartanollaan kuutamohaaveilulla, toteaa paikkakunnan yleisen nukkumisen ja elää väkevästi sellaisia kuutamotilanteita, joita on joskus kokenut tai lukenut. Juuri tämmöisenä yönähän se Matti oli menossa perunanvarkaisiin, kun näki vieressään Heikkilän emäntävainaan haamun liukuvan hangella rautanaula hiussykerössä. Hänestä tuntuu siltä kuin tuon kertomuksen tekijä seisoisi hänen vieressään valtavan voimakkaana, kerran eläneenä miehenhahmona ja tahtoisi sanoa jotain. Haaveilija katsahtaa taakseen suureen rakennukseen, jonka varjossa hän vielä seisoo, ja tekee hiljaisen nopean tilin siellä nukkuville läheisilleen. — Hyvin ovat asiat, ei ole mitään pysyväistä pahaa...

Sitten hän kävelee saunalleen. Ääniä välttäen hän hiipii sisälle ja kohtaa ikkuna-aukon venähtäneen kuutamokuvion pesän edessä ja kiukaan otsikossa. Koko huonekin on melko valoisa. Hän tarkastelee itsekseen seinähirsiä ja varauksia, muistaa niitä kirvesmiehiä, jotka tämän kokkasivat ja olivat tyytyväisiä, kun isäntä hyvin palkitsi heidän huonon urakkansa. Sitten hän kiipee parvelle ja oikaisee sinne hehkeään, vielä hiukan hiostavaan lämpöön.

Arvokas isäntämies on aivan yksinään, ei ainoatakaan »tärkeätä» asiaa ole hänen lähettyvillään. Elämä ja kuolema, koti ja maailma ovat täsmälleen yhden arvoisia siinä puolivaloisalla saunan lavolla. Hän ummistaa silmänsä ja on nukkuvinaan...