Part 8

Edessäni on siis se viehättävä, mutta kovin harvinainen tapaus, että voin itse nauttia siitä, mitä olen kirjoittanut, nauttia samalla tavalla kuin tiedän ystävieni nauttivan: osuvasta sanasta ja viehkeästä rytmistä, jotka luovat herkän ja hartaan tunnelman tai kirpeän ja tehokkaan ajatuksen. Pienoinen lohdutuksen pisara tipahtaa kituvaan sieluuni, kun totean, että minunnimiseni mies kerran on kirjoittanut näinkin somasti.

»... Koetan 'vangita' kaikkea sitä» mitä näen: suunnattomia klorofyllimääriä, pilviä ja pilvilinnoja, lahtia ja niemiä, taloja ja tönöjä, meijeriä maitokuskeineen, tukkilauttoja lauluineen (jotka valitettavasti eivät ole painokuntoisia), onkivia lapsia, ryyppiviä isäntiä, mylviviä sällejä, riihen käytävällä 'Nuorta mylläriä' harjoittelevia nuorisoseuralaisia: lyhyesti kesää ja kesävieraita, niinkuin sitäkin tohtoria ja pohjankävijää, joka juhannusaattona tulla pyörähti tänne ja valvotti minua molemmat yöt päivän kirkkauteen asti, polttaen ikuista palturiaan, puhumatta silti palturia; vielä lyhyemmin ja pateettisemmin: elämää. Kuvittelen käyttäväni näihin sunnuntaiaamut, aikaisehkot... Ja lupaan, että seuraavat tulevat tätä ensimmäistä parempia.

Sillä nyt minä olen vähän niinkuin naapurini Järvisen vanha Vihtori, mainio ojankaivaja ja halkomies, talutettaisiin ruhtinaallisen ruokapöydän ääreen: en tiedä oikein mihin kahmaisisin. Tuli alumpana mainituksi ruispelto. Se on nyt kauneuden kannalta parhaillaan. Mahtavana merenä se ympäröi pienen sahapräiskän, joka lautatapuleineen on tunkeutunut vehmaimpaan rantapiittaan ja on savuineen ja aaloppeineen melkeinpä herttainen täplä siinä vaalean sinisen ja tummanvihreän vaiheilla. Vesistön vastarinteellä ruismeri aallotessaan kiehtoa kuin kottaraisen siipi ja peittää huppukuuruun automobiilin, joka on puolimatkassa kiidättäessään hienoa ja kaunista kuormaansa peräpohjalaiselta kesämatkalta takaisin kotiin, johonkin Etelä-Suomen vehmaaseen kartanoon. Siinä se kaartuu ohi ja tyylikkäät naiset luovat ylevän silmäyksen asianmukaisissa varallisuussuhteissa elävään kirjailijaan, joka jalkaisin tallustaa kotiin osuuskaupasta, repussaan kahvia, sokeria, uumanauhaa, nisujauhoja, ongenkoukkuja ja tupakkia... Jonain päivänä ruis heilimöi, koska poudat kerran ovat alkaneet. Silloin ovat koiranputket ruispeltojen rantatörmissä ehtineet täyteen kukkaan ja sekoittavat tuoksuaan heiteen makeaan tuoksuun. Se pitää kokea ymmärtääkseen oikein kirjailijanaapurini runoa, jonka hän julkaisi pari vuotta sitten ja jonka otsikko ja ensimmäinen säe kuuluivat: 'Ruispeltoon nukkumaan mä kaipaan öin'. Kuulin joidenkin runottomien sielujen häntä siitä takana päin pilkkailevan — että sellainen kaipaus muka kylläkin voi tulla ihmiseen jossakin vississä tilassa, jos hän silloin sattuu olemaan ruispellon lähettyvillä, ja tulla niin voimakkaana, että se asianomaiselta paljoakaan kysymättä itse toteuttaa itsensä;, mutta että herääminen sellaisesta ruispellon unesta muka on vähemmän tavoiteltava tilanne.

Omasta puolestani ymmärsin runon hyvin. Ei ole noin suoralta kädeltä saatavissa sen somempaa piilopaikkaa kuin täyteen vehmauteensa ehtinyt ruis. Vaon pohjaa kävellen tuntee päänsä päällä kirkkauttaan kihelmöivän avaruuden ja kahden puolen leviää salaperäinen korsimetsä, jonka mittasuhteet herkistynyt silmä helposti suurentaa. Istut pientareelle ja havaitset olevasi vieläkin syvemmällä kukkivien kärsämöitten ja muitten ruohojen raossa. Nyt saa soida kotona telefooni, nyt saa saapua vieras kyselemään asiaa, jota et ole saanut toimitetuksi. Sinä istut ja katselet pellon multakokkaretta, jossa keksit värikästä pienoissammalta. Tahtomattasi katsot kasvoista kasvoihin pientä kukkasta, joka siinä muuttuu joukko-olennosta yksilöksi. Hajamielisenä taitat yhden ja toteat, kukan rakenteen siitepölyineen ja sikiäimineen. Vaivut keveään poutafilosofiaan: noin on juuri tuossakin kukassa kaikki suonet ja osat paikoillaan omassa hienoudessaan, niinkuin pahimman jätkän ruumiissa hermot ja muut kudokset. Tuosta kukasta tuli sattumalta merkkikukka: sinä katselit sitä näin pitkän tuokion. Miljoonia niitä kasvaa ja kuolee kenenkään katselematta, vaikka kaikilla pitäisi olla oikeus tulla samoin huomatuiksi. Mutta kaikkihan ne huomaa Jumala yhtaikaa. Panteismi...

Katsot pitkin ojauomaa. Alhaalla se aukenee päin poutaista vettä, katkeamaton pienoislaineitten saatto kiiruhtaa siitä ohi tunnista tuntiin. Minnekäkö menevät? Hakevat tarkoitustaan tietysti. Luulevat sen olevan milloin tällä rannalla, milloin tuolla. Joskus jylhällä säällä joutuvat epätoivoon, mutta näin poudalla lipittävät kevyesti, niinkuin... Ylhäällä päättyy ojauoma kylätiehen. Siellä mennä köröttää ukko ja akka vieterirattaillaan palaten kirkosta. Pyörien hillitty jyry alkaa kuulua, koko laitos vierii ojan kohdan ohi ja jyrisee edelleen samaan suuntaan kuin laineet alapäässä tuolla ja kaiketi samoilla asioillakin...»

Sitten tulee toisia, kokonainen nauhallinen näitä hetkien helmiä. Olkootkin lasihelmiä — lyöttäydyn lapseksi ja leikin niillä kuin aito päärlyillä.

On hauskaa, että on joskus tullut tehtyä kirjallisuutta itseäänkin varten.

MUUAN LÄHIMMÄISENI.

Olen sitä mieltä, että vanha ystäväni ja kylänmieheni — ja jo isävainaani ystävä — Lauttarin Priiti on saavuttanut sellaisen iän ja ansiomäärän, että hänet voidaan julkisessa kirjallisuudessa esitellä ja käsitellä. Monet vanhat ja nuoretkin kepsuttelijat ovat saavuttaneet sellaisen kunnian paljoa vähemmällä. Priiti on läpikotaisin kunnon mies eikä hänellä liene muuta vihollista kuin se vanha röttelö kapitalistis-militaristinen yhteiskunta, joka sinä useinmainittuna kevännä pisti hänet kymmeneksi päiväksi paikalliseen vankileiriin kaiken maailman hampparien ja rutupunikkien seuraan. Minusta se oli törkeätä enkä lakannut nilvimästä esikuntaherroja tämän johdosta, ennenkuin he vapauttivat Priitin ja hän pääsi takaisin lautalleen ja sai kouraansa tutun vetolusan.

Priiti on kohta seitsemissä kymmenissä, eikä hänessä ole muuta vikaa kuin huonontuneet jalat ja pakinoitsijan kannalta se, että hän elää ja voi loppu iäkseen suuttua minulle leppymättömästi tämän kirjoituksen johdosta. Hän ei ymmärrä sitä, että monet, joita hän pitää ylevinä ja isoina rikkaina, iltarukouksen asemesta haaveilevat joskus saavansa kuvansa ja monet tekonsa sanomalehteen, edes tuohon »Kyrön Sanomaan». Toivottavasti Liisa, joka on kirjallisissa asioissa Priitiä valistuneempi, pitää minun puoltani silloin kun tätä luetaan.

Priiti peri virkunsa Jussilta, joka historiallisena merkkihenkilönä saakoon myöskin mainintansa, varsinkin kun olen vanhoista ristikirjoista havainnut, että hän ja hänen Eevansa olivat äitini sylikummeina. Ennen Jussia kuletteli jalkaväkeä veneellä yli joen joku herrantapainen, josta Kaupin kampreeti piti huolta ja hakkasi hänet kerran niinkuin pahankurisen oriin, kun »herra» oli rantalepikossa ahdistellut naisia, niin että avunhuuto oli kuulunut kolmeen kylään. Laitilan ja Kaupin silloiset herrat laittoivat Jussille pirtin ja lautan. Talolliset maksoivat lauttauspalkan viljassa kappa- ja vuosikaupalla, muut viisi penniä matkasta. Jussi oli paha juoppo ja menetti päissään liikuntakykynsä. Jollei Eeva silloin sattunut olemaan kotona, katseli Jussi herttaisesti pirtin ikkunasta, kuinka kulkijat kiukuttelivat lautturia odotellessaan. Pranseini vainaa, vihainen jahtivouti ja köyhän kansan kauhistus, joka osasi ruotsia, vieläpä kreikkaakin, haukkui kerran Jussia siitä, että oli saanut muka puolen tuntia odotella. »Ho — vai puolen tuntia», vastasi Jussi, »minä olen sinua varronnut jo neljättäkymmentä aastaikaa ja ny' vasta tulet laapit.»

Priiti tuli, osti pirtin ja viran, ja hoiti edeltäjänsä hautaan asti. Hän oli silloin jo läpäissyt romanttisimman nuoruutensa, jonka vaiheista hän kertoi minulle eräänä poutapäivänä, kun lautan puomilla istuen katselimme salakoitten peliä eikä ollut kiirettä kummallakaan. Tuo muuten juro mies muisteli lämpimästi nuoruutensa aikoja, renkinä olojaan, lemmenilojaan, jotka muuttuivat murheiksi, kuten usein sattuu, määritteli minulle tarkoin isävainaansa pirtin paikan ja molempien vanhempiensa sukuperän. Oli kuin olisin lukenut jotain Daudet'n novellia, kun niitä kuuntelin. Nuorukaisena, silloin kun veri tykytti nykyistä lämpimämpänä, oli hänellä kerran ollut iloista asiaa Helsinkiinkin. Viivytteli siellä jonkun aikaa, mutta ei tullut mitään asiasta eikä ansiosta. Meni sieltä Turkuun ja joutui vosikkarengiksi, jossa toimessa oli kaksi viikkoa: toiset vosikat polttivat hänet sieltä pois hänen liiallisen ahkeruutensa ja tunnollisuutensa tähden. Ei Priiti seisotellut torien kulmissa, vaan ajeli ympäri kaupunkia, nyppi kaikki kyydit ja toi isännälle kaksi vertaa kuin toiset rengit. Isäntä olisikin vallan väkisin hänet pitänyt, mutta ei, Priiti tuli takaisin nuoruutensa retkeltä tänne syntymämailleen ja murahti nykyisekseen.

Siinä on salmen rannalla hänen pirttinsä ja kaikki läheiset puut ovat hänen istuttamiaan aljopuita. Hän istutteli niitä silloin, kun lauttaa vedettiin vitsaköydellä, kun ei salmen rannalla vielä ollut meijeriä eikä salmessa höyrylaivoja, jolloin maailma lyhyesti sanoen oli kaikin puolin nykyistään parempi. Köysi on sen jälkeen ollut hampusta, sitten rautaketjua ja nykyään se on vaijerin tapainen. Kerran kulki salmessa kaksi lauttaa rinnatusten, kun meijeri yritti omalla lautallaan päästä halvemmalla. Mutta kerran idyllisinä aikoina istutetut puut kasvavat pirtin ympärillä yhä vehmaammiksi istuttajan harmaantuessa ja pirtin peräakkunan kohdalla heijuu ajan mustaksi patinoima puulintu, lastusiipinen, veistelty silloin, kun vanhin tyttö oli pikkuinen; ja akkunalla määrätyllä paikallaan sijaitsee vielä vanhempi puupiippu, jonka pesänä on pystypäinen makaava leijona silmineen hampaineen ja lyhyt varsi lähtien hännän alta. Se on hänen appivainaansa tekemä.

Siellä Priiti rauhallisina välihetkinään, — tuossa iltapuolella, kun meijeri kumahtelee tyhjyyttään eikä laivan aika vielä ole lähellä, — siellä hän pilkkoo puita tai häärii muuta häärimistään jurona ja hiukan äreänä. Mutta on kaksi olentoryhmää, joille ei hänen liene kuultu ärähtävän: lapset ja eläimet. Ei hän pahimmallakaan säällä hermostu, jos hänen on lähdettävä noutamaan yli kerjäläispoikaa tai harhautunutta valittavaa koiraa. Eikä mene pienikään lapsi yli salmen saamatta osakseen juron ystävällistä puhuttelua. Ja pienet veitikat vainuavat tuossa vanhassa jörrikässä läheisensä, jonka ystävällisyys ei ole tavanomaista pintamakeilua. Kun Priiti ensi kerran kävi minun nykyisessä huushollissani tuomassa lahjaksi samanlaista puulintua kuin hänellä itselläänkin on, kuulin sisälle tullessani lasten kamarista kohonnutta mekastusta ja löysin sieltä Lautturin Priitin esiinkannettujen leluröykkiöitten keskeltä laskettelemassa kirkkaan vikerryksen joukkoon möyheän suopeita lausahduksiaan.

Mutta kun vesistö syksyllä jäätyy, silloin tulee esiin synkkä kuva Alfred Jokisesta (se on hänen nimensä kirjoissa ja kansissa). Tehtaan murtajalaiva ahtaa kulkiessaan salmen täyteen jäälohkareita, samalla kuin se katkaisee luonnolliset jäätiet. Salmen yli on yritettävä ja silloin vanha Jokinen kiroo ja möyryää, kun hän kekseillä ja hangilla yrittää syteä lautallensa kulkuväylää. Siinä voi mennä tunti jopa kaksikin, jotka tuo vanha mies saa viettää ponnistellen jäisellä lautalla kosteassa joen hengessä. Silloin tulee karheana möykynä esiin hänen patoutunut vastenmielisyytensä nykyisiä järjestelyjä kohtaan. 'Kyllä he, — keleet, niitä yhteisiä miljoonia semmoisiin tuuppii, jossa ei niitä tarvittaisi — kaiketi maailman huijarien ilmaan ammuskeltavaksi, mutta ei anneta tarpeellisiin, että tähänkin jotakin huojennusta saataisiin.' Näin Jokisen Priiti kekseineen ja kankineen jäälohkareiden puserruksessa läähättää, ja joka ei hänen synkkää purkaustaan ymmärrä, sille voidaan paljon muutakin anteeksi antaa. Jokisen Priitin paras poika, jossa ei milloinkaan nähty pienimpiäkään huligaanin oireita, kuoli nälkään vankileirillä. Jos minulla olisi samanlaisia kokemuksia, tulisivat ne varmasti mieleeni tuollaisella syystalvisella lauttamatkalla. Kaikki yritykset tehtaan velvoittamiseksi jollakin tavoin lieventämään talvilaivaliikenteellään Priitille ja maakunnalle aiheuttamaansa viheliäisyyttä on lakiin perustumattomina hylätty.

Priiti on poliittisesti masentunut, hänen jyrkässä suorassa mielessään on melkoinen määrä »ressentimentiä» melkeinpä kaikkiin suuntiin. Hänen työväenyhdistyksensä, jonka jokaisessa kokouksessa hän ennen kapinaa hartaana ja rehtinä käydä pieksusi, lienee kapinasta alkaen mennyt kokonaan hulinaksi. Hänen nykyiset lauttavehkeensä ovat kelvottomat eikä uusia pystytä laittamaan. On sen vuoksi niinkuin saisi säväyksen vanhoista hyvistä ajoista, kun sattuu poikkeamaan tuohon somaan pirttiin juhannuksen korvissa. Nurkat ja pielet ovat lehditettyinä, Priiti on yksin jäätyään nukahtanut sängylle; voit puoliavoimesta ovesta päästä sisälle hänen huomaamattaan. Vanha mustunut seinäkello mittaa salaperäistä aikaa seinien kuvapaperien, puulinnun ja leijonapiipun kuunnellessa. Leijonan pysty pää julistaa terhakasti Priitin appivainaan muistoa, niinkuin tämä pakina kerran jossain arkistojen kätköissä on julistava Priitin muistoa.

LEIKKUUMUISTOJA.

Se suvellinen ruis on jo aikoja sitten leikattu; se tapahtui melko vauhdikkaasti, minkä hyvin ymmärsin, kun herraskävelyllä ollessani satuin istahtamaan pellon pientarelle. Isäntä tuli viereeni, nykäisi suuren tonkan suulta kannen ja kaatoi sen tonkasta täyteen kuohuvaa sahtia. Kun olin juonut sitä muutamia pitkiä kulauksia, pikku hyönteisiä ja heinän helpeitä syrjään puhallellen, alkoi leikkuuväen sirpinkahina kuulua korvaani erikoisen miellyttävänä, semmoisena kuin kaupunkilaisrunoilijat väittävät sen ainakin kuulevansa. Vanha oivallinen kilpahenki näytti hehkuvan neljän sarkajoukkueen kesken. Siinä oli yksi talon sarka, kaksi oli tavallisia päiväpalkkalaisia, kenties joukossa joku Manta, joka leikkasi talvellisia puutalkoitaan vastaan, ja Miina, joka teki perunakylvöpäiväänsä, mutta neljäs oli Niemisen sarka. Nieminen on kyllä jo itsenäinen, mutta sillä on viisi päivää jotain surkastunutta taksvärkin muistoa jostakin lisälaitumesta, jota se ei ole saanut lunastaa. Ja se on sitten kiusalla hankkinut kaiken maailman parhaat leikkaajat: oma tytär ja poika, Iita ja Vihtori, ja lisäksi Poutalan Ansu ja Selkeen Iivari. Nieminen itse kyästelee, imeskellen piikin aikaa, että »tuppaavat vanhan miehen vallan nääntämään». Niemisen joukko on juuri pääsemäisillään kaksi sarkaa toisista edelle, he lähestyvät isäntää ja minua. Komea Iita neito, kaksikymmenvuotias, kookas ja päivettynyt »aukaisee rintaa», leikkaa pitkälti edellä saran yläsyrjää ja kun pääsee saran päähän, leikkaa vielä päänkin auki saran koko leveydeltä, niinkuin esileikkaajalle kuuluu. Ehtii vielä istahtaa pientarelle, erikseen, vaiteliaana, niinkuin anastaisi pienen haaveiluhetken kesken kuumaa työtä. Vasta kun muukin joukkue on ehtinyt perille, saapuu Iitakin raukeasti astellen sahtitonkalle. Sanotaan sen pitävän yhtä tuon Iivarin kanssa...

Minusta ei tässä kumminkaan ole enää oikeata leikkuutunnelmaa, muuta kuin nimeksi. Nuorempana pidin itseäni joltisenakin leikkaajana ja olen ollut mukana kuusikymmenhenkisessä leikkuuväessä, josta suurin osa oli verontekijöitä. Siinä riiteli kaksi tunnetta tuon joukon hengessä. Toinen oli se, että oltiin tekemässä työtä toisen hyväksi — vain sitä varten, että sitten oli lupa sieltä kotoa leikata oma ruis, itse kynnetty ja kylvetty. Toinen oli alkuperäinen työn ilo, joka tuommoisissa oloissa kauniina päivänä tulee pakostakin vallitsevaksi, pyyhkien pois myöhemmin kehittyneen itsekkään laskelmavaiston. Sehän oli sittenkin kuin kaikkien omaa tämä työ, johon joka vuosi samat joukot palasivat. Tuommoisen suuren, hehkuvan ja iloisen leikkuuväen keskellä oli isäntä, viljan omistaja jokseenkin vähäpätöinen olento. Ei siinä ollut hänellä mitään sanomista, sillä työtä tehtiin paljon ja reilusti. Isäntä saattoi miten kuten pelastaa asemansa vain hankkimalla väelle erikoisia sielun ja ruumiin herkkuja, kahvia nisusen kanssa, sahtia ja illaksi pelimannin. Ja hän osoittikin niissä hänen luonteelleen vallan outoa auliutta.

Viimeksi olin vakavammin mukana vuosien 1917 ja 18 leikkuupelloilla. Kummallakin kerralla oli oma vahva tunnelmansa — Klion katse oli kohdistunut meihin pahanpäiväisiin korrenkatkojiin ja sotkenut sisäisen työvireemme ilkeään epäsointuun. Minulla oli sarkatovereina kolme pahanpäiväistä akkaa ja kumminkin me pidimme päänahat koko päivän, vaikka joukossa oli lukuisasti tunnettuja leikkaajia. He eivät suinkaan kadehtineet meidän voittoamme, ja minun täytyy myöntää, että itsekin sitä pikemmin häpesin: ajatella nyt herrasmiestä kolmen uloskuluneen ämmän tukimiehenä ja näillä ensimmäisenä tottuneessa työjoukossa. Silloin oli isännässä poikaa, sillä hänellä oli vanha ja vankka moraalinen oikeus äänettömään vihaansa. Sirppejä hiottiin tuntikaupalla ja mököttäen madeltiin sitten elon syrjään. Isäntä ei sanonut mitään, hän vaan kyästeli keveästi kolmen saran leikkuun — kahta pidetään tavallisesti sangen tiukkana työnä. Kahvia ja sahtia kyllä oli, mutta ne eivät tehonneet, niitä maisteltiin kuin halveksien. Isännän jäykkä vaiteliaisuus esti ilmiriidan puhkeamasta. Illalla oli muutama kapanala jälellä, kun pulskin leikkaaja akkoineen seisahti ja muut heidän perässään; isäntä vaan äkäisenä kyästeli. »Kello on kuus», sanoivat seisojat. Maailman luonnollisin ja ikivanhain työtraditsioonien mukainen asia olisi ollut, että tuo pätkä olisi leikattu ja saatu kamppiaiset, ajettu jänis naapurin rukiiseen j.n.e. Koko tuo aikuisien lapseksi tuleminen, joka on raatajan elämän parhaita mehuja. Mutta tässä ei lapsetettu. »Ei tämä ole mitään huvia sille, jonka on sitä vielä huomennakin tehtävä.» Minä kolmine akkoineni aioin urheasti taistella ajan tuulahduksia vastaan ja mennä katkaisemaan tuon naurettavan jäännöksen. Mutta silloin ärjäisi isäntä: »Sinne ei mennä, kun minä sen sanon. Niemelällä on vielä päiviä jälellä, saatte tulla huomenna leikkaamaan sen. Siinä on päivän tinki.»

Mitä kauneimpana elopäivän iltana me astelimme kukin tahollemme tajunnassa ankea aavistus siitä kuumemmasta elonleikkuusta, joka suoritettiin seuraavana talvena.

Niinpä niin leikkailtiin sitten taas rukiistakin eloa samoilla pelloilla seuraavana elonaikana. Edellisvuoden oppositsioonin johtaja makasi mullan alla kuulanreikä silmien välissä ja hänen leskensä istui Hämeenlinnassa, josta lähetteli isännälle nöyriä avunpyyntöjä. Joukossa oli nyt muutamia pikkupäiväläisiä, pari pakkotyöläistä ja nuo kolme akkaa, joihin historian kulku ei näyttänyt koskevan. He pitivät senkin vietävän rivoa suuta koko päivän ilmituoden sisä- ja ulkopoliittiset katsomuksensa ovelan filosofisessa muodossa, jonka perusteella heitä oli mahdoton laskea minkään väriseen kaartiin. He parhaiten tulkitsivat pellolla vallinneen mielialani. Mitään pingoittunutta vihan vivahdusta ei ollut, oltiin niinkuin puoli joutilaita konkurssintehneitä, jotka eivät tiedä miten päivänsä elelisivät. Ei ollut kilvan henkeä, ei liioin teknokraatin eikä sapotaasinkaan. Tehdä naljattiin ja työ sujui erinomaisen kohtalaisesti.

Tällä tämänsuvisella ruispellolla näytti vanha Nieminen hiukan yrittelevän entistä leikkuuhenkeä. Vauhti kyllä saatiin, mutta jotakin oli poissa. Niemisen komea Iita oli tunnelman päätekijä — peruste siis aivan toinen kuin työnilo. Ja jos silläkin vielä on tuossa varma sulhanen, niin siihenhän se menee koko komeus. Ensimmäisen lapsensa mukana se jo saa myös ensimmäiset ryppynsä, menettää vartalonsa joustavuuden ja hiustensa kiillon, kuten muutkin raatajain vaimot.

Illan kamppiaistansseissa se kyllä vielä keikkui ylväänä ja itsetietoisena, vastaili herttaisen teennäisesti, kun häntä tanssittaessani puhuttelin. Oli siellä muuan nuorempikin ylioppilas, jolla näytti olevan tuliset aikeet Iitan suhteen. Siis sievä ylioppilasnovelli, jommoisia itse kirjoittelin 10-luvulla, jolloin ei minullakaan elotansseissa ollut muuta huollettavaa kuin kukkani ja kravattini. Nyt holhoilin siellä lapsiani, jotka kieppuivat mukana etenkin piiriä tanssittaessa.

KÄRÄJÄT.

Olin tässä viikolla käräjillä useanakin päivänä. Käräjätalo on lähellä ja tuomarit tuttuja, tulee mentyä sinne joka kerta. Olen myös paljon käytetty testamentintekijä ja saan senvuoksi usein emäntineni käydä vannomassa, että asianomaiset aviopuolisot todellakin ovat olleet täydellä järjellään piirtäessään puumerkkinsä jälkisäädöksensä alle ja että he ovat sen tehneet omasta vapaasta tahdostaan. Ankaranlainen asianhaara kylläkin mennä vannomaan niin suhteellisia seikkoja.

Olen myöskin itse täysi tuomari. Olen vannonut hirmuisen valan, pitkän ja mutkikkaan, »että minä tuomaritoimessani» — en menettele niin ja niin, vaan »tuomitsen omantuntoni ja _Ruotsin_ lakien mukaan», en juorua mitään, mitä oikeudessa suljettujen ovien takana tietooni saan, ynnä paljon muuta. Tämä tapahtui eräillä välikäräjillä, jonne olin suoraan halkometsästä tepastellut. Lautakunta sattui olemaan kovasti vajalukuinen, ja kun vihdoin oli koossa välttämätön määrä kansan oikeudentunnon edustajia ja juttu piti esiin huudettaman, nousi muuan herastuomari tuomioistuimeltaan ja ilmoitti, että toinen asiallinen on hänen täysi orpanansa. Nyt oltiin uudessa pulassa. Vähäväkisen tuomioistuimen katseet kiintyivät nyt minuun. Minulta kysyttiin, olenko kaksikymmentä yksi vuotta täyttänyt, puhdasmaineinen tämän paikkakunnan asukas. Kumarrettuani lausui nuori auskultantti juhlallisesti: »Astukaa vannomaan tuomarivala.» Ja sen tehtyäni: »Ottakaa paikkanne lautakunnassa.» — Kerran olin myös memorialistina. Puheenjohtajaksi en ole vielä joutunut.

Jos jutussa koko käsittelyn ajan kuultaa »alta» jokin toinen juttu, jota ei tahdota päästää esille, on jutun seuraaminen melkein kuin pientä näytelmää. Tuossa nyt astuu esiin kaksi vankkaa talollista, joista toinen syyttää toista näpistelystä. Luetaan poliisitutkintopöytäkirja, »pidetty allamainitussa asiassa», ja siitä ilmenee, että vastaajan pellolta on löydetty neljä heinäseivästä, jotka on tunnettu kantajan omiksi. Tällaista tavaraa on kummallakin asiapuolella itsellään sadottain, eikä sitä paitsi voida näyttää, että vastaaja olisi niitä kantajan pellolta ottanut. Nahkapäätös, kulut kuitataan. Mutta juttukamarissa tuomion jälkeen on aika sanasota; uhataan vahvasti, ettei se tähän pysähdy. Ehkei pysähdykään, mutta siitä olen varma, että alkuperäisestä pääasiasta ei koskaan tulla käräjiin, mikähän sitten lieneekään ollut.

Tuossa haetaan lapselle eläkettä. Muuan akka todistaa, että vastaaja kerran on tullut kantajan kotiin ja »esiintynyt siellä kuin sulhasmies». Siinä kaikki. Todistajia on kumminkin toistakymmentä, joista osa merkitään pöytäkirjaan plus minus nolla, mutta suurin osa todistaa vahvasti eräästä toisesta nuorukaisesta, joka tällä hetkellä kävelee reippaana jossakin muualla. Jos kantaja olisi syyttänyt häntä, olisi tuomio pudonnut, että paukahtanut. Vastaajan asiamies paljastaakin lopuksi ytimen ilmoittaen, että kantajan pitäisi piakkoin mennä naimisiin tuon kolmannen kanssa, mutta yrittävät he näin mukavasti saada esikoiselleen eläkkeen tältä syyttömältä. Tuntuu vastenmieliseltä kuuntelijastakin, kun huomaa myötätuntonsa kääntyvän pois onnettoman äidin puolelta. Niin käy minun aina silloin, kun todistajain joukosta ilmoittautuu toisia »sulhasia».