Part 7

Jo pienenä tyttösenä oli tämä pajarin lapsi jäänyt äidittömäksi ja saanut kasvaa Marfa imettäjänsä hoteissa. Hänen ainoana seuranaan oli kasvinaikanaan ollut karjalainen orjatyttö Olga, mutta tämän lisäksi osasi eloisa ja vallaton tyttönen hankkia yllin kyllin muutakin seuraa. Pajarin ratsupalvelija Grishka oli hänen hyvä ystävänsä opettaen Irinjan jo pienenä tytön tyllerönä ratsastamaan pajarin hevosilla täyttä karkua. Vielä enemmän piti vallaton Irinja tyttönen isänsä haukankesyttäjästä Mishkasta. Mishka oli taitava ammatissaan, hänellä oli suuri parvi erinomaisen hyvin harjoitettuja metsästyshaukkoja, joista hän suurimman osan oli itse pieninä untuvapeitteisinä poikasina pyydystänyt ja opettanut.

Ei tiennyt Irinja tyttönen mitään mieluisampaa huvia kuin seurata Mishkaa ja tämän kahta apulaista metsään, kun lentokyvyn saaneita haukanpoikasia ryhdyttiin kasvattamaan jaloiksi metsästyshaukoiksi. Marfa imettäjä koetti parhaan kykynsä mukaan hillitä nuoren kasvattinsa metsästysintoa. Hänen käsityksensä mukaan nuoren ja kauniin pajarittaren ei mitenkään sopinut mennä metsään muuten kuin korkeintaan kasvattajansa ja orjatyttöjensä seurassa kukkasia poimimaan. Irinja kuitenkin vähät välitti kukkasien poiminnasta Marfan kaitsevan silmän alla. Hän yksinkertaisesti karkasi Marfan käsistä ja hiukan suuremmaksi tultuaan hän muuttui niin omavaltaiseksi, että Marfa imettäjä ei voinut muuta kuin silmiään ristien siunailla nuoren pajarittaren päähänpistoille.

Niin oli pajarin kaunis tytär saanut kasvaa haukankesyttäjien seurassa. Isäänsä ei hän milloinkaan erikoisemmin kiintynyt. Pajari Boris kyllä rakasti omalla tavallaan ainokaista lastaan. Niinkuin susi pentuansa rakastaa, niin pajarikin kaunista tytärtään rakasti, hänen hyväkseen säälimättä veronalaisiaan riisti. Nuorelle pajarittarelle hankittiin Novgorodin ja Visbyn kauppiailta hienoimmista kankaista tehtyjä pukuja, joissa oli kallisarvoiset ja raskaat kultakirjo-päärmeet. Tuskin sellaisia vaatekertoja Novgorodin ylhäisimmät pajarit kykenivät omille tyttärilleen hankkimaan, pajari Boris tahtoi ainakin tässä suhteessa olla heidän veroisensa, vaikka hänet olikin halpasäätyisten »pajarin lasten» ammattiin antautuneena suljettu pois heidän keskuudestaan. Irinja neito otti isältään tulevat lahjat vastaan luonnollisena asiana, vaikka hän ei erikoisesti välittänytkään kultakirjopäärmeisistä puvuistaan. Paljon mieluummin hän meni metsään lyhyeen hameeseen pukeutuneena, jousi ja nuoliviini olallaan sekä päässä tavallinen miesten kypäripäähine, jonka alta hänen runsas ja kaunis tukkansa valtoinaan hulmusi.

Kun Pipinä kuuluttaja oli palannut matkaltaan Tiurin miesten luo, sai Irinja neitokin pian kuulla, että siellä päin oli pajarin kuuluttajaa julkisesti vastustettu.

Kumma kyllä, eivät nämä oudot uutiset säikähdyttäneet pajarin tytärtä, niinkuin ne näkyivät monia Käkisalmen miehiäkin säikähdyttäneen. Siihen sijaan ne kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan ja pajarin tytär päätti, vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista välittämättä, lähteä kerran omin silmin näkemään Tiurin puolen maita.

Niin päätti pajarin tytär ja niin hän nyt eräänä kauniina kesäpäivänä on matkalla Vuoksen vesiä ylöspäin. Mukaansa on hän saanut houkutelluksi nuoremman haukankesyttäjän Trifonin ja muutamia isänsä parhaita jousimiehiä, jotka monesti ennenkin olivat seuranneet pajarin kaunista tytärtä tämän rohkeilla metsästysmatkoilla.

Lähtiessä oli pajari Boris Konstantininpoika jyrkästi kieltänyt, että he eivät saaneet matkata kauemmaksi kuin Hirvisaareen, joka oli pajarin suosittu metsästysmaa tällä puolen. Hirvisaaren takapuolella olevia rantamaita pidettiin jo Tiurin miesten alueeseen kuuluvina, mutta juuri sinnepä pajarin tytär nyt mielikin retkeillä. Mitä välitti hän isänsä kiellosta, mitä vanhan haukankesyttäjä Mishkan varoituksista. Hurjapäätä Irinja neitoa houkutteli seikkailu oudossa seudussa, joka oli aivan hänen isänsä linnan naapuruudessa, mutta josta jousimiehet niin kummia tarinoita kertoilivat. Elelikö siellä tosiaan velhoja tai muuten pajarin valtaa pelkäämättömiä miehiä? Sellaista jousimiehet kertoivat, ja senpä hän halusi omin silmin nähdä ja kokea. Tulisipa vain noita pelättyjä miehiä häntä, vastaan, niin nauraisi hän heille suoraan vasten kasvoja ja kysyisi:

— Tekö olette niitä Tiurin velhoja? Jos olette, niin näyttäkääpäs mokoma mahtinne!

Näin hän mielessään uhmailee, pajarin kaunis tytär, näin uhmaten hän soutumiehiään hoputtaa. Jo on aikoja sitten jätetty Hirvisaari, jo on sivuutettu toisiakin suuria saaria ja pajarin tyttären vene lähenee nyt Särkisalon puoleisia rantamaita, josta alkaa itäinen Tiurin vesille vetävä Ala-Vuoksen haara.

Itse pajarin tytär ohjaa pitkää ja sutjakkatekoista jokivenettään. Keskituhdolla istuu joutilaana haukankesyttäjä Trifon ja hänellä on vieressään monta haukanhäkkiä, joissa kussakin on yksi hänen parhaimpia hoidokkejaan. Vain yksi, Irinja neidon lempihaukka Ali, on häkistään vapaana. Enimmät ajat tämä jalorotuinen, kaukaa syrjäänien maasta tuotu lintu istuskelee emäntänsä olkapäällä. Siinä se helistelee pieniä hopeaisia kaulatiukujaan, siinä se kallistelee ja pudistelee uljasta päätään, johon on kudottu pieni kulta- ja hopeakirjomyssy. Irinja neito leikittelee lintunsa kanssa, välistä hän usuttaa Alin ahdistamaan matalalla ohi lentäviä sorsaparvia. Silloin Ali nuolena lentoon syöksähtää ja ennenkuin on ennätetty oikein huomatakaan, putoaa jo ensimmäinen kiinni tavoitettu sorsa henkitoreissa lennostaan veteen. Hätääntyneenä kirkuen sorsaparvi hajoaa kaikkiin suuntiin, Ali hyökkää sinne ja hyökkää tänne, lintuja putoilee veteen. Toiset häkkeihinsä suljetut haukat, kun ne kuulevat metsästyksen melun, kynsivät ja takovat kiihtyneinä häkkinsä puolaimia, kirkuvat ja marisevat vapauteen päästäkseen. Mutta kerran kun vain pajarin tytär ilmassa vilauttaa punaista kutsuvaatettaan, niin silloin Ali tottelevaisena jättää sorsaparven ahdistamisen ja lentää takaisin emäntänsä olkapäälle, hankaa päätänsä hänen pehmeään, kypäripäähineen alta valtoinaan hulmuavaan tukkaansa ja kirahtelee pehmeästi hyvittelyä kerjäten.

Ihastuneena katselee Trifon jaloa hoidokkiaan ja kaunista pajarin tytärtä, katselee vuoroin kumpaistakin ja alkaa haastella:

— Mitäs tekisit, kaunis pajarin tytär, jos tuo Ali haukkasesi tuhon omaksi joutuisi?

— Mitäkö silloin tekisin? kertaa pajarin tytär ja sivelee hyväillen lempihaukkansa pehmeätä höyhenpeitettä. — Mitäkö minä tekisin, jos tämä kultalintuseni katoaisi turman tielle, tuhon omaksi joutuisi? Mitäkö tekisin? Itkisin minä orpo pajarin tytär armasta haukkastani, itkisin ylen katkerasti. Viikon kaksi kyynel vesiä vuodattaisin, surussa itse kulkisin ja kaksi kymmentä paastopäivää orjapiioilleni määräisin. Niin minä surisin omaa kaunoistani, hopearintaistani, orpo pajarin tytär.

— Vaan entäpä jos turman tuottaja olisi joku kademieli metsänkävijä, mitäs silloin tekisit, pajarin tytär!

— Mitäkö silloin? — Uhkaava vihan salama välähtää pajarin tyttären silmissä. — Silloin minä vaanisin turman tuottajaa, vaikka viikon vaanisin, jos en ennen tavoittaisi. Ja tällä teräsjännejousellani koston vasaman lennättäisin suoraan syyllisen syänlihoihin. Sinä tiedät, että minä osaan hyvin ampua, niin silloinpa myös tietänet, että sitä nuolta en ohi ampuisi. Täyden hyvityksen saisi pajarin tyttären lempilintu, hopearinta armahainen.

Näin haastelee pajarin tytär Ali haukkastansa hyvitellen. Vene kiitää nopeasti eteenpäin myötäisessä tuulessa. Nyt jo rantavaarojen metsiä vasemmalta ja oikealta näkyy, vene painuu salmivesiin, väylä ahtaammaksi puristuu ja hyvin jo tuntuu vastaan tulevan virran paine. Mutta kun kolme airoparia on soudussa, niin eipä siitä vauhti paljon vähene. Hyvämielisenä pajarin kaunis tytär miehilleen haastelee:

— No nyt jo Tiurin velhojen vesiä soutelemme. Jokos urhojani uljaita peloittaaman rupeaa?

— Eipä vielä pahoin peloita, virkahtaa vanha jousimies Stepani, joka keskiteljolla soutaa.

— Eihän tätä Stepani urhoamme peloita, nauraa haukankesyttäjä Trifon. - On tämä itsensä hyvin varannut Tiurin velhojen vehkeitä vastaan. Taikapussonen kaulassaan riippuu pyhän ristin rinnalla. Siinä taikapussosessa sillä on hienonnettua konnanruohoa ja vesihiiden vihoja ja uhrilähteen silmästä kaivetun vaskinahan vuoltua hometta ja mitä lie vielä hiiden petran hikeä. Niin tämä Stepani urhomme kerskailee, että näkymättömäksi taikapussosensa hänet tekee, kun Tiurin velhojen noidannuolet alkavat ilmassa suhahdella.

Nauraa pajarin tytär.

— Oikeinko sinulla Stepani on sellainen taikapussonen kuin tämä Trifon kielittelee?

— Mitä vielä minulla olisi, väittää vanha Stepani. — En minä mokomista, silmäni vain ristin, kun noidannuolia alkaa ilmassa suhista. Kolme kertaa silmäni ristin ja kolme kertaa siunauksen luen, niin silloin ei noidannuoli minuun tehoa.

— On sillä taikapussonenkin, inttää yhä Trifon veitikka. — Käskisitpä, pajarin tytär, Stepani urhomme karvaisen rintansa paljastamaan, niin nähtäisiin, enkö minä totta haastanut.

Mutta ei käskenyt pajarin tytär, sanoi uskovansa vanhan Stepanin sanoja, vaikka liekin mielessään epäillyt. Olihan moni muu pajarin jousimiehistä Tiurin velhojen naapuruudesta pahoin pelästynyt, niin mitäpä tuossa, jos vanha Stepanikin olisi vähän pelästynyt ja itseään vastataioilla varannut. Kokassa joutilaana istuva Irinja neidon orjapiika Olga, joka oli tuotu Syvärin Karjalasta, ilmoittaakin nyt arkailematta:

— Minä hirveästi pelkään näitä tämän puolen ihmisiä ja oloja. Kolmena iltana perätysten olen pyhiä rukoillut, että minua tällä matkalla suojelisivat. Ja tiedänpä minä hyvin, että kaikki nämä toisetkin pelkäävät, vaikka toista haastanevat. Pelkää vanha Stepani ja pelkää tämä jousimies Aljosha ja pelkää se tuo sinun Trifonisikin, vaikka on mokoma rohkeata poikaa olevinaan.

— Elä usko, pajarin tytär, elä usko houkon orjapiikasi sanoja! rupeavat jousimiehet ja Trifon kuorossa väittämään.

Pajarin tytär nauraa ylimielisesti:

— Mitä minä tuosta välitän, vaikka kaikki Tiurin velhoja pelkäisitte, mokomia tietomiehiä! Väkisin minä teidät vien Tiurin vesille, siellä onnekseni metsästelen ja Tiurin mahtimiehiä jos tielleni sattuu, niin heidät käsken kauas katoamaan, sillä isäni on heidän herransa ja pajarinsa, niinkuin hän on kaikkien muidenkin Karjalan miesten pajari.

Uhmaten kopea Irinja neito niskojaan nakkaa ja jo tuosta airoja hoitelevat jousimiehetkin salaista pelkoaan häpeävät, kun näkevät kauniin käskijänsä noin uljaana ja pelottomana Tiurin vesillä venostaan ohjaavan. Jospa liekin pajarin tytär ollut oikeassa, jos lienevät Pipinä kuuluttajan jousimiehet vain turhia taruja kertoneet Tiurin miesten mahtikeinoista.

Matkue mieli yöpyä muutamaan kauniiseen virran poukamaan, mutta kun rantaan soutivat, niin näkivät siinä olevankin eläjiä. Rannalla oli venevalkama ja verkkokierimet ja vähän ylempää näkyi suurien puiden siimeksestä matala kalastajasauna. Kierimien ääressä hommaili kalanpyydyksiään kuivumaan asetellen pieni äijän käppyrä, joka näytti olevan melkein tukkikuuro. Vasta vieraan venosen rantaan törmättyä hän havahtui puuhastaan ja jäi suu auki ihmettelemään outoja tulijoita.

Pajarin tytär oli jo rantahiekalle hypännyt ja huusi hänelle:

— Oletkos sinä niitä Tiurin velhoja, mokomia mahtimiehiä?

— Häh, tietäjiäkö haet? kuulustaa äijä pannen kätensä korvalleen.

— Niitäpä juuri haen, Tiurin tietäjiä, Tiurin velhoja. Tuotapa juuri kyselen, että jos sinäkin niitä lienet?

— Ei minusta tietäjäksi, taitajaksi, virkahtaa kalastaja vanhus vapisevaa päätään pudistaen. — Ei minusta itsestäni, vaan jos tuolle Taina muorilleni asiasi haastanet. Hän välistä yrttivoiteita keittelee, arpoja panee, niin jos sinullekin voisi kohtalosi sanoa.

— Mitä sinä täällä höpiset, ukko uutra! kuuluu nyt kimeä ääni puiden suojasta ja sieltä ilmestyy näkyviin vanha nainen. Ryppyinen hän on ja kumarainen, suu hampaaton, ja käyräpäiseen sauvaan hän käydessään nojaa. Mutta kumman terävä on katseensa, kun hän kädellä silmiään varjostaen nyt outoja vieraita tiukasti tarkastelee ja jälleen kimeällä, piipittävällä äänellä tuiskahtaa:

— Vai minun luokseni sinä neuvot mokomia kulkijoita. Mitä lienevätkään vieraan vallan väkeä, omilta tietäjiltään kohtalonsa kysynevät.

— Vai et sinä tietojasi minulle mielisi haastaa, väkäleuka Tiurin velho! kivahtaa pajarin tytär ja astuu aivan muorin eteen. — Mutta minäpä sanon sinulle, että jos käsken, niin tuossa tuokiossa mieheni sinut solmuruoskalla suomivat, mokoman tietäjän, taitajan — Nuoko sinun miehesi minut solmuruoskalla suomisivat! nauraa vanha tietäjänainen hampaattomia ikeniään irvistäen. — Vai nuo urhot uljaat minua kurittaisivat! Näen minä heidän lävitsensä, hyvin näen miten miehesi, miekkosesi pelosta vapisevat Tiurin maille tultuansa. Parempi olisi ollut, kun olisit kotona pysynyt, vieraan vallan kopea tytär.

Tuimistunut tietäjänainen sylkäisee halveksivasti pajarin tyttären seuralaisiin päin, vähältä piti, ettei suoraan sylkenyt itseään pajarin tytärtä kasvoihin. Sieti hyvän aikaa lepytellä, ennenkuin hänen kiukkunsa asettui ja hän suostui pajarin tyttärelle taikojansa tekemään.

Suostui hän kuitenkin lopuksi. Vuoroin itsekseen höpisten, vuoroin kimeällä äänellä piipittäen hän käskee pajarin tyttären seuraamaan perässään ja mennä köpittää matalan kalastajasaunan takana olevan lähteen äärelle. Siinä paloi kivistä kyhätyllä tulisijalla valkea ja sen hohteessa kiehui vaskikattila, jossa oli väkevältä lemuava yrttikeitos valmistumassa. Taina muori hämmenteli pataansa, supisi siihen loitsujaan hetkiseksi kokonaan unohtaen vieraiden näkijäin läsnäolon. Pajarin tytär kävi pilkaten kyselemään:

— Tuostako kiehuvasta keitoksesta sinä minulle tulevia asioita mielit ennustaa?

— Ei ole tämä keitos sinun varallesi, mutisee Taina muori katsettaan kohottamatta. — On tämä niiden varalle, jotka Taina tietäjä tuntee ystävikseen. Kopeana sinä luokseni tulet, vaan jos kuitenkin tuosta lähteestä hiukan kohtaloasi katsonemme. Heitähän siihen uhrirahasi!

Pajarin tytär irroittaa vyöstään helmi- ja hopeakirjoin koristetun samettikukkaron, valikoi sieltä Novgorodin kirkkaan hopeamarkan ja heittää sen lähteeseen.

— No nyt hämmennä vettä tällä minun sauvallani!

Pajarin tytär kyykistyy lähteen ääreen ja tekee Taina muorin käskyn mukaan. Kaikki jousimiehet ja haukankesyttäjä Trifon ja orjapiika Olga ovat myös arastellen tunkeutuneet lähemmäksi ja koettavat toistensa olkapäiden ylitse kurkistella lähteeseen. Mutta vanha tietäjänainen ei välitä heistä, vaan tarttuu lujasti pajarin tyttären ranteeseen ja supisee puoliääneen:

»Minun uskoni sinun uskosi! Minun tietoni sinun tietosi! Minun näköni sinun näkösi!»

— No nyt yhtenä katsonemme, vaikkapa synnyinsijasi ensin katsonemme! Näetkös mitään, vieraan vallan kopea tytär?

Pajarin tytär tuntee oudon väristyksen läpitsensä kulkevan. Lähteensilmässä näkyy kiehumista ja poreilua, sitten alkaa samentuneesta vedestä outoja kuvia erottua. Hän näkee Novgorodin pajarien hääsaattueen, paljon raskaisiin kultakirjopäärmeisiin pukuihin ja korkeisiin hiippapäähineisiin puettuja pajarittaria. Ne liikkuvat, liikkuvat näädännahkakauhtanaisten pajarien taluttamina. Ensimmäisenä kulkee muita ylellisemmin vaatetettu pajaritar, helmikoristeita riippuu rypäleinä hänen päähineestään ja korvistaan. Häntä taluttaa pyhää tuohusta kantava igumeni, mutta pajarinainen näyttää itkevän vihille vietäessä. Kuni unessa muistelee pajarin tytär tuon naisen kerran nähneensä, noin itkevänä muistelee nähneensä, mutta surupukuun puettuna ja toisenlaisessa kulkueessa, kuolinkulkueessa. Taina muori supisee:

— Vieraan vallan kopea tytär, tuntenetko tuon naisen? Kauniin kantajasi tuntenetko, isoansa itkevän, omaa kovaa kohtaloaan ja sinun syntymistäsi surevan? Lienetkö hänet ennen nähnyt?

— Jos lienen hänet kerran nähnyt, jos lienen pienenä lapsosena nähnyt! läähättää pajarin tytär tukehtumaisillaan. — Jos lienee hän äitini armas, kaunis kantajani, jo lapsena kadottamani!

— Niinpä niin, nyt olet hänet toisen kerran nähnyt, syntymistäsi surevana, kohtaloasi itkevänä. Tahtonet itsekin nähdä kohtalosi, vieraan vallan kopea tytär. Niinpä siis hämmennä jälleen tällä sauvallani lähteen silmää ja sitten tarkoin katsonemme, mitä haltijani sinulle näyttää!

Jo tuntee ylpeä pajarin tytär kätensä vapisevan, mutta tahtomattaan hän tottelee vanhan tietäjänaisen käskyä, hämmentää sauvalla vettä ja sitten silmän rävähtämättä alkaa siihen tuijottaa. Taina muorin luiset sormet hänen rannettaan puristavat, kuin kalmanpihdit ne puristavat, mutta kuuma tulivirta tuntuu kulkevan hänen läpitsensä. Hän värisee, tuntee päätään huimaavan, hän tahtoisi riistää kätensä irralleen ja paeta kauas velhonaisen lähteen ääreltä, mutta kumma voima hänet siihen kahlehtii. Ei mahtanut enää mitään uhmaileva pajarin tytär, vaan henkeään pidättäen kiehuvaan lähteensilmään tuijottaa.

Nyt alkaa poreileva vesi seestyä, kummia kuvia siitä erottuu. Pajarin tytär näkee isänsä väkeä, näkee Novgorodin pajareja ja jousimiehiä ja peitsenkantajia. Hän näkee myös pajarinaisia, näkee itsensä heidän joukossaan. Suuria juhlapitoja hän näkee valmistettavan, hänen isänsä palvelijoita kulkee, kulkee edestakaisin, pitoruokia pöytään kannetaan. Hän istuu orjanaistensa ympäröimänä, hänen yllensä puetaan raskasta kultakirjovaatetusta. Hän tuntee tukehtuvansa tuon vaatetuksen painosta, mutta orjanaiset vain kilvan hänen eteensä kantavat korujaan, hänen päähänsä asetetaan korkea hiippapäähine, jonka helmipäärmeet lankeavat raskaina hänen olkapäilleen. Mutta yhtäkkiä samentuu vesi ja kun se hetken kuluttua alkaa jälleen seestyä, ei äskeisistä kuvista näy enää mitään. Hävinneet ovat Novgorodin pajarit ja pitopöytää valmistavat palvelijat, hävinneet ovat orjanaiset ja hänen juhlavaatetuksensa. Uusia kuvia hän näkee, outoja miehiä, joilla on vaskiset kypäripäähineet ja jouset ja nuoliviinet. Eivät ole nämä miehet hänen isänsä väkeä, mitä lienevät vierasta väkeä ja uljaan miehen hän näkee heidän johtajanaan, päätä pitempänä kaikkia muita hän kulkee ja vyöstään välähtelee leveä miekka, jonka kirkas terä tuntuu palavan tulenliekkinä. Läähättäen hän tietäjänaiselta kysyy:

— Kuka on tuo uljas urho ja ketä ovat nuo hänen miehensä? Eivät ole isäni väkeä, en ole konsanaan heitä nähnyt. Mitä lienevät vierasta väkeä, urhoja olemattomia?

— Minulta elä mitään kysele! supisee tietäjänainen — Elä kysele, vaan katso kohtaloasi, vieraan vallan tytär.

Pajarin tytär tuntee pian tajuntansa katoavan, mutta lumottuna hän tuijottaa urhon uljaan johtamaa joukkoa. Se liikkuu, liikkuu nopeasti. Ja nyt näkee hän jälleen myös isänsä väkeä, urhot iskevät yhteen. Säilät salamoina sävähtelevät, teräsjännejouset laulavat kuolonlauluaan. Ja hän näkee itsensä taistelevien joukossa, hänen ympärillään urhoja kaatuu, mutta mistään välittämättä hän pyrkii eteenpäin kuin kumma tenho häntä ajaisi tuonne vieraan väen joukkoon. Mutta hän ei sinne pääse, hänen jälkeensä tulisia nuolia ammutaan ja nyt syttyy kaikki palamaan. Hän näkee vain liekkejä, liekkejä ympärillään. Taistelevien urhojen joukot häviävät hänen silmistään tulimereen...

Taintuneena vaipui pajarin tytär lähteen partaalle. Kauhun lamaamina seisovat jousimiehet, haukankesyttäjä Trifon ja orjanainen hänen ympärillään. Mutta tietäjänainen supisee loitsujaan, lähteen kylmällä vedellä pyörtyneen Irinja neidon ohimoita valelee.

— Herää jo, herää jo, vieraan vallan tytär, puhelee hän loitsujensa lomassa. — Kohtalosi nähdä halasit, kopeana luokseni tulit. No olen sinulle näyttänyt, mitä haltijani halusi näyttää. Mitäpä tuosta niin säikähdit, herää jo väsynyt!

Jo avaa silmänsä pajarin tytär, oudoksuen katselee ympärilleen. Vierailta kaikki tuntuvat, hänen jousimiehensä ja haukankesyttäjänsä ja orjapiikansa. Kaikki vierailta tuntuvat ja hänestä itsestään tuntuu kuin olisi hän kauan, kauan maannut, kauan kummia unia uneksinut. Väsyneenä hän kohoaa istualleen, nousee siitä seisalleen. Sitten irroittaa hän vyöstään helmikoristeisen samettikukkaronsa ja pudottaa sen tietäjänaisen jalkoihin.

— Pidä hyvänäsi, Tiurin tietäjä! sanoo hän. — Jos toiste luoksesi tulen, niin tuntenet minun kerran ennen käyneen.

— Parempi jos et toiste luokseni tulisi, vieraan vallan tytär! piipittää tietäjänainen keitoksensa kitkerästä savusta yskien. — Parempi jos omillasi eläisit ja Karjalan tietäjät rauhaan jättäisit. Ei hyvää sinun sukusi kantapäillä Karjalan maille tule, verta näin tulevan ja tulenliekkejä. Kiroja näin tulevan ja lienetpä tuon itsekin nähnyt.

Jo on lähtenyt pajarin tytär haukankesyttäjä Trifonin taluttamana veneeseensä horjumaan. Hänen perässään menevät jousimiehet ja orjapiika Olga. Mutta yhtäkkiä tietäjänaisen terävä ääni pysähdyttää viimeksimainitun.

— Orjanainen, otahan emäntäsi kukkaro! En huoli hänen hopeoistaan!

Kuin saastutusta peläten viskaa hän täysinäisen kukkaron poistuvien jälkeen.

Näin päättyi pajarin tyttären ensimmäinen kohtaaminen Tiurin väen kanssa. Uhmaten ja Tiurin tietäjiä ivaten hän oli matkaan lähtenyt, mutta jopa ensimmäinen Karjalan tietäjänainen masensi hänen uhmansa.

Ei kuitenkaan vielä takaisin kääntynyt pajarin tytär. Vielä päivän ja toisenkin retkeilee ja kun ei mitään sen kummempaa enää tiellään kohdannut, niin jo alkavat vanhan tietäjänaisen ennustukset hänestä tuntua joutavalta peloittelulta.

Muutamana kauniina iltapäivänä joutui matkue korkearantaiseen niemeen, jonka jyrkänteille rannassa tavattu kalastaja sanoi hyvin näkyvän Tiurin linnan harjojen. Kummaa uteliaisuutta palaen pajarin tytär kauan tähystelee Karjalan miesten kuulua linnaa. Jousimiehet sillä aikaa rantoja kierrellessään löysivät niemen toiselta puolen suuria veneitä ja kiiruhtivat siitä pelästyneinä emännälleen ilmoittamaan.

— Pajarin tytär, jo nyt takaisin kääntynet, puhelee vanha Stepani toisten puolesta. — Me olemme sinua tänne asti seuranneet, mutta elä vaadi meitä enää kauemmaksi.

— En kauemmaksi vaadi, sanoo pajarin tytär, — mutta tässä niemessä me laskemme metsästyshaukat vapauteen. Tähän vaaran laelle on laaja näköala, joten tästä voimme hyvin seurata niiden uljasta riistanpyyntiä.

Mitä mahtoivat pelästyneet jousimiehet hurjapäiselle emännälleen. Trifonin täytyi kantaa kaikki haukanhäkkinsä alhaalta veneestä vaaran laelle. Pajarin tytär itse avasi häkit ja laski linnut toisen toisensa jälkeen lentoon. Tällä välin orjapiika Olga oli saanut kantaa veneestä turkispeitteitä ja levittää niitä maahan ja kivisille istuimille, jotta emäntänsä voi mukavasti katsella haukkojensa leikkiä.

Runsaasti olikin riistaa tarjolla, pian kohosi metsästä lentoon pelästyneitä teiriä ja koppelolta ja alhaalta virrasta suuria sorsaparvia. Haukat ajelivat niitä edellään rajusti saalista ahdistaen. Kaikkein parasta jälkeä teki pajarin tyttären lempihaukka Ali. Tämä jalo lintu kohosi tämän tästä korkealle, pakenevan vesilintuparven yläpuolelle. Siellä se hetkisen leijaili ja sitten nuolena syöksähti valitsemansa saaliin kimppuun.

Mielihyvissään pajarin tytär ja Trifon katselevat Alin lentoa, mutta yh'äkkiä näkevät he haukan, juuri alassyöksyyn valmistautuessaan, tekevän ilmassa kuperkeikan. Tämän jälkeen lähtee se vaivaloisesti siipiään räpytellen laskeutumaan viistoon maata kohti. Kovin hämmästyvät pajarin tytär ja Trifon Alin kummallisesta käyttäytymisestä. Nyt se jälleen yrittää lennostaan pudota, pyörähtää ympäri, mutta nähtävästi viimeiset voimansa ponnistaen pääsee vielä kerran siivilleen ja lentää suoraan vaaran laella seisovaa pajarin tytärtä kohti pudoten henkitoreissa tämän jalkoihin.

Alin siiven juuressa oli pitkä teräsnuoli, jonka varsi ja sulka olivat taidokkaasti koristetut. Kun syvälle tunkeutunut nuoli saatiin irroitetuksi, oli pajarin tyttären lempihaukkakin henkensä heittänyt. Itkien Irinja neito kuollutta haukkastaan hyväilee, mutta hänen ympärilleen kokoontuneet jousimiehet ovat kovin pelästyneitä. Stepani vanhus silmiään ristien haastelee:

— Näittehän, jousimiehet, miten korkealla Ali haukkamme lensi, melkein pilvien tasalla. Kukapa meikäläisistä olisi nuolensa sinne asti lennättänyt!

— Olikohan tuo noidannuoli? kuuluu Aljosha jousimiehen pelästynyt kysymys.