Part 3

Imandra emäntä, Tiurin Kalevin äiti, oli tosiaan tarmokas ja taitava linnanrouva ja hänen valpas silmänsä se valvoi kaikkia juhlavalmistuksia. Väliin hän ryhtyi komentamaan jousimiehiäkin, jotka hänen mielestään enimmäkseen vetelehtivät joutilaina ja häiritsevät vain neitosten ja piikatyttöjen työskentelyä. Niin hän nytkin määrää muutamat jousimiehet asettamaan valmistunutta seppelettä paikalleen ja Helinä neito, vanhan Kekri Kumoisen tytär, saa käskyn valvoa tämän työn suoritusta.

Naisia oli Imandra emännällä apunaan suuri joukko. Paitsi Helinä neitoa, jota pidettiin jo melkein niinkuin Tiurin suureen sukuun kuuluvana, oli Tiurin linnassa tavallisesti muidenkin mainehikkaiden pohjankävijäin tyttäriä oppimassa Imandra emännän valppaalla johdolla kaikkia nuorille naisille tarpeellisia avuja. Niin oli tälläkin kertaa Helinä neidon tovereina Päiväkiven Kuisman tytär, vallaton Inkeri neito, sekä Kiviniemen Jaaman tytär Marja neito ja Unnunkosken Pärtty Rongan tytär, vielä varsin nuori Kyllikki neito. Näiden lisäksi oli Imandra emännän käskettävinä koko joukko palkkapiikoja ja orjatyttöjä, joiden kaikkien kasvatuksesta tehtävissään taitaviksi Imandra emäntä huolehti yhtäläisellä valppaudella. Orjatytöt eivät olleet sen huonommassa asemassa kuin palkkapiiatkaan. Ei näihin aikoihin enää Tiurin karjalaisilla varsinaisia orjia juuri pidettykään, Tiurin linnan orjatytöt olivat enimmäkseen orpolapsia, joita Imandra emäntä sieltä ja täältä oli kasvateikseen haalinut.

Kun seppeleet oli saatu paikoilleen ja sen lisäksi joukko nuoria koivuja portinpieliin ja lauttasillan molempiin päihin, ryhtyi Imandra emäntä neuvottelemaan Kyyrö vanhuksen kanssa itse käräjäpihan koristamisesta. Tässä kohden olikin vanha Kyyrö jo saanut ohjeet itseltään Suur-Tiurilta: käräjäpiha täytyi järjestää täyteen juhla-asuun, aivan kuin heimokäräjiä varten. Kun taatto taivahinen oli antanut näin kauniin ilman, aiottiin pohjankävijäin ensimmäinen tervetuliaismalja juoda käräjäpihassa. Sitä suurempi syy oli Tiurin taaton mielestä tällaiseen juhlalliseen vastaanottoon, kun hänen nuori pojanpoikansa, joka ehkä hyvinkin pian saisi huostaansa heimovanhimman valtamerkit, oli ollut nyt ensimmäistä kertaa pohjankävijäin johtajana.

Kaiken tämän selvittää Kyyrö vanhus Imandra emännälle, ja mikäpä saattoi Imandra emännälle olla mieluisampaa kuin hänen rakkaan poikansa ensimmäisen kotiintulon juhliminen. Niin saa Kyyrö vanhus mielensä mukaan ryhtyä käräjäpihaa somistamaan, itse hän Helinän ja toisten neitojen kera alkaa järjestää simatarjoilua jousimiesten tupaan, joka on käräjäpihan vierellä, linnan sisäpihaan vievän vaskioven vastapäätä. Sisäpihan puoleisista rakennuksista kantavat Imandra emäntä ja neitoset oluthaarikoita ja simasarvia jousimiesten tupaan. Kaikki Tiurin linnan parhaat juomasarvet tuotiin nyt esille. Oli niiden joukossa taiten taottuja ja niin raskaita simasarvia, että Päiväkiven vallaton Inkeri neito valittaa niitä kantaessaan aivan selkänsä katkeavan. Mutta huolellisesti Imandra emäntä puhdistaa jokaisesta hopeasarvesta tomuhivenet ja selvittää sitä tehdessään, mistä mikin on saatu.

— Kas tämä painava simasarvi, näyttelee hän neitosille, — tämä on Novgorodin Aleksanteri ruhtinaalta. Hän oli ainoa suuri Novgorodin ruhtinas, ja Suur-Tiurin isä, jota nimitettiin Honka-Tiuriksi, sai tämän juomasarven häneltä huomenlahjaksi, kun oli tuonut itselleen naisen Tiurin linnaan. Ruhtinaan lähettiläät tämän lahjan kuuluvat tuoneen Tiurin linnaan sen vuotisten riistamarkkinain aikana.

— Entäs tämä sarvi, jonka kannassa on näitä kummallisia riimukoukeroita? utelee Kyllikki neito pidellen käsissään omituisen muotoista simasarvea, jonka hän on juuri saanut puhdistetuksi.

— Sekö? Odotahan kun hieman tarkastan.

Imandra emäntä ottaa sarven käsiinsä ja tarkastelee sitä huolellisesti.

— Tämä sarvi on varjaagien maasta, joka on hyvin kaukana ikuisesti sulan meren äärellä, selittää hän. — Honka-Tiurin suurtaatto, jota nimitettiin Ilves-Tiuriksi, kuuluu tämän läntisen meren taa tekemillään vainomatkoilla tuoneen.

— Se Ilves-Tiuri kuuluu olleen mainio retkeilijä, tietää Helinä neito, joka on tarkasti kuunnellut isänsä ja Suur-Tiurin kertomuksia Tiurin suvun vaiheista.

— Kaikki Tiurin miehet ovat olleet suuria retkeilijöitä, mutta Ilves-Tiuri on ollut kaikkia muita suurempi, vakuuttaa Imandra emäntä.

— Minkäs vuoksi hänelle sellainen nimi annettiin... Ilves-Tiuri? utelee Kyllikki neito.

— No kun hän ensimmäisenä kaikista Tiurin miehistä koristi nopeakulkuisen viikinkilaivansa vaskikeulan taotulla ilveksenpäällä, selittää Imandra emäntä. — Hän sen teki ensimmäisenä, mutta hänen jälkeensä ovat kaikki muutkin Tiurin miehet tehneet samalla tavoin.

— Ja kaikki muut Karjalan miehet myös, lisää Inkeri neito.

— Eivätpäs kaikki, oikaisee Helinä neito, jolla on näistä asioista tarkemmat tiedot. — Laatokan takaisilla karjalaisilla kuuluu olevan karhunpää veneidensä keulassa ja muissakin aseissaan, vain Tiurin ja Vuoksen karjalaisilla on ilveksenpää.

— Niin on, todistaa Imandra emäntä. — Minähän olen itse syntynyt siellä Laatokan takana, Syvärin Karjalassa, ja siellä on karhunpää kaikissa aseissa. Mutta se ei ole heidän omaa keksintöään, se on lainaa Novgorodin miehiltä, niinkuin heillä on nykyään monta muutakin lainaa sieltä päin.

Hiukan halveksien Imandra emäntä tämän sanoi. Vaikka hän oli syntynyt Laatokan takaisessa Karjalassa, ei hän Novgorodin vanavedessä kulkevan synnyinseutuaan konsanaan puolustanut, vaan oli kiihkeä itsenäisen, Novgorodista riippumattoman Karjalan kannattaja, paljon kiihkeämpi kuin monet Tiurin Karjalan miehet olivatkaan.

Kaikki neitoset tiesivät tämän hyvin ja niin ei kukaan enää Syvärin karjalaisten asekoristeista puhetta jatkanut. Mutta olipa heillä kylliksi muutakin puhumista. Tiurin linnan sukuhopeat, jotka nyt kaikki esille kannettiin, olivat kyllä sen arvoiset, että niistä nuorten, kerran omaa kotia unelmoivien neitojen kesken puhetta riitti. Ja Imandra emäntä oli varsin kärkäs näyttelemään aarteitaan.

Tällä välin vanha Kyyrö hääräilee käräjäpihan koristamisessa. Hän on saanut apulaisikseen Kyllikki neidon veljen, nuoren Aarnin ja erään toisen asepojan, jota nimitettiin lyhyesti vain Oravaksi, kun hän oli niin ketterä kaikkien käskyläisenä juoksemaan. Näiden poikasten kera nyt Kyyrö sisäpihan puoleisesta suuresta asehuoneesta kantaa ilveksennahkoja ja verkaisia peitevaatteita, joilla koristetaan kaikki käräjäpihan istuinpaikat. Keskellä pihaa on laakea käräjäkivi, jonka päälle levitetään hienoimmasta Hollannin verasta kulta- ja hopeakirjauksin ommeltu peitevaate. Samanlaisella peitteellä koristetaan käräjäkiven ääressä oleva heimovanhimman kunniaistuin. Sukuvanhinten matalat kivi-istuimet ovat laajassa kehässä käräjäkiven ja kunniaistuimen ympärillä ja kaikkien näiden kivisten istuinrahien peitteeksi levitetään ilveksennahkoja.

Kun kaikki on näin saatu järjestykseen, noutaa Kyyrö vanhus asehuoneen kätköistä heimovaltamerkit: Tiurin suvun riimusauvan ja heimovanhimman valtamiekan. Hellävaroen, täynnä pyhää hartautta hän näitä esineitä kantaa ja puhdistettuaan sekä miekan että riimusauvan huolellisesti asettaa hän ne käräjäkiven verkapeitteelle.

Molemmat poikaset kärkkyvät uteliaina Kyyrö vanhuksen ympärillä. Kaikin mokomin he tahtoisivat näitä merkillisiä esineitä lähemmin tarkastella, mutta Kyyrö vanhus kieltää niitä käsin koskemasta. Kun pojat kuitenkin kärttämistään kärttävät, ottaa hän lopulta itse käräjäkivelle asettamansa miekan käsiinsä, hivuttelee sen sinisen kirkasta terää sormillaan ja kertoilee poikasille:

— Kukaan muu kuin käräjillä valittu heimovanhin ei saa tätä miekkaa vyöhönsä ripustaa. Kolme Karjalan heimojen taitavinta seppää ovat tämän yhtenä takoneet ja kolmen pyhän uhrilähteen vedessä on tämän terä karaistu. Kun heimon miehet käräjien aikana lähtevät tuonne uhripuistoon pyhälle lähteelle, täytyy kaikkien muiden lähtiessään riisua tähän käräjäkivelle aseensa, vain Tiurin heimovanhin saa silloinkin kantaa tämän karaistun miekan kupeellaan. Uhriakin tehdessään sen täytyy hänellä olla ja myöskin silloin, kun tässä käräjäkiven ympärillä heimon yhteisistä asioista päätetään.

Pojat ovat totisina kuunnelleet Kyyrö vanhuksen kertomusta, mutta nyt kysyy nuori Aarni:

— Minkätähden sen pitää niin olla?

— Vanhat heimotarut niin säätävät. Kaikki ne tarut ja tiedot ovat kirjoitetut tuohon riimusauvaan, mutta vain Tiurin taatto ja muutamat muut heimon vanhimmista miehistä osaavat niitä merkkejä lukea.

— Osaatko sinä Kyyrö? utelee Aarni.

— Enhän minä sellaisiin pysty. Minä olen vain Suur-Tiurin halpa jousimies.

— Ja minä tahdon tulla Tiurin Haukan jousimieheksi, selittää nuori Orava innostuneena.

— Mutta minäpä tahdon oppia myös noita riimumerkkejä lukemaan, sanoo Aarni päättävästi.

— Kenties sinä opitkin kerran, haastelee Kyyrö vanhus lempeästi. — Sinua pitää kerran isäsi kuoltua tulla käräjille ja tottahan jo silloin osannet nuokin merkit lukea.

Pojat tarkastelivat uteliaina riimusauvan outoja merkkejä, mutta pian ilmestyi heille mieluisampaa tekemistä. Eräs nuori ja hilpeä jousimies, Orma nimeltään, oli Helinä neidon pyynnöstä ryhtynyt vieritettämään ulkomuurin kupeella olevasta kellarista jousimiesten tuvan eteen täysinäisiä sima- ja oluttynnyrejä ja tähän hommaan hän nyt kutsuu avukseen myös Oravaa ja nuorta Aarnia. Siinä vilauksessa pojilta unohtui mielistä Tiurin taaton riimusauvat ja valtamiekat, pian he vierittää junnaavat kumpainenkin omaa tynnyriään, joille Orma on antanut hyvän alkuvauhdin.

Varokaa pojat, ei tänne käräjäkiveä kohti, vaan tuonne päin! neuvoo Kyyrö vanhus.

— Sinne päin tässä mennäänkin! vakuuttaa pikku Orava innoissaan ja pyöräyttää vikuroivan tynnyrin oikeaan suuntaan.

Neitoset olivat vähitellen saaneet simasarvet ja haarikat puhdistetuksi ja Imandra emäntä lähetti heidät nyt sisäpihan puolella olevaan naisten tupaan uusia hamosiaan ja otsaripojaan pukemaan. Pyrynä lensi neitojen parvi käräjäpihan yli, vähältä olivat viedä omissa askareissaan kähmivän Kyyrö vanhuksen mukanaan. Ja naisten tuvassa vasta hälinä alkoi, kun hamosia, paulakenkiä ja hopeaisia otsaripoja esille haettiin. Siinä sysittiin toisiaan, siinä oltiin sokkosilla ja taas välillä hengähdettiin sekä luvattiin toisilleen ryhtyä oikealla tavalla pukeutumaan.

Vähitellen päästäänkin oikeaan alkuun, jo otsaripaa ja hamostakin koetellaan. Varsinkin Helinä neidon pukeutumisesta toiset pitävät erikoista huolta. Vallaton Päiväkiven Inkeri härnää:

— Sidohan nyt vain tuo otsaripasi niin, että Tiurin Kalevi sen ensimmäisellä silmäyksellä hyvin huomaa!

— Hyi sinä vallaton tyttö! moittii Helinä. — Mistä sinä tiedät, jos Kalevi minusta ensinkään välittää.

— Vai ei välittäisi. Eikös Kalevin lahjoittama ole tuo otsaripakin?

‒ Eipäs kuin Imandra äidin.

— Niin, kun Kalevi ei itse tahtonut sitä suoraan antaa, selvittää Unnunkosken nuori Kyllikki asiantuntijana. — Se kuitenkin tiedetään, että Kalevi sen osti hansakestiltä viime eloajan markkinoilla. Paras otsaripa, mikä niillä markkinoilla myytiin! Niin kuului se hansakesti kehuneen.

Tätä varsin tyhjentävää tiedonantoa ei Helinä neito enää voinut tuulesta temmatuksi väittää. Kovasti punastuen hän painaa katseensa alas, kun toiset neitoset häntä pyörittelevät nähdäkseen joka puolelta, miten Tiurin Kalevin ostama koriste soveltuu hänen kulmilleen.

Kellään toisella neitosista ei vielä ollut niin julkisesti tunnettua mielitiettyä. Kyllikki neidon tosin tiedettiin heittelevän lempeitä silmäyksiä nuoren Osma Kumoisen puoleen, mutta he olivat kumpainenkin vielä oikeastaan liian nuoria. Vähemmän tunnettuja olivat Kiviniemen hiljaisen Marja neidon rakkausasiat. Hän oli jo viime eloajan markkinain aikana saanut salakihlat reippaalta Tiurin Tapparilta, joka nyt oli pohjankävijöitä vastaanottamassa. Tänä syksynä piti Tapparin päästä toiseksi Tiurin Kalevin jousimiesten päälliköksi Musakan rinnalle ja silloin he aikoivat viettää häänsä ja asettua vakinaisesti Tiurin linnaan elämään.

Päiväkiven vallaton Inkeri puolestaan kerskaili, että hän odotti vieraan maan ritaria, jonka kuvan Aslak lappalainen oli hänelle kerran näyttänyt Tiurin linnan uhripuiston pyhästä lähteestä.

— Mutta jospa se ritari jääpikin tulematta tai jos minä sen valtaan sinulta, naljailee Kyllikki otsaripaansa sovitellessaan.

— Eipäs jääkään minun ritarini tulematta eikä kukaan pysty häntä minulta valtaamaan. »Hän tulee korkeakokkaisella laivalla suuren läntisen meren takaa, kirkas haarniska on hänen ryntäillään ja leveä miekka kupeellaan, ja arvokkaalla tavalla hänet Tiurin linnassa vastaanotetaan.»

Inkeri sanelee kuin ulkoläksyä Aslak tietäjän ennustusta ritaristaan. Vallaton Kyllikki vielä hänelle naureskelee, mutta Helinä sanoo vakavasti, että kaikki Aslak tietäjän ennustukset kävivät toteen. Miksi ei siis myöskin Inkerille luvattu ritari saapuisi.

— Minulle on Aslak tietäjä myös ennustanut, jatkaa hän sitten puoliksi itsekseen ja syvä huokaus kohoaa hänen povestaan.

— Mitä hän sinulle on ennustanut? utelee Inkeri.

— Onpahan vain ennustanut, ei ehkä niin hyvää kuin sinulle, Inkeri ystäväni.

Kirkkaita kyyneleitä kiertyy Helinä neidon silmiin. Tämän nähdessään Inkeri syleilee häntä kiihkeästi ja sopottaa hänen korvaansa:

— Oliko se kovin paha ennustus? Mutta olkoonpa mikä hyvänsä, minä olen aina sinun ystäväsi. Vaikka minä olenkin toisinaan tällainen vallaton, niin saat luottaa minuun. Osaan minä olla uskollinenkin ja sinusta minä pidän aina enemmän kuin kenestäkään toisesta.

— Tiedänhän minä sinun olevan hyvän ja uskollisen, haastelee Helinä kyyneliään kuivaten. Eikä se oikeastaan niin paha ennustus... vähän vain ikävää ja kärsimyksiä, mutta niinhän aina elämässä sattuu ja minä osaan kyllä kärsiä oman osuuteni.

Inkeri syleilee häntä vielä kiihkeämmin ja tällä äänettömällä syleilyllä nämä kaksi nuorta tyttöä solmivat lujan ystävyysliiton, joka oli valmis uhmaamaan hyvinkin kovia koettelemuksia, jos kohtalotar asetti niitä heidän tielleen.

Kyllikki ja Marja neito olivat jo menneet takaisin käräjäpihaan. Sinne nyt Helinä ja Inkerikin käsikädessä kiiruhtavat, mutta kun retkeläisten veneitä ei vieläkään ollut näkyvissä, juoksivat tytöt jousimiesten tuvan takana olevaan uhrilehtoon peilailemaan itseään Tiurin pyhien lähteiden kirkkaana päilyvässä kalvossa.

Mutta minne on Kyyrö vanhus käräjäpihasta kadonnut?

Tuonne hän on mennyt sisäpihan puoleiseen asetupaan Tiurin taaton pukeutumisesta huolehtimaan. Otti mukaansa asepojat Aarnin ja Oravan ja niin he kolmisin menivät herraansa pukemaan.

Jo onkin sairasteleva heimovanhin jalkeille nousemassa. Hetki sitten hän tyhjensi maljan Aslak tietäjän valmistamaa väkevää yrttikeitosta ja lepäili sen päälle vielä hetkisen asetuvan jykevällä karhuntaljavuoteella. Lepäili ja antoi lääkitsijänsä hieroa viime aikoina pahoin jäykistyneitä jalkojaan. Nyt hän on jo noussut vuoteella istualleen, asepojat Aarni ja Orava kiinnittävät hänen jalkoihinsa keveitä paulakenkiä ja vaskisia polvirenkaita. Kyyrö vanhuksella on käsillään hienosta Hollannin verasta tehty asemekko. Se on pitkä ja hopeakirjoin edestä ommeltu ja kun Tiurin taatto on sen pukenut ylleen, kiinnitetään se uumenilta leveällä solkivyöllä, jonka hopeaheloihin on kaiverrettu hirviä ja peuroja sekä niitä metsästäviä jousimiehiä. Vielä panee Kyyrö vanhus sairaan herransa hartioille kevyen novgorodilaisen turkiskauhtanan, jonka helmuksissa ja liepeissä on leveä näädännahkapäärme. Heimokäräjillä käyttää Tiurin taatto kärpännahkakauhtanaa ja sen alla leveätä ussakkaa, jonka korukirjauksiin on kudottu kaikki sateenkaaren seitsemän väriä. Päähinekin on heimokäräjillä sen mukainen, kulta- ja hopeakirjoin ommeltu lapinlakki, nelikolkka tietäjän päähine. Nyt tyytyy hän ottamaan päähänsä tavallisen Karjalan miesten nelikairalakin, jonka koristeina on suuria hopealevyjä.

Raskas ja vaivaloinen on Tiurin taaton käynti. Hänen oikea puolensa on halpaantunut, jonka vuoksi hänen täytyy nojata melkein koko painollaan Kyyrö vanhuksen olkapäähän. Niin he kulkevat hitaasti asetuvasta sisäpihaan ja siitä edelleen vaskioven kautta käräjäpihaan. Niin he kulkevat, vanha Karjalan tietäjä ja hänen uskollinen asepalvelijansa. Monet vuosikymmenet he ovat aikanaan yhtenä retkeilleet. Nyt ovat jo retkeilyt jääneet, silmiensä valonkin on Tiurin taatto jo melkein kokonaan menettänyt. Mutta vielä on hänen kumarainen vartalonsa, sairauden ja vanhuuden runtelema, tavallista miehenmittaa paljon korkeampi. Kaikki Tiurin suvun miehet ovat olleet pitkäkasvuisia. Kaikista pisin oli Suur-Tiurin isä, jota sen vuoksi nimitettiinkin Honka-Tiuriksi. Vaaksan verran häntä pienempi on Suur-Tiuri ja samankokoinen on hänen nuori pojanpoikansa Tiurin Kalevi, jonka ensimmäistä Pohjan matkalta paluuta nyt varustaudutaan juhlimaan.

Kun Kyyrö vanhus on istuttanut herransa heimovanhimman istuimelle, tulee Imandra emäntä kunnioittaen tiedustamaan, eikö hän haluaisi jotakin juotavaa.

— No jos tuonet tilkan kuohuvaa olutta, rakas tyttäreni, virkahtaa Tiurin taatto. — Juotti tuo Lapin tietäjä minulle mokoman juoman. Hyvää lie tehnyt sairaalle ruumiilleni, mutta pahan jätti maun kielelleni, kirpeän ja polttavan, niin jos pitänee häntä hiukan ohrajuomalla huuhdella.

Vapisevin käsin ottaa hän Imandra emännän tarjoaman oluthaarikan, vapisevin käsin sen huulilleen kallistaa. Täytyi Imandra emännän hiukan tukea, muuten olisi vaahtoava juoma valkoparralle valahtanut. Tästä saa Tiurin taatto aiheen huoahtaa:

— Ei ole minusta enää urhojen juoman latkijaksikaan. Toisten pitää juotella, toisten syötellä. Jo joutaisin maan rakohon menemään.

— Rakas taatto, ethän sinä vielä niin avuton ole, väittää Imandra emäntä lempeästi. — Ja miten nyt jo maanrakohon joutaisit, kun Karjalan miehiä heimokäräjillä johdat.

— Ensi eloajan käräjillä luovutan pois heimovanhimman valtamerkit. Niin aion kotiutuneille pohjankävijöille tänä päivänä ilmoittaa. Uuden johtajan valitkoot.

— Kun se vaali vain hyvin menisi.

— Tokko se paremmin mennee, jos jääpi minun kuolemani jälkeen toimitettavaksi. Nyt on Tiurin Kalevi ensimmäisen koetusmatkansa tehnyt ja jos hyvin lienee onnistunut, niin eiköpä vaalikin menne mielemme mukaan.

Imandra emäntä vaikeni kunnioittaen. Hän näki yhtä hyvin kuin Tiurin taatto itsekin, että tämän elinpäivät olivat luetut. Ja hän tiesi senkin, että parempi oli toimittaa uuden heimo vanhimman vaali Suur-Tiurin eläessä ja hänen omasta aloitteestaan. Silloin olisi vaikea kenenkään tuoda heimokäräjillä kilpailijaa esille, jos sellaiseen kilpailuun halukkaita olisi löytynytkin, Niin, Imandra emäntä tiesi tämän kaiken varsin hyvin, mutta yhtäkaikki hän oli huolissaan. Olihan kysymyksessä hänen oman poikansa vaali. Hän olisi suonut Kalevin ehtivän sitä ennen muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta kohtalottaret näyttivät hoputtavan tapahtumain kulkua.

Kun Imandra emäntä on mennyt omiin askareihinsa, tarkastelee Tiurin taatto kädellä silmiään varjostaen käräjäpihaa ja tiedustaa Kyyrö vanhukselta, oliko kaikki valmistukset hyvin tehdyt.

— Käskysi mukaan on kaikki tehty, ilmoittaa Kyyrö. — Puhdistettu on varastoaitat, venelaiturit. Ja tässä ympärilläsi näet kaiken niinkuin heimokäräjiä varten valmistetun.

— Missä lienee Helinä tyttäremme ja toiset Tiurin neidot?

— Tuonne menivät äsken neidot uhrilehtoon. Jos siellä kukkaseppeleitä kulmilleen sitonevat. Jos sitonevat seppeleitä myös sitä varten, jotta niillä koristavat kauan odotettuja urhoja, kauan ikävöityjä pohjankävijöitä.

— Niinpä niin, nei'ot kukkaseppeleitä urhoille sitovat miehille riistaretken samonneille. Mutta meille, Kyyrö ystäväni, meille eivät Tiurin nei'ot enää kukkaseppeleitä sido. Tuonen tytit meidän kulmillemme jo kukkiansa kylvävät.

— Se lienee taaton taivahisen säätämä elämän järjestys, virkahtaa Kyyrö vanhus. — Minä puolestani jo mielelläni lähden tuonen tuville, tuskin enää täällä elävien ilmoilla kelpaan mihinkään.

— Sinä olet minun vanha asepalvelijani, Kyyrö, ja hyvin sinä tiedät elämäntyösi tehneesi. Kunpa minulla olisi sama tieto tuonen tuville lähtiessäni.

— Kuka voi sinun elämäntyötäsi vähäksyä, suuri taatto? Viisikymmentä vuotta olet heimovanhimman valtamerkkejä pitänyt huostassasi ja Karjalan miesten asiat ovat hyvin sinun aikanasi menestyneet. Oliko Tiurin linnassa tai muilla Karjalan miehillä suuria hopea-aarteita ennen sinun aikaasi? Olivatko Tiurin karjalaismarkkinat kuuluisat, ennenkuin sinä, Tiurin taatto, ne teit kuuluisaksi? No paljonhan sinun isäsi Honka-Tiurikin teki, mutta vielä enemmästä saavat Karjalan miehet sinua kiittää ja kiittävätkin. Suur-Tiurin nimen he ovat sinulle jo elinaikanasi antaneet ja sukusi asema Karjalan miesten johtajana on nyt varmempi kuin milloinkaan ennen.

— Oikeassa lienet, Kyyrö ystäväni, virkahtaa Tiurin taatto, — oikeassa lienet siinä, että minun ei pitäisi vähäksyä elämäntyötäni. Huonomminkin olisivat Karjalan miesten asiat voineet mennä kuin ovat menneet minun aikanani. Ja kuitenkin minusta tuntuu vaikealta tuonen tuville lähtö, monet seikat, monet seikat minua huolestuttavat.

Hän hivelee vapisevin sormin käräjäkivellä olevan heimovanhimman valtamiekan sileätä terää. Sittenhän, näköjään syviin ajatuksiin vaipuneena, ottaa käsiinsä vanhan riimusauvan, jonka sivuihin oli piirretty kaikkien Tiurin sukuun kuuluneiden heimovanhinten elämäkerran tärkeimmät tiedot. Eivät hänen hämärtyneet silmänsä enää voineet sauvaan piirrettyjä riimumerkkejä lukea, mutta sormin kopeloidenkin hän niistä selvän sai. Kas tuossa oli juuri hänen vapisevien sormiensa alla hänen mainehikkaan esi-isänsä Ilves-Tiurin riimukirjoitus. Omin käsin oli kai Ilves-Tiuri sen piirtänyt: »Retkeilin monta kertaa läntisen meren takana Svean kuninkaiden maassa ja monen varjaagien kuninkaan maassa. Paljon saalista toin ja nimeäni kaikki läntisen meren takana elävät kansat pelkäävät. Menin elävänä kumpuun kolmen uskollisen asepalvelijani saattamana.»

Niin, siinä oli Ilves-Tiurin elämäntarina, levottoman retkeilijän elämäntarina. Tunnetuksi oli hän tehnyt Karjalan miesten nimen, mutta samalla pelätyksi. Oliko se kenties paikallaan niinä aikoina. Läntisen meren takana elävät varjaagien heimopäällikötkin koettivat hänen aikanaan tehdä samoin, mutta ei Ilves-Tiuri ollut yhtään heitä huonompi. Ja heidän tapaansa noudattaen hän itse meni hautaansa, kun tunsi aikansa joutuneen, kolme asepalvelijaa mukanaan... Kolme loppuun asti uskollista miestä hänellä ainakin oli... seurasivat häntä manan matkalle. Seuraisiko ehkä Kyyrö vanhus häntä, jos se tapa olisi vielä käytännössä? Varmaan Kyyrö seuraisi... olisi hänelläkin yksi loppuun asti uskollinen mies.

Hänen sormensa kopeloivat riimusauvan sivuja edelleen. Nyt löysivät ne hänen isänsä Honka-Tiurin riimukirjoituksen. Heimokäräjillä se oli tehty Honka-Tiurin kaaduttua Hämeen maassa. Hänet oli niillä käräjillä valittu isänsä jälkeen heimovanhimmaksi ja sen vaalin tapahduttua oli kirjoitus piirretty. Hän lukee sormin kopeloiden: »Honka-Tiuri oli väkevämpi kaikkia muita Karjalan miehiä ja myöskin kaikkia Novgorodin miehiä. Teki ikuisen ystävyysliiton Novgorodin viisaan Aleksanteri ruhtinaan kanssa. Sotivat yhtenä Nevajoella Svean kuninkaan ja piispan miehiä vastaan. Myös Visbyn kauppakestien kanssa teki ystävyysliiton ja laski heidän laivansa tulemaan Tiurin markkinoille. Sitten jälleen lähti sotimaan piispan miehiä vastaan ja kaatui Hämeen maassa. Siinä sodassa olivat myös Pirkkalan miehet Karjalan miehiä vastaan.»

Kas siinä oli hänen isänsä elämäntarina. Ikuinen ystävyysliitto Novgorodin ruhtinasten kanssa, mutta sen ystävyysliiton korvaukseksi oli hänen isänsä monessa sodassa saanut taistella Novgorodin ruhtinasten puolesta. Kirjoituksessa ei mainittu mitään papeista, jotka Novgorodista lähetettiin hänen isänsä aikana Karjalan miehiä kastamaan. No vähän ne papit olivat aikaansaaneet Vuoksen ja Tiurin Karjalassa, vähän hänen isänsä aikana ja vähän sen jälkeen. Laatokan takana taisivat olla jo asiat hiukan toisin, siellä kehuivat jo Novgorodin papit kirkkoja rakentaneensa.