Part 2

Linnankosken alla olevassa suvannossa odotettiin toisia veneitä. Sieltä ne tulivat toinen toisensa perästä, lyhyin väliajoin. Komeana seisoo vanha Kumoinen vaskikeulansa perässä, komeana ja ryheväpartaisena kuin vaskesta valettu kuohujen hallitsija, ruohoparta Ahtolan jumala. Ei jalkansa horjahda, ei kätensä vavahda melaa pidellessään. Toisin kävi Kiviniemen Karhun. Hänen melansa katkesi Linnankosken vihaisissa ryöpyissä ja jo näytti tuho tavoittaneen vaskikeulan ja sen miehistön. Mutta lähinnä perämiestä oleva airomies tunki Kiviniemen isännän käteen aironsa ja tällä varamelalla sai peränpitäjä vaskikeulansa takaisin oikealle tolalle. Perässä tuleva Päiväkiven Kuisma tässä kommelluksessa kuitenkin edelle meni kevyttä vaskikeulaansa taitavalla kädellä ohjaten. Vanhaa Tiurin miesten viikinkilaulua Yrjänä Kuisma lauleli ohikiitäessään, viikinkilaulua, jossa kerrottiin Tiurin miesten vainomatkasta Svean kuninkaiden maahan:

»Viisitoista vaskikeulaa laskettihin lainehille, näillä Ilves-Tiuri lähti lännen merta kyntämähän.

»Urhot, olkaa mielissänne», näin hän haastoi, »ylhä Odin tahi taatto taivahinen Svean miesten maata vainoo.

Svean miesten kuninkaille kuolon arpaa kohta lyömme, tasapäässä taistelossa voiton heistä helpon viemme!»

Näin lauleli Päiväkiven isäntä uljasta viikinkilauluaan ja uljaasti laski Kiviniemen kuoman vaskikeulan ohi, vaikka oli paljon perässä lähtenyt kosken niskalta. Muut kaikki hyvin tulivat alas Linnankoskesta, jonka keskellä olevassa saaressa oli vanha lapinlinna, kivistä kyhätty rauniorakennus, puoliksi maahan luhistunut. Viimeiset Lapin miehet olivat kuitenkin jo aikoja sitten jättäneet nämä mieluisat kalavedet Karjalan miehille. Hylätty lapinlinna oli autiona, mutta rannalla oli ikimetsään raivatussa aukeamassa joukko karjalaisten uudisasukasten savupirttejä.

Imatran kuohujen läpi ei vielä ainoakaan pohjankävijä ollut yrittänyt riistavenettään laskea. Kosken itärannalle oli ikivanhaan aarniometsään raivattu leveä telatie ja sitä myöten nyt veneet miesvoimilla kiskottiin kosken alapuolelle. Tämän jälkeen seurasi vähän matkaa alempana olevan kauniin ja korkearantaisen Kyyrönkosken lasku ja jälleen lyhyt telatie Vallinkosken ohi. Ja sitten ei enää veneitä telatielle vedetty, vaan kaikki ryöpyt laskettiin hyvää vauhtia. Ihanaa oli matkanteko kauniina kesäpäivänä taajat lohiparvet kisailivat kuohuissa korkeiden vaskikeulojen ohi kiitäessä, rantoja peittivät koko matkan kirveen koskemattomat aarniometsät. Vasta koskitaipaleen alapäässä jouduttiin ensimmäiselle suurelle karjalaisasutukselle, Jääsken karjalaiskylään, jonka eläjät jo kauan sitten olivat Ala-Vuoksen mailta tänne siirtyneet. Molemmin puolin Vuoksen rantoja oli täällä laajat alat ikimetsää pois raivattu ja rehevien viljamaiden keskellä kohosi toinen toistaan vankempia honkapirttejä monine lisärakennuksineen. Aivan Vuoksen äyräällä oli vanha uhrilehto ja sen viereisessä lahdenpoukamassa venevalkama, johon hetkiseksi pysähdyttiin levähtämään ja eväitä haukkaamaan.

Pian oli retkeläisten veneiden ympärille kertynyt suuri joukko kylän asukkaita Pohjan matkan kuulumisia utelemaan ja vanhoja tuttuja tervehtimään. Lähitalojen naiset kantoivat katajahaarikoilla maitoa ja väkevää olutta retkeläisten palanpainimeksi.

Mieluisaa olisi ollut jäädä tästä auliista vieraanvaraisuudesta kauemmaksikin aikaa nauttimaan, mutta retkeläisillä oli mielessä matkan teko ja pikainen kotiin joutuminen. Niin hyvästit heitettiin ja jälleen taipaleelle painuttiin. Seuraava ja viimeinen pysähdyspaikka oli vasta Kuparsaaren suurella karjalaisasutuksella ja sinne aiottiin vielä samana iltana ehtiä.

Kun koskitaipale oli nyt päättynyt, oli Tiurin Kalevilla ja nuorella Osma Kumoisella hyvää aikaa kaiken maailman asioista tarinoida. Osma sai kertoa rakkaasta Helinä siskostaan ja muista Tiurin linnan nuorista, jotka kaikki olivat heidän yhteisiä lapsuudentoverejaan. Kalevi puolestaan jutteli Pohjan matkalla sattuneista seikkailuista, jotka hänen mielestään eivät kuitenkaan olleet sen ihmeellisempiä. Toista mieltä oli kuitenkin Osma, hänen mielestään Kalevi tänä talvena oli kokenut niin paljon uutta ja merkillistä, että hän tunsi itsensä aivan lapseksi kasvinkumppaninsa rinnalla. Mutta hänkin tahtoi tulla pian mieheksi ja Tiurin Haukan uskolliseksi seuralaiseksi. Ehkäpä jo ensi keväänä hänkin ohjaisi omaa uljasta vaskikeulaansa ja hänen vanha isänsä saisi jäädä Tiurinlinnaan Suur-Tiurin vanhuudenpäivien toveriksi. Elämä ja sen seikkailut kuuluivat heille nuoremmille.

II Luku.

VISBYN HANSAKESTIEN LÄHETTILÄÄT.

Samaan aikaan, kun karjalaiset pohjankävijät laskivat hyvää vauhtia alas Ylä-Vuoksen koskista, pyrki toiseltakin taholta kaukaisia matkamiehiä Tiurin linnaan. Nämä matkamiehet olivat Visbyn hansakestien lähettiläitä. He olivat juuri jättäneet Suomenveden pohjaan äskettäin valmistuneen Viipurin linnan ja suuntasivat nyt matkansa Karisalmen ja. Heinjoen väylää myöten Kuparsaareen, jonka luona tämä näihin aikoihin vielä yleisesti käytännössä oleva kauppatie yhtyi Vuoksen vesistöön.

Visbyn hansakestien lähettiläät olivat matkalla tärkeän asian vuoksi: heidän tehtävänään oli solmia uudelleen Tiurin karjalaisten ja Visbyn kauppiasten viime aikoina pahoin häiriytynyt kauppayhteys. Tämän asian vuoksi he olivat neuvotelleet Viipurin linnassa uuden linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja samassa tarkoituksessa he olivat nyt matkalla Tiurin linnaan tapaamaan Tiurin ja Vuoksen karjalaisten kuuluisaa heimovanhinta.

Suur-Tiurin miehuuden päivinä olivat Visbyn kauppiaat ja heidän suuren raatinsa lähetit usein nähtyjä ja mieluisia vieraita Tiurin linnassa. Tiurin karjalaismarkkinat olivat näihin aikoihin parhaassa maineessaan. Sinne tuli kauppiaita sekä Novgorodista että Visbystä Karjalan ja Pohjan metsien riistarikkauksista kilpailemaan. Välistä kyllä Novgorodin kauppiasten ja Visbyn hansakestien kesken syntyi riitaisuuksia, novgorodilaiset kun yksinään olisivat tahtoneet ostaa kaiken Karjalan miesten hankkiman turkissaaliin. Tiurin karjalaiset suosivat kuitenkin kauppavapautta. He olivat kyllä nimellisessä ystävyysliitossa Novgorodin kauppiasraadin asettamien ruhtinasten ja posadnikkain kanssa, mutta tämän ystävyysliiton he eivät katsoneet sitovan itseänsä niin paljon, jotta Tiurin karjalaismarkkinat olisi pitänyt Visbyn hansakesteiltä sulkea. Hansakestien ja Novgorodin kauppiaiden kilpailu oli Karjalan miehille edullinen, he saivat sillä tavoin vaihtokaupassa paljon paremman hinnan Karjalan ja Pohjan metsien jalosta turkisriistasta. Monille pohjankävijäin päälliköille ja varsinkin Tiurin linnaan alkoi nopeasti karttua hopea-aarteita ja muita kaukaisten maiden ylellisyystavaroita, joista, aikaisemmin oli vain vanhoissa permalaistaruissa kuultu kerrottavan.

Tämä Karjalan nousukausi häiriytyi kuitenkin sangen ikävällä tavalla, kun Svean kuninkaan rautapukuiset miehet ilmestyivät Karjalan rannalle. He tulivat Rooman kirkon ritareina, mutta ristin mukana he tahtoivat juurruttaa myös oman valtansa Karjalan maille. Voitettuaan tai muuten sovintoon suostuteltuaan merenrannikon karjalaisheimot ryhtyi Ruotsin tarmokas valtakunnan marski Tyrgils Knuutinpoika rakentamaan linnavarustusta Suomenveden pohjaan. Siinä oli yksi rannikon karjalaisten ikivanhoja kauppapaikkoja ja tämän naapuruuteen hän linnansa rakensi, otti tämän kauppapaikan omaan huostaansa. Eikä sillä hyvä, Tyrgils Knuutinpojan linnavarustus sulki myös Visbyn hansakestien suoran kauppatien Tiurin karjalaismarkkinoille. Merestä ei tämän jälkeen päässyt Vuoksen vesille purjehtimaan muuten kuin Viipurin linnanisäntien luvalla.

Tyrgils Knuutinpojan jälkeen tuli Viipurin linnanisänniksi vähemmän pelättyjä miehiä. Heidän linnavarustuksensa oli kuitenkin pahana esteenä Visbyn hansakestien ja Tiurin karjalaisten vaihtokaupalle. Ja mikä ikävintä, Ruotsin miesten asettuminen Karjalan rannikolle sai aikaan senkin, että toisella puolen myös Novgorodin ruhtinaat alkoivat entistä innokkaammin juurruttaa vaikutustaan Karjalan mailla. Äänisen ja Syvärin karjalaiset olivat jo muuttuneet tai olivat paraikaa muuttumassa Novgorodin liittolaisista sen alamaisiksi ja samaa kohtaloa suunniteltiin Novgorodissa myös Laatokan ja Tiurin karjalaisille.

Tämä ei ollut Visbyn hansakestien mahtavan raadin mieleen. Ruotsin miesten ja Novgorodin keskinäinen kilpailu häiritsi kauppavapautta koko Pohjolassa ja kaikkein pahimmin Karjalan vanhoilla markkinapaikoilla. Tiurin karjalaiset olivat olleet parhaita Pohjan metsien turkisriistan hankkijoita ja Visbyn kauppiaat tahtoivat edelleenkin säilyttää Karjalan riistamarkkinat avonaisina, ei saanut enemmän Novgorod kuin Ruotsin miehetkään pyrkiä näitä itselleen anastamaan.

Visbyn raati oli saanut Viipurissa voimakkaan pyrintöjensä kannattajan. Äskettäin oli Viipurin uudeksi linnanisännäksi tullut hansakestien ystävyyttä suosiva ritari Pietari Jooninpoika. Hänen suostumuksellaan oli jo Visbyn kauppiaita asettunut vakinaisesti Viipurin linnoituksen suojassa kehittyvään kaupunkiin. Niinikään oli Pietari Jooninpoika lähettänyt lähettiläitä Tiurin karjalaisten luo tarjoamaan rauhaa ja ystävyysliittoa sekä sallinut Visbyn kauppiasten esteettömästi purjehtia laivoillaan Tiurin karjalaismarkkinoille. Oli hyviä toiveita, että Tiurin karjalaisten ja Visbyn hansakestien kauppayhteys saataisiin entiselleen, ehkäpä vielä entistään vankemmalle perustalle. Sitä varten olivat nyt Visbyn mahtavan kauppiasraadin lähettiläät matkalla Tiurin linnaan.

Visbyn lähettiläitä oli kaksi miestä: vanha ja kokenut raadin jäsen Bartolomeus Simoninpoika ja saksalaissyntyinen raadin kirjuri herra Vilhelm. Tullessaan heillä oli ollut Viipurin linnassa pitkiä neuvotteluja linnanisännän Pietari Jooninpojan kanssa ja oli Pietari Jooninpoika lähettänyt heidän saattajikseen asemiesjoukon, jonka johtajana oli nuori ritari Niilo Pentinpoika. Hänen mukanaan oli Pietari Jooninpoika lähettänyt Tiurin karjalaisten vanhalle heimopäällikölle pitkän kirjeen, jossa hän vakuutti tahtovansa elää hyvässä rauhassa Karjalan miesten kanssa ja uudisti jo aikaisemmin tekemänsä tarjouksen pysyvän ystävyysliiton solmimisesta. Sitä varten pitäisi Karjalan miesten heimovanhimman lähettää neuvottelijoita hänen luokseen. Nämä neuvottelijat luvattiin Viipurin linnassa ottaa arvokkaalla tavalla vastaan ja saisivat he runsaan kestityksen Pietari Jooninpojan vieraina ollessaan. Paitsi kirjettä, oli Niilo Pentinpojalla ystävyyslahjana Tiurin karjalaisten johtajalle taiten taottu miekka, jonka hopeaista kädensijaa koristi Tiurin ilves. Vielä monin kerroin arvokkaampia lahjoja oli Visbyn raadin lähettiläillä: heillä oli 50 kyynärää Hollannin parasta verkaa ja hopeainen juomasarvi, joka painoi puolitoista Hollannin naulaa ja jonka Amsterdamin taitavimmat hopeasepät olivat takoneet.

Näin hyvin varustettuna matkusti lähetystö Viipurin linnasta. Jo oli sivuutettu Karisalmen ja Heinjoen ahtaat vedet ja korkeakokkainen purje- ja soutualus läheni nyt hiljaisessa myötätuulessa Kuparsaarta. Oli kaunis iltapäivä ja lähetystön jäsenet olivat asettuneet peräsimensä ääressä seisovan laivurin luo tarkastelemaan hitaasti ohi siirtyviä kauniita ranta- ja saarimaisemia. Nuori kirjuri Vilhelm, joka oli ensimmäistä kertaa näillä mailla, ei voinut pidättää ihastunutta huudahdusta:

— Ihmeellinen maa, jonka halki voi melkein mistä hyvänsä laivalla purjehtia!

— Eikös olekin ihmeellinen maa? yhtyi puheeseen nuori Niilo ritari. — Kun joudumme Vuokselle, niin näet siinä mahtavan virran, jonka veroista ei ole sinun kaukaisessa kotimaassasi eikä monessa muussa tunnetussa maassa. Välistä se virta laajenee suuriksi selkävesiksi, toisin paikoin taas ahtaiden kalliorepeämien kautta tiensä raivaa. Olen käynyt niillä koskilla, Imandraksi näillä mailla kauan sitten eläneet Lapin velhot ovat yhden kaikkein suurimman niistä nimittäneet, mutta nykyään sitä sanotaan Imatraksi.

— Imatra... Imandra... Ihmeellisen kaunis nimi! tavaili nuori saksalainen.

— Se on oikeastaan naisen nimi, Tiurin linnassa on Imandra emäntä, tarkka ja taitava linnanrouva, ilmoitti vanha Bartolomeus, joka oli monesti ennenkin liikkunut Karjalan mailla.

Vanha Bartolomeus sekaantui vain silloin tällöin nuoren kirjurinsa ja ritari Niilon keskusteluun. Ritari Niilo, vaikka olikin vieraalta maalta kotoisin, ylisteli herra Vilhelmilie Karjalan maan kauneutta, tämän maan vesirikkautta ja valoisia kesäöitä, jolloin vain heikko hämy kauniita kesäisiä maisemia verhosi. Herra Vilhelm kuunteli ritari Niilon ylistysvirsiä innokkaasti myönnytellen, mutta uskollisena Rooman kirkon lapsena hän ei voinut ymmärtää, että tämä kaunis maa oli vielä jäänyt melkein kokonaan kirkon vaikutuspiirin ulkopuolelle. Hänen mielestään olisi Viipurin linnanisäntien kirkon uskollisina sotureina pitänyt taistella herkeämättä, kunnes koko Karjalan kansa olisi taivutettu ristiä ja madonnaa palvomaan.

— On synti, että kirkon lipunkantajat tällä tavoin vitkastelevat! hän huudahti.

Vanha ja viisas Bartolomeus jäähdytti nuoren sihteerinsä intoa säyseästi vakuuttaen:

— Tämän kauniin maan kansa tulee kyllä aikanaan kirkon helmaan. On tehtäviä, poikani, joissa ei pidä liikaa kiirehtiä. Karjalan miehet ovat urhoollisia miehiä, kaikin puolin kirkon ritarien veroisia. Kun olet enemmän heidän kanssansa tekemisissä, opit heitä kunnioittamaan, sillä heidän sanaansa voi luottaa paremmin kuin monen kirkon soturin valoihin ja vakuutuksiin.

— Oikein puhuit, Bartolomeus, innostui Niilo ritari haastelemaan Karjalan miesten puolesta. — Linnanisäntä Pietari Jooninpoika on lähettänyt minun kauttani Tiurin heimovanhimmalle sellaisen tervehdyksen, että hänen heimonsa nuoret ja valitut miehet ovat milloin hyvänsä tervetulleita asemiehiksi Viipurin linnaan. Ritari Pietarin mielestä se lähentäisi ja lujittaisi Karjalan miesten ja meidän ystävyyttämme.

— Se on kaikin puolin viisas ajatus, vakuutti Bartolomeus. — Karjalan miehiä on aikanaan palvellut meidän laivoissamme asemiehinä ja toivoisinpa tällä matkalla jälleen saavani muutamia nuorukaisia raatimme palvelukseen värvätyksi.

Näin haastellen sujui matka huomaamatta. Pian näkyivät jo Kuparsaaren asutuspaikan ensimmäiset talot ja sen jälkeen tuli niemen takaa näkösälle myös suuri venevalkama. Niemen kainalossa souteli vene, joka oudon aluksen nähtyään kiiruhti valkamaan. Sinne ilmestyi pian joukko miehiä, joista useilla näkyi olevan teräsjännejouset ja täydet nuoliviinet mukanaan. Alus pysäytettiin hyvän matkan päähän rannasta ja vanha Bartolomeus huusi käden suunsa eteen torveksi pannen tavanmukaisen tervehdyksen:

— Rauha teidän kyläänne, Karjalan miehet!

— Ka jos rauhansanoman tuonette, niin tervetulleita olkaa, vastattiin rannalta.

— Visbyn raadin lähettejä olemme ja Tiurin linnaan matkamme pitää, ilmoitti Bartolomeus.

— Vai Visbyn raadin miehiä. No silloin maihin astukaa, vierainamme olkaa!

Rannalla alkoi nyt vilkas touhu. Jousimiehet panivat aseensa syrjään, veneitä lykättiin vesille ja pian olivat Visbyn lähetit ja ritari Niilo seurueineen rannalle saatetut. Vastaanottajain johtajana oli Kuparsaaren karjalaisasutuksen suku vanhin Antero Äyrämöinen, jo nimellisesti Rooman kirkon uskoon kastettu, mutta vanhoista karjalaisista heimotavoista tiukasti kiinni pitävä vanhus. Entuudestaan tämä vanhus tunsi Bartolomeuksen ja saatuaan tarkemmin kuulla lähettien rauhallisen matkan tarkoituksen toivotti hän vieraat nyt uudestaan tervetulleiksi Karjalan maille.

— Lähellä on tuossa taloni, haasteli Antero vanhus vilkkaasti. — Siellä simasarven tyhjennämme ja siellä yöpynette, ennenkuin matkaanne Tiurin linnaan jatkatte.

Bartolomeus oli kyllä aikonut yötä myöten jatkaa taivallustaan, mutta kun saatiin kuulla, että samana iltana odotettiin Kuparsaareen karjalaisia pohjankävijöitä, jäivät kaukaiset matkamiehet ja ritari Niilo niitä odottamaan. Sillä välin tarjottiin vieraille Antero Äyrämöisen jykevistä honkahirsistä rakennetussa vierastuvassa runsas kestitys.

Vanha ja paljon maailmaa nähnyt Bartolomeus Simoninpoika näkyi erinomaisesti sopeutuvan Karjalan oloihin. Hän maistoi simaa talonväen terveydeksi, kertoili kaukaisten maiden kuulumiset, tiedusteli kylvöajan enteet ja päätyi vihdoin haastelemaan tehtävästään, jota suorittamaan hän oli nyt Tiurin linnaan matkalla.

— Sovintoa sinäkin, vanha Antero ystäväni, toivonet Karjalan miesten ja Visbyn raadin välille? Tiedusteli hän vieraanvaraiselta isännältään.

— Ka mitäpä muuta voisin toivoa, myönteli Äyrämöinen. — Karjalan miesten ystäviä ovat Visbyn hansakestit ikimuistoisista ajoista olleet. Ja jos ritari Pietarikin Viipurin linnassa sovintoon taipuisi, niin hyvä olisi. Vaikeata on näin naapurina eläen aina jousensa valmiina pitää, pysyvä rauha olisi kaikin puolin parempi kuin tämä ainainen varuillaanolo.

— Pysyvää rauhaa ja ystävyysliittoa ritari Pietari nyt Karjalan miehille tarjoaakin, puuttui puheeseen Niilo ritari. — Pysyvä rauha näille maille rakentakaamme! Siinä toivossa tämän simamaljan kurkihirtesi alla tyhjennän.

Ritari Niilon toivotukseen yhdyttiin molemmin puolin sydämen pohjasta. Vanha Äyrämöinen oli aina heimokäräjillä kannattanut ystävyysliiton solmiamista Viipurin linnanisäntien kanssa ja nyt näki hän tämän unelmansa olevan lähellä toteutumistaan. Siksi hän niin mielellään näitä vieraita kestitsi.

Pohjankävijäin ensimmäiset veneet saapuivat Kuparsaaren rantaan kesäpäivän mailleen painuessa. Silloinpa vasta valkamassa nousi hyörinä ja hälinä. Vanhastaan tiedettiin, etteivät retkeläiset enää näin lähellä Tiurin linnaa yöpyä malttaneet. Sitä runsaampi kestitys heille nyt siinä valkamassa kaikella kiireellä valmistettiin. Emännät ja nuoret neidot toivat kantamuksittain eväitä ja palanpaininta. Tuotiin siinä maukkaita voileipiä, palvattuja lampaanreisiä ja auringossa kuivattua Vuoksen lohta. Toiset lennättivät lähellä olevasta Äyrämöisen talosta kuohuvia simasarvia ja täpötäysiä oluthaarikoita. Oli ukko Äyrämöisen kellareissa voimakkaita juomia, oli hyvinkin tämmöisen joukon kestitykseen.

Retkeläisten johtajat vietiin Äyrämöisen vierastupaan, jossa he saivat tervehtiä Visbyn lähettiläitä ja ritari Niiloa. Vanha Kekri Kumoinen oli entuudestaan hyvä ystävä Bartolomeus Simoninpojan kanssa ja samoin hän hyvin tunsi Niilo ritarin, joka oli kerran käynyt lähettinä Tiurin linnassa. Monet muutkin vanhemmat retkeläiset Bartolomeuksen tunsivat ja kaikki olivat tyytyväisiä, kun saatiin kuulla Visbyn hansakestien niin tarmokkaasti pyrkivän suojaamaan Tiurin karjalaismarkkinain vapautta. Ukko Kumoinen loihe lausumaan:

— Siellä Visbyssä ovat meidän ainoat todelliset ystävämme.

— Ruotsin miehet tahtovat myös tästä lähtien olla karjalaisten ystäviä, puuttui puheeseen Niilo ritari.

— Voi olla, voi olla. Kenties Ruotsin miehetkin ystäviksemme pyrkivät. En epäile sinun herrasi ritari Pietarin vilpittömiä aikeita. Mutta näetkös, nuori ystäväni, lujin elämässä on sellainen ystävyys, joka perustuu molemminpuolisiin etuihin ja sellaista on Visbyn hansakestien ja Karjalan miesten ystävyys.

Pohjankävijät tahtoivat jättää joukostaan saattajan vanhan Bartolomeuksen ja ritari Niilon alukseen, joka tuulen kokonaan tyynnyttyä ei voinut yön aikana ajatella matkan jatkamista tai jos lähtikin matkalle soutajien turvin, niin ei voinut seurata retkeläisten nopeakulkuisia veneitä. Päiväkiven Yrjänä Kuismaa vanha Kumoinen saattajaksi ehdotti, mutta silloinpa ukko Äyrämöinen loihe lausumaan:

— Minun vieraikseni nämä matkamiehet ovat ensimmäisinä tulleet ja minä itse huolehdin heidän saattamisensa Tiurin linnaan. Olen jo liian vanha Pohjan matkoilla kulkemaan, mutta konsanaan en tule liian vanhaksi saatellakseni Tiurin taaton luo rauhanviestin tuojia.

Tähän puheeseen ei Kumoisella ollut mitään väittämistä. Hän puristi lujasti ukko Äyrämöisen kättä ja virkahti:

— Arvokkaampaa saattomiestä ei olisi joukostamme löytynyt. Mielihyvällä uskon kaukaiset matkamiehet huostaasi. Tiedän sinun, vanha toveri, tuovan heidät terveinä Tiurin linnaan.

Kun pohjankävijät olivat vaskikeulansa vesille sysänneet, komensi ukko Kumoinen rannalle jääneitä:

— No nyt voitte sytyttää merkkitulen! Saavat jo tietää Tiurin linnassa ja muuallakin, että kauan odotetut pohjankävijät ovat kotiutumassa.

Kahta kehoitusta ei tarvittu, pian leimahti Kuparsaaren korkealla rantaäyräällä kirkas merkkituli, jonka liekit kohosivat korkealle valohämyisen kesäyön tyyneen ilmaan. Hetkisen kuluttua nähtiin kaukana selän keskellä olevan saaren rantakivillä samanlaisen valkean syttyvän, ja kun hetkinen oli tähystelty, paloi joka suunnalla saarten korkeimmilla töyräillä ja rantavaaroilla yhtäläisiä merkkitulia. Nopeasti levisi viesti pohjankävijäin kotiutumisesta kautta Ala-Vuoksen karjalaisalueen. Pian se viesti kiitäisi hämyisenä kesäyönä Tiurin linnaan asti. Muurin sakaralla valvova vartija sen huomaisi, puhaltaisi vaskitorvellaan kolme pitkää merkkisoittoa. Tiurin linnassa tiedettiin valmistua retkeläisiä vastaanottamaan.

III Luku.

TIURIN LINNASSA.

Kauniin kesäaamun aurinko kultailee Tiurin linnan mataloita, jykeviä rakennuksia ja yhtä jykeviä, suoraan Tiurin kosken kuohuista kohoavia kivimuureja. Yöllä oli saatu pohjankävijäin Kuparsaaresta lähettämä tuliviesti ja niin nyt aamuvarhaisesta alkaen ollaan linnassa jalkeilla, tehdään tulisella touhulla vastaanottovalmisteluja. Linnan jousimiehiä näkyy kaikkialla. Niitä parveilee muurin sakaroilla tähystelemässä, eikö jo ylhäältä Kiviniemen puolelta alkaisi näkyä retkeläisten vaskikeuloja. Toisia vilisee linnasaarta mantereeseen yhdistävällä lauttasillalla, jonka keskiosa vainolaisen uhatessa voitiin vetää syrjään, mutta joka tavallisissa oloissa oli kokonaisuudessaan kulkukunnossa.

Lauttasillan päässä mantereen puolella olikin nyt paljon puuhaa. Siellä puhdistettiin ja pantiin kuntoon suurempaa venelaituria ja sen äärellä olevia varastoaittoja, joihin pohjankävijäin runsas riistasaalis aiottiin panna säilöön suuria Tiurin riistamarkkinoita odottamaan. Linnasaaren puolella oli kyllä myös venelaituri ja varastoaitat, mutta aikojen kuluessa ne olivat molemmat käyneet ahtaiksi. Vain vihollisen linnaa uhatessa täytyi niihin tyytyä, mutta muulloin käytettiin mantereen puolelle rakennettuja tilavampia suojia ja suurta venelaituria, jonka ääreen hansakestien suuret merenkyntäjätkin esteettömästi voivat ankkuroida.

Varsinaisten vastaanotto valmistelujen keskipisteenä on kuitenkin Tiurin linnan käräjäpiha, joka on linnasaarella suoraan lauttasillan kohdalla. Sillalta käräjäpihaan vievä raskas vaskiportti on nyt selkoselällään ja tämän portin kautta muutamat nuoremmat jousimiehet ja orjatytöt kuljettavat käräjäpihaan sylikantamuksittain katajanlehviä ja hyvältä tuoksahtavia suokanervia, joista sidotaan seppeleitä sillan ja suuren portin koristeiksi. Sitomistyössä on toisia piikatyttöjä ja linnan neitoja, jotka työnsä ohella pitävät hilpeätä iloa nuorten jousimiesten ja asepoikien kera.

Välistä kuitenkin vallattomien piikatyttöjen ja nuorten neitosten ilonpito aivan kuin näkymättömästä merkistä vaikenee ja kaikki silmät tähyilevät odottavina linnan sisäpihalle vievään vaskioveen päin. Pian se ovi kokonaan avautuu, mutta jos tulija on Kyyrö vanhus, Tiurin jousimiesten harmaantunut päällikkö, niin sataa hänelle neitosten parvesta keskeytymätön kuuro leikkipuheita ja jos jonkinlaisia kysymyksiä. Ei hyväntahtoista Kyyrö vanhusta nuorten neitosten tarvinnut arastella, tämä Tiurin taaton uskotuin asepalvelija kuuntelee mielellään neitosten iloista lörpöttelyä ja saattaa itsekin lasketella vallatonta pilaa. Toista on, jos tulija sattuu olemaan Tiurin linnan Imandra emäntä. Silloin Kyyrö vanhus silmää iskien ja sormellaan heristäen jo hyvissä ajoin varoittaa neitosten parvea. Ja kun tulija sitten itsetietoisena ja käskemään tottuneena astelee käräjäpihaan, niin painuvat kaikki palmikkopäät työn puoleen, vain salavihkaa uskalletaan toisiinsa ja Kyyrö vanhukseen vilkuilla, ja vikkelät sormet ne liikkuvat niin joutuisaan kuin ei koko aikana olisi muuta ajateltu kuin näiden seppeleiden pikaista valmiiksi jouduttamista.