Part 19

Näin hän huusi, runsas tukka tuulessa hulmuten. Oudoksuen monet Tiurin miehet tuota rajua taistelijaa katselivat. Moni huomasi hänet nyt vasta ensi kerran koko taistelun aikana, mutta kun nuori taistelija kiihoitti Lari taaton puolesta kostamaan, niin kaikki mielellään hänen sanojaan tottelivat. Katolle alkoi nyt tuiskunaan sataa keihäitä ja nuolia. Toiset viskoivat ikkunoihin palavia tervassoihtuja. Pian alkoi pajarin miesten viimeinen turvapaikka peittyä tuleen ja savuun.

Sieltä tulen ja savun seasta pajarin miehet katselivat tuota kivellä raivoavaa taistelijaa kuni kummitusta. Kenpä heistä ei olisi häntä tuntenut, mutta eihän moni tahtonut silmiään uskoa, vaan luuli Tiurin velhonaiseksi tuota outoa näkyä. Pajarin tyttären hahmossa hän oli tullut heidän tuhoaan vaatimaan.

Katolla kykkivät rinnatusten saman kilven suojassa haavoittunut Pipinä kuuluttaja ja kierosilmäinen pajarin rummunlyöjä. Nämä kumpainenkin olivat jo kauan pajarin tyttären juonia vainunneet ja niinpä nyt Mikolka herja epäilynsä sanoiksi puki. Ilkeästi virnistäen hän pajari Sergeille haasteli:

— Katsohan nyt, jalo pajari, kuka on meidän tuhomme valmistanut! Pajarin tytär, Tiurin miesten salainen ystävä, on opastanut tänne vihollisen ja tuon olemme me, minä ja Pipinä, jo kauan sitten aavistaneet!

Hölmistynyt oli pajari Sergei. Ei hänkään mielinyt omia silmiään uskoa, mutta pakko oli uskoa, kun kihlattu morsiamensa hänelle tuolta korkealta kiveltä nauroi ilkkuen ja usutti yhä Tiurin miehiä heitä ahdistamaan.

Pajari Boris makasi savuavalla turvekatolla. Puolitajuton hän oli jo monista haavoistaan, samentuvin silmin hän tähysteli tytärtään. Ei hän varmaan tiennyt näkikö aaveen vai näkikö tosiaan oman tyttärensä. Mutta Mikolka herjan viiltävät ivasanat herättivät hänet horroksestaan. Viimeisillä voimillaan hän veti teräsjännejousen vireeseen ja asetti nuolen kohdallensa. Hänen ampumansa nuoli tapasi kuitenkin vain kivellä seisovan taistelijan tuulessa hulmuavaan tukkaan ja takertui siihen kiinni.

Mutta samassa tuokiossa viuhahti toinenkin teräsnuoli, jonka oli ampunut kierosilmäinen rummunlyöjä, pajarin vanha salakyttä. Tämä nuoli sattui paremmin. Pajarin tytär horjui ja vierähti kiveltä maahan pudoten vanhan jousimiehen viereen.

Samalla hetkellä sortui palavan rakennuksen katto alas. Tulta ja kipinöitä lensi korkealle, pajarin viimeiset taistelijat olivat hautansa löytäneet.

* * * * *

Rinnatusten makaavat vanha Lari taatto ja hänen nuori suojattinsa Tiurin miesten johtajan lautalla. Hitaasti etääntyy lautta palavasta linnasaaresta, mutta vielä näkyy hyvin palon loimu. Pajarin tytär tuijottaa tuohon loimuun, ja sopertelee:

— Tiurin tietäjänainen, mitä näytit minulle? Tulta vain näen ja verta... tulenliekkejä joka puolella. Ah, minä en pääse unelmieni urhon luo... en pääse... kaikki katoaa... kaikki hukkuu tulimereen!

Pelästynyt on hänen tuijottava katseensa. Mutta nyt hän havahtui ja kun hän huomasi Tiurin Kalevin ylitseen kumartuneena, hävisi pelästys tuokiossa hänen silmistään. Hän hymyilee ja puhuu nyt aivan selvästi:

— Anna anteeksi, uljas Tiurin urho! Anteeksi anna orvolle pajarin tyttärelle! Ensi näkemästäni olen sinua rakastanut, sinä olit unelmieni ainoa urho. Ja kun en elämässä voinut päästä sinun rinnallesi, tahdoin kuolla sinun urhojesi joukossa, Tiurin vapaiden miesten joukossa! Petin isäni heimon ja sinun luoksesi tulin!

Vuolas veri virta tulvahtaa hänen suustaan, mutta kun se on mennyt ohi, kirkastuu jälleen hänen katseensa ja hän kuiskaa:

— Hänen luoksensa mene, urhoni uljas... kauniin mielitiettysi luo! Mutta pahoin älä orpoa pajarin tytärtä muistele!

Lari taatto hapuilee hänen kättänsä ja kun saa sen omaansa, puristaa sitä ja hymyten haastelee:

Jo näen tuonen tiemme kirkastuvan... soihtuja palaa! Matkaan lähtekäämme, vanha Lari taatto sinua opastaa! Hyvästi, Tiurin urhot!

Näin he yhtenä lähtivät manan matkalle, vanha Tiurin jousimies ja vieraan pajarin tytär.

Hitaasti kulkevat soihduin valaistut lautat eteenpäin. Ja vielä näkyi alhaalta sammuvan palon viimeinen kajastus.

XVIII Luku.

URHOJEN KUMMUT.

Kun Tiurin urhot palasivat voittoretkeltään, ei Suur-Tiuri ollut enää elävien joukossa.

Heti viimeisten heimokäräjien jälkeen, kun muut olivat lähteneet sotatielle, vetäytyi iäkäs heimovanhin täydelliseen yksinäisyyteen. Uskollinen asemiehensä Kyyrö oli ainoana seuranaan. Yhtenä he muistelivat nuoruutensa kultaisia päiviä ja miehuutensa monia taisteluita. Usein kuultiin Tiurin taaton asehuoneesta vanhan viisikielisen kantelon soittoa. Sen säestyksellä iäkkäät asekumppanit hyreksivät sankarilaulujaan.

Kun Tiurin taatto tunsi loppunsa lähestyvän, käski hän Kyyrön avaamaan isiensä hautakummun ja muutti sinne manan matkalle valmistumaan. Turhia olivat Imandra emännän rukoukset, turhia Tiurin neitojen maanittelut, ei suostunut tietäjävanhus enää elävien asuntoihin muuttamaan. Sinne sai Kyyrö kuljettaa ne aseet, jotka hän tahtoi mukaansa ottaa. Sinne sai Kyyrö tuoda myös sen vähäisen ravinnon, minkä vanhat asekumppanit vielä tarvitsivat.

Vain yhden ainoan kerran Suur-Tiuri vielä kiintyi tämän elämän tapahtumiin. Tiurin Kalevi oli lähettänyt nuoren Osma Kumoisen sotaleiristään viestintuojana Tiurin linnaan. Silloin oli jo pajarin linnavarustus piiritetty ja pajarin avuksi yrittänyt Novgorodin miesten laivasto tuhottu.

Kumpunsa kynnyksellä istuen Suur-Tiuri kyseli nuorelta viestintuojalta tarkoin kaikista tapahtumista, myös Laatokan takaisesta kansannoususta ja Karjalan miesten säälimättömästä kostosta kaikille pajarin ystäville. Kun nuori Kumoinen oli kertonut Novgorodin kirkon pyhättöjen ja erakkomajojen polttamisesta sekä pappien vainosta, näyttivät Suur-Tiurin kuivettuneet poskilihakset vavahtavan. Kauan hän istui vaieten kumpunsa kynnyksellä, mutta sitten hän kysyi viestintuojalta:

— Lienevätkö Valamon saaressakin erakkomajat tuhotut?

— Tuhotut ovat kaikki, ilmoitti nuori Kumoinen.

Jälleen vanhus hätkähti ja virkkoi sitten hitaasti:

— Ne olisi voinut säästää, mutta vainon aikana lienee vaikea eroittaa syytöntä syyllisestä. Sano näin Tiurin Kaleville: Hyvin ovat Karjalan miehet tehtävänsä tehneet. Pajarin miehille ja ystäville kostettakoon niin, säälimättä, että Novgorodin miehet kauan tämän sodan muistavat!

Jälleen hän vaikeni hetkisen, mutta sitten sanat säkeiksi sulivat hänen huulillaan. Sointuja hyreksittyään hän lauloi vapisevalla, mutta haltioitumiseen kohoavalla äänellä:

»Tämä virka viestin viejä. Tiurin miesten tiettäväksi: Ei sovi samoille maille Tiurin ja pajarin heimo. Tiurin heimo heljä heimo heimo on vapaiden miesten. Toinen on pajarin heimo outo heimo, herja heimo. Tullut tänne turmioksi, ruoskavallan vaalijaksi!»

Nämä olivat satavuotisen heimovanhimman viimeiset sanat pojanpoikansa lähetille. Tämän jälkeen hän vetäytyi takaisin Kumpuun, jossa vain uskollinen Kyyrö ja isiensä henget olivat hänen seuranaan.

Pian tämän jälkeen hän rauhallisesti nukkui ikuiseen uneen. Kuoli iäkäs Karjalan tietäjä, lähti manan matkalle Tiurin suvun suuri vanhus, joka loppuun asti oli pysynyt isiensä uskossa ja Karjalan miesten ikivanhoissa heimotavoissa.

Imandra emäntä ja nuoret Tiurin neidot koristivat kuolonuneen nukkuneen kivisen leposijan tuoreilla havunlehvillä ja toivat kumpuun pyhäksi vihityn tuohustulen. Sen lepattavassa valossa Kyyrö vanhus hyreksi murhevirsiään, kunnes muutama päivä myöhemmin hänkin sai seurata herraansa manan matkaile.

Kumpu oli vielä sulkematta, kun taistelun voittaneet urhot kylmänä ja kirkkaana marraskuun päivänä palasivat Tiurin linnaan. Ensi töikseen menivät kaikki osoittamaan viimeistä kunnioitustaan kuolleelle heimovanhimmalle. Tiurin miesten johtajat asettivat jokainen oman tuohustulensa vainajan leposijan ympärille. Tämän jälkeen kuolinkumpu Tiurin Kalevin käskystä suljettiin ja sen päälle kasattiin katteeksi tuoreita havunlehviä.

Viereen luotiin kaksi muuta kumpua. Niistä suurempaan haudattiin kaikki muut pajarin linnan valloituksessa kaatuneet urhot, mutta Lari taatto ja pajarin tytär haudattiin pienempään, toisista hiukan erilleen kaivettuun kumpuun. Kun Tiurin paras jousimies ja hänen salainen auttajansa olivat yhtenä manan matkalle lähteneet, niin oli kohtuullista, että he saivat rinnatusten myös ikuista untaan uinua.

Kaunis ja viihtyisä olikin heidän viimeinen leposijansa. Aivan lähellä Tiurin pyhää uhrilähdettä se oli, vanhat jättiläiskuuset sitä kunniavartiona ympäröivät, mutta kummun pääpuolella kasvoi pyhä pihlajapuu. Heloittavin punamarjoin tämä pyhä puu nyt koreili, mutta uuden kesän tultua se karistaisi valkean kukkakatteen Tiurin vapaiden miesten joukossa nukkuvan vieraan vallan tyttären haudalle.

Kun tämä viimeinen kumpu oli luotu umpeen, oli marraskuun ilta jo pimentynyt. Lepattavia tuohustulia paloi uhripuistossa ja pilveen vetäytynyt taivas pudotteli suuria lumihiutaleita. Onnellinen enne oli tämä jälkeenjääneille, kun taatto taivahinen antoi suopeasti valkokatteensa rakkaille vainajille.

Tiurin Kalevi puhui kumpujen ympärillä seisoville urhoilleen:

Kolme päivää ja kolme yötä tämän jälkeen tuohustulet uhripuistossa palakoot. Yhtä kauan runontaitavat laulajamme manan maille menneiden muistoksi murhevirsiään vierittäkööt. Mutta sen jälkeen meidän on jo aika ajatella eläviä. Pohjanmatkalle on toisten meistä kiiruhdettava riistasaalista kokoomaan, mutta toisten on jäätävä vartijoiksi Tiurin linnaan. On tietymätöntä, jos Novgorodin miehet jättävät vieläkään meitä rauhaan. Niinpä siis meidän on oltava varuillamme!

Vasta seuraavana keväänä pohjanmatkalta paluun jälkeen vietettiin Tiurin Kalevin ja Helinä neidon hääpidot. Kauan oli Helinä saanut vuottaa mielitiettyään, mutta sitä suurempi olikin nyt hänen onnensa.

Kokkotulen palaessa uhripuiston pyhällä kummulla ja nuorten karkelon käydessä sen ympärillä Tiurin Kalevi ja Helinä kävelivät rinnatusten uhripuiston varjoisia käytäviä. Niin he joutuivat myös Lari taaton ja pajarin tyttären hautakummun luo. Kumpu oli kukkaistutuksin koristettu. Tiurin Kalevi kysyi, ääni hiukan vavahtaen:

— Sinäkö, Helinä armaani, tämän olet tehnyt?

— En minä yksinäni! virkkoi Helinä kauniin punan värjätessä hänen kasvojaan. — Onhan meillä täällä Irinja neito vainajan entinen orjapiikakin ja hänpä on minua tässä työssä auttanut.

— Vai niin, tuo uljaan Ormamme mielitietty! naurahti Tiurin Kalevi. — Tänäänhän hekin hääpitoja viettävät.

Vielä he hyvän aikaa seisoivat vaieten rakkaan kummun ääressä, mutta sitten tultiin jo Tiurin Kalevia ja hänen nuorta naistaan noutamaan jousimiesten tupaan. Siellä väkevä Kiviniemen Karhu ja muut vanhat Tiurin urokset olivat juominkiaan pitäneet ja nyt piti Kalevin ja Helinänkin lähteä heidän joukkoonsa.

Ritari Niilo ja hänen nuori vaimonsa, entinen Päiväkiven Inkeri, eivät olleet Tiurin Kalevin ja Helinän hääpidoissa. Ritari Niilon nuori asemies, Osma Kumoinen, toi heidän häälahjansa Viipurin linnasta. Paitsi Osma Kumoista, oli Niilo ritarin mukana mennyt Viipuriin myös Unnunkosken Rongan Aarni poikanen. Siellä hän nyt upeili lännen ritarien asepojan uljas vaatetus yllään ja lupasi kerran uljaana ritarina palata Tiurin miesten luo.

Mutta Aarnin leikkikumppani, nuori Orava poikanen, oli edelleen Tiurin linnassa. Vielä hän kertoili miehevänä miehenä kaikille, miten he Lari taatto vainajan kera kävivät pajarin linnassa, miten heitä siellä mielivieraina pidettiin ja miten he lopuksi tekivät hyvän kolttosen pajarin miehille.

Mielellään vanhat urhot Orava poikasen kertomusta kuuntelevat. Muistetaan silloin taasen Lari taatto, Tiurin uljas jousimies, joka oli Tiurin miesten nuoren johtajan pajarin vankityrmästä pelastanut ja antanut hyvän selkäsaunan Mikolka herjalle, pajarin kierosilmäiselle rummunlyöjälle.

* * * * *

Tiurin linnan ja Tiurin miesten myöhemmistä kohtaloista eivät aikakirjat paljonkaan tiedä.

Pähkinäsaaren rauhanteossa Ruotsin miehet unohtivat Tiurin urhojen kera solmiamansa aseveljeyden. Paras osa Tiurin Karjalaa ja Laatokan Karjala kokonaan jäivät Novgorodin vaikutuspiiriin.

Mutta Novgorodin ruhtinaat olivat Boris pajarin kohtalosta paljon viisastuneet. Ei lähetetty enää toista pajaria Karjalan miehiä sortamaan ja kohtuutonta riistaveroa vaatimaan. Pitkät ajat oli Laatokan miestenkin veronalaisuus vain näennäistä ja Tiurin miehet olivat vielä sata vuotta myöhemmin todellisuudessa vapaita miehiä.

Tiurin karjalaismarkkinat pysyivät vielä hyvän aikaa maineessa. Edelleen kulki näille markkinoille sekä Novgorodin kauppiaita että lännen miehiä Karjalan suurten metsien riistasaalista tavoittamaan. Viidennelletoista vuosisadalle saakka oli Viipurista Vuokselle ja siitä Tiurin linnan kautta Laatokalle kulkeva kauppatie vilkkaassa käytännössä. Kun näinä rauhattomina aikoina lännen miesten suora kauppayhteys Novgorodin kanssa usein katkesi, saivat Tiurin miehet edelleen olla idän ja lännen kauppayhteyden välittäjinä. Tiurin kauppala mainitaan vielä Novgorodin mahdin loppuaikoina hyvinvoivaksi ja kukoistavaksi.

Tiurin miesten ja koko Karjalan onnettomin aika joutui vasta sen jälkeen, kun Moskovan vallanhimoiset ruhtinaat olivat petomaisella julmuudella ryöstäneet ja perinpohjin tuhonneet Novgorodin rikkaan kauppavallan. Tämän jälkeen Moskovan ruhtinaat lähettivät pajarejaan kaikkia Karjalan miehiä verottamaan, eivätkä Tiurin miehetkään nyt enää pystyneet uuteen vapaustaisteluun sortajiaan vastaan. Novgorodin hävitessä hävisi myös Tiurin miesten hyvinvointi. Vuoksen kauppatie joutui unohduksiin ja Tiurin miesten linna rappeutui raunioiksi. Sen viimeiset asukkaat muuttivat vanhan kansantarinan mukaan Käkisalmeen, josta vähitellen oli tullut Laatokan Karjalan pääpaikka ja hallintokaupunki.

Jo monta pitkää vuosisataa on kulunut Tiurin miesten linnan häviöstä. Maan tasalle ovat myös painuneet vapaiden Tiurin urhojen sankarikummut, noiden uljaiden urhojen, jotka käräjillään päättivät Karjalan kohtaloista ja jotka pelottomina nousivat taisteluun ensimmäisiä sortajiaan vastaan.

Ah, paljon on noita unohtuneita sankarikumpuja Karjalan mailla!