Part 15

Ihmeellisiä juttuja markkinakansan kesken kerrottiin tästä Tiurin tietäjänaisesta ja hänenpä lähteensä äärelle Niilo ritarikin seuralaisineen oli nyt joutunut matkallaan. Mutta kun tietäjänainen vain kerran vilkaisi Niilo ritariin, niin virkahti:

— Kovin onnelliselta sinä näytät urhoni uljas, ei Taina muori sinulle tiedä mitään parempaa ennustaa. Osaasi tyydy ja samoin sinä, kaunis kassapääni! Mielitiettynsä lienet, kun uudenuutukainen otsaripa välähtelee kulmillasi! Mutta sinulla tyttäreni, haastelee hän Helinä neitoa tarkastellen, — sinulla asuu syvä suru silmissäsi. Sinulle Taina muori tahtoo ennustaa, sillä Taina muori on itsekin surun tuttu.

Hän käskee Helinä neidon viereensä kyykistymään ja sitten kysyy, tahtoiko tämä itse tulevaisuutensa nähdä vai uskoiko hänen näkemänään.

— Katso vain sinä, muori kulta, mielelläni uskon näkemääsi! virkahtaa Helinä neito. Hän vilkaisi ylös ja silloin hän jälleen huomasi äsken näkemänsä nuoren jousimiehen lähellä seisovan. Kumman utelias katse silmissään nuorukainen häntä ja Taina muoria tarkasteli. Mutta muori oli jo luisevin sormin tarttunut hänen ranteeseensa ja keitoksensa höyryyn tuijottaen puheli:

— Kovinpa korkealle tähtäät, kaunis marjaseni!

Ah kuin korkealle tähtäät! Ylhäällä poutapilvissä näen uljaan valkohaukan lentävän ja tuotapa sinun silmäsi tähyävät, tuon uljaan lentäjän puoleen palaa mielesi. Mutta lintusesipa toisen lumoissa kulkee, toista saalista mielii tavoittamaan. Vaan odotahan, nyt selvemmin näen, nyt haukka liitelevä katosi ja nyt näen urhosi uljaan, komean kypäripäähineisen. Merkillistä, Taina muori on hänet ennen nähnyt, tuon saman urhon. Missä lienen nähnyt tuon jalon ja kookkaan vartalon, tuon välkkyvän vaskikypäripäähineen. Ah nyt muistan, jo nyt Taina muori muistaa... oman kotimökkini uhrilähteestä olen tuon urhon kuvan nähnyt. Toisen kohtaloa silloin katsoin... vieraan vallan tytär luokseni tuli ja hänellepä tuo urho näytettiin. Kas, kas, jälleen tuo sama nainen, tuo sama vieraan vallan tytär seurailee sinun uljaan urhosi askelia. Lähellä näen hänet, hyvin lähellä ja urhosi kulkee hänen lumoissaan. Varo tuota naista, valiomarjaseni! Kaunein lienet Tiurin tyttärien joukosta, mutta paljon on osallesi surua annettu. Yhä vain näen toisaalle urhosi mielen menevän ja nyt näen suuren taistelun syttyvän... verivirtoja näen ja tulen liekkejä. Ah kaikki häviää, kaikki sammuu... en mitään enää näe. Ei enempää Taina muorille näytetty!

Tietäjänaisen luisevat sormet irtosivat Helinä neidon ranteesta, keitoksensa kitkerästä savusta yskien ja läähättäen hän maahan vaipui, siinä vielä käsittämättömiä sanoja soperteli. Mutta pelosta vapisten Helinä neito kohosi kyykkysiltään. Hetkisen hän oli kuin unissakävijä, ei näyttänyt tajuavan mitä tapahtui ympärillään. Hänen katseensa vain näytti kiihkeästi jotakin hakevan ja hän kuiskaili hätäisesti, puolittain itsekseen:

— Minne hän nyt hävisi, tuo outo vaaniskelija... tuo, tuo? Sanokaahan, minne hän täältä meni? Äsken hän tuossa vielä seisoi, mutta nyt en häntä enää näe missään!

Valittava, avuton sointu on hänen käheässä kuiskauksessaan. Mutta äkkiä hän hätkähti ja heräsi lumouksestaan.

— Pois täältä lähtekäämme, puhuu hän kiihkeästi seuralaisilleen. — Tarpeeksi Taina muori minulle näytti tulevia asioita.

— Ethän vain liene pahoin pelästynyt, Helinä armahaiseni? virkahtaa Inkeri neito huolestuneena.

— Mitäpä olisin niin pahoin pelästynyt, sanoo Helinä surumielisesti hymyten. — Ei Taina muori minulle mitään pahaa tarkoittanut. Sen vain haastoi, mitä hänelle näytettiin.

Mutta kovin vähäpuheinen on Helinä neito heidän poistuessaan. Äskeinen kummallinen mielijohteensa häntä nyt ahdisti entistä kiihkeämmin. Toisista salaa hänen silmänsä hakevat tuota hentoa nuorukaista, tuota outoa jousimiestä, jonka hän oli viimeiksi nähnyt Taina muorin lähteen äärelle kyykistyessään. Mutta outo jousimies oli hävinnyt markkinakansan joukkoon, ei Helinä hänestä enää nähnyt vilahdustakaan.

Kummissaan hän kyselee itseltään, mitä yhteyttä saattoi olla tietäjänaisen sekavalla ennustuksella ja tuolla nuorukaisella, jonka hän tänään oli ainoan kerran elämässään nähnyt ja josta hän ei oikeastaan mitään tietänyt. Ja yhtäkaikki hän on vakuutettu, että joku salaperäinen yhteys oli olemassa, että tuo outo nuorukainen oli kuin olikin astunut hänen kohtalonsa tielle ja että he vielä myöhemmin yhteen yhtyisivät. Kunpa vain Kalevi ei ottaisi häntä jousimiestensä joukkoon!

Helinä neito tunsi, että tämä hänen pelkonsa oli naurettava. Mutta minkä hän mahtoi salaperäisille aavistuksilleen.

XIV Luku.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Tiurin linnan käräjäpihassa ja uhrilehdossa palaa runsaasti tuohustulia. Samanlaisia tulia on sytytetty myös linnasaarta ympäröivän ulkomuurin harjalle. Koko linnasaari on näitä valoja täynnänsä ja niin näyttääkin tämä saari syksyn pimeässä yössä Vuoksen mahtavien kuohujen saartamalta tarujen saarelta. On kuin ammoin kumpuihin menneet Tiurin urhot olisivat jälleen kummuistaan ylös astuneet uhrijuhlaansa viettämään, käräjillään Karjalan ja kaikkien muidenkin Pohjan kansain kohtaloista päättämään.

Tarujen saari liekin Tiurin linnasaari, mutta eivät urhot kuolinkummuistaan astuneet siellä nyt vietä uhrijuhlaansa, elävät Tiurin urhot viettävät. Auringon, mailleen mentyä alkoi uhrijuhla. Silloin tuohustulet käräjäpihassa ja uhripuistossa sekä linnanmuurilla sytytettiin. Kaikki käräjäpihaan kokoontuneet sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät silloin uhrikulkueeksi järjestyivät ja iäkäs heimovanhin etunenässä, pyhän taikarummun hiljaa päristessä, Tiurin pyhälle uhrilähteelle läksivät. Nyt on jo runsas tiima kulunut tulien sytyttämisestä, mutta yhä käräjäkansa viipyy uhrilehdossa. Viimeisen kerran Suur-Tiuri sanoi käräjien päätöksille taaton taivahisen siunausta anelevansa, niin hän suorimaakin nyt uhrimenot täydellisemmin kuin niitä on suoritettu moniin vuosiin. Tuohustulet palavat tarujen saarella ja yhä kuuluu uhrilehdon puiden siimeksestä uhrilukuja säestävän taikarummun hiljainen pärinä.

Uhripuisto on käräjäkansaa täynnänsä. Lähinnä pyhän uhrilähteen ympärillä ovat mainiot pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet, mutta näiden takana on taajana joukkona heidän jousimiehiään. Näitä viimemainittuja kuhisee myös linnanmuurilla.

Muu markkinakansa, joka ei ole ahtaalle linnasaarelle mahtunut, seuraa uhrijuhlan menoa virran mantereen puoleiselta rannalta. Sinnekin on tuohustulia sytytetty juhlatunnelmaa kohottamaan ja kärsivällisesti näiden tulien lepattavassa valaistuksessa koko tuhantinen markkinakansan paljous uhrijuhlan menoa seuraa. Vähän kuuluu mistään puhelua, sekin hillityllä äänellä. Siihen sijaan monen tuohustulen ääressä vanhat miehet hiljaisella äänellä lukevat uhrilukuja. Näitä samoja pyhiä lukuja he tietävät Tiurin taaton linnasaaren uhrilähteen äärellä lukevan ja täynnä hartautta he niitä toistelevat, jotta taatto taivahinen tulisi pian alkavien käräjien päätöksille suopeammaksi.

Näin koko markkinakansa uhrihetkeä viettää. Käräjäkiven verkapeitteelle ovat pohjankävijät ja sukujen vanhimmat miehet uhrilehtoon lähtiessään riisuneet miekkansa. Suuri röykkiö on siinä kaikenmittaisia kalpoja ja joukossa joku sotakirveskin. Käräjäkiven äärellä seisoo kunniavartiona pienoinen joukko Tiurin uljaimpia jousimiehiä. Rautapaitoihin puettuja ovat nämä urhot ja päässä on heillä korkeat, rengassuojuksilla varustetut vaskipäähineet. Äänettöminä he seisovat välkkyväteräisiin sotakirveisiinsä nojaten, äänettöminä kuin paatiset patsaat tai urhot vaskesta valetut.

Kunniavartion johtajana on nuori Osma Kumoinen. Hänen seurakseen on jäänyt uljas Niilo ritari, jota vastoin vanha Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm ovat muun kulkueen mukana painuneet uhrilehtoon.

Nuori ja maltiton Osma Kumoinen alkaa ikävystyä uhrimenojen pituuteen. Hän virkahtaa puoliääneen Niilo ritarille:

— Jopa saisi Tiurin taatto uhrilukunsa lopettaa! Minun olisi tästä vielä lähdettävä tarkastamaan kaukana virran varsilla olevia vartiojoukkoja, mutta tähän olen nyt tuomittu miehineni ikuisesti seisomaan.

— Tokkopa tänä yönä vartiot nukahtanevat, vaikka jäisivätkin tarkastamatta! arvelee Niilo ritari.

— Siitä ei pelkoa, että vartiot tänä yönä nukahtaisivat! naurahtaa nuori Osma. — He kyllä tänä yönä valvovat, mutta on muuta, jonka vuoksi minun pitää soutaa alaspäin aivan kauimpana olevien vartijoiden luo.

Hän alentaa äänensä melkein kuiskaukseksi ja kertoo Niilo ritarille, että jo aamupäivällä oli Unnunkoskelta saapunut uhkaava viesti. Pajarin väkeä oli siellä nähty parveilevan ja saattoi olla, että ne olivat jo hyökänneet Unnunkosken Rongan kotona olevien jousimiesten kimppuun. Ronka itse samoin kuin hänen vanha naapurinsa Unnunkosken Taurukin olivat täällä käräjillä. Heti turman viestin tultua he olivat mielineet lähteä kotejansa puolustamaan, mutta toiset pohjankävijät olivat heidät saaneet taivutetuksi käräjille jäämään. Siihen sijaan oli Unnunkoskelle lähetetty uljaan Tiurin Tapparin johdolla valiojoukko Tiurin parhaita jousimiehiä uhattujen avuksi kiiruhtamaan. Menneiden mukana oli hänenkin paras miehensä Lari taatto, sama mies, joka oli pelastanut Tiurin Kalevin pajarin vankilasta. Tämän apujoukon matkasta nyt joka hetki odotettiin tietoja, ja sitä varten hänen olisi pitänyt joutua viestintuojia vastaan lähtemään.

Kun Niilo ritari sai kuulla näin vakavia viestejä saapuneen, alkoi hän nuorelta Osma Kumoiselta innokkaasti pyydellä, että tämä ottaisi hänet mukaansa öiselle tarkastusmatkalleen. Mutta Osma teki estelyjään.

— Ei se mikään huvimatka ole, hän virkahtaa, — ja sitäpaitsi sinun lähtemisesi voisi herättää huomiota. Eivät edes käräjille kokoontuneet Tiurin miesten johtajatkaan tästä vielä tiedä mitään, vielä vähemmän muu markkinakansa. Niinpä siis on parempi, että sinä, Niilo ritari, jäät tänne. Sinulle ja hansakestien johtajille on tuonne Tiurin taaton kunniaistuimen taa paikat varattu, josta voitte käräjien menoa seurata, mutta minä lähden matkaan yksin, vain muutamia soutumiehiä mukanani.

Niilo ritari suostui jäämään, mutta vielä hän tiedusteli, eikö ollut pelättävissä, että pajarin miehet koettaisivat koko vaarasta aavistamattoman markkinakansan yllättää. Nuori Osma naurahti:

— Tokko mielinevät tänne asti yrittää. Luultavasti on jälleen liikkeellä sama rosvoileva pajari, joka Tiurin Kalevin sieppasi vangikseen. Hän on jo kerran käynyt Unnunkoskellakin, mutta sai. silloin kunnon selkäsaunan. Jos mielinee nyt varkain hiipien kostaa tuon kolahduksensa.

— Mikäs tuon pajarin nimi taas olikaan? utelee Niilo ritari. — Jos lienen jo kerran tuon nimen kuullutkin, mutta olenpa jälleen unohtanut.

— Pajari Sergei hän on, ilmoittaa Osma. — Kuuluu aikovan tämä Käkisalmen pajari hänelle tyttärensä naittaa ja vertaisensa sukulaisenpa Boris pajari hänestä löytääkin. Yhtäläisiä rosvoja ovat molemmat, rehellistä taistelua karttavat, kähisevien kyiden tavoin urhojen jälkiä hiipivät.

— Tahtoisinpa minäkin kerran tuon pajarin kanssa joutua vastatusten! mutisee Niilo ritari. — Opettaisin hänelle rehellisten lännen miesten taistelutapoja.

— Samaa ovat kaikki Tiurin miehetkin vannoneet! naurahtaa nuori Osma. — Jo on hänen päänsä menoksi moni urho teroittanut miekkansa, kuka hänet sitten ensimmäisenä tavoittaneekin.

Näin nuori Osma ja ritari Niilo autiossa käräjäpihassa hiljaisella äänellä haastelevat. Mutta nyt alkavat jousimiesten kantamat tuohusvalot uhrilehdossa lepattavina liikkua. Jo on Tiurin taatto lopettanut pitkät uhrilukunsa, viimeisen anelunsa taaton taivahisen puoleen lähettänyt, ja kulkueeksi nyt jo järjestyy käräjäkansa.

Hitaasti palasi pitkä kulkue käräjäpihaan. Kiirehtimättä kaikki miekkansa käräjäkiveltä valikoivat ja niitä vyötellen paikoilleen asettuivat, jokainen ikänsä ja arvonsa mukaiseen järjestykseen. Lähinnä käräjäkiveä olivat pohjankävijäin mainehikkaiden johtajien ja muiden Tiurin heimon vanhimpien sukujen päämiesten paikat. Kauempana piirissä saivat istua muut Tiurin heimoon kuuluvat sukujen vanhimmat ja Laatokan puolen miehet. Tavattoman runsaasti olikin Karjalan miehiä tällä kertaa kokoontunut, ainoatakaan ilvesnahalla peitettyä istuinkiveä ei koko tilavassa käräjäpihassa jäänyt tyhjäksi. Ja istujain takana oli jousimiesten sankka muuri, joka taampana hävisi lepattavia tuohustulia täynnä olevaan uhrilehtoon. Jokainen vapaa jousimieskin, vaikka lie ollutkin toista palvelemassa, sai käräjillä sananvuoroa pyytää, mutta tärkeistä asioista päätettäessä äänestivät ainoastaan sukujen vanhimmat ja mainehikkaat pohjankävijät.

Kunniaistuimelleen asettunut Suur-Tiuri näytti kovin uupuneelta. Nähtävästi oli pitkällisten uhrimenojen suoritus vienyt hänen voimansa. Mutta kun kaikki olivat paikoilleen asettuneet, näytti hän jälleen uupumuksestaan havahtuvan, koroitti äänensä ja puhui.

— Karjalan vapaat miehet! Tiurin heimon vanhojen tapojen mukaan olemme käräjäuhrin Taivaan taatolle uhranneet ja nyt saavat kaikki tänne kokoontuneet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan, tuoda julki sen asian, josta ovat mielineet näillä käräjillä neuvoa pitää. On kuitenkin kohtuullista, että ennen sitä ilmoitan, mihin toimiin muutamien viisaiden Tiurin miesten neuvosta olen ryhtynyt. Viipurin linnaan, jota Svean kuninkaan mies, mainehikas ritari Pietari Jooninpoika hallitsee, olen lähettänyt lähettiläitä. Nämä miehet ovat matkansa hyvin tehneet, ritari Pietarin kanssa he ovat lujan ystävyysliiton solminneet ja sen vahvistukseksi hyvät ystävyyslahjat vaihtaneet. Ritari Pietarin lähettämänä näette nyt täällä joukossamme uljaan ritari Niilon, monta asemiestä mukanaan hän on tullut tänne meidän luoksemme ollakseen herransa puolesta läsnä meidän käräjillämme. Hänen rinnallaan näette myös kaukaisen Visbyn kaupungin kauppiaiden valitut miehet, jotka samoin ovat tuoneet meille hyviä ystävyyslahjoja. Niinpä eivät siis lännen puolella asuvat miehet meidän vapauttamme uhkaa ja nyt on teidän pidettävä neuvoa, millä tavoin toisella suunnalla Karjalan asia saataisiin turvatuksi.

Kun Suur-Tiuri oli tämän sanonut, nousivat ensin Laatokan takaa tulleet miehet, jokainen oman vuoronsa mukaan puhumaan. Kaikilla heillä oli sama asia, kaikki he valittivat Boris pajarin veronkantajien ja asemiesten röyhkeyttä. Paljon olivat pajarin miehet heidän keskuudessaan jo tehneet tihujaan, monta vuotta heitä sortaneet ja solmuruoskalla kurittaneet ja tästä he nyt olivat tulleet pajarille kostoa vaatimaan.

Samaa puhuivat myös Laatokan pohjoispään miehet. Muita voimakkaammin näistä miehistä haastoi Kurkijoen miesten johtaja, Ritaniemen vanha Lyly. Ääni harmista vapisten tämä uljas vanhus kertoi kärsimyksistään, pitkän ja leveän miekkansa kahvaa puristaen loihe lausumaan:

— Minulla ei ole enää muuta jälellä kuin tämä hyvä miekkani, kaiken muun ovat pajarin ahnaat miehet ryöstäneet tai polttaneet. Piilopirtissä vanhuuttaan sairas vaimoni elää vieraiden almuilla. Siellä on myös muutamia vanhoja palvelijoitani, mutta jousimieheni melkein kaikki kaatuivat taistelussa. Korkea lie kotini ollut ja monen Karjalan miehen kunnioittama, mutta pajarin verohurtta ei jättänyt siitä kiveä kiven päälle. Siellä kotini raunioissa olisin itsekin toivonut viimeisen lepopaikan löytäväni, mutta poikani uljas minut puoliväkisin johdatti pois taistelusta. Pajarin miehet kantapäillään hän nyt nostattaa sotatielle Kurkijoen ja muita Laatokan pohjoispään miehiä, mutta minä olen tullut tänne käräjille. Minä kysyn nyt teiltä, Tiurin uljaat miehet, lähdettekö meidän avuksemme pajaria vastaan vai saammeko vähälukuisina sortua ja ikiajoiksi vieraan vallan orjuuteen vaipua?

Voimakkaan kohun nämä Ritaniemen Lylyn sanat nostattivat. Moni uljas Tiurin mies mieli jo hypätä paikaltaan ja paljastaa miekkansa, joka oli sen merkki, että käräjien päätökseksi tuli taistelu. Vielä sentään kiihkoilijat malttoivat mielensä, sillä ikivanha tapa vaati, että vanhimmat miehet ensin saivat sanoa mitä he ajattelivat.

Niinpä siis vanha ja malttava Kekri Kumoinen nousi nyt puhumaan ja kaikki hänen sanojaan tarkoin kuuntelivat. Hän kertoi itse olleensa lähetystön johtajana Viipurin linnassa, lännen miesten apua pyytämässä vihattua pajaria vastaan. Mutta yhtäkaikki hän tahtoi Karjalan miehille muistuttaa, että oltiin vanhastaan ystävyysliitossa Novgorodin vapaiden miesten neuvoston ja tämän valitsemien ruhtinaiden kanssa. Jos siis noustiin pajaria vastaan taisteluun, niin samalla piti tehdä toinenkin asia: piti lähettää valittuja miehiä Novgorodiin sanomaan neuvostolle ja ruhtinaalle, että Karjalan miehet vihasivat vain tätä pajaria, mutta eivät muita Novgorodin miehiä. Niinpä siis lähetettyjen miesten pitäisi pyytää, että Novgorodin vapaiden kauppamiesten neuvosto valitseisi keskuudestaan viisaita miehiä, jotka tulisivat Tiurin miesten luo kaikista asioista sovussa ja ystävyydessä neuvoa pitämään. Oli tarpeen tyyni harkinta, ennenkuin Karjalan miehet sytyttivät sodanpalon, sillä Novgorodin miesten valta oli suuri ja mahtava naapuri.

Syvä hiljaisuus seurasi näitä Kekri Kumoisen sanoja. Mutta sitten jo muutamat muutkin vanhat miehet nousivat häntä kannattamaan. Arastellen he puhuivat ja haparoiden, mutta hyvin näki heidän kaikkien pelkäävän Novgorodin suurta mahtia ja pitävän viisaampana viimeiseen asti sovinnon hieromista tämän naapurin kanssa.

Suur-Tiuri antoi kaikkien näiden sovintoa haastavien miesten puhua loppuun asti. Käräjäkivellä hänen edessään oli nahkakäärö, johon Novgorodin ruhtinasten ja Tiurin miesten vanha ystävyyssopimus oli riimukoukeroin piirretty. Tätä kallista kääröä iäkkään heimovanhimman vapisevat sormet hivelevät. Kun muutamat vanhemmat miehet pyytävät hänen lukemaan mitä tuossa käärössä Tiurin miesten oikeuksista ja velvollisuuksista sanottiin, naurahtaa vanhus väsyneesti:

— Eivät minun hämärtyneet silmäni voi enää tätä kääröä lukea. Luulen kyllä muistavani mitä siihen on kirjoitettu, vaan jos kuitenkin joku näkevä mies lukisi mitä Novgorodin entiset viisaat ja hyvät ruhtinaat ovat meille Tiurin miehille luvanneet.

Kekri Kumoinen sai avata käärön ja lukea. Hitaasti, sana sanalta hän luki Novgorodin Aleksanteri ruhtinaan ja Tiurin miesten sen aikuisen johtajan Honka-Tiurin laatiman ystävyyssopimuksen, joka oli Tiurin käräjillä ja Novgorodin vapaiden miesten kokouksessa vahvistettu ja jonka alle sekä Aleksanteri ruhtinas että Honka-Tiuri olivat oman riimumerkkinsä piirtäneet. Ikuisiksi ajoiksi tässä asiakirjassa luvattiin Tiurin miehille kaikkien Pohjan kansojen verotusoikeus, paitsi niiden, jotka asuivat Vienan rannikon puolella ja jotka kuuluivat Syvärin miehille. Tiurin miehet puolestaan lupasivat ruhtinaalle ystävyyslahjoja, jotka piti annettaman Tiurin markkinoiden aikana itselleen ruhtinaalle, jos hän oli saapuvilla. Mutta jos ruhtinas itse oli poissa Tiurin miesten markkinoilta ja käräjiltä, niin piti ystävyyslahjat annettaman hänen lähettämälleen valitulle miehelle. Edelleen sanottiin asiakirjassa: »Mutta riistaveroa älköön ruhtinas Tiurin miehiltä vaatiko. Veroa maksakoot ruhtinaalle vain hänen omat miehensä tai ne, jotka vanhastaan ovat olleet Novgorodin ruhtinaiden veronalaisia. Mutta Tiurin miehet ovat ikuisista ajoista olleet vapaita ja Novgorodin miesten kanssa tasa-arvoisia ja niinpä älkööt he siis veroa maksako, sillä se olisi vapaiden miesten kesken häpeällistä.»

Näin jyrkästi kiellettiin sopimuksessa riistaveron vaatiminen Tiurin miehiltä ja heihin yhtyneiltä Laatokan miehiltä. Kun Kumoinen oli lopettanut lukemisensa, kuului käräjäkiven ympäriltä kiihtyneitä huutoja:

— Siinä kuulitte, Karjalan miehet! Siinä kuulitte, onko pajarilla oikeus meitä verottaa! Kirottu verohurtta! Ja kuka on hänet tänne meidän luoksemme lähettänyt?

— Kukako on pajarin tänne lähettänyt? kiljaisi vanha Antero Äyrämöinen hypäten lyhyille jaloilleen. — Te kysytte, Karjalan miehet, kuka on pajarin tänne lähettänyt? Häijy ruhtinas ja hänen ahnaat neuvonantajansa ovat hänet lähettäneet! Vai luuletteko Novgorodin vapaiden miesten hänet tänne lähettäneen? Minäpä sanon teille yhden asian: Novgorodissa ei ole enää vapaita miehiä, tai jos lieneekin muutamia, niin heidän äänensä on vaiennut. Hyödytöntä on meidän lähettää valittuja miehiä Novgorodiin, niinkuin vanha ystäväni Kumoinen ja hänen jälkeensä monet muutkin ovat neuvoneet. Turhaan valitut miehemme kolkuttaisivat Novgorodin nykyisten mahtimiesten oville, turhaan he nykyisen ruhtinaan luona vetoaisivat tuohon vanhaan sopimuskirjaan. Ikuisiksi ajoiksi ovat siinä meidän oikeutemme taatut. Juhlallisen lupauksen ovat siinä Novgorodin vapaat miehet ja heidän hyvät ruhtinaansa meille antaneet. Mutta ne vapaat miehet ja hyvät ruhtinaat ovat kuolleet ja nyt ei Novgorodissa enää meitä tunnusteta tasa-arvoisiksi vapaiksi miehiksi!

Näin puhui kiivas lännen miesten ystävä ja häntä nousi heti säestämään Kiviniemen väkevä Karhu. Kiukustuneena hän katseli ympärilleen ja ärähteli:

— Mitäs me tässä enää turhia jaarittelemaan! Suur-Tiuri, sinä olet meidän vanha johtajamme, niinpä siis paljasta miekkasi sen merkiksi, että tämän vieraan pajarin asiasta on jo tarpeeksi suuta soitettu!

Mutta Suur-Tiuri ei vielä paljastanut valtamiekkaansa vaan haastoi väsyneesti:

— Totta on mitä vanha ystäväni Äyrämöinen sanoo. Hyödytöntä lienee valittujen miesten lähettäminen Novgorodiin, sillä tuskinpa siellä tasavertaisen ystävän ovi meille enää aukenee. Tasavertaisuuden aika on ollut ja mennyt, pöyhkeät pajarit nyt Novgorodissa isännöivät. Mutta on paikallaan, että Tiurin miehet ja muutkin Karjalan miehet tietävät tämän asian: Mahtava on edelleen Novgorod, vaikka vapaat miehet sieltä ovatkin hävinneet. Niinpä siis meillä on edessä raskas taistelu ja pitkällinen taistelu. Jos tämän yhden ahnaan pajarin Karjalan mailta karkoitamme, niin tulee hänen jälkeensä pian toinen pajari tai tulee vielä monta pajaria samalla kertaa. Novgorodin nykyiset valtiaat eivät voi sietää vapaita miehiä naapuruudessaan, vaan kaikkien kansojen ja heimojen pitäisi olla heidän veronalaisiaan. Tämä on teidän mieleenne painettava, Karjalan miehet!

Hän vaikeni, kuin sanottavansa olisi ollut hänelle ylivoimaisen raskas. Mutta hetkisen kuluttua hän jatkoi vielä väsyneemmin:

— Ja vielä minun pitää sanoa teille toinen asia: Novgorodin pajareilla on taistelussaan mahtava liittolainen. Heidän mukanaan tulee Karjalan miesten keskuuteen Novgorodin kirkon pappeja ja pyhiä miehiä, jotka tekevät omaa kylvöään. Me Tiurin miehet emme ole näitä pyhiä miehiä ahdistaneet, koska heidän kylvönsä hedelmät meidän keskuudessamme ovat näihin saakka olleet kovin vähäiset. Mutta Laatokan takana ja Syvärin miesten keskuudessa se kylvö on saanut jo aikaan hajaannusta. Siellä jo monet Karjalan miehet ovat isiensä uskon uuteen uskoon vaihtaneet ja useat heistä ajattelevat näin: Uusi usko vaatii myös pajarien vallan tunnustamista, vaikka tämä valta olisikin raskas ja vapaiden miesten häpeällinen kantaa. Varmaan nuo Novgorodin kirkon pyhät miehet niin neuvovat ja siitäpä juuri ajan oloon tulee turmamme. Pajarit saavat isiensä uskosta luopuneita Karjalan miehiä puolelleen. Hitaasti hiipien noiden pyhien miesten kylvö sammuttaa heimoustunteen, vapaat miehet unohtavat olleensa vapaita ja taipuvat pajarien veronalaisiksi. Näette siis, Karjalan miehet, että meillä on edessä vaikea taistelu.

Näin puhui Suur-Tiuri. Hitaasti, aivan kuin ponnistellen sanat hänen huuliltaan tulivat, mutta jokainen sana sattui kuin raskas moukarin isku käräjäkiven ympärillä istuvien Karjalan miesten sydämiin. Kaikki käsittivät nyt, että oli kysymyksessä paljon enemmän kuin yhden vihatun pajarin karkoittaminen Karjalan mailta. Karjalan tulevat kohtalot olivat vaakalaudalle joutuneet ja niistä heidän piti nyt päättää. Todeksi käsitettiin Suur-Tiurin ennustus Novgorodin kirkon pappien vaikutuksesta. Monet Tiurin miehetkin olivat näitä pyhiä miehiä kohdelleet suopeasti, mutta säikähtyen nyt herättiin huomaamaan, että näiden miesten kylvö voi koitua Karjalan miesten vapauden haudaksi.