Part 14
Varsin runsaasti oli Tiurin markkinoille saapunut pajarin asemiesten vainoamia miehiä myös Laatokan takaisesta Karjalasta. Tästä näki hyvin, etteivät sielläkään kaikki olleet pajarin valtaan tyytyväisiä. Kapinanhenki kyti tuhan alla ja Tiurin miesten markkinakutsu oli nyt nämä pajaria vihaavat miehet houkutellut tälle puolen Laatokan. Monia vaaroja he olivat saaneet matkallaan välttää, pajarin asemiehet, joita vilisi siellä päin kaikkialla, olivat jo hiiviskelleet usean kantapäillä. Mutta oveluudella, välistä väkivalloinkin oli nämä vaanijat karistettu kantapäiltä ja niin oli pienillä veneillä Laatokan myrskyisät ulapat viiletetty. Kurkijoen ja Lahdenpohjan sokkeloisiin saaristoihin olivat Laatokan täkäläiset ensin tulleet ja sieltä oli sitten yhtenä näiden seutujen miesten kanssa metsäteitä Tiurin maille taivallettu.
Hyvin Laatokan täkäläiset kyllä tiesivät, että tämän markkinamatkan jälkeen ei heidän ollut enää hyvä palata kotiseudulleen. Mutta monipa ei heistä ajatellutkaan kotiseudulleen palaamista, vaan Tiurin miesten riveissä taisteluun astumista. Varmana pidettiin, että nyt tulisi Tiurin käräjillä yksimieliseksi päätökseksi aseellinen nousu vierasta pajaria vastaan. No hyvä, silloinpa samaa kyytiä jo lähdettäisiinkin sotapolulle.
Ensin oli pajarin miesten yllätyksiä peläten mielitty markkinat pitää Tiurin linnasaarella, mutta pianpa tästä aikeesta täytyi luopua, kun väkeä tulvasi niin tavattomasti. Mihinpä ahtaalla linnasaarella olisi kaikki tämä kansanpaljous majoitettu, hyvä kun harvinaisemmillekin vieraille linnan vierastuvissa riitti majapaikkoja. Lauttasillan mantereen puoleisessa päässä, rauhanvuosina syntyneen suuremmat markkinapaikan ympärillä oli kuitenkin monta uudempaa ja varsin tilavaa vierastupaa ja nämäpä nyt kaikki suurella kiireellä puhdistettiin ja laitettiin kuntoon.
Mutta eivät vielä niissäkään kaikki markkinoille saapuneet saaneet kattoa päänsä päälle. Niin ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin rakennella markkinapaikan naapuruuteen havumajoja ja viritellä nuotiotulia. Tämä tuossa tuokiossa kyhätty markkinaleiri levisi pian varsin laajalle pitkin Vuoksen rantaa sekä markkinapaikan ylä- että alapuolelle. Ylävällä rantaäyräällä, jossa kasvoi komeata honka- ja tammimetsää sekä koivikkoa, kohosi teltta teltan, maja majan vieressä. Kun illan pimetessä sytytettiin tuohusvaloja ja nuotiotulet kirkkaina loimottivat, näytti koko komea metsä muuttuneen sotaleiriksi tai Tapiolan valtojen muhkeaksi pitosaliksi.
Vielä kauempanakin paloi pitkin Vuoksen, rantoja suuria nuotiotulia. Tänne oli majoitettu tuhkatiheään vankkoja jousimiesvartioita, joiden tuli pitää tarkoin silmällä virran veneliikennettä. Varsinkin alaspäin oli vartiointi huolellista, sieltä näet saattoi odottaa pajarin väen yrittävän vastavierailulle Tiurin miesten markkinoille.
Pajarin vankilasta karkuun päässyt Tiurin Kalevi johti tarmokkaasti kaikkia markkinavalmistuksia. Parahiksi hän olikin joutunut, Tiurin miesten uljas urho, jo hänen paluunsa jälkeisinä päivinä olivat kaukaisimmat Karjalan miesten joukot alkaneet saapua. Kun tällöin Tiurin miesten kokeneet johtajat kokoontuivat vanhan Tiurin taaton asehuoneeseen neuvoa pitämään markkinavalmistuksista, jätti Suur-Tiuri kaikkien asioiden johdon nuoren pojanpoikansa käsiin. Näin hän haastoi kokoontuneille pohjankävijöille:
— Kun taatto taivahinen antoi meille takaisin Kalevi kaunoisemme, jo menetetyksi luulemamme Tiurin miesten toivon, niin hänenpä puoleensa nyt kaikessa kääntykää! Minä olen jo vanha ja väsynyt, mutta Kalevi kaunoisemme on nuori. Tosin pajari on häntä kiduttanut vankityrmässään ja pajarin asemiehet ovat häneen haavojaan iskeneet, mutta hyvinpä hän on kaikista näistä vammoistaan tointunut. Hän on minun sammuneiden silmieni valo ja hänpä nyt siis kaikkia johtakoon, niinkuin hyväksi näkee. Johtakoon siihen asti, kun käräjillä varsinaisen johtajan vaali tapahtuu!
Mielellään kaikki pohjankävijät suostuivat näihin Suur-Tiurin sanoihin. Tiurin Kalevi oli nyt jo kaikkien mielestä kokeneen urhon veroinen, kenpä ei olisi ollut altis tekemään hänen käskyjensä mukaan.
Muita innokkaampana touhusi markkinavalmistuksissa nuori Osma Kumoinen. Tiurin Kalevi oli hänet nyt ottanut nuorten asemiestensä joukosta lähimmäksi uskotukseen ja tämäpä suuri kunnia kannusti nuorta Osma Kumoista kaiken parhaansa panemaan. Väsymättä hän omalla kevyellä vaskikeulallaan liikuskeli Tiurin linnan alapuolella jousimiesvartioita järjestelemässä ja näiden toimintaa valvomassa. Ah miten uljaaksi nyt nuori Osma tunsikaan itsensä, kun oli saanut oman vaskikeulan, uudenuutukaisen kypäripäähineen ja kirkasteräisen miekan vyöllensä.
Vielä suurempaa iloa tuotti hänelle se, kun Kalevi oli antanut hänen jousimiestensä joukkoon vanhan Lari taaton, sankarin uljaimman, jonka nimi oli nyt kaikkien huulilla. Mitäpä tuon enempää olisi tarvittu, jokaisella jousimiesten nuotiotulella nyt Lari taaton rinnalla annettiin suuri arvo myös venekunnan johtajalle, vaikkapa tämä olikin vielä nuori poikanen. Urhot harmaapäisetkin hänen sanojaan kunnioittaen kuuntelivat ja kaikki tekivät mielellään hänen käskyjensä mukaan.
Vanha Lari taatto itse ei näyttänyt herättämästään huomiosta paljon välittävän. Nuoret jousimiehet kaikkialla pyrkivät häneltä kilvan utelemaan lähempiä tietoja hänen matkastaan pajarin pelättyyn haukanpesään, mutta eipä Lari taatto monesti viitsinyt heidän uteliaisuuttaan tyydyttää. Naurahti vain ja virkkoi.
— Eipä tuo niin merkillinen matka ollut! Kävin Kalevi kaunoisemme pois omille maille noutamassa ja yksin tein pajarin vieraille vähän taitoani näytin. Siinä kaikki, jopa tuosta nyt joutavia kerskailemaan!
Jousimiesten ja muidenkin markkinoille saapuneiden Karjalan miesten mielestä hänen salaperäinen ja sankarillinen matkansa pajarin linnaan oli kuitenkin enemmän arvoinen. Monen nuotiotulen ääressä tästä matkasta jo sankarilauluja lauleltiin. Näissä lauluissa oli muistettu myös Lari taaton ja Tiurin Kalevin salaperäisiä auttajia, vaikka kukaan ei oikeastaan tietänytkään, ketä nämä auttajat olivat.
Koetettiin tätä asiaa udella nuorelta Orava poikaseltakin, joka oli ollut Lari taaton matkassa. Mutta tämäpä naskali vasta osasikin olla miehevää miestä olevinaan. Kädet puuskaan pannen hän leveästi kertoili pajarin upeista vieraspidoista ja siitä, miten suuressa kunniassa häntä ja Lari taattoa siellä pidettiin, miten heitä hopeaisista astioista syötettiin ja juotettiin. Tätä hän kyllä mielellään kertoili, mutta muutapa ei paljon hänenkään huuliltaan herunut. Kun kysyttiin, kuka heitä siellä auttoi ja opasti Tiurin Kalevin vankiluolaan pääsemään, niin otti Orava poikanen salaperäisen muodon päällensä ja virkahti:
— Vieläkös siihen opastajia tai muita auttajia olisi tarvittu! Lari taatto on sellainen tietäjä, että hän löytää tiensä ilman auttajia! Ja vaikkapa Lari taatolla lieneekin omia ystäviään ja avustajiaan, niin niistä tämä poika ei puolta sanaa pukahda!
Tähän saatiin tyytyä, ei ollut runontaitavilla sankarilaulujen sepustajilla muuta neuvoa kuin täytellä puuttuvat aukkopaikat oman vilkkaan mielikuvituksensa tuotteilla. Niin tulikin näihin lauluihin totta ja tarua sekaisin, mutta yhtä innostuneina niitä silti kaikilla markkinamiesten nuotioilla kuunneltiin. Ja kun vielä tämän tästä nähtiin laulujen sankarejakin, kun nähtiin Lari taatto veitikkaa ja kun nähtiin itseään uljasta Tiurin Kalevia, niin pysyi innostus sitä korkeammalla. Kenpä Karjalan mies ei olisi nyt ollut halukas itsekin pajarin vieraspitoihin lähtemään, pajarin miesten kera kalpaleikkiin käymään!
Suuri merkkitapaus oli myös hansakestien markkinoille saapuminen. Monella uljaalla laivalla näitä lännen meren takaisia kauppamiehiä tuli, kauniin syyspäivän aamuna laskivat syvällä uivat laivansa Tiurin markkinarantaan. Sadoin ja tuhansittain oli markkinakansaa heidän tuloaan katsomassa, Tiurin linnan muureilla ja vastapäisen rannan korkealla äyräällä kuhisi uteliaita kuin muurahaisia. Ihailtiin noiden kaukaisen maan laivojen uljasta rakennetta, arvioitiin tuulessa lepattavien valkopurjeiden vetokykyä. Silmät tahtoi häikäistyä, kun syksyn kuulas päivänkilo leikitteli parraspuilla ja korkealle käyristyvillä kokkakaarilla, joiden vaskipienat ja koristeet oli hangattu välkkyvän kirkkaiksi.
Ja mitäpä tuolta parin eellimmäisenä saapuvan laivan parraspuilta näkyikään? Kirkkaita rintahaarniskoita sieltä välähteli, uljaita lännen ritareja ja näiden asemiehiä siellä näkyi olevan suuri joukko. Näiden seurassa huomattiin omaa väkeäkin: vanha Kekri Kumoinen siellä seisoi ja Päiväkiven Yrjänä Kuisma ja vielä kolmantena Kuparsaaren vanha Antero Äyrämöinen, joiden tiedettiin Tiurin miesten lähetteinä matkustaneen Viipurin linnaan. Hansakestien laivoilla nämä lähetit nyt takaisin matkaltaan palasivat ja komeatapa heillä näkyi olevankin saattojoukkoa seuranaan.
Tiurin Kalevi ja monta muuta Tiurin miesten johtajaa oli lauttasillalla tulijoita vastassa. Siinä tervehdyksiä vaihdettiin, siinä kuulumisia kyseltiin. Hansakestien johtajina olivat vanhat tuttavamme, raadin jäsen Bartolomeus ja saksalainen herra Vilhelm. Ja olipa kolmaskin vanha tuttavamme, ritari Niilo Pentinpoika, tulijoiden joukossa.
Kaikki vieraat ja samoin matkaltaan palanneet Tiurin miehetkin olivat iloisesta yllätyksestä kovin hämmästyneitä. He olivat odottaneet tapaavansa Tiurin linnan ja koko markkinoille kokoontuneen Karjalan kansan surun ja murheen murtamana Tiurin Kalevin katoamisen vuoksi, mutta nytpä kadonneeksi uskottu urho olikin ilmielävänä ja reippaana heitä vastassa. Ihmetellen kaikki kilpaa hänen pelastumisestaan tiedustelivat ja häntä onnittelivat. Ritari Niilo puheli nauraen:
— No jopa näen kokonaan myöhästyneeni! Herrani ritari Pietarin käskystä minä näine miehineni kiiruhdin tänne ollakseni Tiurin urhojen mukana sinun pelastuksestasi taistelemassa. Mutta nähtävästi onkin jo vieraan pajarin mahti murrettu ja minä joudan miehineni tyhjin toimin takaisin palaamaan.
— Ei ole vielä vieraan pajarin mahti murrettu! naurahtaa hänelle vastaan Tiurin Kalevi. — Suopeat kohtalottaret minut pajarin vankilasta karkuun avittivat, mutta yhä pajari uhkaa Karjalan miesten vapautta. Vielä saamme miekoin ja jousin häntä vastaan taistella ja jos sinä, ritari Niilo, olet tullut herrasi käskystä meitä Tiurin miehiä auttamaan, niin kiitollisina me apusi vastaanotamme.
Toistamiseen hän puristi lämpimästi ritari Niilon miehekästä kättä ja toivotti tämän asemiehetkin tervetulleiksi Tiurin linnaan.
Mutta muita sukkelampana pujahteli miesjoukossa pieni ja jaloiltaan ketterä Antero Äyrämöinen. Nyt hän jo Tiurin jousimiehiä hoputtaa, että nämä kiiruhtaisivat avustamaan hansakestien laivamiehiä raskaiden tavara-arkkujen maihin kuljettamisessa ja markkinapöytien rakentamisessa. Joutuisa olikin nuori Osma Kumoinen vanhan Anteron toivomusta täyttämään. Mukanaan vanha Lari taatto ja uljas Orma sekä joukko muita jousimiehiä hän kiiruhti hansakestien laivoihin.
Täällä miehet jo hinasivat kalliita tavara-arkkujaan parraspuiden äärelle Siinä hääri kokonainen liuta lännen ahavoituneita miehiä yhden tavara-arkun kimpussa, koettivat sitä saada parraspuulle nostetuksi. Hymyten Lari taatto meni heidän joukkoonsa ja virkahti:
— Sallikaahan, veljet veikkoset, sallikaahan vanhan ukkelinkin tuon arkun painoa hiukan tunnustella!
Ennenkuin hölmistynyt miesjoukko ehti ajatellakaan, keikahti raskas tavara-arkku kevyesti vanhan jättiläisen leveille hartioille. Ruskivat porraspuut hänen jalkojensa alla, mutta horjumatta nousi Lari taatto laiturille, asteli vielä hyvän matkaa ja siellä, mihin toiset jousimiehet olivat alkaneet markkinapöytää rakentaa, taakkansa varovasti maahan laski.
Yhdellä iskulla oli Lari taatto näin voittanut lännen miestenkin ihailun ja suosion. Kilvan nämä hänen ympärillään tungeskelivat, hänen käsivarsiensa voimaa tunnustelivat. Lari taatto leikkien heidän käsiänsä puristelee, miestä toisensa jälkeen naureskellen ilmaan keikauttaa ja haastelee:
— Ka keveitäpä olette, samaa maata kuin pajarin miehetkin! Mutta kun ystävinä olette tulleet, niin jos kuitenkin illan jouduttua hiukan maljoja maistaisimme.
Kilvan miehet lupasivat hänelle tarjota kuohuvaa olutta. Sillä oli luja ystävyysliitto solmittu Tiurin jousimiesten ja hansakestien asemiesten kesken.
Tällä välin olivat hansakestien johtajat ja ritari Niilo vastaanottajineen jo painuneet lauttasillalta käräjäpihaan. Täällä olivat heitä vastassa Tiurin linnan ehtoisa Imandra emäntä ja Tiurin neidot. Kuohuvia tervetulijaismaljoja täällä kaukaisen maan vieraille ja ritari Niilolle tarjottiin. Ritari Niilon katse haki neitojen joukosta omaa mielitiettyään, mutta tätäpä ei näkynytkään ensi hetkellä. Oli näet Inkeri neito voimakasta mielenliikutusta peittääkseen paennut jousimiesten tupaan, siellä hän simasarvia täytteli ja niitä toisille neitosille ojensi vieraille vietäväksi. Mutta läikkymään pyrki täysinäinen simasarvi hänen käsissään. Helinä neito hänelle nauroi:
— Johan sinä nyt, Inkeri ystäväni, johan sinä kovin vajanaisia simasarvia meille toimitat. Eiköhän liene parasta, kun itse lähdet tuota sarvea Niilo ritarille kantamaan. Silloin Niilo ritari ja muutkin vieraat näkevät, kuka on kuohuvan juoman maahan läikytellyt!
Samassa jo Päiväkiven isäntäkin tuvan ovelta kurkisti ja kun huomasi tyttärensä, tälle virkahti lempeästi:
Tulehan jo, Inkeri armahaiseni, päivänsäteeni, minua tervehtimään! Ja onpa täällä toinenkin, joka on sinua jo kauan ikävöinyt. Tulehan jo, rakas tyttäreni, jotta hän saa sinut syliinsä sulkea!
Näin vei Päiväkiven isäntä armaan tyttärensä ritari Niilon eteen ja tälle puhui:
— Omaksesi hänet ota, päivieni paras ilo! Ikuisen ystävyytemme panttina olkoon, lujana siteenä sinut ja sinun miehesi Tiurin miehiin liittäköön!
Yllätys oli tämä kihlaus kaikille Tiurin miehille ja myöskin kaikille ritari Niilon seuralaisille. Mutta kaikki jo nyt kiiruhtivat kihlautuneita kilvan onnittelemaan. Reippaana Niilo ritari otti onnittelut vastaan, mutta syvään punastuen Inkeri neito päänsä alas painaa. Niin uusi ja outo oli hänen suuri onnensa, että ensi hetkenä ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö vain ihanaa unta ritaristaan, kauan ikävöimästään. Mutta jopa oli aika vieraiden lähteä myös sairasta heimovanhinta tervehtimään ja hänelle ystävyyslahjojaan viemään. Ei ollut tällä kertaa Tiurin taatto kyennyt lepovuoteeltaan nousemaan, sinne piti Tiurin Kalevin saattaa vieraat hänen vuoteensa äärelle. Vaivoin hän kohoaa istualleen, matkan kuulumisia kyselee ja näin haastelee:
— Manan mahti minua nyt jo omaksensa riitelee, mutta kevein mielin jo lähdenkin manan maille kulkemaan. Vielä ei Karjala kokonaan sortune, kun olemme löytäneet luotettavia ystäviä ja kun Karjalan omat miehet näyttävät joukolla nousevan vierasta pajaria vastaan.
— Paljon on miehiä Laatokan takaakin saapunut! ilmoittaa Tiurin Kalevi.
Ja häneen yhtyen Kiviniemen väkevä Karhu murahtelee tyytyväisenä:
— Soma aseleikki tästä nyt jo alkaa! Pajari mieli meille hyvät kepposet tehdä, mutta nyt me lähdemme toisen kerran vieraiksi pajarin linnaan ja puhdasta jälkeä siellä teemme!
Ritari Niilokin kiiruhtaa ilmoittamaan, että hänen herransa, Viipurin linnanisäntä, oli luvannut vielä lisää apuväkeä Tiurin miehille. Hän oli nyt vain ensimmäisen pienen joukon kera kiiruhtanut, mutta useat muutkin uljaat Ruotsin miehet olivat halukkaat Karjalan miesten liittolaisina Novgorodin pöyhkeätä pajaria vastaan taistelemaan. Karjalan miesten nousu oli Ruotsin miehille mieluinen asia, sillä itsekin he olivat sodassa Novgorodia vastaan.
Vielä antoi sairas heimovanhin muutamia määräyksiä.
— Sinä Kalevi kaunoiseni, hän haastaa, — ja sinä Kumoinen, vanha ystäväni, te tänään markkinarauha julistakaa. Tänään ja huomenna Karjalan miehet ja lännen meren takaa tulleet kauppiaat hyvällä mielellä tehkööt vaihtokauppaa. Ylihuomenna on uhrijuhla ja heimokäräjät. Jos taatto taivahinen voimia antanee, niin tulen viimeisen kerran uhrijuhlaan käräjiemme päätöksille hyvää onnea anelemaan. Siihen asti levätä tahdon.
Seuraavana päivänä olivat Inkeri ja Helinä neito Niilo ritarin seurassa markkinapaikkaa kiertelemässä. Komea Niilo ritari mieli ostaa kihlat Inkeri armaallensa ja tätäpä varten oli nyt lähdetty hansakestien ylellisesti varustettujen markkinapöytien ääreen. Inkerin mieli oli onnea tulvillaan kun hän siinä uljaan ritarinsa käsivarteen nojaten asteli.
Mutta alakuloisena kulki Helinä neito hänen ja Niilo ritarin rinnalla. Ei Helinä oikein itsekään ymmärtänyt tämän alakuloisuutensa syitä. Iloita hänen olisi oikeastaan pitänyt, kun uljas mielitiettynsä, Tiurin suvun valio, oli terveenä ja voimakkaana palannut pajarin vankilasta. Eikä Helinä kuitenkaan voinut iloita, hän tunsi vaistomaisesti, että entistään kylmemmäksi oli Kalevin mieli hänelle muuttunut. Jos vielä hymyinkin hänelle Kalevi, niin viileältä tuo hymy tuntui, eikä monta sanaa ollut Kalevi paluunsa jälkeen hänelle puhunut. No saattoihan olla, että Kalevi kaunoisella oli nyt niin paljon muuta ajateltavaa. Ei Helinä häntä mistään syyttänytkään, ah miten altis hän olikaan edelleen sydämensä valittua, uljasta armastaan palvomaan. Mutta mieleensä hiipivälle alakuloisuudelle ei hän mahtanut mitään.
Vaan mistäpä Inkeri neito onnensa huumassa olisi voinut ymmärtää ystävättärensä mielialan. Herkeämättä hän nauroi ja lörpötteli ja Helinä neitokin koetti hänen mielikseen iloita. Niin he kulkivat pöydän äärestä toisen ääreen. Kaikki heille kunnioittaen tietä antoivat, kaikki hansakestit heille kilvan näyttelivät parhaita tavaroitaan. Vihdoin Niilo ritari löysi mieleisensä kihlat: komean otsarivan ja kaulakäädyt sekä vielä hopeasolkivyön hän armaalleen osti. Ei näihin aikoihin vielä tiedetty kihlasormuksesta, otsaripa oli yleisesti käytännössä oleva kihlakoru. Rikas sulho siihen lisäksi osti muitakin koruja ja niin teki ritari Niilokin. Harvinaisen arvokkaat olivat Inkeri neidon saamat lahjat ja onnesta säteillen hän heti sovitti uuden otsarivan kulmilleen.
Niin he edelleen kiertelivät markkinapaikalla, ilveilijäin ja karhuntanssittajain temppuja katselivat. Muuan karhuntanssittaja oli keksinyt sukkelan keinon. Hänellä oli mahtava mesikämmen, oikein metsien valio ja »Pajariksi» oli hän tämän kuoman nimittänyt. Osasi Pajari tehdä monenlaisia konsteja, mutta parhaan tempun kesyttäjä aina säästi viimeiseksi. Silloin hän ruoskaansa ilmassa läiskytellen tiuskasi:
— Noh, Pajari isä, kultakuomaseni, mitenkäs silloin tehdään, kun väkevä Tiurin mies vastaan tulee? Katsos, minä olen väkevä Tiurin mies, näytäpäs nyt mokoma mahtisi, Pajari isäseni!
Mesikämmen hänelle irvistelee, vihaisena mörisee. Mutta kun kesyttäjä vain pelottomana läiskyttelee ruoskaansa, niin jo alkaa Pajari kuoman rohkeus pettää. Kesyttäjä sille tiuskii:
— Vai niin sinä minulle mielit tehdä, vai suuhusi mielit syödä! Vaan minäpä, väkevä Tiurin mies, sinulle opetan miten miehiä syödään! Tanssitkos, senkin vietävä! Tanssitkos Tiurin miehen edessä, Pajari kuoma!
Ruoska kuoman tuuheaa turkkia jo hipoo ja silloin Pajari nöyränä maristen ja murahdellen alkaa tanssinsa. Kiertää löntystelee piirissä ja joka puolelle kumartelee mahtavia etukäpäliään velttoina riiputtaen.
Paljon suosiota saavutti karhunkesyttäjä tällä sukkelalla keksinnöllään. Yhtenään hänen kuomansa ympärillä väkeä tungeskeli ja kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua, kun väkevä Tiurin mies Pajari kuoman sisun lannisti.
Oli siinä muun markkinakansan joukossa myös muuan nuori jousimies mielitiettynsä tai sisarensa kera. Kovin hentoselta tämä nuorukainen vielä näytti ja poikamaisen kimeä oli äänensäkin, mutta uljaasti hän kantoi suurta kypäripäähinettään, joka melkein painui hänen olkapäillensä. Huolimattomasti teräsjousi heilahteli hänen olkapäällään ja vyössään oli täysinäinen nuoliviini sekä sen rinnalla sirosti koristeltu samettikukkaro, jossa näytti olevan aika runsaasti hopeata, koskapa pullotti niin täyteläisenä.
Kun nyt Niilo ritari Inkeri armaansa ja Helinä neidon seurassa saapui karhuntanssittajan luo, tarkasti nuori jousimies heitä varsin uteliaana. Hänen mielitiettynsä, soma karjalaistyttönen, nykii häntä kyynärpäästä ja kärttää jo muuanne lähtemään, mutta hento jousimies ei ole hänestä tietääkseen. Töllistelee vain ritari Niiloa ja tämän seuralaisia sekä vihdoin vierellään seisovalta vanhalta jousimieheltä tiedustaa.
— Tunnetkos noita, taattoseni?
— Jopa minä en heitä tuntisi! nauraa jousimies. — Niilo ritari kuuluu olevan tuo komea urho, Viipurin linnasta on Tiurin markkinoille saapunut ja tuo toinen neitosista on hänen mielitiettynsä. Päiväkiven Kuisman tytär hän on, kaunis Inkeri neito, mutta tottahan tuon toisen neitosen sinäkin tuntenet? Tottahan tuntenet Tiurin linnan Helinä neidon, Tiurin Kalevin mielitietyn?
— Tottahan hänet tunnen! mutisee hentonen jousimies.
Hänen äänensä värähti oudosti syvästä sisäisestä liikutuksesta. Hänen soma mielitiettynsä jälleen häntä kyynärpäästä nykii ja kärttää:
— Emmekös tästä jo muuanne lähde? Johan olemme tuota Pajari kuomaa tarpeeksi katsoneet!
Mutta nuorukainen hänelle tuiskahtaa:
— Oletkos siinä! Kun minua Pajarin temput miellyttävät, niin salli minun niitä vielä katsoa!
Kun karhu oli ritari Niilolle ja tämän seuralaisille temppunsa tehnyt, ryhtyi se kesyttäjänsä komennuksesta keräämään almua. Kiersi jokaisen edessä vanhaa kypäripäähinettä ojennellen ja anovasti murahdellen. Ritari Niilo pudotti kypäriin kiiltävän hopearahan ja tästäkös kuoma mieliinsä tuli. Tunki turpean käpälänsä kypäriin, veti sieltä kynsissään varovasti kirkkaan almun ja sitä mielihyvissään irvistellen tirkisteli päivänkilossa. Katsojat nauraa hohottivat:
Kas Pajari isää, tunteepas mistä paras almu tipahtaa!
— Tottahan Pajari hopearahan tuntenee! nauraa kesyttäjä tyytyväisenä.
Hento nuorukainenkin pudotti kuoman kypäriin samanlaisen kiiltävän kolikon ja jälleen uudisti opetettu karhu äskeisen temppunsa. Mutta ritari Niilo tarkastelee uteliaana nuorta jousimiestä.
— Kas onpa siinä reipas poikanen, hän virkahtaa seuralaisilleen. — Uljaasti jousensa kantaa, vaikka hentonen onkin vielä vartensa. Nuorukainen väistyi kunnioittaen heidän tieltään, mutta ritari Niilo pysähtyi ja taputti häntä olalle näin haastellen:
— Hei reipas poikaseni, kenenkäs jousimiehiä olet?
— Enpä ole vielä kenenkään, virkahtaa nuorukainen ujostellen. — Vasta näillä markkinoilla mielin asemieheksi yrittää!
— No jos on niin asia, niin tule minulle asemieheksi! Mielihalulla otan joukkooni muutamia noin uljaita Karjalan miehiä.
— Kiitän sinua, ritari Niilo, virkahtaa nyt nuorukainen syvään punastuen. — Kiitän sinua ja mielelläni tulisin joukkoosi, vaan taattoni neuvoi minun ensin pyrkimään Tiurin Kalevin joukkoon, Tiurin valion asemieheksi.
— Se on toinen asia, jos Tiurin Kalevin mieheksi mielit pyrkiä, uljas nuorukaiseni! Oikeaan on taattosi sinua neuvonut, uljaampaa urosta et löytäisi palvellaksesi!
Mielihyvissään nyt Helinä neitokin nuorta jousimiestä tarkastelee. Mutta mikä lie kumma ja käsittämätön epäluulo hänen povessaan herännyt. Hänen teki mielensä Inkerille ja Niilo ritarille kuiskata, että tuo uljas nuorukainen ei ollut se, miltä tahtoi näyttää. Samassa hän kuitenkin jo häpesi epäluuloaan ja puraisi huultaan. Kuitenkin kaikitenkin jäi tuo outo epäilys kytemään hänen mieleensä. Hän vielä mennessään monta kertaa taakseen vilkaisee ja näkyipä nuorukainenkin varsin uteliaana heidän menoaan seuraavan.
Markkinapaikalla oli runsaasti myös ennustajia ja arvanpanijoita. Markkina-alueen reunaan metsänlaitaan nämä taikurit olivat asettuneet. Siellä Suur-Tiurin lääkitsijäkin, vanha Aslak lappalainen pienen nuotiotulen ääressä nokisena puuhasi. Kaikki taikavehkeensä oli hänellä mukanaan ja runsaasti näkyi hänen tulisijansa äärellä pyörivänkin neuvon kysyjiä, arvan panettajia.
Vielä suuremman suosion oli saavuttanut eräs vanha Tiurin tietäjänainen, jolla oli tulisijansa vähän kauempana metsän reunassa. Siinä oli vähäinen lähteensilmä ja sen partaalla tämä muori keitteli taikajuomaansa. Vuoroin lähteen vedestä, vuoroin keitoksensa höyryistä hän ennusti tulevia asioita.