Chapter 4

Mari sitten? Niin, niin, Mari. Hän oli lapsena kuunnellut noita Erkin lorinoita ja imartelemisia semmoisina lorinoina, joita ajattelemattomat ihmiset lapsille niin runsaasti jakelevat. Aikaisempana ja ajattelevaisemmaksi tultuansa ei Mari pitänyt koko Erkin höyhöttämisiä muuna kuin tuulen tuomina, veden ajamina, turhina ja mitättömin hassuina, joita hän sydämestään inhosi; Matin omat vanhemmat eivät puhuneet koko asiasta Marille niin mitään.

Mari kyllä huomasi, aikaiseksi tultuansa, mitä Marttalan Erkki ja hänen oma isänsä puuhaavat, mutta Marilla oli omat ajatuksensa asiasta. Vaikka hän oli niin lempeä ja herttainen luonnoltansa kuin olikin, oli hän kumminkin isänsä tyttö; isältänsä oli Mari perinyt vakavan mielen-maltin ja lujan tahdon salaamaan sydämeensä kaiken sen, joka ei ollut tarpeellinen julki tulemaan, ja tuon mielen-maltin voimasta saattoi hän pitää salassa mitä hän oikeastaan asiasta ajatteli. Muutoin hän elämällänsä ja puheillansa osoitti, ettei hän muka ymmärrä eikä tiedä koko asiasta mitään. Hän katsoi sydämestään ylen tuon turhamielisen, tavaroihinsa luottavan, itserakkaan ja pöyhkeilevän Marttalan Matin, sillä hänen terävä ja lukemisen kautta kehittynyt älynsä oivalsi jo, ett'ei kulta ole muuta kuin multaa. Mari oli perinyt äidiltään hänen erinomaisen ja tunnetun lempensä ja isältään hänen lujan mielenlaatunsa ja vahvan tahdonvoimansa, ja nuot juonteet ikäänkuin täydentivät toisiensa vajanaisuudet ja niin tulivat yhdeksi ainoaksi, melkein täydelliseksi ihmisluonteen kuvaksi.

Semmoinen oli Marin luonne, vaan kyliäpä hän semmoisen tarvitsikin.

Niin. Vieraitahan oli nyt Mäkelässä ja kihlajaisia varten Marttalan Erkin alituiset naima-puheet olivat nyt päätöstänsä lähellä, sillä ne olivat viimeaikoina kypsyneet siihen määrään asti, että Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki solmisivat lastensa naimaliiton.

Marille ei ollut kukaan puhunut asiasta mitään; sulhasen kokelas ei uskaltanut koskaan sitä tehdä, äiti ei saattanut ja isä ei katsonut sitä tarpeelliseksi. Sulhasen isä oli kyllä tuota puhua lorottanut ennen paljonkin, mutta nyt ei hänkään katsonut tarpeelliseksi kovin hätäillä siinä asiassa, sillä hänellä oli paljon tekemistä morsiamen isän kanssa, naima-ehdoista, heti annettavista myötäjäisistä ja muista semmoisista.

Tavallisesti ovat semmoiset onnettomat morsiamen kokelaat, kuin Marikin nyt oli, alla päin, pahoilla mielin ja heidän työnsä ei muu kuin salaa itkeminen ja kyynelten puristaminen, mutta niin ei Mari. Hän oli yhtä iloinen, yhtä leikkinen, yhtä naurunen ja lempeä kuin ennenkin. Hän hääläsi ja teki rotevasti talouden askareita ja soi jonkun leikkisanan kullekin, niin vieraille kuin muillekin, juuri niin kuin ei olisi mitään tapahtunut, eikä olisi mitään tapahtumaisillaankaan.

Jaakko oli saanut tiedon mitä Mäkelässä oli tekeillä. Tuo uutinen antoi hänen sydämellensä semmoisen jysäyksen, että tuntui siltä kuin puoli sydäntä olisi lyöty häneltä irti yhdellä iskulla. Hän vaaleni, hän horjui ja olisi kaatunut, mutta hän sai jostain esineestä kiinni.

Hänellä oli kyllä rakastettunsa luja sana panttina, mutta oliko se niin luja, ettei sitä voisi mikään maailmassa peruuttaa? Voisiko suurin rikkaus ja suurin köyhyys taistella keskenänsä semmoisen taistelun, että köyhyys pääsisi voitolle? olivat kysymyksiä, jotka ristiriitaisina pauhasivat Jaakon sydämessä. Oliko kumma jos vankka mies vapisi niinkuin haavan lehti ja oli valju kuin myrskyn seasta haamoittava kuu? Eipä ollutkaan se kumma, sillä sydämen taistelu on ihmiselle vaikein taistelu.

Jaakko ei tullut aikaan tuossa tuskassaan, vaan hänen täytyi sydämensä pakoittamana lähteä Mäkelään, Marin omasta suusta kuulemaan vastauksia äkkiarvaamatta sydämeensä nousneille kysymyksille. Hän pääsi kenenkään huomaamatta, huoneitten takapuolitse, kotaan, jossa tiesi Marin asiainsa vuoksi usein käyvän. Kauvan ei hänen tarvinnutkaan varttoa, ennenkuin Mari tuli sinne, iloisesti laulaa hyräellen erästä mielilauluaan. Kun Mari huomasi Jaakon olevan siellä, hämmästyi hän ensin ja sanoi: "no miten sinä, Jumalan tähden, olet täällä?"

"Varmaan sinä, Mari, olet nyt hyvin onnellinen", sanoi Jaakko vapisevana ja valjuna.

"Niin onnellinen kuin joku minun tilassani voipi olla", sanoi Mari ja silmäili terävästi Jaakkoa.

"Minä uskon sen ja minäkin toivotan sinulle onnea, mutta minä tunnen sydämessäni sulaa onnettomuutta", sanoi Jaakko, alasluoduilla silmillä.

"Miksikä semmoisia puhut, Jaakko?"

"Teillähän on tänään kihlajaiset."

"Niin minäkin aavistan, että jotain semmoista on hankkeissa, mutta siitä ei tule mitään tällä kerralla."

"Ehkä toisella?"

"Ehkä toisella."

"No hyvästi sitten, Mari, hyvästi ijäksi. Elä onnellisena rikkauksien keskellä, Mattisi kanssa! Mutta minun sydämmeni on särkynyt kuolemaani asti ja minä menen itkemään pettynyttä toivoani elämäni ajaksi", sanoi Jaakko, tarttuen Marin käteen, ja Jaakko vapisi niin, ett'ei ollut pystyssä pysyä.

"No mutta Herran tähden, Jaakko! Tahdotko sinäkin, että menisin tuolle itserakkaalle pöyhisteliälle vaimoksi?" sano! Mari hämmästyksissään.

"Sitä en tahtoisi, mutta kun sinä olet niin iloinen, Mari", sanoi Jaakko ja hengitti helpommasti.

"No herranen aika! Enkö minä sitten saisi olla iloinen? Minä olen ollut sen vuoksi iloinen, kun olen luullut löytäneeni sydämen, johon olen aina luottanut ja johon olen luullut voivani eteenkinpäin luottaa", sanoi Mari kummastellen.

"Ja tuo sydänkö, johon olet niin ehdottomasti luottanut, on sinun pettänyt?" kysyi Jaakko.

"Siltä se nyt sinun puheistasi kuuluu, koska niin innokkaasti eroa hankit ja toimitat minua tuolle tyhmälle keikarille", sanoi Mari.

"Jos se on minun sydämeni, johon olet luottanut, niin se ei petä koskaan, ei koskaan", sanoi Jaakko ja painoi Marin käden hellästi sydämellensä.

Mari ei vetänyt kättään pois. "Sinuun on se luottanut ja sinuun se aikoo luottaa. Sinä olet taistellut monta voitollista taisteloa, sinulle olen luvannut palkinnoksi käteni ja sydämeni, ja kukaan ei voi niitä sinulta ryöstää; kuinka toisin saattaisi ollakaan, rakas Jaakko, meillähän on ollut jo aikaa liitto siinä asiassa", sanoi Mari liikutettuna ja tuo äsköinen veitikkamaisuus oli häneltä tykkänään kadonnut.

"Minä olen väärin sinua ymmärtänyt tällä hetkellä, rakas Mari. Minä en ole sinua vielä tuntenut, anna se anteeksi! Kun sinun saan varmaan omakseni, silloin en pelkää minkäänlaisia vaivoja tähtesi, mutta voi kuinka minua peloittaa kuitenkin eräs asia: miten voimme vaikean tehtävämme suorittaa isäsi kanssa?" puheli Jaakko innostuksissaan, ja liikutuksen kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.

"Heitä se asia minun haltuuni, minä kyllä voin sen tehdä", sanoi Mari lujasti.

"Mutta jos isäsi ajaa sinun pois kodistasi."

"Entä sitte? Sen avarampi maailmahan vaan aukeaa eteeni."

"Mutta emmekö, Mari, anna asiamme vielä olla päättämättä vuoden ajan?"

"Ei päivääkään etemmäksi, nyt on otollinen aika eikä asia vitkuttamalla parane. Meidän pitää kiiruusti erota, sillä minä luulen minua kohta kaivattavan. Ole nyt vaan mies, kyllä kaikki vielä hyvin käypi", sanoi Mari toivovan lujasti, ja niin he erkanivat.

Tällä ajalla kun kodassa tuommoisia keskusteltiin, olivat Mauno, Erkki ja puhemies katselemassa talon varoja, niinkuin karjaa, viljavaroja, ja jopa katseltiin talon raha-varatkin. Puhemies ei voinut kyllin kiitellä, ylistellä ja ihmetellä Mäkelän varallisuutta ja kunnollista talouden hoitoa. Sulhasen isä, Marttalan Erkki, se puhui yhtenä hyrinänä siitä mahtavasta ja loistavasta tulevaisuudesta, joka vielä kylässä nähtäisiin, kun nämät molemmat talot ja talon rikkaudet yhteen pantaisiin. Hän ahdisti ehtimiseen Maunoa kysymyksillään, kuinka monta lehmää ja kuinka paljon rahoja hän antaisi nyt heti Marille myötäjäisiksi.

Mauno näytti melkein närkästyvän tuosta alinomaisesta tinkimisestä ja sanoi jäykästi ja lyhyesti: "en anna mitään ennen kuolemaani".

"No, no, naapuri! Eihän se ole somaakaan, että tyttö lähtee talosta aivan verihampaana", koki Erkki muistuttaa.

"Jos ei tyttö kelpaa kotoansa lähtemään ilman myötäjäisittä, niin olkoon kelpaamatta", sanoi Mauno jäykästi.

"Mo, no, Mauno! Emme me saa asiaa kesken heittää tuon pienen sopimattomuuden vuoksi. Onhan tuota nyt meilläkin siksi varoja, että voimme yhden hengen lisempää elättää. Ehkä se onkin viisainta ja parasta, että me vanhat pidämme ohjat käsissämme niin kauvan kuin elämme, perikööt sitten mitä meiltä jääpi", liehakoitsi Erkki, sillä hän pelkäsi asian kääntyvän pahalle kannalle.

"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi Mauno mielihyvillään, kun näki Erkin myöntyvän.

Sulhanen oli vaan omia aikojaan olla källistellyt talossa, milloin missäkin paikassa. Hän ei ottanut osaa vanhusten kanssa tavaroiden katselemisessa; ainoastaan navetassa oli hän karjan katselemisessa toisien mukana. Kädet ristissä seljän takana, kuljeskeli hän huoneesta huoneesen ja töllisteli ja tarkasteli jokaista esinettä erikseen. Hän ei ollut vielä nytkään lausunut Marille sanaakaan koko asiasta, mutta sittenkin luotti hän vanhempien hyvään tahtoon asiansa eduksi ja heidän päätäntö-valtaansa, ja niiden turvissa piti hän Marin ja tavarat ehdottomasti ominaan.

Mari tuli juuri nyt kodasta tupaan ja hyräili iloisesti taas mieli-lauluaan, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Kun hän oli menemäisillään sulhasen kokelaan sivutse, tarttui tämä häntä keskiä kiinni ja sanoi: "mihinkäs on niin kiire, kaunis Mariseni?"

"Mene tuosta tiehesi!" sanoi Mari ja riuhtasi itsensä irti.

"Oh-hoh! katsopas tätä! Saatpa luvan tästäpuoleen ruveta minua paremmasti kohtelemaan", sanoi sulhasen kokelas, Marin poistuttua.

"Minkätähden tästäpuoleen paremmasti kuin tähänkään asti?" kysyi Mari ja ilvehymy pyöri hänen hymykuopissaan.

"Sen vuoksi, kun mies on vaimon pää", sanoi Matti ja asetti itsensä hyvin juhlalliseen asemaan.

"No mutta, kun sinä et ole mies, enkä minä vaimo, sillä olemmehan vielä vaan poika ja tyttö", sanoi Mari tuskin nauruansa hilliten.

"Mutta me voimme pian tulla mieheksi ja vaimoksi" vakuutti Matti suurella varmuudella.

"Se saattaa kyllä olla mahdollista", sanoi Mari isosti ja nauroi että oikeen ajeli; "mutta", lisäsi hän hiljempää, "ei koskaan sinun kanssasi"

Sillä aikaa kun nuot kaikki tapahtuivat, olivat Mäkelän Mauno ja Marttalan Erkki tehneet kaupat aivan valmiiksi. Erkin oli ehdottomasti suostuminen, ett'ei hän tahdo miniättensä myötäjäisiä ennen Mäkelän vanhusten kuolemaa, sillä hän tunsi Maunon luonnon, ettei hän peruuta sanojaan, ja niin oli kaupat lopullisesti sujuneet hyvin.

"Kylläpä nuo kaupat ovat muutoin valmiit, mutta mitä siitä morsian sanoo?" liehtasi Erkki hyvillään, vaikka hän samassa oli ikäänkuin vähän peloissaan.

"Morsiamesta ei ole puhettakaan; hän on hyvä tyttö eikä ole koskaan vielä minulle vastusta tehnyt; hänen mieltään ei tarvitse kysyä", sanoi Mauno jyrkästi.

"Eikö helkkarissa, kuule Mauno! ei se sovi ett'ei morsiamen mieli-alaakin kuunnella, sillä onhan hänelläkin osa asiassa. Minä olen kysynyt pojaltani ja tiedän hänen ilolla ottavan tarjouksen vastaan. Eihän meidän vanhain ilokaan ole muutoin täydellinen, ellemme näe lastemme onnellisina syöksähtävän toisiensa syliin. Käsketään heidät molemmat tänne ja ilmoitetaan heille heidän onnensa ja annetaan morsiamelle kihlat, jotka eivät suinkaan ole vähäiset", esitellä lorotteli Erkki.

"Saapa heidät käskeä tänne, asian ilmoittamista, vaan ei suostumusta varten", sanoi Mauno jyrkästi.

Kamarin ovi oli lukittu, jossa nuot tähdelliset keskustelut olivat pidetyt. Erkki avasi lukitun oven ja astui tupaan, jossa nuoret olivat.

"He, he hee! Täälläpä nuoret istuvat ja miettivät niin ujon näköisinä. No, no, se asia sietääkin hieman miettimistä, sillä luulenpa teidän kohtapuolisesti tietävän, mistä kysymys on. Tulkaapas, Matti ja Mari tänne kamariin, niin siellä saatte vielä lisää kuulla, he, he hee!" hövelsi ja hekotti Erkki.

Vaikka Mari oli niin lujamielinen, rupesi kuitenkin hänen sydämensä vapisemaan tuon käskyn kuultuaan. Hän tiesi, että se oli isän käsky, jota oli totteleminen. Ensikerran eläessään oli hänen asettautuminen jyrkkänä isänsä käskeviä mielipiteitä vastaan. Hänen oli tunnustaminen julkisesti oman sydämensä päätökset ja semmoiset päätökset, joista ei ollut kellään aavistustakaan ja joita aivan varmaan kohtaa ankara vastarinta. -- Lapsen velvollisuus vanhempaansa kohtaan ja oman sydämen vaatimus ja vakuutus taisteli nyt alkutaisteloaan Marin sydämessä -- hetki oli lähellä, joka myrskyn tavalla oli ratkaiseva hänen edessä olevan elämänsä kohtalon -- oliko ihme jos Mari hieman vapisi ja punasteli?

Molemmat kutsutut menivät kutsujan kanssa lukittuun kamariin; neljä henkilöä oli nyt siellä: Mauno, Erkki ja sulhasen ja morsiamen kokelaat.

Mari seisahtui ujona ja punastuneena ovipieleen, mutta Matti mennä hyömelsi ja istui saman pöydän päässä olevalle tuolille, jonka toisessa päässä Mauno istui; siinä alkoi hän kaivaa esille hopeaheloitettua merenvaha-piippuansa ja tupakka-kukkaroansa, ja alkoi täyttää piippuansa. Mauno istui äänettömänä, synkän ja päättäväisen näköisenä, otsa vähän rypyssä. Erkki käveli edestakaisin lattialla ja näytti vähän levottomalta, mutta ei hänkään puhunut ensi tuokiossa mitään.

"He, he, he hee! Tuon kauniimpaa paria ei voi koskaan löytyä. Saakeli soikoon, Mari on kaunis morsian, sanon minä, eikä Mattikaan ole kauneutta ja uljuutta vailla", rupesi Erkki hälisemään lyhyen vaitiolemisen perästä.

"Niin, tässä tapahtuu kihlaus, sinun ja Marttalan Matin välillä, joka on sinulle ilmoitettava", sanoi Mauno Marille, oikasten itsensä suorempaan asemaan ja kohottaen kaarevat, mustat ja tuuheat kulmakarvansa.

"Minkäänlaista kihlausta ei tässä voi tulla kysymykseen", sanoi Mari ujosti, ja hänen äänensä värähti.

"Ja minkä vuoksi ei? jos saan luvan kysyä", sanoi Mauno ja oikasi taas itseään vähän suoremmaksi, mutta samassa hän rypisti noita mahtavia kulmakarvojansa.

"Minä olen sydämeni antanut toiselle", sanoi Mari, ja hän alkoi saada takaisin rohkeutensa ja mielenmalttinsa.

"Olet sydämesi antanut toiselle ja kenenkä luvalla?" sanoi Mauno ja kavahti pystöön.

"Älkää vihastuko isä! Minä en voinut toisin tehdä", sanoi Mari.

"Joutavia loruja, mutta kuka on hän, josta niin kuvauksellisesti puhut?" kysyi Mauno tuimasti.

"Minä en ole aikonut koskaan hävetä sydämeni voittaneen nimeä; hän on -- Tintta Jaakko", sanoi Mari ja hän seisoi siinä niin uljaan ja viattoman näköisenä, tyyneenä ja malttavana!

Syvä ja pitkällinen äänettömyys seurasi Marin lausetta. Erkki lakkasi kävelemästä ja Matti unhotti vetää savuja piipustansa; se sammui.

"Sinä olet ajattelematon tyttö. -- Tintta Jaakolle! -- kerjäläiselle, viiripää juopolle, roistolle minä antaisin tyttäreni -- ajattele!" puhkesi Mauno viimein sanomaan.

"Minä olen, isä kulta, ajatellut sitä asiaa kenties liiaksikin", sanoi Mari.

"Et saa vastustaa ainoatakaan sanaa. Sinun on paikalla peräyttäminen sanasi ja yhdistyminen Marttalan Matin, tämän kelpo pojan kanssa", sanoi Mauno ja hänen äänensä oikein kähisi harmista ja vihasta.

"Ihmisen kelvollisuutta ei voi, isä kulta, todistaa ennenkuin kunkin kuoleman jälkeen. Kumpaankaan ehdotukseenne, isä, en voi suostua, en toisen hylkäämiseen, enkä toisen kansa yhtymiseen, niin mielelläni kuin sen teidän tähtenne vielä tekisinkin, sillä se olisi tuntoani vastaan. -- Tässä minä isä olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Mari lujasti.

Mauno hypähti seisomaan ja meni Erkin eteen ja sanoi: "Teidän täytyy tällä kerralla lähteä, sen vissempää saamatta. Te kuulette, että asiat ovat vähän kallellaan; tahdon ne tytön kanssa kahdenkesken oikaista. Heittäkää kihlanne tänne, minä vastaan niistä. Hakekaa puhemiehenne ja menkää; saammehan vasta liiemmin asiasta puhua".

Erkki ja Matti lähtivät. Erkki oli kadottanut puhelahjastaan ainakin puolen ja Matti katsoi toisen verran karsaampaan, katsellessaan alinomaa alaspäin. He lähtivät.

"No miten se asia nyt päättyi?" kysyi puhemies heidän tiellä mennessään

"Kyllä se hyvin päättyi, kyllä se päättyi hyvin", sopersi Erkki hajamielisenä.

"Tottelematoin! Kehtasit häväistä minun ja itsesi", sanoi Mauno tyttärelleen, toisien mentyä.

Mari ei vastannut mitään.

"Sinun on totteleminen tahtoani ja Matti ottaminen, ja varo ett'et virkkaa kenellekään koko roistosta mitään, niin asia raukee siihen."

"Rakas isä, minä rukoilen teitä. Kaikissa muissa asioissa tottelen teitä lapsellisella alttiudella, mutta tässä en voi. Minä olen tarkoin harkinnut tätä asiaa, ja kaikkine virheineenkin olen Jaakon huomannut Mattia paremmaksi; Jaakossa on etenevä, parantuva mies, Matissa takeneva, huononeva", sanoi Mari ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

"Sen enempää en sinulle puhu. Sinulla ei ole enään isää, eikä minulla lasta tämän hetken perästä. Lähde pois paikalla silmieni edestä, mutta lähde tyhjänä, isältäsi hyljättynä, tottelemattomana heittiönä, ja mene, kunnes tahdot. Mutta älä koskaan sano omalta lapseltaan särjettyä Mäkelän Maunoa isäksesi, kelvotoin", sanoi Mauno värisevin äänin ja lähti pois.

V.

Kovia, voitollisia aikoja.

Eräänä päivänä nähtiin erään nuoren tytön kävelevän kylän läpi; Mäkelästä tuli hän ja samosi Korpelaa kohden, vähäinen vaatemytty kainalossa. Se päivä, jona tuo matkustaja nähtiin, oli toinen päivä siitä, kun Marttalan Erkki oli poikineen Mäkelässä kihlajaisten hommassa. Mäkelän Marihan se oli, tuo matkustaja. Hän riensi nyt pois kodistansa eli oikeammin sanoen, entisestä kodistansa, sillä semmoista ei hänellä ollut nyt olemassakaan. Pois, pois riensi hän nyt lapsuuden kodista, isän rikkaasta kodista, köyhänä, perinnöttömänä, isältä hyljättynä. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta turvaa maailmassa, kuin tuo sydän, joka oli hänelle luvannut alttiiksi antavaista uskollisuutta ja uhraavaisuutta, kuolemaansa asti. Mari oli kerran ennustanut Jaakolle, että kyllä hänestä vielä mies tulee, nyt meni Mari koettelemaan, onko hänestä tullut mies. Voi voi Mari! Paljon sinä uhrasit, paljon sinä uskalsit.

Me jätimme Marin kotiinsa ja tiedämme, mitä hänen isänsä hänelle viimeksi sanoi. Sen koommin ei Mari nähnyt isäänsä. Kamariinsa, lukon taa sulkeutui hän. Mari oli oppinut tuntemaan isänsä, oli oppinut tietämään mitä hänen sanansa, päätöksensä ja käskynsä merkitsivät. Hän ei etsinyt isältänsä armoa, sillä hän tiesi, ett'ei sitä tule.

Tuon ankaran poislähtö-käskyn isältään saatuansa meni Mari äitinsä tykö. Kosiomiesten niin äkkinäisestä ja nolosta poislähtemisestä oli emäntä jo aavistanut, ett'eivät asiat taida aivan hyvästi olla. Hän oli levottoman ja kalpean näköinen ja oli jo kauvan koettanut saada selkoa asiain menosta, mutta turhaan, sillä emäntä oli ainoa koko talossa, jolle isäntä kaikkein vähimmin selitti asioitaan.

"Mitenkä nyt on, Mari, asiat?" kysyi äiti alakuloisesti, kun Mari tuli huoneesen.

"Huonosti äiti-kulta", sanoi Mari nolosti.

"Sinä et siis suostunut heidän tarjoukseensa?" kysyi äiti.

"En minä sitä voinut tehdä, äiti-kulta", sanoi Mari.

"Kiitos Jumalan! Minä pelkäsin sinun suostuvan; en luullut sinulla olevan sitä rohkeutta, että olisit vastaan pannut, jos ei asia olisi mieluisesi ollut. Kauvan on minun mielessäni ollut salainen aavistus, ettei Marttalan Matin elämän kumppani tule onnelliseksi", sanoi äiti.

Mari avasi äidilleen sydämensä. Hän kertoi kenelle hän on sydämensä antanut, kuinka hän sen julkisesti ilmoitti kosioille ja isälleen, kuinka hän seisoi lujan isänsä kanssa kahdenkesken ollessaan, ja kuinka isä oli hänet ajanut pois kotoaan tyhjin käsin.

"Tunnustaa täytyy, ett'et sinä ole toimella valinnut, rakas lapseni. Rivo, viinaan menevä nuorukainen on Jaakko ja päälliseksi köyhä, ja köyhyys ei ole mikään hauska kumppani ihmiselle tässä maailmassa. En tällä tahdo sanoa että ihmisen tulee välttämättömästi olla rikkaan, enkä sitä, että rikkaus on ihmisen suurin onni, mutta jos ihmisellä on jokapäiväisen elämän tarpeet, hyvän kumppanin ohessa, niin se ei suinkaan pilaisi asiaa", puheli äiti surumielin.

"Rakas äiti! Te ette tunne Jaakkoa; te tuomitsette väärin häntä. Jaakolla on sekä tahtoa että voimaa parantaa itseänsä ja kukistaa niitä intohimoja, jotka häneen ovat päässeet vähissä määrin juurtumaan. Sitä vastaan näen minä enimmän osan nuoria miehiä vaipuvan yhä syvemmälle, alituisesti käsillä-olevaan turmelukseen; he vajoavat, mutta Jaakko nousee. Hänellä on hellä ja tunnollinen sydän; Jaakko on hyvä mies, äiti-kulta", puheli Mari innokkaasti.

"Saattaa niin olla, lapsi kultani, saattaa niin olla. Miksi minä pakkaisin sekaantumaan kenenkään sydänten asioihin. Oli minullakin kerran sydän, joka osasi rakastaa, mutta minä pakoitettiin vast... En minä tahdo pakoittaa sinua -- paras on tehdä mitä sydän sanoo, sillä ei ihminen ole aina onnellinen rikkauksienkaan keskellä. Minä heitän asiasi Jumalan haltuun; Hän kyllä voipi vähäiseenkin leipäpalaan sekoittaa tyytyväisyyden, ja se on enempi kylmää rikkautta. Mutta köyhyyttä ja puutetta tulet sinä, Mari, paljon kärsimään, sillä tiedä se, että isäsi pitää sanansa, hän ei anna sinulle tinasta neulaa, vaikka paikalla kuolisit, ja minä olen niin voimatoin", puheli äiti.

"Sen minä kyllä uskon, että isässä on miestä pitämään sanansa. Tiedän senkin, että saamme monta kovaa kokea, mutta toivon Jumalan meitä auttavan, vaikka isä on minun hyljännyt. Minä en sure yhtään, paremmin olen iloissani, sillä minä olen voittanut tarkoitukseni, joka kauvan on ollut mielessäni. Hyvästi rakas äiti!" sanoi Mari ja tarttui äitinsä käteen kiinni.

"Älä vielä lähde, rakas lapseni, älä vielä lähde! Ole vielä toki yötäkään kotona! Minä koetan lepyttää isääsi ja pyytää, ett'ei hän ajaisi sinua pois kotoa, minun on niin paha -- älä lähde vielä, Mari!" puheli ja hätäili lyöty äiti.

"Rakas äiti! Älkää vaivatko itseänne, älkää rakentako turhia toivoja itsellenne, sillä isä ei peruuta kerran tehtyä päätöstänsä", pyyteli Mari.

"Kuinkas muutoin, eipähän ilman, mitenkäs minä saisin omantuntoni vaikenemaan, jos en mitään koettaisi tehdä eduksesi", sanoi äiti.

Hän lähti paikalla pyrkimään miehensä puheille. Hän meni lukitun oven taa ja rupesi sitä hiljaa kolkuttamaan, väliin tarkasti kuunnellen. Kun ei tuosta ollut apua, rupesi hän pyytelemään. "Mauno, Mauno, avaa ovi! Kuulitko Mauno? Avaa nyt, en minä kauvan sinua vaivaa", rukoili hän ehtimiseen.

Vihdoinkin aukesi ovi ja emäntä astui kamariin.

"Vieläkö hän on täällä, tuo minun ja itsensä häväisijä?" kysyi Mauno kolkosti.

"Vielä hän on kotona, ei hän ole vielä mennyt, se raukka. Hän on kyllä, kuulen ma, paneunut tahtoasi vastaan, mutta älä häntä kuitenkaan aja pois kotoa. Hän on ainoa lapsemme, ja kuka meitä lohduttelisi vanhoilla päivillämme, kun tuon noin lempeän, ainoan lapsemme ajaisit pois. Eihän hän ole koskaan ennen pahoittanut mieltäsi. Anna nyt vihasi lauhtua ja anna Marin olla kotona. Voi kuule Mauno! Onhan hän oma lapsesi!" rukoili lapsensa etua valvova äiti.

Maunon otsa rypistyi. "Minulla ei ole lasta. -- Laita niin, ett'ei minun tarvitse häntä enään koskaan nähdä", sanoi hän sitten kolkosti.

Murrettu, puoleton äiti lähti sen käskyn kanssa pois.

Kun hän tuli Marin tykö, purskahti hän katkeraan itkuun.

"Kova on isäsi, voimatoin on äitisi", sanoi hän itkunsa seasta.

"Tiesinhän minä sen", sanoi Mari ja koki lohdutella murheellista äitiänsä.

Äiti rukoili kovin tytärtänsä, että hän olisi vielä yötä kotona ja vasta huomenna lähtisi. Siihen suostui Marikin ja ylis-kamari sovittiin yön ajaksi hänen turvapaikaksensa isän vihaa vastaan.

"Joko hän on mennyt?" kysyi Mauno, kun emäntä tuli hiljan illalla illallistansa syömään.

"Jo, jo hän on mennyt. Voi, voi sinua Mauno! Sinä ryöstit minulta ainoan lapsen", sanoi emäntä, vapisevalla äänellä.

Mauno ei sanonut mitään, sillä hänen tapansa ei ollut semmoisiin mitään vastata.

Seuraavana päivänä kun väki meni työhön, lähti Mari. Sitä ennen oli murheellinen ja hellä äitinsä halaillut ja syleillyt häntä ja kastellut kuumilla kyyneleillä ainoata ja tuolla lailla kotoansa pois lähtevää lastansa. "Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän viimeiseksi jäähyväiseksi.