Chapter 5

Me olemme nähneet Marin jo kulkemassa, nyytti kainalossa, pitkin kylää. Hän meni nyt Korpelaan. Viime iltana oli Jaakko, emännän välityksellä, saanut tavata Marin. Siellä hän kuuli miten asiat olivat kulkeneet. Jaakko ei suinkaan ollut suruissaan noista tapahtumista, sillä niiden kautta hän oli juuri saanut mitä oli toivonut. Iloisella mielellä lähti hän heti Korpelaan. Siellä hän avasi sydämensä isännälle ja kertoi hänelle koko asian. Sitten pyysi hän, että isäntä ottaisi Marin taloonsa, niinkuin palveluspiian. -- Jaakko oli nyt ensikerran elämässään pitämässä huolta yhteisestä elämästä.

Korpelan isäntä kummastui suuresti, kuullessaan, kuinka suuret tuumat Jaakolla oli, mutta lupasi ottaa Marin vastaan, niinkuin oman lapsensa. Kumminkaan ei Korpelan isäntä uskonut Mäkelän Maunon kovin kauvan pysyvän päätöksessään, ja hän lupasi ruveta välittäjäksi; Korpelan isäntä ei tuntenut Maunoa, ei ainakaan tarkkaan. Korpelan isäntä piti paljon Jaakosta, ja sentähden ei hän pitänyt lopen sitä minään erinomaisena kummana, jos Jaakko naisikin Marin ja jos Mäkelän Maunokin vihdoin myöntyisi.

Kun Jaakko sai Marille sijapaikan tietoonsa, juoksi hän kohta Mäkelään Marille ilmoittamaan, ja siten tiesi hän samota Korpelaan.

Samana päivänä kun Mari lähti kotoaan, tuli Marttalan Erkki Mäkelään, tietämään miten asiat isän ja tytön välillä päättyivät. Erkki ei ollut nyt liiaksi puhelias, eikä ollenkaan hekotuksen tuulella. Heti kun hän tuli Maunon kamariin, otti Mauno kaapistaan arvokkaan näköisen tavaramytyn, ojensi sen Erkille ja sanoi: "tässä on kihlanne, pankaa ne mihin tahdotte".

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Erkki ällistyen.

"Merkitys on aivan asian mukainen: te saatte kihlanne takaisin", sanoi Mauno.

"Eikö naimisesta sitten tulekaan mitään?"

"Te saatte naida tahi olla naimatta, aivan mielenne mukaan, minun ei tule koko asiaan mitään."

"Mitenkä? Isän ei tule lapsensa naimiseen mitään!"

"Minulla ei ole enään lasta", sanoi Mauno synkästi.

"Mitä tämä nyt on, onko Mari kuollut?"

"Luultavasti hän vielä elää, mutta hänellä ei ole enää isää, enemmän kuin minullakaan lasta, ei hänellä ole kotoa, ei perintöä; minä olen hänen ajanut pois kotoa, ymmärrätkö" sanoi Mauno jäykästi.

"No saakeli! Mihinkäs sinun talosi ja tavarasi joutuvat kuolemasi jälkeen?" kysyi Erkki ällistyen.

"Luultavasti ne eivät tule sinulle, eikä sinun pojallesi", sanoi Mauno jyrkästi, sillä hän rupesi huomaamaan, millä perustuksella nuo Erkin naima-tuumat olivat.

Erkki tuli nyt niinkuin puusta pudonneeksi. Vaikka hän oli niin puheliasta laatua, ei hänellä ollut sanaa suuhun tulevaa; mykkänä sieppasi hän Maunon tarjoamat poikansa kihlat ja lähti pois.

Kun Erkki pääsi kotiaan, oli Matti häntä heti vastassa, kyselemässä ja tietoja ottamassa Mäkelän nykyisistä kuulumisista.

"No, millä tuulella nyt Mäkelän Mari oli?" kysyi hän heti isältään.

"Mäkelässä ei ole enään Maria."

"No, hitto vieköön! Missäs hän on?"

"Isänsä on hänet ajanut perinnöttä pois kotoaan."

"Pois kotoaan? Ja minkä vuoksi?"

"Sentähden kun ei hän luopunut Tintta-Jaakosta ja ottanut sinua."

"Missä Mari sitten nyt on?"

"Olen kuullut hänen ruvenneen Korpelaan palvelukseen."

"Hah, hah, haa! Mukava muutos kauniille ja rikkaalle itsepintaiselle! Mutta jumaliste, tuo muutos on minulle eduksi", sanoi sitte Matti, hiukan mietittyään.

"Mitä mietit?"

"Mietinpä lähteä Maria köyhänä kosimaan, nyt hän varmaan ottaa minut."

"Riivattu, mitä puhut? Mitä tuolla köyhällä rotalla tekisit?" sanoi isä säikähtäen ja kauhistuksissaan.

"Mari on kaunis tyttö, hän miellyttää minua; minulla on kyllä rikkautta; jos Mari onkin köyhä. Minä lähden paikalla häntä kosimaan", intteli Matti.

"Koetasta, riivattu. Nälkää ja köyhyyttä ei saa tuoda minkään kautta meidän taloon. Vai tahdotko, että minäkin ajan sinun pois talostani, yhtä köyhänä kuin Marikin on? Naipas sitten tuo köyhä Mari, jos tahdot", hätäili isä kirvelevällä sydämellä.

"Menen kun menenkin; kukapa muu teidät perii kuolemanne jälkeen kuin minä", sanoi Matti, eikä ollenkaan totellut isänsä kieltoa; hän ei totellut sitä paljon koskaan, sillä hän oli lellittelemällä kasvatettu.

Erilaiset tunteet olivat nyt isällä ja pojalla. Isä pelkäsi ja hätäili, että tuo tottelematoin poika ainakin tuopi tuon köyhäksi tehdyn Marin heidän taloonsa ja köyhyys, puutokset ja viheliäisyys tulee vissimmästi hänen kanssaan. Poika taas oli iloinen, että oikein käsiään hykerteli, sillä hän nyt luuli varmaksi, että Mari hylkää Jaakon ja iloiten ottaa hänet; he eivät tunteneet kumpikaan Maria.

Matti alkoi panna parasta päälleen, valkeinta varrelleen, lähteäkseen Korpelaan, Maria kosimaan; hän otti mukaansa taskukellonsa ja hopealla heloitettua piippua, siihen kuuluvaa tupakkakukkaroa ei myöskään unhoitettu. Nuot olivat Matin mielestä erinomaisen mahtipontiset arvon ja rikkauksien merkit. Kaikki reilaan saatuansa, lähti hän.

Oli pimeä syys-ilta ja kirkas takkavalkea palaa lekotteli iloisesti Korpelan takassa; sen valolla ja ääressä teki talon akkaväki käsitöitään; heidän joukossaan oli Marikin ja kehräsi valkeita, hienoja villoja. Vähän taaempana veistelivät miehet vuoden ajalla tarvittavien tarviskalujen raaka-aineita kuivaamaan. Puhe-vaihtelo oli iloisessa ja vilkkaassa käynnissä väen kesken, sillä he olivat kaikin iloisia ja toisiaan rakastavaisia ihmisiä.

Semmoinen oli Korpelan sisällinen asu ja tila silloin, kun ovi aukeni ja Marttalan Matti astui tupaan. Hän oli kaikessa loistossaan: musta, tehtaan verasta tehty liivi oli leveästi auki, melkein lievettään myöten, jonka aukon täytti hyvin röyhelletty, valkoinen, tärkätty ja silitetty kauluri. Liivin päällä riippui paksu ja nähtävästi tätä tilaisuutta varten puhdistettu ja kiiltäväksi hivutettu pronssinen taskukellon kaularihma, joka johtui vasemman-puoliseen liivin lakkariin. Lakkarista taas riippui pari vankkaa, kiilloitettua messinki-eräsintä, joiden alapäissä heilui senkin seitsemän avainta ja muuta koristetta, joiden seassa pari oikein aika hopeaista levyä. Tuo hopeahelainen piippu oli hänellä oikeassa kädessä. Kun vielä mainitsen, että hänellä oli musta, tehtaan verasta tehty takki ja pitkävartiset, punaisella nahalla suullistetut, rasvanahkaiset anturasaappaat jaloissa, niin on tuon toista kertaa yrittävän kosian asu melkein tarkkaan kerrottu.

Kun hän tuli huoneesen, käveli hän juhlallisesti keskelle lattiaa ja katseli arvokkaasti ympärillensä, luultavasti tiedustellaksensa, josko häntä huomataan. Sitte otti hän juhlallisesti piippunsa ja tupakkakukkaronsa esille ja alkoi täyttää piippuaan. Hänellä kyllä oli tulitikkuja, mutta hän katsoi edullisemmaksi tällä kerralla sytyttää piippunsa takkavalkeasta. Hän käveli takan tykö, otti pitkän päreen ja kuurotti sillä hyvin kaukaa valkeaa. Seuraus tuosta kuurottamisesta oli se, että hän joutui itse hyvin kumarruksiin. Tarkoitus oli voitettu, sillä nuot moni-avaimiset kellon peräsimet irtautuivat rinnasta ja heiluivat ja kalisivat toisiansa vastaan; naiset, ja Mari erittäinkin, olivat nähneet tuon heiluvan, kahisevan ja valkean näöllä kimaltelevan avainkimpun, niinkuin Matti oli tarkoittanutkin. Mutta lieneekö hän tuolla arvonsa merkkien näyttelemisellä voittanut päätarkoitustansa, koska naiset katsoa vilauttivat toisiansa silmiin ja koska heidän suunsa vetäysi vienoon ilve-hymyyn?

Kun Matti oli saanut piippuunsa valkean, istui hän likelle Maria ja veteli savuja.

Kukaan ei puhunut mitään.

"Miten sinä, Mari, olet tänne tullut?" kysyi vihdoin Matti puheen aluksi.

"Jaloillani, tietysti, niinkuin sinäkin."

"Minulla olisi sinulle kahdenkeskistä asiaa, Mari!"

"Mutta minulla ei ole sinulle."

"Saanko sitten luvan puhua kaikkien kuullen?"

"Miks'et"

"Sinä olet ajettu pois kotoasi?"

"Niin olen."

"Olet siis köyhä?"

"Niin köyhä kuin vaan joku saattaa olla."

"Mutta minä olen rikas."

"Mitä se tähän kuuluu?"

"Kuuluupa niinkin se asiaan, kuulehan vaan, sinä pikku juonikko! Sinä olet köyhä, minä rikas, tule meille leipää syömään, meilläpä tuota näyttää olevan", esitteli Matti.

"Kylläpä minulle on leipää tässäkin talossa", sanoi Mari vähän suutuksissaan.

"Ei, mutta sinä et ymmärrä. Suoraan sanoen: minä olen tullut tänne sitä varten, että naisin sinut; luulisin sinulle sen nyt hyvin sopivan, kun olet köyhä", selitti Matti.

"Siitä ei tule mitään, ei koskaan. Oletko niin typerä, että luulet rikkautesi olevan minulle mistään arvosta? Mene, hävytöin, tiehesi ja anna minun olla rauhassa!" sanoi Mari puoli-suuttuneena tuosta hävyttömästä ja tyhmästä puheesta.

"Mutta minä pidän sinusta", sanoi Matti, yhä pitkittäen asiaansa.

"Mutta minä en pidä sinusta", sanoi Mari.

"Mitä? Etkö nytkään vielä pidä minua tuon köyhän rotan, Tintta-karhunkaan veroisena?" sanoi Matti hävyttömästi.

"Hävytöin tomppeli! Sinä et ole missään suhteessa Jaakon veroinen; vaikka sinulla olisi vuori kultaa vieressäsi, en sittenkään vaihettaisi Jaakkoa sinuun. Mene hävytöin!" sanoi Mari kauhistuen.

"Jassoo! Sinä pidät minua pilkkanasi, kerjäläinen, mutta sen minä sanon, ett'et minua intiksesi pilkkaa", rupesi Matti uhottelemaan.

"Jo nyt menee liika kauvas! Ole, Matti, ihmisittäin ja mene kauniisti kotiasi!" puhkesi Korpelan isäntä sanomaan.

"Teidän ei tule kenenkään minuun mitään, minä saan olla ja mennä kuinka itse tahdon; te olette kaikki kerjäläisiä", huusi Matti ja potkasi samassa lavitsan kumoon!

"Sinä käytät itsesi, Matti, nyt hyvin sopimattomasti! Olisit oikeastaan ulospantava mies, mutten minä viitsi ruveta sinun kanssasi ottelemaan", sanoi isäntä.

"Minä ulos! Sitä miestä ei tule, joka minun ulos voipi panna", uhotteli Matti ja rupesi hyppelemään lattialla.

Samassa astui Jaakko tupaan. Hän oli päivätyön päätettyä lähtenyt iltamalla katsomaan, kuinka Mari voipi ensimmäisinä päivinä vieraissa, ja muita asioitansa toimimaan.

Kun Matti huomasi Jaakon, raivostui hän vielä hullummin.

"Luuletko että minä sinua pelkään, Tintta-karhu", huusi hän Jaakolle.

"No miksi sinun minua pitäisi peljätä?" sanoi Jaakko levollisena ja katsoi tuvassa olijain silmiin, tutaksensa, miten asiat oikeastaan ovat.

"Sitä te kyllä, kerjäläiset, odottaisitte, että pelkäisin, mutta minä en pelkää, vaikka tulisi koko lauma karhuja vastaan", terjui Matti.

"Vie, Jaakko, tuo heittiö kauniisti ulos!" sanoi isäntä.

Kahdesti ei tarvinnut Jaakkoa käskeä. Hän meni oitis tuon raivostuneen ja terjuvan kosijan tykö, otti häneen syliksi kiinni, nosti kohoksi ja kantoi hänen sätkivänä ja kiemuroivana ovesta ulos; sen tehtyään palasi hän levollisena tupaan. Matti koetti pauhata vielä tovin ulkopuolella, vaan sisään ei hän uskaltanut pyrkiä, kun tuo vankka Tintta-karhu oli siellä, joka hänelle oli niin monta tappoa antanut hänen yrityksissään; aikansa möykättyään, meni hän pois.

Jaakko nyhjäsi isäntää sivu kulkiessaan ja käveli isännän kamaria kohden; isäntä arvasi Jaakolla olevan itsellensä asiaa ja seurasi perässä. Siellä kun oltiin kahden kesken, pyysi Jaakko isäntää puhemieheksi. Isäntä suostui pyyntöön ilolla ja lupasi laittaa heidät ensi pyhänä kuulutuksille.

Vaikka Korpelan isäntä hyvin kyllä tiesi, minkälaisen vastuun hän saa Mäkelän isännältä, katsoi hän kuitenkin kohtuulliseksi, sekä omasta että Jaakon ja Marin puolesta, käydä Mäkelänkin vanhemmilta kysymässä, mitä he asiasta ajattelivat, ja samassa toivoi hän saavansa ehkä taivutetuksi Mäkelän jäykän isännän leppymään ja ottamaan tyttärensä ja tulevan vävynsä kotiansa. Seuraavana iltana lähti hän noiden raskasten asiainsa kanssa Mäkelään.

Sinne tultuaan istui hän, hyvän päivän sanottuaan, penkille. Mauno tuli häntä tervehtimään.

"Mikäs kumma teidät on tänne tuonut?" sanoi Mauno vähän ällistyksissään, sillä nuo miehet eivät olleet juuri usein yksissä olleet, erilaiset luonteet kun heillä oli.

"On minulla erityistä asiaa teille ja emännälle, jonka tähden pyytäisin saada teitä kolmenkesken puhutella!" sanoi Korpelan isäntä.

"Tulkaa tänne kamariin!" sanoi Mauno ja alkoi kävellä kamariansa kohden; Korpelan isäntä ja talon emäntä seurasivat jäljessä.

"Ja asianne sitten?" sanoi Mauno kamariin tultuansa, samassa kääntyen vieraasensa päin.

"Onhan minulla asiaa, olen -- minä olen puhemiehenä. Ainoa tyttärenne, Mari, ja Jaakko Tinttala aikovat mennä keskenänsä naimisiin, jonka tähden tulin teidän mieltänne asiassa tietelemään", sanoi Korpelan isäntä.

"Minulla ei ole enään tytärtä, minulta ei tarvitse mitään semmoista kysyä, itsekukin tehköön niinkuin parhaaksi näkyy", sanoi Mauno, kulmiaan rypistäen.

"Teillä on kuitenkin lapsi, tuo herttainen Mari, vaikka kohta olette hänen pois tyköänne ajaneet. Eikö kävisi taas laatuun, että peruuttaisitte käskynne ja ottaisitte tyttärenne ja tulevan vävynne kotiinne takaisin?" esitteli Korpelan isäntä.

"Tyttö on ollut tottelematoin minua kohtaan", sanoi Mauno.

"Kenties yhden ainoan kerran eläessään, mutta hän ei voinut toisin tehdä, ei voinut toisin tehdä sydämensä vaatimuksien ja omantuntonsa tähden, sillä tunnon ja sydämen vakuutukset ovat ihmiselle sekä lujimmat että pyhimmät. Tuon vakuutuksensa voimasta pani Marikin elämänsä alttiiksi, sen voimasta rohkeni hän paneutua teidän lujaa tahtoanne vastaan; hänellä on luja asioiden tutkimus- ja päättämiskyky; hänen omituiset asiansa eivät ole muiden päätäntö-vallassa, siis: hänen suonissaan juoksee isänsä verta. Jos hän Jaakon valitsi elämänsä kumppaniksi, ei ole mielestäni ollenkaan kumma, sillä hänessä on enemmän miestä kuin luullaankaan", puheli puhemies.

"Teidän ei ole tarvis häntä minulle ylistää; onneksi tunnen hänen liiaksikin hyvin: juoppo, riitaisa roisto", sanoi Mauno.

"On kyllä tosi, että nuoruudessa saadun huonon kasvatuksen jäljet pistävät hänestä esiin useammasti kuin suotava olisi, mutta nuot puuskat ovat harvenemassa, eivätkä suinkaan enenemässä, ja se on ihmiselle hyvä merkki. Hänellä on hyvät luonnonlahjat ja tunnollinen sydän ja hän taistelee parast'aikaa, niinkuin minä luulen, voitollista taisteloa paheitansa vastaan; hänestä tulee, luulen ma, kerran vielä hyvä ja kunnioitettava mies. Minun luullakseni olisi teille itsellennekin eduksi, kun ottaisitte heidät yhtenä kotiinne", puheli Korpelan isäntä edelleen.

Pitkään aikaan ei Mauno vastannut mitään.

"Kuulitko, Mauno, mitä Korpelan isäntä puhui? Eikö asia ole niinkuin hän sanoi? Ota, hyvä Mauno, heidät kotiin, minunkin olisi sitten niin hyvä olla; tee nyt niin Mauno! -- Jaakko on kelpo mies", ehätti emäntä rukoilemaan.

Mauno ei vastannut nytkään mitään. Hän katsoi alasluoduilla silmillä yhteen ja samaan paikkaan: hänenkin rintansa aaltoili ja hän hengitti raskaammin kuin tavallisesti.

"Miehen tulee pitää sanansa; joka on tehty, se on tehty ja tehty seisoo. Ei siitä asiasta enään sanaakaan; onko teillä vielä jotain muuta sanottavaa?" sanoi Mauno vihdoin jäykästi, samassa nousten ylös, oikaisten itsensä hyvin ryhdikkääksi ja katsoen kiinteästi Korpelan isäntää silmiin.

Luultavasti taisteli Mauno kovaa sisällistä taistelua tuona äänettömänä hetkenään. Korpelan isännän järkevä ja totuuteen perustettu puhe lienee eloon herättänyt hänessä luonnollisen vanhemman rakkauden lastansa kohtaan, joka rakkaus tuossa miehekkäässä povessa taisteli hänen jäykkää ja lujaa luonnettansa vastaan. Kaksi kovaa asiaa oli nyt vastakkain Maunon sydämessä, nimittäin: vanhimman rakkaus ja kunniasana, vaikk'ei kunniateko, joka tuon sanan voimasta oli tehty. Hän antoi jälkimmäisen voittaa, antoi totuuden ja oikeuden sortua väärän teon ja mielipiteen alle, piti väärin sanotun sanansa, väärin tehdyn tekonsa oikeampana, piti pyhempänä omantunnon ääntä ja vanhimman rakkautta ja velvollisuutta -- niin, antoi pahan voittaa hyvän.

Kun Korpelan isäntä oli ilmoittanut, ett'ei hänellä ole muuta sanottavaa, lähti Mauno paikalla pois huoneesta. Emäntä ja tuo onnistumaton puhemies ymmärsivät aivan hyvin, mitä nuot Maunon sanat sisälsivät. Heti Maunon mentyä, pillahti emäntä katkeraan itkuun ja Korpelan isäntä lähti jotenkin raskaalla mielellä pois.

Kun hän tuli kotiaan, vei hän heti Jaakon ja Marin kahdenkesken. Siellä ilmoitti hän surumielin heille, kuinka huonosti tuo hänen puhemies- ja sovitusyrityksensä oli käynyt. Jaakossa synnytti tuo tieto ankaran surumielisyyden, sillä hän toivoi asiat kääntyvän hyvälle kannalle Korpelan isännän välityksen kautta. Marissa ei tuo uutinen vaikuttanut kovin suurta mielipahaa, sillä hän tunsi isänsä luonteen, mutta kappaletta alakuloisemmaksi tuli hänkin kappaleeksi aikaa.

"Tiesinhän minä sen: isä ei peruuta sanojaan", sanoi vaan Mari.

Seuraavana pyhänä kuultiin pitäjään kirkossa kummia: Jaakko Jaakonpoika Tinttala ja Maaria Maunontytär Mäkelä kuulutettiin ensi kerran avioliittoon! Eivätpä tahtoneet ihmiset korviaan uskoa tuon uutisen kuultuaan, ja osa kuulijoista väitti kivenkovaan, että se oli vaan harmillinen erehdys kirkkoherralta, eivätkä he tulleet isoon aikaan selville, miten tuon asian laita oikeastaan olisi. -- Sala-kapakan poika ja kylän uhkeimman talon ainoa tytär -- olisiko se mahdollista?

Koko kylässä ei ennakolta tiedetty koko Jaakon ja Marin naimisesta mitään. Mäkelässä, Marttalassa ja Korpelassa se kyllä tiettiin, mutta Mäkelässä ei siitä mahduttu, Marttalassa ei siitä kehdattu ja Korpelassa ei siitä haluttu puhua ja tietoja levitellä; tuon kuulumattomuuden vuoksikin oli se ihmisistä outoa. Siihen tuli vielä lisäksi se seikka, että vuosikausia oli jo yleisenä tietona ja puheena ollut, että Marttalan rikkaan miehen ainoa poika naipi Mäkelän rikkaan isännän ainoan tyttären. Kummako se oli jos he vähän ällistyivätkin.

Paljon ja kauvaksi aikaa sai tuo tapaus ihmisille puheen-ainetta. Ymmärtäväisemmät sanoivat: "se ei ole mikään ihme, eikä kumma asia, Jaakko on kunnon mies, siis se ei ole mikään virhi, jos hän saa kelpo vaimon; hullummasti olisi Marin käynyt Marttalan pojan kanssa". Mutta toiset pudistelivat päätään ja arvelivat Marin polttaneen riihensä nurkan, kun ei hän ottanut rikasta miestä, vaikka semmoinen oli tarjolla ja vieläpä siinä samassa kadotti omatkin isot perintönsä.

Nyt oli Marttalan Matin ympärillä uteliaita ja kyselijöitä: kuinka tuon asian noin kävi? Senlaisille utelijoille selitti Matti hyvin juhlallisesti, ettei hän huolinut koko Mari-rentusta, vaikka sitä niin ankarasti hänelle kaupiteltiin, mutta jos nuo utelemiset sattuivat tapahtumaan Korpelan nuoren väen saapuvilla ollessa, ei Matti vastannut mitään, myrähtelihän vaan. Jos tuota asiaa kyseltiin Marttalan isännältä, Matin isältä, katosi häneltä tuo helkevä puheenlahja kokonaan. Jos joku sattui Mäkelän Maunolle ilmoittamaan kummastustansa asiasta, vastasi hän vaan lyhyesti ja jyrkästi: "siitä asiasta ei sanaakaan", ja pian loppuivat tietohaluiset hänen ympäriltänsä.

Mitäpä siitä. Jaakon ja Marin avioliiton kuulutukset menivät tavallista, kirkollista rataansa ja, ensimäisestä kuulutuksesta, neljän viikon kuluttua pidettiin häät, ja niin olivat he nyt aviopari, siinä ei auttanut mikään, ei kylän eikä asianomaisten estelemiset -- kuka voipi kaksi yksineuvoista eroittaa?

VI.

Rohkeita päätöksiä -- pikku tupa.

Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa, kotinsa -- isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun, ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt, että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.

Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti, jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.

Uusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren parikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi kutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas tulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat kysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti heidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi keskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo johonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli, joka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti tulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja luottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät pelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta silmiin.

Ensi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan palvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan elämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma pesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan linnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat Jaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta tuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä elämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he olisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka latvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka niin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin nyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin pesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen, ison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli olevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä käsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset mielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin onnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia aikoja ne.

Kunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian on asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty. Vuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut edes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.

Niin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin harvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon, eikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin. Elon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan sadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä iloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain kauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon iloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he nyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi tasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot laulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän tietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän niin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja tiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne olisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja kotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.

Vaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan vähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut mielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla ihmisillä oli paljonkin puhetta.

Kun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän saisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko maksulla tai toisella päivätyöllä.