Part 3

Silloin kuului vaunujen räminää kievarin takaa, ja Tinka, joka tirskui torilla Notmarkin maakauppiaan poikain kanssa — sillä hän näki kappalaisen ja Tinen ikkunassa — väistyi Gammelgaardin Ruskon tieltä, joka tuli täyttä ravia koulua päin. Kortinpelaajat kievarin ikkunassa kääntyivät katsomaan: »Vai niin — hänkö se on liesussa elikkoineen», sanoi Knut seppä, ja miehet jatkoivat peliään.

Paksu Sten pääsi ähkyen ja hikisenä alas vaunuista ja oikoi sääriään koulun portailla pitkän istumisen jälkeen. »Onhan sitä muutoin uutisiakin», sanoi hän tultuaan sisään ja annettuaan kättä kaikille ja päästyään istumaan: »teille on nimitetty metsäherra — toissapäivänä. Berg on hänen nimensä», ja hän antoi kappalaiselle lehden tarkastettavaksi.

»Vai ei se graasteniläinen päässytkään», sanoi Bølling.

»Ja parasta taisikin olla», selitti matami Bølling.

Kappalainen luki ääneen nimityksen: H.R. Berg oli hänen nimensä, yliluutnantti nostoväessä; ja sitten alettiin pohtia kuka hän saattoi olla ja mistä hän oli. Hän _saattoi_ olla Gramin Bergejä, arveli Bølling; siellä oli eräs metsäneuvos Berg v. 1829.

_Sen_ muisti matami... Oikeastaanhan he olivat kotoisin Koldingista..

»Se oli totisesti ihana perhe», sanoi Bølling.

Syrjimmäisinä istuvat talonemännät rupesivat myös puhumaan puolittain kuiskaamalla — _entisestä_ metsäneuvoksesta: he olivat molemmat olleet läsnä, kun metsäneuvoksetar-vainajaa pestiin viimeistä kertaa — hänellä oli päänsä alla sekä raamattunsa että virsikirjansa... Ja he jatkoivat puhettaan ruumishuoneesta ja »pukemisesta» ja hautajaisista, kunnes tulivat sangen liikutetuiksi ja pyyhkivät silmiään kokoonlasketuilla nenäliinoillaan, samalla kun keskimmäinen vaimo lakkaamatta kasteli voirinkilöitä, harvakseen mutta pysähtymättä, matami Bøllingin kahviin ja söi ne suuhunsa.

»Ei, kyllä hän on kotoisin Kööpenhaminasta», kertoi Sten, jolle Tine parhaillaan tarjosi kahvia: »nuori mies, sanoi kruununvouti...»

»Mutta naimisissa hän on, neitsyt Bølling», sanoi Sten ja tarttui Tineä käsivarteen. Ja Tine, joka kappalaisen läsnäollessa oli vain kuudenneksitoista osaksi tietoinen ympäristöstään ja heräsi aivan pelästyneenä jokaisen puhutellessa, sanoi hätkähtäen:

»Onko hän?» — — niin että kaikki nauroivat, ja keskimmäinen emäntä sai viimeinkin kuppinsa tyhjäksi ja pani sen verkalleen takaisin pöydälle.

Stenin ajomies, jolle oli ojennettu maitopunssia ikkunasta, vei uutisen kievariin, ja kortinpelaajat, jotka hehkuivat kuumuudesta ja punssista, sanoivat sanansa asiasta. Niinpä saataisiin kai vihdoin aikaan huutokauppa metsäneuvoksen jälkeen. No niin — mitään erikoista ei tuo nimitys ollut.

»Mutta kimot, ne saattaisivat ehkä kuitenkin sopia vetojuhdiksi», arveli Knut seppä.

Lukkarilla alettiin jättää hyvästejä. »Hän on jumaliste ampunut taikanuolen lukkarin Tineen, tuo papinpoikanen», sanoi Sten ajomiehelleen, heidän ajaessaan kotiin Gammelgaardiin.

... Tori alkoi vähitellen tyhjentyä. Pienissä ryhmissä vaeltelivat nuoret kotiinsa, pensaikkojen takana.

Matami Bølling huusi Tineä läpi koko talon: hän tahtoi hetkeksi mennä ulos, kertoakseen matami Henrichsenille asian oikean laadun. Mutta hän ei saanut vastausta. Tine seisoi kirkkomaan kulmassa ja katseli kappalaisen poisvyöryviä ajopelejä. Nyt ne katosivat aitauksen taakse.

Tine kääntyi takaisin ja meni koulusaliin valitakseen pakasta laulukirjan. Hän kirjoitti niin monta laulua sinä kesänä pieneen sinikantiseen kirjaan. Ylhäällä huoneestaan hän aukaisi laulukirjan »Ridder Aagen» kohdalta, Aagen, joka otti »arkun selkäänsä». Sen kirjoitti hän itselleen, kaunokirjoitus-käsialalla, säkeistö säkeistöltä.

Alhaalla torilla löi kylän miesväki keilaa, ja kortinpelaajain äänet kaikuivat iltailmaan.

Matami Bølling tuli kirkkomaalta, juuri kun kellot soivat. Hän oli ollut katsomassa metsäneuvoksen hautaa. Mutta olihan synti ja häpeä, että kellonsoittaja nyt jo saattoi pitää sitä siinä kunnossa; nyt oli hän puolestaan istuttanut edes leukoijan ristin juurelle.

Kortinpelaajat olivat vähitellen menneet kotiin, ja majatalon miehet kuiskailivat hiljaa penkillään, sillä aikaa kun molemmat matamit seisoivat valkoisissa, laskostetuissa myssyissään oviensa edessä ja kutoivat äänettöminä.

Tine ei nähnyt enää, hän istuutui ikkunaan. Ilta oli viileä ja kasteraikas. Kukkien lemu nousi kirkkomaalta ja puutarhoista. Jokainen ääni kuului — jokainen nauru teiltä ja rasahdus pensaikoissa kirkkomaan aidan takana, »paratiisipolulla», jolla parit lempivät.

Vaunut vyöryivät torin poikki ja pysähtyivät koululle. Tine kuuli äänet: taas puhuttiin metsäherran väestä.

»Niin, heistä ja meistähän tulee naapurit», sanoi matami Bølling mietiskellen.

Ja vaunut vyöryivät edemmäs, ja äänet häipyivät. Lepakko lehahti ohi, vai oliko se pöllö. Yli niittyjen ja pensaikkojen lepäsi äänetön ilta; ainoastaan paratiisipolulla kahisivat pensaat hiljaa.

»Tine», huusi matami Bølling portailta.

»Niin, äiti» — Tine hätkähti ja sai nenäliinansa esiin; hänen täytyi pyyhkiä silmiään.

»Hyvää yötä sitten, matami Henrichsen», kuului alhaalta.

»Hyvää yötä, matami Bølling.»

Ja ylt'ympäri suljettiin ovet...

* * * * *

Syksyn tullen saapui metsäherran väki; ja Herluf syntyi ja kasvoi, ja talvet kuluivat, ja kesät.

Juhannukseksi saapui metsäherralle talon täydeltä vieraita, sekä kööpenhaminalaiset että kaikki Horsenista. Tine tuli useimmiten vain pikkuhetkeksi aamuisin, hän toi joitakin puutarhatuotteita tai kannun paksua kermaa. Olisi saattanut luulla, että Bøllingin neljästä lehmästä herui enemmän kuin metsäherran neljästätoista, ja matami Bølling vaivasi päätään niin kauan kuin lomaa kesti miettimällä »mitä se pikku raukka saattoi keksiä pitääkseen kaikki nuo ihmiset muassa».

»Se ei ole niinkään helppoa sellaiselle kaupunkilaiskasvatille», sanoi hän.

Kun Tine saapui metsäherran talolle aamuvarhaisella, olivat käärekaihtimet vielä alhaalla kaikissa vieraskamarin ikkunoissa. Rouva Berg avasi hiljaa oven makuuhuoneesta ja tuli yöpaidassaan porrasaskelmalle.

»Onko se Tine?» kuiskasi hän.

»On.»

Tine hiipi ylös; rouva Berg istui vuoteessa. Hän ei ollut saanut unenhiventäkään silmiinsä, sanoi hän, koettaessaan kuulostella Tinen tuloa. Vesirinkeli oli saatava uuniin.

»Ja tiedäthän, Tine, että vesirinkelit aina» — ja rouva Berg löi avuttomasti peitteeseensä — »epäonnistuvat minulta».. (oli paljon muutakin, mikä »aina epäonnistui» rouva Bergiltä).

Saattaisihan Tine tuota pikaa leipoa sen pikku rinkelin...

»Voi kiitos, Tine, sinä olet hyvä», sanoi rouva Berg ja ravisteli itseään vuoteessaan.

»Ja sitten — avaathan ikkunan, Tine», pyysi hän ja nyykäytti päätään, sukeltaen peiton alle.

Rouva Berg veti niin mielellään viimeiset unet raikkaan suvi-ilman löyhytellessä vuoteen yli.

Tinen seistessä leipomapöydän ääressä saapui metsäherra kotiin ja seisahtui pihalle keittiön ikkunan alle.

»Mutta missä te olette ollut piilossa niin kauan, Tine?» sanoi hän ja jäi hetkeksi katsomaan Tineä, joka vaivasi taikinaa niin reippaasti pyöreillä käsivarsillaan.

»Tiedätkös, Marie», sanoi hän väliin rouva Bergille, »Tine voi todellakin olla oikein soma — noin aamuisin.» Iltapäivisin istuivat matami Bølling ja Tine juhlahuoneen ikkunoissa; Bølling oli enimmäkseen ulkona palstallaan, nyt kun ei pidetty koulua.

»Tine, Tine», huudahti matami Bølling tyttärelleen, joka vahasi lankaa; »rønhavelaiset tulevat...»

Kievarin kulmauksesta kääntyivät juuri rønhavelaisten isot ajopelit, vieraita täynnä.

»Nyt heillä on pian tusina täynnä», sanoi matami Bølling. »Mistä he saavat sijaa, kuulehan... minne he panevat ne kaikki, Tine», sanoi hän. Ja hän laski, kuinka he oikein voisivat majoittaa kaikki vieraansa Rønhavessa.

Tine vain nyykäytteli nyykäyttämistään, kunnes vaunut olivat ajaneet ohi.

»Nuo kolme hattupäistä eivät olleet siellä viime torstaina», selitti matami Bølling lopuksi ja kutoi jälleen.

Notmarkin väki ajoi ohitse ja metsäherran; heidän »saaliinsa» oli sijoitettu heinärattaille. Kiehutettiin ja nyykäytettiin, ja rouva Berg huusi ylös ikkunaan:

»Isometsään — Isometsään», huusi hän, ja vieraat lauloivat:

Maa armaampi miss' ois: miss' siintävämmät salmet, niin lehti vihannois, ja mistä löydät naiset niin armaat, miehet uljaat kuin Tanskan saarelaiset?

»Entäs tuo tumma? onko se hänen veljensä?» kysyi matami Bølling.

»On... huomasitko, että metsäherra nyykäytti päätään?» sanoi Tine, joka oli antanut ompeleen vaipua helmaansa.

Viimein saapuivat piispalaiset, kaksi vanhaa aatelisnaista umpivaunuissaan; matami Bølling tervehti korokkeellaan ja niiasi, helmat maata viistäen. Ja steniläiset ajoivat ohi ylioppilaineen: koko saaren väellä näytti olevan vieraita nyt.

Katinkan, joka ei jättänyt kievaripenkkiään koko pitkänä iltapäivänä, täytyi tulla keventämään sydäntään. Hänellä oli kovat ajat näin suvisin: »Ne kööpenhaminalaiset, matami Bølling, ne vallan ahdistavat», sanoi hän.

Oh — nuo Stenin ylioppilaat ja sitte se mustapintainen, hän ei oikein tietänyt kuka se oli — Rønhavesta.

»Nuo ihanat miehet», sanoi hän ja pani kätensä reimasti puuskaan, niin että seisoi siinä kuin kaksikorvainen ruukku.

Matami Bøllingin mielestä, häpeä kyllä, eivät nuo hyväkkäät olleet mitenkään merkillisiä.

»Mutta metsäherra on kaunis», sanoi hän, »metsäherra on kaunis...» _Se_ oli aina matami Bøllingin loppukerto, olkoon että oli kyseessä miten paljon miehiä hyvänsä.

Fangelilaiset ajoivat kievarin sivu ja näyttivät eväsvasujaan koulun ikkunoihin: heidän piti ajaa Pikkumetsään huvimatkalle.

»Kylläpäs ne nyt ajavat», sanoi matami Bølling. »Mutta, Jumalan kiitos, niin, Jumalan kiitos. Totisesti, onhan tämä ihana maa.»

»Kunhan ne nyt vain olisivat muistaneet ruokalusikoita puuron varalta», sanoi Tine. Hän ajatteli yhä vain metsäherran väkeä.

»Juoksisit sinne noin pikimmältään, etkös vain?» sanoi äiti. »Siellä voisi olla yhtä ja toista... ei ole niinkään helppoa pitää talon täydeltä yövieraita.»

Tine meni pitämään »katselmusta» metsäherran taloon, sillä aikaa kuin he olivat Isometsässä.

Illalla Tine istui pitkät ajat portailla. Aina vähän päästä ajoivat vaunut sivu unisine vieraineen.

»Iltaa», tervehti ajomies puoliääneen.

»Iltaa», vastasi Tine.

Ja vieraat nyykäyttivät päätään — puolinukuksissa, ja vaunut vierivät pois.

Vihdoin Tine kiipesi ullakolleen; vanhemmat olivat jo makuulla.

Kaukaa kuului vaunujen ratinaa ja laulua; vaunut lähestyivät ja ajoivat ohi:

Tanska, tanner ihanainen, aaltoin morsian, sieltä urho tanskalainen lähtee sotahan...

»Tine», kuului alhaalta, hillitysti ja venytetyllä äänellä, ettei Bølling, joka nukkui, heräisi: »kuuletko?»

»Kuulen, äiti.»

»Ne ovat metsäherran.»

»Niin ovat, äiti.»

Tine seisoi ikkunassaan; laulu kuului heikommin ja heikommin:

... Vendiä ja Saksaa vastaan, minne maa vain käskee lastaan — tiensä vaikka ilman laivaa merten poikki raivaa.

Nyt he olivat metsäherran talon luona — nyt ajoivat pihaan.

Ja vihdoin ei kuulunut muuta ääntä hiljaisessa yössä kuin Notmarkin maakauppiaan ajopelien räminä — hevoset ponnistelivat niin raskaasti kievarinmäkeä ylös.

... Kun rouva Berg palasi kotiin Sønderborgista, saatettuaan viimeiset kesävieraat, vaipui hän istumaan lukkarin vanhaan sohvaan. — »Kas niin — nyt ne ovat poissa», sanoi hän ja veti henkeään: »Ja Jumalan kiitos», nauroi hän. »Jumalan kiitos.»

Kahvi tuli pöytään; keittiössä kypsenti matami Bøllingin rauta ilomielin lämpimiä vohveleita.

Sitten tuli syksy ja omenankorjuu ja vihdoin suuri teurastus.

Metsäherran talo tuoksui kauttaaltaan inkivääriltä, ajuruoholta ja pippurilta. Rouva Berg ja Tine ja kaikki palvelustytöt istuivat kiedottuina liiveihin ja huiveihin pesutuvassa verisaavien ympärillä ja täyttivät makkaroita. Rouva Berg kertoi makkarajuttuja ja Marenin piti laulaa.

Hän lauloi laulun loppuun kuin torvesta puhaltaen ja täytti samalla pyörömakkaroita parilla ravakalla sysäyksellä. Rouva Berg yhtyi loppukertoon niin että raikui:

Kolminainen elon hempi: viini, makkara ja lempi!

Tine sekoitti sisällystä valkoisiin makkaroihin, ja Sofi oli saanut osalleen mantelit, joita piti kuoria. Hän oli kaksinverroin runsaammin »kääritty» kuin toiset, huivi kiedottuna pään ympäri, niin että hän näytti pahasti haavoittuneelta.

»Me kaupunkilaiset emme juur ymmärrä tätä teurastust», sanoi Sofi, joka oli Horsenista. Hän seisoi enimmäkseen ja katseli, kädet pujotettuina esiliinan alle.

Ryydit piti panna valkeaan sisukseen, ja rouva Berg tahtoi saada siihen pikkuhiukan vaniljan makua. Hän ja Tine juoksivat kynttilät kädessä etsimään sitä kaapista, jonne se oli pakattu laatikkoon, hienoimpain hopeatavaroitten joukkoon.

Heidän hakiessaan seisoi kynttilä alaslasketulla kaapinkannella.

Rouva Berg jutteli ja veti laatikot auki ja lykkäsi kiinni — vaniljaa he vain eivät löytäneet. Tuolla oli vain nenäliinoja, ja tuolla taas hänen kirjeitään... Hän jäi seisomaan, kirjelipas alaslaskettavalla kaapinlevyllä, ja nauroi:

»Tuossa ovat Bergin kirjeet _ensi_ vuodelta, jolloin olimme kihloissa...» Hän hajoitti pinkan ja levitti suuret siniset kirjepaperit kaapinlevylle ja luki, talikynttilän valossa. Hän nauroi ja alkoi lukea ääneen: vain tähtiä ja lemmenkukkia ja runokatkelmia — kaikkea.

Tine nauroi mukana, heidän seistessään moniin huiveihinsa kiedottuina talikynttilän edessä. »Voi hyvä Jumala — niin, niin — se oli _silloin_ se», sanoi rouva Berg ja taukosi äkkiä lukemasta.

»Ja _sitä_ luultiin rakkaudeksi», sanoi hän lyöden kädellään kirjepinkkaan ja nauroi.

He hakivat jälleen ja vihdoin löytyi vanilja. Keittiössä olivat rasvapadat tulella, ja savupiipusta näkyi leveä sauhu.

Torpparinvaimot, jotka olivat tulleet ämpäreineen, istuivat penkillä oven edessä ja odottivat; kun metsäherralla oli teurastus, oli kuin jokaisella torpparilla olisi myös teurastettu.

»Kas, hyvää iltaa, hyvää iltaa — niin, nyt ovat padat tulella», huusi rouva Berg.

»Tine, nyt tuomme makkarat.»

He menivät ruoka-aittaan, jossa valmiit ja pyöreät makkarat loistivat pitkissä riveissä, oljille leviteltyinä, ja jakoivat ne ryhmiin kutakin varten.

»Antaa sen mennä mukaan», sanoi rouva Berg ja lennätti viimeisen mustan makkaran, aivan kuin paksun tarhakäärmeen, katonpanijan Anen kasaan.

»Heillä on monta suuta», sanoi hän, ja he jakoivat annokset torpparinvaimoille, jotka kietoivat visusti makkarat pumpulivaatteisiin ja suutelivat sekä »Rouvaa» että »Neitsyttä» kädelle.

»Niin, niin, Ane», sanoi rouva Berg, joka mieluimmin veti kätensä pois: »nauttikaa terveydeksenne».

»Nyt saatte rasvan ämpäreihin.»

He ammensivat suurella kauhalla ämpärin toisensa jälkeen täyteen.

»Mikä autuas haju», sanoi eräs vaimo ja hykerteli niin kotoisasti kuin kissa tulen edessä.

»Niin, niin, ihan nenää kutkuttaa», sanoi rouva Berg, joka lakkaamatta nauroi ilosta ja tyytyväisyydestä.

Viimeinen oli saanut osansa, ja vaimot alkoivat vähitellen lähteä.

»No niin, niin, — no niin, niin», Tine sai Anen kiitokset loppumaan — hän meni viimeisenä ämpäreineen ja makkaroineen, jotka olivat pakatut nyytiksi.

Kun he tulivat takaisin pesutupaan, oli Sofi asettunut kunniapaikalle — rouva Bergin tuolille, aivan lampun alle.

»Niin — olen kuullu siit ennen», sanoi hän. »Olen ennen kuullu siit» — ja hän kurkotti päänsä veriämpärin yli himoten kuulla siitä vielä kerran.

Toinen palvelustytöistä kertoi Lars Eriksenin valekuolleesta tyttärestä: hän oli noussut istumaan paareilla, aivan yht’äkkiä keskellä ruumishuonetta, kirjailluissa käärinliinoissaan.

... Kun Tinen oli mentävä kotiin, tahtoi metsäherra saattaa häntä. Mutta hän juoksi yksinään: olihan kuutamo ja aivan valoisa.

Kuinka merkillistä: hänen juostessaan näin ulkona, raikkaassa ilmassa, johtui lauseita metsäherran vanhoista kirjeistä uudelleen hänen mieleensä; osasihan hän ne ulkoa, kauttaaltaan.

* * * * *

Joulu lähestyi. Viime aikoina piti Tinen auttaa rouva Bergiä ja ommella hänen lahjojaan. Rouva Berg ei milloinkaan saanut lahjojaan valmiiksi, ja joulupöydällä oli aina kosolta puoliksi ommeltuja tavaroita.

»Mitäpäs siitä», sanoi rouva Berg, »voihan ne ommella uudenvuoden jälkeen».

Mutta Tine otti joka tapauksessa muutamia lahjoja kotiinsa ja ompeli niitä yöllä kynttilän valossa, kanavalangat hajallaan tyynyllä. Hänen sormensa kohmettuivat, niin oli kylmä.

Ja joulu tuli ja meni.

Oli loppiainen. Tine tuli hämärissä metsäherrantaloon. Rouva Berg oli istunut kirjoineen ikkunassa ja koettanut varastaa viimeisen valonpilkkeen.

»Kuinka ne lörpöttelevätkään siitä rakkaudesta», sanoi hän paiskaten kirjan kiinni. Hän siirtyi ja etsi mukavan paikan uunin luota Tinen lähettyviltä.

»Niin», sanoi Tine hitaasti ja katsoi tuleen. »Mutta mitä se sitte oikein on?» kysyi hän.

Rouva Berg nauroi ääneen; kysymys oli tullut niin hullunkurisen mietiskeleväisesti. Mutta sitten hän lakkasi nauramasta ja sanoi, katsoen tuleen hänkin:

»Että kaksi on yhdessä, luulen — ja ovat iloisia», sanoi hän hiljemmin. Ja he istuivat molemmat ääneti, tulen edessä, kunnes menivät sisään sytyttämään kuusta.

Metsäherra ja rouva Berg ja Tine istuivat ja juttelivat, kunnes viimeiset kynttilät olivat palaneet loppuun: he puhuivat joulupidoista ja uudenvuodenvierailuista; nyt vasta oli vallan villittyä, nyt uudenvuoden jälkeen ajohevoset eivät kerinneet seisomaan päivääkään tallissa.

Rouva Berg alkoi hyräillä virttä, ja he lauloivat puoliääneen, hän ja Tine, virren »kolmesta kuninkaasta», katsoessaan kuusta.

Herluf istui ääneti isän jalkojen juuressa ja katseli katselemistaan kynttilöitä.

»Isä, nyt joulu on mennyt!» huudahti hän samassa; jäljellä olivat vain kaikkein viimeiset kynttilät, ne, jotka hänen oli puhallettava sammuksiin. Mutta Sofin piti tulla sisään katsomaan sitä — ja kaikkien muiden niinikään: hän juoksi ulos ja toi kaiken väen tullessaan, aina Hans torpparia myöten. He tervehtivät »hyvää iltaa» ja jäivät seisomaan rykelmässä oven suuhun, sinisissä tallukoissaan.

Puu ja huone olivat puolipimeät; kuusi tai kahdeksan ainokaista kynttilää lekotti vielä.

Berg nosti Herlufin ylös, ja poika puhalsi: »Puh — puh — nyt on joulu mennyt...»

»Puh nyt on joulu mennyt», puhalsi hän, ylpeästi, ikäänkuin hän jokaiselta kynttilältä, minkä sammutti, kaikkivaltiaasti olisi johdattanut joulua ovelle. Toiset katselivat herkeämättä kynttilöitä.

»_Viimeinen!_» huusi rouva Berg. »Viimeinen.»

Nyt oli viimeinen sammutettu, ja oli pimeä, kun isä hiljaa laski Herlufin takaisin lattialle. Rouva Berg tarttui metsäherraa käsipuoleen, ja ääneti lähtivät kaikki huoneesta.

He olivat syöneet marjahilloa ja leivoksia lampun valossa, ja Tinen piti mennä kotiin. Rouva Berg tahtoi kernaasti hiukan kävellä kauniissa ilmassa, ja he menivät yhdessä, kaikin kolmen. Oli heleä pakkanen, lumi peitti kaikki tiet.

Poikaset olivat laitelleet liukuratoja suuria ojia pitkin. Rouva Berg ja Tine liukuivat — Tine edellä. Rouva Berg liukui, nauroi ja kaatui. Tine lähti menemään niin pönäkkänä ja leveänä kuin fregatti, joka lasketaan vesille.

Sitten he kulkivat jälleen hiljakseen, lumen narskuessa heidän jalkainsa alla. Kaukaa yli kenttäin kuulivat he viulun ja huilun ääniä.

»Anders Larsilta kuuluu tanssimusiikki», sanoi Tine.

Torilla oli valoisaa, lunta aidalla ja kirkon kummallakin päädyllä. Koulu ja kievari olivat hiljaa, kiinni ja sammuksissa.

»Niin», sanoi Berg, »niin on siis tämä joulu ohi».

He olivat seisahtuneet kaikki kolme ja seisoivat nyt hiljaa aivan jäätyneen suomaan vieressä.

»Niin», sanoi rouva Berg, ja hänen äänensä värähti hiukan.

»Mutta täällä, Henrik, tuntuu sentään aina jollakin tavoin joululta...»

Tine nyykäytti päätään: »Niin», sanoi hän, »täällä on ihanaa».

Ja kaikki kolme seisoivat tuokion ajan liikutuksen vallassa, antaen katseen levätä valkeilla kentillä tähtikorkean taivaan alla.

Se oli viime joulu.

* * * * *

Tine painoi kasvot tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää. Pitkän ajan hän itki ja itki.

Raskaat vaunut kuuluivat tulevan kievarinmäessä ja hän kuulosti. Ne olivat maakauppiaan. Aamu oli jo koittamassa.

Vähitellen vaipui Tine vihdoinkin rauhalliseen uneen.

II.

Yksikätisellä paroonilla oli vieraita. He olivat tulleet aikaisin, kohta päivällisen jälkeen — ihmiset hakivat kernaasti toistensa seuraa noina Dannevirken päivinä — ja syöneet puutarhamajassa. Nyt he istuivat punssilaseineen arkihuoneessa, joka oli täynnä piipunsavua.

L'hombre-pöydät oli asetettu kuntoon ikkunoiden eteen, mutta kukaan muu ei ollut seurannut niiden kutsua kuin tohtori Fangel ja maanmittari, jotka puoleksi torkkuivat kolmannen pelitoverin puutteessa. Toiset eivät koskeneet kortteihin, vain kulkivat ja kulkivat, edestakaisin, nurkasta nurkkaan, pysähtyivät pieniin ryhmiin ja puhuivat yhä, äänekkäästi, Bustrupista ja varustuksista ja Mysundista ja viime sodasta.

Yli kaikkien muitten kuului kappalaisen Graan ääni; hän seisoi Gammelgaardin Stenin edessä ja ylettyi tätä tuskin puoliväliin vatsaa. Hän puhui Istedin taistelusta ja rakkaasta ruhtinaasta, tarkoittaen sillä kuningas Fredrik VII vainajaa. Hän lopetti pitkään sanatulvaan, jonka kestäessä paljon sylkeä oli lentänyt Stenin liiveille, ja sanoi ikäänkuin jonkinlaisena yhteenvetona:

»Niin, silloin voitti Tanskan sydänvoima.»

Kappalainen jäi seisomaan ja hymyili leveätä uskon hymyä. Hän oli grundtvigilainen ja kurnutti kuin mikäkin sammakko.

Kauempana, kirjakaapin nurkkauksessa, oli eräs joukko ryhmittynyt Augustenborgin postimestarin ympärille, joka kertoi Frederitsin päivistä — _silloin_ oli _hän_ ollut mukana: valleilla oli käynyt kuin myrsky ja varustukset olivat tulessa ja iloisen rummunpärrytyksen kaikuessa olivat joukot syöksyneet eteenpäin pistimineen. Pommituksen kestäessä he antoivat sotilasmusiikin soida, ja ryhtyessään hyökkäämään he lauloivat.

He olivat pukeutuneet niittäjiksi ja napanneet preussilaiset keskellä viljapeltoa.

Kaikki yhtyivät keskusteluun kirjakaapin luona. Kuljettiin Frederitsistä Istediin, ja Istedistä Boviin: se oli kulkua voitosta voittoon. Gammelgaardin Sten oli ollut mukana hänkin, taistellen Helgesenin johdolla.

»Tulinen mies, tuo Helgesen», sanoi hän, »ja tappeli kuin ryöväripäällikkö».

He puhuivat yhä ja muistuttelivat mieleen Ryen sanoja: »se _on_ otettava ja _nyt_ eteenpäin»; Schleppegrelliä, de Mezaa, joka muutti hansikkaita keskellä kuulasadetta. Jokainen kertoi kovalla äänellä _omaansa_ — lukuunottamatta kamariherraa, rovastia ja yksikätistä; _he_ seisoivat yhdessä keskellä huonetta ja puhuivat hallituksesta, joka tunsi vastuunalaisuutensa.

Muutoin siinä vain pidettiin ääntä ja iloa — preussilaiset piikin päässä — niin että sota kuulosti kuin fanfaarilta, paljasta remuavaa rynnistystä ja mehevää pilanpitoa ja iloisia merkinantoja. Kunnes Fredrik Klint, ylioppilas, joka oli vieraisilla, kun ei voinut mennä mukaan puuttuvan sormensa vuoksi — se oli ammuttu poikki erään ampumaseuran aseharjoituksissa — tarttui lasiinsa ja huusi, sodan ja punssin kuumentamana:

»Niin, tull ootpa vain, kyllä heidät otetaan vastaan!»

He huusivat kaikin mukana, loistavin silmin, ja yht'aikaa alkoivat he laulaa laulua »Urheasta maasotilaasta», kovin meluavin äänin, kaikki — paitsi rovasti, joka rupesi kulkemaan edestakaisin lattialla, levottomana kuin suurina uhripäivinä sakaristossaan, ja kamariherra, joka seisoi valkeassa paidanrinnuksessaan ja hymyili.

Vanha Fangel havahtui torkuksistaan kuullessaan laulua. »Niin, Jumalan nimessä», sanoi hän — tuolla lauseella oli hänen tapana jatkaa elämäntyötään jokaisen uinahduksen jälkeen — ja alkoi hyräillä muiden myötä, jotka lauloivat kovemmin ja kovemmin (ylioppilas seisoen tuolilla), painostamalla painostaen jokaista »saksalaista», jota lauloivat, aivan kuin olisivat nuijineet heidät nyrkeillään jalkojensa juureen.

Sofi tuli sisään, pää siteissä, tuoden sanomalehdet ja postin, heidän vielä laulaessaan, ja he pysähtyivät kaikin äkkiä, ikäänkuin nykäisemällä.

»Vihdoinkin, vihdoinkin», sanoi rovasti, joka hengästyneenä tarttui sanomalehtiin. He olivat odottaneet postia tuntikaupalla.

»Että hän toki vihdoinkin tuli», sanoi parooni kuumeisena ja etsi lehteään pakasta.